rakastettavasti. Asia oli kiinnittänyt mieltäni ja arvelin itse
voivani sen selvittää. Niin, kuten sanoin, mr Babylon, jatkoi hän
ja kääntyi Felixin puoleen hurmaavasti hymyillen, kesti tuota ääntä
aika kauan. Vihdoin se lakkasi ja vieras näyttäytyi taas, tullessaan
esiin seinän vierustasta. Hän kulki pihan poikki ja kiipesi tavalla
tai toisella muurin yli sekä sitten pisteaidan yli Salisbury Laneen.
Tunsin helpotuksen tunteen, sillä tiesin, ettei hän ollut murtautunut
sisään hotelliin. Hän kulki hitaasti Salisbury Lanea pitkin. Joku
poliisikonstaapeli oli juuri matkalla vastakkaiseen suuntaan.
Hyvää iltaa, konstaapeli, kuulin hänen sanovan, ja hän pyysi tältä
tulitikkua. Konstaapeli antoi hänelle tulitikun, mies sytytti savukkeen
ja jatkoi kulkuaan pitkin kujaa. Jos kääntää kaulan sijoiltaan, mr
Babylon, saattaa ikkunastani nähdä vilahduksen rantakatua ja jokea.
Näin miehen kulkevan rantakadun poikki ja jokimuurin viereen, jossa
hän näytti puhuvan jonkun kanssa. Sitten hän kulki rantakatua pitkin
Westminsteriin, enkä sen koommin häntä nähnyt. Odotin minuutin parin
hänen palaamistaan, mutta hän ei palannut. Silloin arvelin, että minun
oli aika ryhtyä tutkimaan, mitä oli tekeillä. Menin heti portaita alas
ja ulos hotellista, aukion halki Salisbury Laneen, ja katsoin alas
pisteaidan yli. Toisella puolella oli tikapuut, joita myöten -- kun
vain ensin oli päässyt pisteaidan yli -- oli hyvin helppo laskeutua
alas pihalle. Pelkäsin kauheasti, että joku kulkija Salisbury Lanella
näkisi minut tarkastamassa pisteaitaa, mutta ketään ei tullut, ja
kiipesin sen yli kärsimättä suurempaa vahinkoa, kuin että hameeni
repesi. Kuljin pihan poikki varpaillani ja huomasin alhaalla maassa
melkein suoraan jalkojeni alla noin jalan levyisen ja puolentoista
jalan pituisen rautaristikon. Epäilin, koska mitään muuta rautaesinettä
ei ollut läheisyydessä, että tuon salaperäisen vieraan oli täytynyt
sahata tätä ristikkoa omista mieskohtaisista syistään. Pudistin sitä
lujasti enkä vähääkään hämmästynyt, kun iso kappale siitä irtautui,
jääden käteeni ja jättäen aivan riittävän ison aukon ihmisen ryömiä
sisälle. Päätin tunkeutua läpi, mutta nyt toivon, etten olisi sitä
tehnyt. En tiedä, mr Babylon, oletteko koskaan koettanut ryömiä
pienestä aukosta hame päällänne. Oletteko?
-- En, minulle ei ole suotu sitä huvia, sanoi pieni Felix, kumarsi
uudelleen ja nosti hajamielisesti maasta pullon, joka sattui olemaan
hänen lähellään.
-- No, se on teidän onnenne, jatkoi Nella kylmästi. Kokonaista
kolme minuuttia luulin menehtyväni tähän ristikkoon, isä, hartiat
sisäpuolella ja muu osa ruumiista sen ulkopuolella. Mutta lopulta minun
onnistui mitä hämmästyttävimmillä ja tuskallisimmilla ponnistuksilla
tunkeutua läpi. Näin putosin tähän oivalliseen kellariin, enemmän
kuolleena kuin elävänä. Sitten epäröin, mihin minun edelleen olisi
ryhdyttävä. Olisiko minun odotettava, kunnes tuo salaperäinen vieras
uudelleen saapuisi, ja tapettava hänet taskusaksillani, jos hän
yrittäisi tulla sisään, vai olisiko minun hälyytettävä? Ensiksikin
asetin rikotun ristikon jälleen paikoilleen; sitten raapaisin tulta
ja näin joutuneeni pulloerämaahan. Tulitikku sammui, eikä minulla
ollut enää toista. Senvuoksi istuuduin loukkoon miettimään. Olin
juuri päättänyt odottaa ja katsoa, palaisiko vieras, kun ensin kuulin
askeleita ja sitten ääniä, ja sitten te tulitte sisään. Sanonpa, että
jouduin sangen hämilleni, varsinkin kun tunsin mr Babylonin äänen.
