Kotka se lenteli ilmojen halki,
siipeä viisti ja aaltoon löi
ja kun pesän huomasi pienosen linnun,
siihen se iski ja mylleröi.
Kallion loukossa, harjalla kummun,
niskalla kosken kuohuisen
kivenviha kasvatti poikasiansa,
kunnes ne kuontuisi lentimilleen.
Kotka se ulapalla vaaniessansa
kallion loukkoon tähtäili,
liiteli, laateli, kiertäen, kaartain,
kohti jo vihdoin syöksähti.
Kova oli kallion korkea kärki,
kotka iski kyntensä kalliohon,
siinä se kahleissa vieläkin istuu,
kivenviha kallion turvissa on.
Tampereella 1899.
Keväinen kotiintuminen.
Suli hei, hepo, astele arvelematta,
elä niskojas nakkele ensinkään!
Sulonurmi jo kaunoset kunnaat kattaa,
käki täyttää tienoot helkyllään.
Ratas laulavi, raikuu raklattain,
tulisirkoset pyörästä säihkyy vain.
Suli hei, hepo, rattaita vinhaan vie!
Kovin pitkä on tie.
Ilo sammui maailman pauhinassa,
sydän synkkeni kuohussa kaupungin.
Suru pitkien iltojen valvonnassa
tuli vieraaksi kalliomuureihiii.
Jopa lämpeni päivä ja hanget vei,
elo elkeni, uhkeni, hei suli hei,
kotitietä on riemukas taivaltaa,
kun on vihreä maa!
Tiehaara on kaukana kuonnuksissa
ja se kotihin kulkijan johdattaa.
Koko tien näen täältä jo aatoksissa,
pää vaikkapa vaivoin silmiin saa.
Lepät lehtevät vierellä versoo sen,
ratas kuopissa keinuu horjuellen.
Hepo tietävi tiensä kääntyessään
ihan itsestään.
Niin tuttuja tääll' ovat pensaat, puutkin,
ahot marjavat, niityt aitoineen.
Kotitanhuat, metsiköt, tienoot muutkin
sulomuistoja kiehtovat aatokseen.
Lehdon lentävät lintuset laulelevat
tulolaulelut raikkaat, riemuisat.
Kotiseutuni, kuin olet armainen,
miten armainen!
Mäki eessäni vielä on männikköinen,
koti ei ihan kuonnu kuumottamaan.
Kevätaurinko laskee, hengetär öinen
käy männikön lehvillä soutelemaan.
Mäen rinteessä aattelen, onkohan vaan
koti kaunonen viel' ihan ennallaan.
Hevon kaula se rinteessä kyömään käy,
koti vaan ei näy.
Se on tuolla, se tuolla on kummullansa,
on tuolla se rannalla lahdelman!
Kas, kuinka se nostaa kattoansa
sädeloistoon päivyen laskeevan!
Kas, rannalla tuuhea pihlajapuu
kera kartanon lahdessa heijastuu!
Katon harjalla viiri se viittaa päin
mua tervehtäin.
Suli hei, hepo hilkkase arvelematta
mäen viettoa vierua laskettain!
Ilokyynele silmää kastelematta
ei anna mun katsoa armastain.
Ratas vierivi, matka jo loppuun saa,
hepo portilla riemuiten hirnahtaa.
Kotiportti se vinkuu hiljaisen
tuloterveisen.
Kotihalli se haukkuu kartanolla,
kunis tuntevi, alkavi riemuamaan.
Ihanaisia hetkiä monta olla
tällaisia ei voi päällä maan.
Isä, äiti ja sisko ja perhe muu
ulos pihalle pirtistä sulloutuu.
Ilohaastelu vilpas viihdyttää
ja viihtymys jää.
1898.
Iltakello.
Iltakello helkähdellen
rannat kattaa kaijullaan,
kaiku lehdot kierrätellen
helkkyy ylle viljamaan.
Kumarassa kukkivaiset
kultaviljan korjaajat
kuullen kaijut kaunokaiset
selkiänsä oikovat.
Reipas renki, nuori Ville
sirpin maahan singottaa,
takin heittää hartehille,
piipun hampaihinsa saa.
Torpan joukot päivätyönsä
taasen saivat illoilleen,
miehyt kiinnittävi vyönsä
päivän työssä löyhtyneen.
Torpan vaimo pientarelle
käypi luokse lastensa,
antaa rinnan pienoselle,
nokan niistää toiselta.
Torpan tyttö kainomieli
ruista suorii sormillaan,
rauniolle häll' on mieli
vaapukoita poimimaan.
Piikatyttö ruskosilmä
suorii tumman palmikon,
kartanolle käyden vilmä
alkaa lemmenlaulelon.
Syksyillan tienoholle
virittäissä varjojaan,
joukot käyvät kartanolle
kylpemään ja nukkumaan.
