että te auttaisitte häntä ensi yönä tehtävällä pienellä yksityisellä
jokimatkalla. Annan teille yhdeksi yöksi loman. Lähetin noutamaan
teitä osaksi senvuoksi, että luulin teidän pitävän tästä seikkailusta,
osaksi senvuoksi, että tiedän voivani luottaa siihen, että katsotte
tekevänne tämän täysin viran ulkopuolella ja ettette siitä puhu muille.
Ymmärrättekö? Uskallan väittää, ettei teille tule olemaan syytä katua,
että olette ollut kohtelias mr Racksolelle.
-- Luulen käsittäväni, mistä on kysymys, sanoi Hazell vähän hymyillen.
-- Ja kuulkaahan, sanoi virkamies, vaikka tehtävä onkin viran
ulkopuolella, olisi hyvä, jos olisitte puettu virkatakkiinne.
Ymmärrättekö?
-- Täydellisesti, sanoi Hazell. Sen olisin joka tapauksessa tehnyt.
-- Ja nyt, mr Hazell, sanoi Racksole, tahdotteko suoda minulle sen
kunnian, että syötte aamiaista kanssani? Jos suostutte, haluaisin
tilata sen siihen paikkaan, missä tavallisesti syötte.
-- Ja niin tapahtui, että Theodore Racksole ja George Hazell,
tullivirkamies, yhdessä söivät aamiaiseksi lampaankyljyksiä ja joivat
kahvia Thomas Chap-Housessa Lontoon Cityssä. Miljoonamies huomasi kohta
tavanneensa teräväpäisen ja laajatietoisen henkilön.
-- Voitteko lähteä liikkeelle iltapäivällä? kysyi hän.
-- Voin kyllä, sanoi Hazell, minäpä annan jonkun tovereistani tehdä
merkinnän, ja sitten olen vapaa.
-- Katsokaa, sanoi Racksole, tahtoisin mielelläni, että te seuraisitte
minua Grand Babyloniin. Silloin voisimme puhua vähän lähemmin pienestä
matkastani. Ja voisimmeko mennä teidän alukseenne? Tahtoisin tavata
miehistönne.
-- Se käy kyllä päinsä, vastasi Hazell. Molemmat mieheni ovat
laiskimpia ja sieluttomimpia olentoja, mitä voi tavata. He syövät
liikaa ja ovat ylenmäärin olueen meneviä, mutta he tuntevat joen ja
ymmärtävät, mitä heidän on tehtävä. He ovat valmiit suorittamaan
minkä tehtävän tahansa, kun on puhe rehellisestä pelistä ja he saavat
palkkansa eikä heitä vaadita kiirehtimään.
Samana iltana, kohta pimeän tultua, nousi Racksole yhdessä uuden
ystävänsä George Hazellin kanssa yhteen mustiksi maalatuista
tulliveneistä, jonka miehistönä oli kaksi miestä, jotka olivat
vapaamiehiä joella, kunnianosotus, johon sisältyy eräitä oikeuksia,
joita maamyyrä ei ymmärrä. Oli sumuinen ja painostava ilta.
Soutajia oli käsketty hiljaa kulkemaan jokea alas The Pooliin, joksi
Towerin alapuolella olevaa laajaa jokialuetta nimitetään. Molemmille
soutajille ei aikaisemmin ollut ilmoitettu matkan tarkoitusta,
mutta nyt, heidän päästyään onnellisesti matkalle, katsoi mr Hazell
soveliaaksi antaa heille siitä jonkunlaista vihiä.
-- Toivomme keksivämme erään sangen epäiltävän höyrypurren, sanoi hän.
Tämä ystävämme tässä haluaa kiihkeästi löytää sen, ja ennenkuin hän
on saanut sen näkyviin, ei mihinkään määrättyyn toimenpiteeseen saata
ryhtyä.
-- Minkä näköinen se on, herra, kysyi peräsoutaja, kasvoiltaan
lihavahko mies, joka näytti täysin kykenemättömältä mihinkään vakavaan
ponnistukseen.
