Vaan viestejä outoja ilmestyi,
koko kansan kautta ne liiti:
sotajoukkoja suuria vieraan maan
kotikumpuja kohden kiiti.
Hän rannalla istui uinaillen,
unelmiinsa hän viestin kuuli.
Kuin nuoli se rintaan iskeytyi,
sydän synkkeni, vaaleni huuli.
Isänmaako on uhkaama sortajien,
isänmaako ja kansa sen kallis?
Sen joukkion polkea rakkaimpiaan
ikipäivinä hän ei sallis!
Hän niinkuin leimaus ukkosen
sitä vastaan lennättäisi!
Hän ennen sen löisi ja murskaisi
kuin tänne se ennättäisi! —
Vaan muistaen aatteensa armaimmat
syvemmälle hän sullousi pintaa.
Kuin kylmällä kouralla koskettain
nyt vihiäsi lämmintä rintaa.
— He eivätkö ihmisveljiä myös
ole juuresta suuremmasta?
Ja ihmistä puhdas ihmisyys
ei kielläkö surmaamasta?
Vaan kallista kansaamme surmaamaan
nuo ihmiset kulkevat tuolla.
Nyt pakko on surmata surmaajat
tai surmaajan nuolesta kuolla.
Siis rikkoa täytyvi ihmisyys,
ei välttää voi eikä estää.
Paremp' onkohan rikkoja olla nyt
vai rikkomus toisen kestää?
Hän ristiin riipovin aatoksin
sitä selvitti tuskissansa.
Välin otsansa syvästi synkistyi,
välin vaaleni vuorostansa.
Vaan vihdoin puhtaana selvisi se
kuin päivä mi usvista herää.
— Paremp' ihmisen ihmisnä kuolla on
kuin ihmissyöjänä elää.