Sängiköllä jälkipuolia
vaari tarkastellen käy,
onko toimet tehty huolla,
ettei tähkäpäitä näy.
1899.
Ilta.
Iltapäivän kultaloimo
lahden rannat peittää,
lehtoniemen liepehelle
poika verkot heittää.
Häll' on tyttö soutimilla,
tyttö kultatukka,
kirkassilmä, ruskoposki
rantakummun kukka.
Päivän säihkyt suutelevat
nuoren neidon kaulaa,
nuori neito soutaessa
raikkahasti laulaa.
Nuoren rinnan riemusoinnut
laulelosta tulvii,
kaihon kumma kaukomieli
riemun alla hulvii.
Neidon laulu rantamilla
kaikuhunsa hukkuu, —
kaukaisessa kuusikossa
käkikulta kukkuu.
1998.
Neitosen sulhaset.
Kasvoi neitonen kirkassilmä
taattonsa tanhuilla.
Kaksipa kasvoi sulhaspoikaa
kahdella naapurilla.
Kasvoi neidosta kultatukka,
vieno ja sorja ja sievä.
Kirkkaitten silmien huomenrusko
oli niin sulosa ja vievä.
Sinisukissa sipsutteli
neitonen kiehkurakulma,
rengaskorva ja sormussormi —
naapurin poikien pulma.
Rikkaan, mahtavan naapurin poika
kosimassa kulki,
kiilloilla, hopehilla houkutteli —
neito se mielensä sulki.
Pienosen naapuritorpan poika
mökkiänsä laittoi —
hälle se neitonen kirkassilmä
ruusuja rintaan taittoi.
Vaan tuli ryssä ja neidon ryösti
viettäen Venäjälle.
Rikas poika hyppäsi katsomahan
pellon veräjälle.
Siitä kun kuuli se torpparipoika,
ryssän jäljestä juoksi.
Ryssä, se pelkuri, neidon jätti
vierivän virran luoksi.
Punapaidan helma hulmakehti
ryssän juostessa tietään,
mutta se neitonen kirkassilmä
torpan miniäksi viedään.
1899.
Neitokolmikko.
Suuren seljän niemekkeellä,
lehväkuusten katvehessa,
kaiteilla mykevän kummun
vihannoivat viljapellot.
Pellon keskikenkämällä
koti kaunonen kohosi.
Kodin helmassa kasusi
kolme nuorta kaunokaista,
neitoa solakkavartta.
Yksi näistä neitosista
kesin kulki marjamailla
karjojansa kaitsemassa.
Illoin laulellen, iloiten
toi hän karjan kartanolle,
villoi vuonat, lypsi lehmät,
vaali, hoiteli visusti.
Toinen noista neitosista
viiletteli venhosella
kiikutellen, keinutellen
suuren seljän rantamilla
lainehitten läikkehessä.
Kolmas niistä neitosista
allapäin, hajallamielin
istuskeli ikkunassa,
siinä silmänsä hapuillen
katselivat kaukomaille.
Tuli sulho sarkatakki,
immen karjan kaitselijan
kopallutti karjahansa,
viedä kiidätti kotiinsa,
huonehensa hoitajaksi,
suurentajaksi sukunsa.
Tuulen henkonen heräsi,
aallot korkeiksi kohotti,
toisen noista neitosista
purren kanssa kaikotutti
järven aaltojen ajolle.
Kolmas impi ikkunassa
katsoi kaihoten alati.
Silmät siintävät hapuillen
häilyivät jälessä toisten
kauvemmaksi kaikotessa.
Ensimmäinen neitosista
elinaikansa kulutti
hyörinässä, pyörinässä.
Lapsensa samalla lailla
jatkoivat eloa äidin.
Toinen sortui soljuessa
järven aaltojen ajolla,
kuohuaallot kumpuellen
vieryivät väsähtämättä
kuolinpaikkansa ylitse.
Kolmas hukkui huolihinsa,
kaihomielen kyyneleihin,
missä hukkui, siinä huolten
kyynelhelmyet kimalsi.
1896.
Neitonen, tietäjä kuitenkin.
Tuoksuva, kukkiva suvi oli silloin,
kun hänen luonansa olla sain,
kulkien kummut ja soutaen aallot
tenhossa toivojen, tunnelmain.
Vartensa hento, nuorekas, norja
sorjana soljui käydessään,
vaan miten varma oli uljas ryhti
hallitsi puhdasta lempeyttään!
Katsoinko kulmien kaarien alle,
tummat taikojen kuilut näin,
näin niin syvät ja viisaat silmät,
että mä säpsähdin säikähtäin.
Silmien kiehkurakaarien alta
katse tuijotti tutkien,
vaan kun aatteista innostuimme,
silloin se säihkysi säteillen.