-- En tiedä, vastasi Racksole, mutta mikäli saatoin nähdä, oli se
kuudenkymmenen jalan pituinen ja mustaksi maalattu. Luulen kyllä
tuntevani sen, jahka saan sen nähdä.
-- Eipä siitä ole paljon osviittaa, huudahti toinen mies äreästi. Mutta
mitään muuta hän ei sanonut, sillä hän oli, samoinkuin toverinsakin,
saanut Racksolelta etukäteen yhden Englannin punnan, ja sellainen raha
saa koko joukon aikaan, kun on hillittävä Thamesinsoutajan luontaista
taipumusta ivaan ja suulauteen.
-- Erääseen toiseenkin seikkaan kiinnitin huomioni, sanoi Racksole
yhtäkkiä, mutta unohdin mainita siitä teille. Purren potkuri tuntui
työskentelevän ontuen.
Molemmat soutajat purskahtivat nauruun.
-- Vai niin, sanoi lihava soutaja, silloin tiedän, minkä purren herra
haluaa tavottaa. -- Se on Jack Everettin vene, jota tavallisesti
nimitetään ankeriaaksi. Siinä on nelisiipinen potkuri, ja yksi siipi on
mennyt poikki.
-- Niin, se se varmasti on, sanoi keulasoutaja edelliseen yhtyen. Jos
te sen tahdotte käsiinne, niin oli se tänä aamuna Cherry Gardenin
rannassa.
-- Mennään sitten niin nopeasti kuin suinkin Cherry Gardenin rantaan,
sanoi Racksole, ja vene kääntyi joen yli alkaen hitaasti solua
virran mukana oikeaa rantaa, liukuen muutamien telakkain ohi, joista
monessa vielä tänä myöhäisenä hetkenä oli käynnissä nostolaitteet,
jotka tyhjinä laskettiin laivojen tavarasäiliöihin ja nousivat niistä
täysinä. Molempien soutajien ohjatessa veneen liikkeitä laskuvedessä,
selitti Hazell miljoonamiehelle, että "Ankerias" oli joen huomatuimpia
pursia. Everettin alus näytti aina olevan saatavissa soveliasta
rahallista korvausta vastaan, jos vain jollakulla oli joku häpeällinen
ja salakavala juoni tekeillä ja sen toteuttamiseksi tarvitsi joen
myötävaikutusta. "Ankerias" oli ollut pahemmassa kuin pulassa tuhansia
kertoja, mutta aina onnellisesti, joskaan ei juuri kunniakkaasti,
päässyt pälkähästä. Jokipoliisi piti sitä valppaasti silmällä, ja
kaikkein merkillisintä oli, ettei sen omistaja, vanha Everett, vielä
koskaan ollut vakavasti joutunut huonoon valoon mistään laittomasta
teosta. Kertaakaan ei oikeuden asiamies ollut saanut todistetuksi
mitään varmaa "Ankeriaan" omistajasta, vaikka monet sen entisistä
vuokraajista tällä hetkellä olivat vangittuina pitkin maata. Viime
aikoina oli alus kuitenkin vioittuneen potkurinsa vuoksi joutunut
huonoon maineeseen pahantekijäinkin keskuudessa, ja tämä veljeskunta
oli vähitellen hyljännyt sen, turvautuen toiseen vähemmän helposti
tunnettavaan.
-- Ystävämme, mr Tom Jackson, sanoi Hazell Racksolelle, oli varomaton
vuokratessaan "Ankeriaan". Hänen laatuisensa kokeneen roiston olisi
toki pitänyt paremmin ymmärtää asiansa. Ette nyt voi olla pääsemättä
juonen perille.
Tällöin vene lähestyi Cherry Gardenin rantaa, mutta pahaksi onneksi oli
ohut öinen sumu verhonnut joen, niin ettei esineitä saattanut selvästi
erottaa niiden ollessa enemmän kuin kolmenkymmenen metrin päässä.
Tulliveneen liukuessa rannan ohi jännittivät kaikki siinä olevat
miehet katseensa nähdäkseen tuon salaperäisen purren, mutta siitä ei
voinut havaita vilahdustakaan. Vene liukui virran mukana, soutajien
lepuuttaessa airoja. Sitten he töintuskin välttivät yhteentörmäyksen
ison norjalaisen purjelaivan kanssa, joka oli ankkuroituna kokka virran
suuntaan päin. Tämän laivan ohi he kulkivat alihangan puolelta. Juuri
kun he olivat päässeet sen keulankärjen ohi, huudahti lihava soutaja
innostuneena:
-- Tuossa sen keula on! Ja hän käänsi veneen alkaen soutaa ylöspäin
vasten virtaa. Ja aivan oikein nähtiin kadonnut "Ankerias" mukavasti
ankkuroituna norjalaisen laivan ylähangan puolella, somasti kätkettynä
sen ja rannan väliin. Miehet soutivat veneen hyvin hiljaa aluksen
sivulle.
XXVI.
ÖINEN TAKAA-AJO JA KATUPOIKA.
-- Minäpä nousen aluksi laivaan, sanoi Hazell kuiskaten Racksolelle.
Annan heidän ymmärtää epäileväni, että aluksessa on tullissa
käsiteltävää tavaraa, ja tällöin saan tilaisuuden tarkastaa sen
perinpohjin.
Virkatakkiinsa ja -lakkiinsa puettuna nousi hän, Racksolen mielestä
jotakuinkin häikäilemättä, aluksen jokseenkin matalalle kannelle. "Ketä
on laivassa?" kuuli Racksole hänen huutavan, ja naisen ääni vastasi.
Hazell huusi silloin: "Minä olen tullivirkamies ja tahdon tutkia
aluksen", jonka jälkeen hän katosi pieneen keskellä laivaa olevaan
salonkiin. Sitten ei Racksole enää kuullut mitään. Miljoonamiehestä
tuntui kuin Hazell olisi ollut poissa tuntikausia, mutta vihdoin hän
palasi.
-- En voinut löytää mitään, sanoi hän hypätessään alas soutuveneeseen,
ja sitten lisäsi hän hiljaisella äänellä Racksolelle:
-- Siellä on eräs nainen laivassa. Häneen näyttää sopivan kuvauksenne
miss Spenceristä. Pannussa on täysi höyry, mutta koneenkäyttäjää ei
siellä ollut. Kysyin, missä koneenkäyttäjä oli, jonka jälkeen hän
tahtoi tietää, mitä se asia minua liikutti, ja käski minun tehdä
tehtäväni ja sitten lähteä. Näkyy olevan ovela nainen. Pistin nenäni
joka paikkaan, näkemättä kuitenkaan jälkeäkään kenestäkään muusta. Ehkä
on parasta, että soudamme tiehemme ja asetumme läheisyyteen hetkiseksi
vain nähdäksemme, tapahtuuko mitään merkillistä.
-- Oletteko ihan varma, ettei hän ole laivassa? kysyi Racksole.
-- Ihan varma, sanoi Hazell jyrkästi. Tiedän, miten menettelen laivaa
tutkiessani. Katsokaa tätä. Ja hän ojensi Racksolelle noin kahden jalan
pituisen ja puisella päällä varustetun teräsneulan.
-- Se on tullin apuneuvoja laivoja tarkastettaessa, sanoi hän.
-- Ei kai käy päinsä nousta laivaan ja viedä nainen pois? lausui
Racksole epäröiden.
-- Oo, alkoi Hazell samaten epäröiden, mitä siihen...
-- Mihinkä tuo on matkalla? keskeytti Hazellin kokkasoutaja. Katsoen
miehen sormen osoittamaan suuntaan huomasi sekä Hazell että Racksole
enemmän tai vähemmän seivästi, kuinka joku vene kiiti norjalaisen
laivan kokan alitse joen laskusuuntaan, kadoten sumuun.