Hän oli hento ja sentään suuri,
neitonen, tietäjä kuitenkin,
nauravan koskaan en hänen nähnyt,
hymy oli hillitty, vienoisin.
Vaikea hänt' oli väittein voittaa,
vaikea tuntein valloittaa,
sain toki kerran kaihoa nähdä
tunteensa hetteistä tulvahtavaa.
"Umpeen vaipui se kirkas silmä",
lauloi äänin hän vienoisin,
"äidin peittivät mullan alle" —
silloin silmä jo vettyikin.
Kostein silmin hän katsoi kauvas,
kauvas seutuun salaiseen —
vaan kun katsehen mulle heitti,
sirkosi silmä jo säkeneen.
Joskus illoin häntä mä mietin
niinkuin outoa ongelmaa,
vaikka mä mietinkin ymmärtämättä,
aina hän eessäni kangastaa.
1899.
Annikki.
(Kalevala 18).
Annikki tytti on toimeva tytti,
keveä ja ketterä käynniltään.
Kukko kun kiekkuu puolen yön,
Annikki alkaa jo puhdetyön.
Hämärä on pirtti ja pitkä on puhde,
Annikki ei sitä huomaakaan.
Hän se kun kehrätä kieputtaa
yli tuvan värttinä vieputtaa.
Annikki tytti kun karjoja katsoo
piikoja lypsää luikuttaa,
hyrisevät piiat mielissään,
eivätkä potkase ensinkään.
Annikki tytti kun sotkuja huuhtoo
laiturin reunalla laulellen,
kotilehto lauluja toistuttaa,
lainoset louhia loiskuttaa.
Annikki katsovi ylle ja alle,
niemiä, saaria silmäilee.
Päivä se lehtoja seijastaa,
aaltojen allakin heijastaa.
Annikki tytti on toimeva tytti,
miniänä vasta se vikkelä ois.
Ken hänet kotihinsa kuljettais,
kotihinsa ainosen onnen sais.
Kosihin jo kulkevi naapurin Väinö,
kosihin jo Ilmariveljytkin.
Kosihin ne kulkevat, eipähän vaan
Annikin kosijata kuulukaan.
1898.
Kumma tyttö.
Kumma tyttö, kumma tyttö,
kumma tyttö kerrassaan!
On kuin pieni leppäkerttu,
melkein neulan nuppi vaan.
Nauratellen, riemahdellen
liepsut, leijut yhtenään,
niinkuin kuusilehdon tikka
tiksuttelee mielissään.
Pienen pieni, kirkassilmä —
kumma tyttö kerrassaan!
Naurusuuta nähdessäni
mun on pakko nauramaan.
Mitäs tästä elämästä...
naurakaamme sille vaan!
Yksintuumin naurakaamme
hupsut huolet unholaan.
1896.
Koulu jo alkaa.
Heippararalla,
Pekka ja Malla,
joukkomme kaikki jo tulkaa pois!
Koulu jo alkaa,
polkien jalkaa
astumme, torvi kuin tahtia sois.
Kello jo kilkkaa,
kiirettä vilkkaa
jalkamme joutusat joustelevat.
Ahkerat lapset,
vaaleahapset,
ovat nopsat ja joutuisat
Leikit ja veikat,
kupperikeikat,
sukset ja kelkat, ne jääkööt vaan!
Kirjat ja taulut,
työt sekä laulut
vaativat voimia koittelemaan.
Paljon on työtä
pantuna myötä
ennenkun voitosta virtemme soi.
Vaan joka koittaa,
kaikki hän voittaa,
suureksi varttua vielä hän voi.
1898.
Valkamalle.
Liukui venho,
pieni Tenho
rauhaisalle
rantamalle,
tullut vasta
valkamasta
liekkuville
lainehille.
Tuuli nukkuu.
Aalto hukkuu
nukkuvalle
lahdelmalle.
Rannan haavat
vaimentavat
kaihoissansa
huojuntansa.
Uinuu pieno...
Virsi vieno
siunaa hiljaa
tuonen viljaa.
Päivä kultaa
kummun multaa.
Nurmen nukat
peittää kukat.
Liukui venho,
äidin Tenho
rauhaisalle
valkamalle.
1896.
Elämä ja ihanteet.
Kelle ikänään ei kangastanut
ole ihanteitten siintomaa,
multaan hän on kiini hangastanut,
routa hältä rinnan kangistaa.
Ken on ihanteitten unelmissa
elonhetket halki hapuillut,
hän on usvaisissa ongelmissa
elämästä pilviin poistunut.
Lintusena lennä toivon teitä,
maahan palatkos sä jällehen,
unelmoi ja unelmasi heitä,
anna innostuttaa työhön aatteiden.
1898.
Täyteläs rinta.
Kovin täyteläs rintani on.