-- Se on Jules, sen uskallan vannoa, huusi Racksole. Perästä, miehet.
Kymmenen puntaa mieheen, jos tavotamme hänet!
-- Airot veteen nyt, pojat! sanoi Hazell, ja raskas tullivene läksi
ajamaan takaa.
-- Tästä näkyy kehittyvän kaunis pilajuttu, huomautti Racksole.
-- Se riippuu siitä, mitä pilajutulla tarkoitatte, sanoi Hazell. Ei ole
juuri pilaa kiitää jokea alas sen keskiuomassa näin sumussa. Ei koskaan
tiedä, milloin joutuu toiseen maailmaan, kun kaikki nämä proomut
molskivat ympärillä. Luulen miehen kätkeytyneen veneeseen nähtyään
meidät ja sitten minun lähdettyäni päästäneen kokkanuoran irti.
Vene lipui nopeasti eteenpäin laskuvedessä. Ohjaus riippui sattumasta
ja vaistosta enemmän kuin mistään muusta. Vähän väliä täytyi peräsimen
nuoria hoitelevan Hazellin kääntää vene äkisti syrjään välttääkseen
törmäämästä proomuun tai ankkuroituun laivaan. Racksolesta näytti
laivoja olevan ankkurissa yltympäri joella. Hän tähysteli vilkkaasti
ympärilleen, mutta pitkään aikaan hän ei voinut nähdä muuta kuin sumua
ja epämääräisiä laivojen ääriviivoja. Sitten hän äkkiä sanoi jokseenkin
tyynesti:
-- Olemme oikealla tolalla. Voin nähdä hänet edessämme. Me tavoitamme
hänet. Seuraavassa minuutissa näkyi vene selvästi vähemmän kuin
kahdenkymmenen metrin päässä, ja meloja -- joka nyt meloi rajusti
-- oli selvästi Jules -- Jules puettuna kepeään tweedpukuun ja
huopahattuun.
-- Olitte oikeassa, sanoi Hazell. Tämä on pilajuttu. Tunnen ihan
innostuvani. Se on virkistävämpää kuin vetopasuunan puhaltaminen
orkesterissa. Ohjaanko hänen päälleen, mitä? Voimmehan sitten onkia
pojan vedestä.
-- Ylähangan puolelta, komensi Racksole.
-- Eihän, ukko kulta! vastasi Hazell, sieltä ei pääse. Hänen on pakko
tulla takaisin alempana. Se on vain juoni. Lasken suoraan eteenpäin.
Ja he kulkivat edelleen, lihavan soutajan ponnistellessa, niin että
hänen kasvonsa loistivat pilkkopimeässäkin. Mutta kahden proomun
välitse tuli tyhjä vene, joka kääntyi virran mukana Greenwichiin päin.
Lihava mies sanoi läähättäen sanan toverilleen, ja tullivene pysähtyi
samassa.
-- Hän on hyvässä turvassa, sanoi kokkasoutaja. Jos kiinniotettava on
hän, niin on hän jommassakummassa proomussa, ja teidän on vain noustava
sinne ja otettava hänet sieltä.
-- Niin, siinä koko juttu, sanoi ääni lähimmän proomun pohjasta, ja
ääni oli Julesin, jonka nimi muutoin oli Tom Jackson.
-- Kuulkaas veitikkaa, sanoi lihava soutaja nauraen. Se on totta
totisesti varma mies. Mutta jos minä olisin teidän sijassanne, mr
Hazell, tai tämän herran sijassa, niin en kiipeisi tuohon proomuun ensi
hädässä.
He peräyttivät veneen lähimmän proomun perän alle ja tähystivät ylös.
-- Hyvä on, sanoi Racksole Hazellille. Minulla on revolveri. Kuinkahan
pääsen tuonne ylös?