Elonmuistoja siellä on ensinkin,
ja ne puhtia lietsovat purjeihin,
kunis aallokot toisien tunteitten
nämä untuvat kietovat unheesen
sekä työntävät tuonelahan.
Mikä muistojen hauta on tuo?
Se on tuottava toivoni eelle päin,
ja se paisuvi rintaa rynnistäin.
Se on rakkaus suuriin aatteihin,
joka vauhtia lietsovi toiveihin,
sekä lämpöä rintaan luo.
Niin täyteläs rintani on!
Elonrakkaus suuri on täyte sen
ja rakkaus elämänkaikkeuden.
Oi, innoksi yltyen tunne tuo,
vain vastuksistakin voimaa juo!
Tule, kansani, taistelohon!
1896.
Nuoret, nuoret!
Nuoret, nuoret, toimintaan!
Tahkotkaamme tarmon aurat,
kylväkäämme toivon kaurat
lemmen maahan hehkuvaan!
Meiss' on kuiske jumaluuden,
meissä toivo vuoden uuden
kultaviljan versontaan.
Rinnan salvat, lauvetkaatte,
sielun ukset auvetkaatte
tulla tuulen toivon maan!
Astukaamme toimintaan!
1896.
Konsahan!
Konsahan koittaa
Suomelle raitis ja puhtonen aamu,
väistyvi väikkyen yöhyen haamu!
Konsahan koittaa
kaikille kansani lapsille päivä,
haihtuvi huolien häilyvä häivä!
Konsahan voittaa
kansani kaipaava, etsivä henki
kaivatun lämmön ja kirkkaudenkin!
Konsahan voittaa!
1896.
Keväiset yöt.
On yötkin keväällä niin täyteläät,
niin sointuvat ja tenhoiset.
Keväinen lämmin täyttää yönkin näät
ja nuokkuu lehdon lehtyet.
Yön hento henki, piillen pensaihin,
hymyillen laulaa soinnuin tenhoovin,
niin tenhoovin.
Kun nuoruusinto rintaa ponnistaa
ja toivo täyttää sydämen,
on silloin surukin niin suloisaa,
sen helmaan nukkuu hymyillen,
ja rinnan riemu kestää yhtenään,
ei uuvu onni kaihon öihinkään,
ei öihinkään.
1896.
Tuoksuu tuomen oksa.
Maammoni kerran maailmalle
kyynelsilmin mun laittoi,
kukkivan, tuoksuvan tuomen oksan
käteheni taittoi.
Kun minä kuljin polkuja pitkin,
etsin paikkaa rengin,
kädessäni tuoksusi tuomen oksa,
tuoksua tuota mä hengin.
Nyt olen renki ja kuivunut äidin
antama oksa on tuomen.
Kukkiva, tuoksuva tuomen oksa
mulla on neitoni nuoren.
1890.
Kultani kartano.
Kultani vihreä kartano loistaa
järven rantamalla,
valkoset siinä on ikkunalaudat,
kukkia ikkunalla.
Kukkaset kultani ikkunalla
kilvalla kukkia koittaa,
itse mun kultani kukkasensa
kukinnossa voittaa.
Jos joku kukkanen loistollansa
voittaa kultani voisi,
suloapa kultani tunnetuoksu
suurempata loisi.
1899.
Pihlajan juurella.
Hennot oksat on pihlajassa
kukkivassa,
tuoksuisassa.
Pihlajan oksia lämmin tuuli
hiljallensa häilyttää.
Pihlaja päivän paistehessa,
suloisessa
loistellessa
kukistansa tuoksujansa
toisiin kukkiin tuoksuttaa.
Pihlajan kukkia ihanampi
loistoisampi,
tuoksuvampi
on minun kultani hienohuuli.
Häntä mä koitan säilyttää.
Istuen pihlajan vieremillä,
lempivillä
silmäyksillä
koen hänen kylmään rintahansa
tunnetulvaani juoksuttaa.
1899.
Hänen luonansa.
Hänen luonansa istun ja ilvehdin,
lyön leikkiä, kaskuja lasken.
Kuva meillä on eessämme kaunoisin
salon neitonen lehvissä kasken.
Salon neitonen vastoja taittelee
ja uhmavi lehdeksissä,
ja tuulonen hiljaa leikitsee
tytön kutreissa häilyvissä.
Vaan poikanen hiipivi hiljakseen
vesan latvoja taivutellen...
Kädet neitonen saa pian silmilleen,
ehkä suukonkin huulosellen.
Minä katson ja uuvun uinailuun.
Salomaalle mä kauvaksi lennän,
vesan latvoja väistäen kierrän puun,
suvikaskeen hiipien ennän.
Hänen, neitisen, sohvalla rinnallain
minä vastoja taittavan luulen,
minä hiivin ja hyökkään... liihottain
hänen mattoja juoksevan kuulen.