-- Niin, uskon kyllä, että teillä on revolveri, mutta sitä ette
saa käyttää, sanoi Hazell kiivaasti. Ei saa syntyä mitään melua.
Saisimme jokipoliisin heti niskaamme, jos revolverinlaukaus kuuluisi,
ja se olisi minun tuhoni. Jos tulisi kuulustelu, ei tullihallitus
kiinnittäisi mitään huomiota siihen seikkaan, että esimieheni on
määrännyt minut suorittamaan tämän työn, ja minua kehoitettaisiin
eroamaan virastani.
-- Siinä suhteessa ei teidän tarvitse pelätä, minä tietysti vastaan
kaikesta.
-- Siitä ei olisi apua, vaikka ottaisitte kantaaksenne kuinka suuren
osan edesvastuusta, huomautti Hazell, te ette voisi asettaa minua
takaisin virkaani, ja urani olisi katkaistu.
-- Mutta onhan muita uria, sanoi Racksole, joka todella kiihkeästi
halusi teloittaa entisen tarjoilijansa hyvin tähdätyllä luodilla. Onhan
muita uria.
-- Tulli on minun urani, sanoi Hazell, välttäkäämme siis ampumista.
Voimmehan odottaa hetkisen läheisyydessä; ei hän missään tapauksessa
pakenemaan pääse. Voitte saada minun pistimeni, jos tahdotte -- ja hän
luovutti Racksolelle tutkimisaseensa. Voitte tehdä, mitä haluatte,
kunhan teette sen sievästi melua herättämättä.
Muutamia minuutteja istuivat nuo neljä miestä toimettomina veneessä
liikehtivän sumun ympäröiminä, allaan musta vesi ja yläpuolellaan
puoleksi lastattu proomu, jossa oli päättäväinen ja kekseliäs mies.
Äkkiä sumu hälveni kutistuen kuin täpläksi, ikäänkuin joku peto olisi
sen pois puhaltanut. Taivas tuli näkyviin, ja se oli kirkas ja kuu
paistoi. Muutos oli juuri sellainen ihanteellinen vaihdos, joka niin
usein tapahtuu suurilla joilla.
-- Nyt on huomattavasti parempi, sanoi lihava soutaja. Samassa hetkessä
näkyi pää proomunlaidan yli. Se oli Julesin naama -- tumma, synkkä ja
ivallisessa hymyssä.
-- Onko mr Racksole venheessä? kysyi hän tyynesti. Jos niin on,
niin tulkoon mr Racksole tänne. Mr Racksole on tavoittanut minut
ja saa minut ilmaiseksi. Tässä minä olen. Hän nousi seisomaan koko
pituudelleen proomun kannelle ja näytti isolta yöllistä taivasta
vastaan. Kaikki tulliveneessä olijat saattoivat nähdä, että hän
oikeassa kädessään piti lyhyttä tikaria. -- Kas niin, mr Racksole,
olette kauan ajanut minua takaa, jatkoi hän, nyt olen tässä. Miksette
tule tänne ylös? Jollei teillä itsellänne ole rohkeutta tulla, niin
kehoittakaa jotakuta toista astumaan tänne teidän asemastanne. Sama
rehellinen kohtelu on tuleva kaikkien osaksi... Ja Jules naurahti
lyhyesti ja läpitunkevasta.
Sitä nauruaan hän juuri nauroi, kun hän yhtäkkiä syöksähti eteenpäin.
-- Mitä teillä on minun proomussani tekemistä? Alas täältä! Poikasen
hento kimakka ääni kuului pimeästä. Pieni rääsyinen poika oli kaikessa
hiljaisuudessa ilmestynyt Julesin taakse, ja kaksi pientä käsivartta
oli sysännyt hänet veteen. Hän putosi kauniisti loiskahtaen. Huomasi
heti, ettei uimataito kuulunut Julesin taitolahjoihin. Hän potki
hurjasti ja upposi. Kun hän uudelleen näyttäytyi, vedettiin hänet
ylös tulliveneeseen. Köysi otettiin esille, ja minuutin parin päästä
oli mies häpeällisesti sidottuna veneen pohjalla. Katupojan avulla
-- proomussa, joka ehkä ei ollut hänen olinpaikkansa enemmän kuin
Julesinkaan -- oli Racksole voittanut pelin. Ensi kertaa moneen
viikkoon tunsi miljoonamies rauhan ja tyydytyksen tunteen. Hän kumartui
Julesin ojennetun ruumiin yli Hazellin tutkimusase kädessään.