Kai kaupungin kaunotar hienoinen
minun kanssansa leikkivän kärkkyi;
vaan uhmalla suostunut siihen en,
salon impi kun luotani värkkyi.
1899.
Kuusi on tumma ja koivu on seijas.
Kuusi on tumma ja koivu on seijas,
molempia aurinko kirkastaa.
Minä olen kylmä ja hän on kaino,
molempia lempemme vilkastaa.
Kultani koivikon vihreyttä suosi,
vaan minä tummuutta kuusiston.
Päivä kun loisti ja lämmitti lempi,
molemmat jo meille nyt armaat on.
1899.
Lemmenpaula.
Kuulepas sinä kullankukka,
ruskotukka,
sinisukka,
kuulepas kun sulle laulan
mitä olen aatellut.
Kuulepas kun sulle laulan,
lemmenpaulan
mulle kaulan
ympäri olet sinä solmiellut,
mieleni vallannut.
Paulasi olet sinä solmiellut,
tiukennellut,
tavoitellut
vapauden viedä multa —
mutta et voinutkaan!
Vapauden viedä multa
koitit, kulta,
nyt on sulta
aika jo käydä paulallasi
voittoja voittamaan.
Kaulani on sun paulassasi,
kokonasi,
tunteillasi
kun sinä siinä riiput kiini,
vien sinut kotihin.
Kun sinä siinä riiput kiini,
tunnelmiini,
aatoksiini
otan sinut onnenkeijuseksi,
keijuni kultaisin.
1899.
"Ei toki semmoista tehdä saa!"
Rannalla istuin impysen kanssa,
pienosen sinisilmän sirkkusen.
Aaltojen maininki rantaa löi,
aurinko aalloissa häiläköi.
Kukkien tuoksussa leikkiä löimme
lintujen luritusta kuunnellen.
Kesäkäen kukkuja tuulonen toi,
helakasti nuorekas naurumme soi.
Vaan siten iloisina leikitellessä
hulivililuontoni voiton vei.
Äkkiä hänet minä kiini sain,
huulilla huulia koskettain.
Tyttöni katsoi aaltojen alle.
"Ei toki semmoista tehdä saa!"
Hän niin kauniisti hämmentyi,
vaan kohta katse jo lämmentyi.
1898.
Tule kultani keinuhun!
Tule, tule, kultani, keinuhun!
Keinu on valmistettu,
siniseksi, punaseksi maalattu,
lehdillä kaunistettu.
Oi, kuinka kukkaset heloittaa
juhannuksen aikaan!
Oi, kuinka kaunosen kultasen
poikanen omaksensa saikaan!
Keinu se huojuu hiljalleen,
haapojen lehdet hilkkaa,
kultani kirkkaat katsannot
lemmenvälkkyjä vilkkaa.
1899.
Sydämillä leikkimistä.
Sydämetön olen ma,
moiti taikka vaikerra.
Katsoin sinun silmiisi,
sinne hukkui syömeni.
Anna, kullan nuppunen,
takaisin mun sydämen!
Muuten ehkä ottaisin
sydämesi sultakin.
1898.
Minä ja hän.
Kasvan suolla kanervana,
kanervana kalseana,
öisin kannan kastekkeita,
päivin sadepisareita
surumielellä.
Kulta kasvaa kukkasena,
niityn nurmen nukkasena,
niitty päivän paistellessa
loistaa linnun laulellessa
riemukiellä.
1898.
Juhannus ja joulu.
Sinä olet kukkiva juhannus,
minä olen joulu ja jäinen.
Entä jos lemmessä yhdistyy
lämmin ja jäähdyttäväinen?
Elä, suvi, surros kuitenkaan,
tähdet ne talviöinä
ylhäältä vilkkuvat nietoksiin
toivojen kynttilöinä.
1899.
Taivaan pilvet.
Taivaan pilvien varjot ne soutaa
järven kirkasta vettä.
Kultani katseet mieleeni luovat
lemmen lämmikettä.
Korkealta ne taivaan pilvet
syvälle järveen hohtaa.
Syvältä siintäen kultani katse
korkeudenkin kohtaa.
1899.
Sinä olet päivyt.
Sinä olet päivyt keväinen,
minä olen ilman lintunen.
Päivä kun seistaa paistettaan,
lintu sitä kiittää laulullaan.
Sinä olet päivyt keväinen,
minä olen ilman lintunen.
Päivä kun muille maille saa,
lintunen oksalle uinahtaa.
1899.
Sinä old päivä ja minä olen kuu.
Sinä olet päivä ja minä olen kuu,
kuun valo päivästä heijastuu.
Päivä kun peittyvi lehtoihin,
kuun valo silloin on hohtoisin.
Päivä kun lehdosta kohoaa,
kuun valon tyyten se tummentaa.
Sinä olet päivä ja minä olen kuu,
kuun valo päivästä heijastuu.
1899.
Ruusun kukka ja vaahteran oksa.
Tyttöni on kuin ruusun kukka
kunnahan tuomikossa,
minä olen niinkuin vaahteran oksa
rannikon rauniossa.
Kaihoten katsovi vaahteran oksa
ruusua tuomikosta,
ruusunen kukkansa toisaalle kääntää
vaahteran rauniosta.
Kaihoonsa kuivaa vaahteran oksa
rannikon rauniossa,
kuihtuu se ruusun kukkakin kerran
kunnahan tuomikossa.
3899.
Kukkaset ja kukkasvarkaat.
Sinä sitä olet kukkatarhan
kaunokaisin kukka.
Varo sinä, varo sinä loistoasi,
taikka sun sieppaa hukka.
Tarhan aitojen katvehissa
kukkasvarkaita hiipii.
Monta kertaa ne kukkasilta
hempeyden riipii. .
1899.
Jänis ja — kultani.
Jänönen puikkivi piilotellen
lehdon lehvien alla.
Kultani kampaa kutrejansa
rannalla kukivalla.
Jos jänö lehdosta tohtisi tulla,
viineni virittäisin.
Jos mua kultani kuunteleisi,
laulella lirittäisin.
Vaan jänö lehdossa juoksennellen
suojelevi selkää.
Kultani arkana ailakoiden
lempeni lauluja pelkää.
Jänön minä metsässä mennä sallin
juoksevata jalkaa.
Menköön kultakin, jänikseksi
jos hän muuttua alkaa.
Niin täytyy.
Kultani, sulle mä toivoisin
iloa ja onnekkuutta,
kauvaksi luotasi tahtoisin
surua ja onnettuutta.
Oi, minun kultani, täytyy mun
etsiä kultaa uutta.
Minä näet enimmän sulle tuon
surua ja onnettuutta.
1899.
Kullan haudalla.
Illalla istun kummulla haudan,
katselen kummun kukkaa.
Kultani nukkuu kummun alla,
voi mua poikarukkaa.
Kultain haudalla yksin istun,
kukkien juuria kitken,
kummulle kukkien kostukkeeksi
kyynelhelmiä itken.
Illan kastekin kyyneleinä
helmii heilimoissa,
laskevan päivän kultaloimo
päilyvi pisaroissa.
Päivä se peittyy lehdon taakse,
illan loimo se haipuu,
vaan minun mieleni mullan alle
kultani luokse vaipuu.
1899.
Surujeni lampi.
Surujeni lampi se välkehtii
kaihojen kaiskun luota.
Päivä sen pinnasta pilkoittaa,
pohja on tummaa suota.
Joskus mä toivon versovan
sammalekerroksen suosta,
joka leväpeittona salpaisi
virrannan kyynelvuosta.
Surujeni lampi jos peittyiskin
unhojen sammalilla,
vielä ne kyynelet kiiluisi
sammalen uutuvilla.
1899.
Suuren suru keskelläkin.
Mustan pilven paltehessa
ruusuruskot hohtaa.
Suuren surun keskelläkin
lempi rintaa kohtaa.
Länsi on päivän lasketessa
verenruskoUinen.
Poika on vielä kuollessaankin
neidolle uskollinen.
1899.
Luottava vuottaja.
Suvisessa yössä mä yksin istun
päivän nousua vuotan,
tuskani tuimat ja yölliset aatteet
päivän poistavan luotan.
Ruskosta hehkuva aurinko nousee
lehtevän lehdon yllä,
kuuma on helle ja heltehessä
lintujen laulua kyllä.
Päivän helteessä yksin istun,
istun ja yöhyttä vuotan,
syysyön viileän, hiljaisen, tumman
tuskani poistavan luotan.
Syysyö saapuu, taivas tummuu,
hämärä jo metsiin heittyy,
notkoista outoja usvia nousee,
usviin tieni mun peittyy.
Syysyön usvissa yksin istun,
päivän nousua vuotan,
mieleni usvat ja yölliset aatteet
päivän poistavan luotan.
1899.
Minä olen sellainen.
Rannalla, rannan nurmikossa
lähde on kuohuvainen,
kuohuva aina, kiehuva aina —
minä olen samallamen.
Lähteen kuohuva, kirkas vesi
virtaa luo meren erään,
vaan minun mieleni virrata tahtoo
nuorten neitojen perään.
1896.
Raitis Rautiainen.
Juntunen, juo sinä kaljaa,
kallista maljaa!
Paljaa
vain minä heilutan, hellerei,
kilkuti kalkutikei,
hei!
Ahjossa rauta on kirkas,
työni on vilkas.
Tilkass'
oltta on hurma huimien.
Siitäkö huolinen?
En.
Poikani, polkeos lautaa,
kuumenna rautaa!