-- Mitä aioitte nyt tehdä hänelle? kysyi Hazell.
-- Soudetaan Grand Babylonin edessä olevan rantalaiturin portaille. Hän
on saava hyvän asunnon hotellissani, sen lupaan hänelle.
Jules ei virkkanut sanaakaan.
Ennenkuin Racksole sinä yönä erosi tullivirkamiehestä, oli Jules
onnellisesti kuljetettu Grand Hotel Babyloniin, ja molemmat soutajat
olivat saaneet kumpikin kymmenen puntaansa.
-- Jäätte kai tänne yöksi, sanoi miljoonamies. On myöhä.
-- Mielelläni, sanoi Hazell. Seuraavana aamuna näki hän ylenmäärin
herkullisen aamiaisen odottavan itseään, ja ruokaliinassa oli sadan
punnan seteli. Mutta vaikka Hazell vasta paljon myöhemmin sai sen
tietää, oli tapahtunut yhtä ja toista, ennenkuin hän nautti tämän
oivallisen aamiaisensa.
XXVII.
TOM JACKSONIN TUNNUSTUS.
Kävi ilmi, että pieni huone, jossa Jules oli asunut niinä vuosina,
jotka hän oli ollut hovimestarina Grand Babylonissa, oli jäänyt
tyhjäksi siitä asti, jolloin Racksole niin äkkiä oli hänet erottanut.
Mitään muuta hovimestaria ei ollut hänen tilalleen nimitetty, ja
yhden ihmisen poissaoloa tuskin saattoi huomata tuossa valtavassa
palvelijajoukossa Grand Babylonin kaltaisessa laitoksessa -- vaikkapa
tuo yksi olisi ollut ainoalaatuinen Jules. Hovimestarin toimi on
tavallisesti olemassa enemmän komeuden ja näön vuoksi ja enemmän
moraalista kunnioitusta herättämässä kuin hyödyn takia. Ja niin
oli asian laita tuossa isossa rantakadun varrella sijaitsevassa
hotellissakin. Racksolessa heräsi siis tuuma niin huomaamattomasti
kuin mahdollista kannattaa vankinsa tähän tyhjään huoneeseen. Tämän
tehtävän suorittaminen ei näyttänyt tuottavan mitään vaikeuksia. Jules
havaittiin täysin alistuvaiseksi ylivallan edessä. Racksole otti
seurakseen vanhan kaupunginlähetin, joka monta vuotta oli kuulunut
hotellin palvelijoihin ulkoisia tehtäviä varten -- harmaahapsisen
miehen, joka oli jäntevä kuin mäyräkoira ja väkevä kuin talonkoira.
Mennessään sisään huoneeseen Julesin kanssa, jonka kädet olivat
sidotut, käski hän kaupunginlähetin jäädä oven ulkopuolelle.
Sitten hän huusi kaupunginlähettiä, ja molemmat sitoivat Julesin
lujasti sänkyyn, niin että hän tuli makaavaan asentoon. Koko sinä
aikana ei vanki avannut suutaan -- hän vain hymyili halveksivasti.
Vihdoin Racksole otti pois koristusesineet, maton, tuolit ja koukut
ja riuhtoi irti sähkölampun varren. Sitten hän ja kaupunginlähetti
läksivät huoneesta, ja Racksole lukitsi oven ulkoa pistäen avaimen
taskuunsa.