Hautaa
turmion kaartaa reipas työ.
Poikani tiukota vyö,
lyö!
Työhön kun toimella tartut,
voimissa vartut,
kartut,
saat siten aatteetkin urhokkaat
luoksesi onnen maat
saat.
1899.
Päiväläispojan mietteitä.
Elämänlanka kukkia kasvaa
ruusunpunaisia.
Lempi on nuorissa leimahdellut
vuosia tuhansia.
Pihlaja pensoi pientarella,
juurella lemmenkukka.
Pienessä rannan torpassa kasvoi
neitonen valkotukka.
Kerran mä torpan hiiloksella
käsiäni lämmittelin.
Torpan tyttöä siitä päivin
aina mä mietiskelin.
Mun on mieleni lempeä täynnä,
voi minun ikävääni,
tupa kun on tuulessa huojumassa,
jossa mä tanssisin hääni.
Suvea jos ei olis, milloinka tuomet
kukkihin puhkeaisi?
Yölläkö köyhä, kun päivin ei jouda,
mökkinsä rakentaisi?
Voi, kun on köyhälle elämä ja lempi
vakava ja vaarallinen,
niinkuin raita on rauniolla
monihaarallinen.
Vaan kuten kevähällä kukkia kasvaa
sinisiä, valkosia,
niin on nuorella köyhälläkin
elämän toivehia.
1899.
Kulkijapoika.
Rikkaat ja viisaat ne syrjässä kuiskaa:
"voi tuota poikaraukkaa!
Koditonna, varatonna, arvotonna
maita ja metsiä laukkaa!"
Suotta ne sureksivat rikkaat ja viisaat,
suotta ne soittavat suuta.
On niillä riistaa ja juonia järjen,
tokkopa lie heillä muuta.
Mulla on Suomeni suloutta täysi,
metinen sen metsäkin mulla.
Lehtojen lintuset mieleni kiehtoo
riemuja laulelulla.
Elämän vilkasta vilinätä vilkkuu
mulle matkoilla silmiin,
neitoset kainoina vilkahutellen
taloloista hiipivät ilmiin.
Joskus jos en saa illallista,
ei sitä tarvitse surra,
voinhan ma silloinkin aatoksissa
herrojen herkkuja purra.
Ei ole syytä mun sydämeni surra,
vaikk' olen kulkevainen.
Mulle on Suomeni kaikkialta
yhtä armahainen.
Vaasassa 1898.
Hulivilipoika.
Minä olen, hulivili, mullin mallin
kulkenut enkä laannut.
Pankolla olen minä illastellut,
uunin kolkalla maannut.
Ei ole sukkia, ei ole kenkiä,
ei ole paljon paitaa.
Siitä ne rikkaat, siitä ne viisaat
surkutella taitaa.
Vähät minä muusta huolisin,
kun minä kullan saisin,
Sille illalla sillan korvalla
riemuten rallattaisin.
Vaan hyvät aina mun hyljäävät ja
huonoja en minä huoli.
Tulleko keskinkertaisesta
mullekin paripuoli.
1899.
Vaikeassa asemassa.
Mitäpä se hulivili kulkijapoika
henttua tarvitseisi?
Kotia kun itsekin on hän vailla,
minne hän henttunsa veisi?
Jos sitä mukanansa kuljettaisi,
siit' olis ikävätä monta.
Tyttö se itkisi, poika se säälisi
tyttöä onnetonta.
Yöksi jos veisi sen pirtin nurkkaan,
oisi se ihmisten tiellä;
jos sen saunaankin salpoaisi,
sirkat sen söisivät siellä.
Mihinkäpä hulivili kulkijapoika
henttunsa viedä voisi?
Jos sitä niityllä paimentaisi,
hulivili loppunut oisi.
Ainakin paimenen on paha olla,
vaikka se kukkia kitkee.
Henttua on pahin paimennella,
jos sillä pienoset itkee.
1899.
Mitäpä noista.
Mitä minä paljon huolisin noista
tyttöluikkarista!
Enemmin saan minä riemumieltä
pikkulintusista.
Mieli se käy niin haikeaksi,
jos sen neitoset voittaa,
vaan sen metsässä vilppahaksi
pienet lintuset soittaa.
Kun minä lähden näiltä mailta,
neitoset kaipaa yksin.
Perässäni lentävät pienet linnut,
lentävät liverryksin.
1899.
Kuohuvan kosken kunnaalla.
Kuohuvan kosken kunnahalla
lemmenkukkia vilkuttaa.
Tule sinä tyttö, sun kanssasi tahdon
hiukan tanssia nilkuttaa.
Sitten mä kosken kunnahalta
lemmenkukkia taittelen.
Tyttöni, niitä mä hellin huolin
rinnallesi laittelen.
1899.
Lintu lenti oksalle huojuvalle.