-- Sinun on vartioitava tässä koko yö, sanoi hän kaupunginlähetille
Saat istua tuolilla, mutta älä vain nukahda. Jos kuulet huoneesta
pienintäkään melua, niin puhalla vihellyspilliisi; minä järjestän niin,
että voin vastata merkkiin. Jollei melua kuulu, älä tee yhtään mitään.
En tahdo, että tästä syntyy juttuja, ymmärrätkö. Minä luotan sinuun ja
sinä voit luottaa minuun.
Kello oli silloin yksi yöllä. Miljoonamies läksi nukkumaan -- ei omaan
sänkyynsä, vaan erääseen seitsemännessä kerroksessa olevaan. Hän ei
kuitenkaan nukkunut kovin kauan. Kohta päivän valjettua hän oli aivan
hereillä ja ajatteli kiihkeästi Julesia. Hän oli todella hyvin utelias
saamaan tietää Julesin historian ja hän päätti, jos se vain kävisi
päinsä, houkuttelemalla tai muulla tavalla saada hänet kertomaan sen.
Racksolen luonteiselle miehelle ei mikään aika ole verrattavissa
nykyiseen, ja kello kuusi, kun kirkas aamuaurinko iloisesti paistoi
ikkunaan, pukeutui hän ja meni portaita ylös jälleen kahdeksanteen
kerrokseen. Kaupunginlähetti istui uneliaana, mutta varuillaan tuolilla
ja nousi isäntänsä nähdessään seisoalleen ja tervehti.
-- Onko mitään tapahtunut? kysyi Racksole.
-- Ei mitään, herra.
-- Hyvä on, sanoi Racksole, avaten oven ja astuen huoneeseen. Kaikki
oli täysin ennallaan, paitsi että Julesin, joka aluksi oli ollut
selällään, jollain tavalla oli onnistunut kääntyä, ja oli hän nyt
etukumarassa. Hän katsahti äänettömästi ja ivallisesti miljoonamieheen.
Racksole tervehti häntä ja veti vartavasten housuntaskustaan
revolverin, jonka asetti pöydälle. Sitten hän istuutui pöydälle
revolverin viereen antaen jalkojensa roikkua tuuman tai parin verran
irti lattiasta.
-- Tahdon keskustella kanssanne, Jackson, alkoi hän.
-- Voitte puhua minulle niin hyvin kuin taidatte, sanoi Jules. Minä en
estä teitä, siihen voitte luottaa.
-- Tahtoisin mielelläni teiltä vastauksia muutamiin kysymyksiin.
-- Se on eri asia, sanoi Jules. En aio vastata mihinkään kysymyksiin
niin kauan kuin olen tällä tavalla sidottuna. Voitte luottaa siihenkin.
-- Teidän kannattaa olla mukautuvainen, sanoi Racksole.
-- En aio vastata mihinkään kysymyksiin niin kauan kuin olen sidottuna.
-- Minä päästän jalkanne irti, jos tahdotte, ehdotti Racksole
kohteliaasti, niin voitte istua. Teidän ei ollenkaan kannata
teeskennellä, että teillä on ollut epämukavaa, sillä tiedän, ettei
niin ole laita. Mielestäni teitä on kohdeltu hyvin kauniisti, poikani.
Kas noin, hän lisäsi, päästäen vangin alaraajat kahleista. Toistan
nyt, että voitte olla mukautuvainen. Voittehan mielellänne myöntää
joutuneenne seikkailussa alakynteen ja toimia sen mukaan. Olin
päättänyt voittaa teidät omin päin ilman poliisia, ja sen olen tehnyt.
-- Olette toiminut itse, vastasi Jules. Olette toiminut vastoin
lakia. Jos teillä olisi ollut vähän ymmärrystä, ette olisi puuttunut
asiaan: olisitte jättänyt kaikki poliisin huostaan. Se olisi pöyhinyt
asiaa vuoden tai pari ja sitten jättänyt sen sikseen. Kuka nyt tekee
ilmoituksen poliisille? Tekö kenties? Aiotteko luovuttaa minut sille
ja sanoa: kas tässä, olen pyydystänyt hänet teille. Jos sen teette,
pyydetään teitä selittämään erinäisiä asioita, ja silloin tulee
naamanne venymään pitkäksi. Toinen rikos ei puolusta toista, ja sen te
opitte tietämään.
Koskaan pettämättömällä älyllä oli Jules keksinyt juuri arimman
kohdan Racksolen asemassa, ja sen vaikeuden merkitystä Racksole
tosiaan ei ollut koettanut vähäksyä. Hän tiesi vallan hyvin, että se
oli voitettava. Kuitenkaan hän ei tahtonut antaa Julesin aavistaa
ajatuksiaan.
-- Yhtäkaikki olette täällä ja minun vankinani, sanoi hän tyynesti.
Olette tehnyt kirjavan joukon rikoksia ja niitten joukossa murhia. Te
olette kypsä hirsipuuhun. Sen te tiedätte. Minulla ei ole mitään syytä
kutsua poliisia. Minulle olisi vallan helppoa itse teloittaa teidät,
niinkuin olette ansainneet. Jaan siinä tapauksessa vain oikeutta ja
riistän pyöveliltä hänen palkkionsa. Samalla tapaa kuin toin teidät
sisään tähän hotelliin, voin viedä teidät jälleen ulos. Muutama
päivä sitten lainasitte tai varastitte höyrypurren Ostendessa. Mitä
sillä olette tehnyt, sitä en tiedä, enkä siitä välitä, mutta epäilen
vakavasti, että tyttäreni töin tuskin pelastui murhaajien käsistä
teidän purressanne. Minulla on oma huvipursi. Olettakaamme, että käytän
sitä hyväkseni samalla tapaa kuin te omaanne! Otaksukaamme, että minä
varkain vien teidät siihen ja ohjaan purren meren selälle ja sitten
yöllä pyydän teitä laskeutumaan valtamereen. Sellaista on tehty.
Sellaista voidaan tehdä uudelleen. Jos niin menettelisin, olisi minulla
ainakin se tyydytys, että tietäisin vapauttaneeni yhteiskunnan yhden
roiston tuottamasta kiusasta.
-- Mutta sitä te ette tee, mutisi Jules.
-- En, sanoi Racksole, sitä en tee -- jos nyt käyttäydytte siivosti.
Mutta sen vannon, että, ellette niin ole, en suo itselleni mitään
lepoa, ennenkuin olette hengiltä joko poliisin avulla tai ilman sitä.
Ette tunne Theodore Racksolea.
-- Luulen teidän tarkoittaneen, mitä sanotte, huudahti Jules
kasvoillaan ällistyneen mielenkiinnon ilme, ikäänkuin hän olisi tehnyt
tärkeän havainnon.
-- Luulen, että sen teen, sanoi Racksole. Kuunnelkaa nyt. Parhaassa
tapauksessa luovutan teidät poliisille. Pahimmassa tapauksessa otan
teidät itse käsiteltäväkseni. Poliisin suhteen teillä on jonkinlaisia
toiveita -- voitte päästä kahdenkymmenen vuoden pakkotyöllä; sillä
vaikka te aivan varmaan olette murhannut Reginald Dimmockin, kävisi
sitä hieman vaikeaksi todistaa. Mutta minuun nähden teillä ei olisi
pienintäkään toivoa. Minulla on muutamia kysymyksiä teille tehtävänä,
ja siitä, miten niihin vastaatte, riippuu, luovutanko teidät poliisille
vai otanko oikeudenkäytön omiin käsiini. Ja voin sen mielelläni teille
sanoa, että jälkimäinen vaihtoehto on yksinkertaisin. Käyttäisinkin
sitä, ellette mielestäni olisi sangen älykäs ja erikoisenlaatuinen
mies ja ellen ikäänkuin salaa ihailisi kammottavaa taitavuuttanne ja
kekseliäisyyttänne.