Lintu lenti oksalle huojuvalle,
kuohuvan kosken kunnahalle.
Tuli tuuli oksaa huiskuttamaan,
lintu ei koskeen suistunutkaan.
Tuli tyttö karkelokentälle yksin,
keinuen, leijuen iloviserryksin.
Kävi poika neitoa narrailemaan,
neito ei narriksi taipunutkaan.
1899.
Laulaja- ja tansijatyttö.
Minä olen laulaja-, tanssijatyttö, —
kun minä tanssin ja laulan,
tuulonen — helavila — häilyttävi
hulmuja punapaulan.
Ihmiset ilojani ilmoittavan
luulevat laulelmilla,
lauluni on vaan kuohuva kupla
surujeni lainehilla.
Laululla tahtoisin surujeni laineet
unhojen virtaan painaa,
vaan minun suruni se nieluihinsa
ilojeni laulut lainaa.
Tahtoisin tanssia sikkareiksi
suruni mä ruskossa illan,
kaihojen kentästä kaunistella
riemujen karkelosillan.
Surujeni kentästä riemun silta
ei tule tanssimalla,
eivätkä nouse ilojeni laulut
surujeni aaltojen alta.
1899.
Pikkunen tyttö.
Minä olen pikkunen, pikkunen tyttö,
kahdeksannellatoista.
Poikaset vilkuvat, pyydystävät, —
mitä minä huolin noista!
Minä olen pikkunen, pikkunen tyttö,
kyllä mä arvoni tiedän.
Kaksi on poikaa jo rukkaset saanut,
yhtä mä hiukan siedän.
Kun minä rannalta kummun alta
lähteestä vettä kannan,
kiulua, jos hän kauniisti pyytää,
hänen minä kantaa annan.
1899.
Kultaansa ihaileva.
Tuoltapa tulee pellon poikki
poikia aika roikka,
vaan yli kaikkein katsoo Kalle,
solakka ja hoikka.
Kanssani kiitää karkelossa
Kalleni nuori ja norja,
niin hän päätään nuojuttaa kuin
koivas solkeva, sorja.
Sorja on hän kuin solkeva koivu,
minä kuin virpi tuomen.
Koivujen ympäri tuomen virvet
kiertyvät rannoilla Suomen.
.1899.
Järvellä.
Loistava laiva se lahdella velloo,
hihkuvi, huutavi tullessaan,
sinne ja tänne mun purttani telloo
tieltänsä vahvoilla aalloillaan.
Suuret ne aaltoja halkoellessaan
tieltänsä viskovat pieniä pois.
Eiköhän rantoihin matkoellessaan
pienoset riemuja laulaa vois!
1897.
Meripojan morsian.
Meripoika, ponteva pohjalainen,
kultana mull' oli ennen.
Kun hän purjehti salmen suitse,
näin hänet tullen mennen.
Kultani tullessa lämmin tuuli
ulapalta liiti.
Ulapalle ulkosi vinha viima,
kun hän kauvas kiiti.
Kauvas kiiti hän merten teitse,
hukkui tuulispäihin.
Täällä on talvi ja jäässä järvi,
itsekin hyydyn jäihin.
1899.
Kullastansa jäänyt.
Kultani purjehti vieraille maille,
vieraita kumpuja kulkemaan,
kotosille kunnaille tänne mun jätti
kaihoja rintaani sulkemaan.
Kultani purjehti vieraille maille,
rannalle jäin minä suremaan,
suru minun sydäntäni siitä päivin
alkoi kummasti puremaan.
1899.
Salainen lempi.
Poikasen mieli se kultansa luokse
halajaa ja palaa,
kun ei päivillä jouda julki,
hiipii illalla salaa.
Istuta tyttö sun aittasi eteen
kolme koivun oksaa!
Kun sua etsii kultasesi,
oksat se siitä hoksaa.
Kultasi kulkee luoksesi
illan rintamilla,
heittää kenkänsä veräjälle,
astuu sukkasilla.
Kultasi kulkee sukkasilla,
ettei kukaan kuule,
ettei häntä juoruämmät
kullaksesi luule.
1899.
Illalla ja aamulla.
Tyttö se katseli iltasella,
katseli päivän lasketessa,
kuinka taivon rantehella
punarusko hohti.
Poika se käyskeli metsätietä
ilman lintujen laulellessa.
Minne poika, ei sitä tiedä,
kulkuansa johti.
Tyttö se katseli aamusella,
kuinka sorjalla kummullansa
aamun ruusukoittehella
sulhon kontu hohti.
Poika se vieterirattahilla
ohjasi liinaharjojansa
silkkisillä ohjaksilla
kullan kotia kohti.
1898.
Lempi.
Lempi on kuin silmäneula
säije silkkinen perässä.
Se saa paljon koristeita
kehnollekin kankahalle.
1896.