Minulla ei ollut mitään halua säikäyttää teitä, kuten ymmärrätte. Jos
olisin kohottanut pääni pullojen takaa ja sanonut "huul", olisitte te
hypähtäneet kauhuissanne. Tahdoin keksiä keinon hyvin varovaisesti
ilmaista läsnäoloni. Mutta sinä säästit vaivani, isä. Hengitinkö
todella niin ääneen, että sinä voit sen kuulla?
Nuori tyttö oli lopettanut kummallisen kertomuksensa, ja kellarissa
vallitsi äänettömyys. Racksole antoi vain päännyökkäyksellä myönteisen
vastauksen hänen viimeiseen kysymykseensä.
-- Niin, Nella, tyttöseni, sanoi miljoonamies lopuksi, olemme sinulle
hyvin kiitollisia voimisteluharjoituksistasi -- hyvin kiitollisia.
Mutta nyt luulen olevan parasta, että menet nukkumaan. Täällä tulee
tapahtumaan joku vakava kohtaus, siitä uskallan panna pantiksi
viimeisen dollarini.
-- Mutta jos tapahtuu sisäänmurto, haluaisin minä sen nähdä, huomautti
Nella. En koskaan ole nähnyt murtovarasta vangittavan itse teossa.
-- Ei tässä ole kysymys murtautumisesta, tyttöseni. Epäilen sen olevan
paljon pahempaa kuin murtovarkautta.
-- Mitä? huudahti hän. Murhako? Murhapolttoko? Dynamiittimurhayrityskö?
Niin sanomattoman hauskaa!
-- Mr Babylon on sanonut minulle Jules'in olevan Lontoossa, lausui
Racksole hiljaa.
-- Jules! huudahti hän kuiskaten, ja hänen äänensä muuttui heti
äärimmäisen vakavaksi. Sammuta nopeasti valo! sanoi hän, juoksi lampun
luo ja sulki sen, niin että kellari tuli pimeäksi.
-- Mikä tuolla oli tarkoituksena? kysyi hänen isänsä.
-- Jos hän palaa ja näkee valon, pakenee hän säikähdyksestä, sanoi
Nella. Se ei ollenkaan ole paikallaan.
-- Ei, se ei ollut paikallaan, miss Racksole, sanoi Babylon, ja hänen
äänessään ilmeni ihailua nuoren tytön älykkyyttä kohtaan, minkä
Racksole kuuli suurella isällisellä ylpeydellä.
-- Kuulehan, Nella, sanoi isä, vetäen tyttärensä luokseen kellarin
synkässä pimeydessä. Me oletamme Jules'in mahdollisesti yrittävän
jotakin kepposta viinipullolla -- pullolla, jonka Eugen-herttua
mahdollisesti tulee juomaan. Luuletko, että näkemäsi mies olisi voinut
olla Jules?
-- En ollut ennen ajatellut, että hän saattaisi olla Jules, mutta
samassa hetkessä, jolloin mainitsit hänen nimensä, tiesin jollakin
tavalla, että hän se oli. Olenpa varma siitä, että se oli Jules.
-- No, kuulehan nyt, mitä minulla on sanottavaa. Älkäämme hukatko
aikaa. Jos hän yleensä tulee tänne, täytyy hänen olla täällä hyvin pian
-- ja sinusta saattaa olla hyötyä. Racksole selitti, miten hän oli
ajatellut Jules'in menettelevän. Hän ehdotti, että jos mies palaisi,
hänelle ei tehtäisi mitään, vaan pidettäisiin häntä silmällä lasioven
toiselta puolelta.
-- Tahdotte ikäänkuin pyydystää Julesin elävältä? sanoi Babylon, jota
tämä uusi rikollisten käsittelemistäpä näytti koko lailla järkyttävän.
Varmaan, lisäsi hän, olisi yksinkertaisempaa ja helpompaa ilmoittaa
epäluulonne poliisille ja jättää kaikki heidän hoidettavakseen.
-- Rakas ystäväni, sanoi Racksole, olemme jo menneet vallan liian
pitkälle ilman poliisia, jotta nyt olisi viisasta niitä kutsua, kun
juoni jo on näin pitkälle kehittynyt.
-- Sitäpaitsi toivon aivan erikoisesti itse saavani roiston kiinni,
jos teidän välttämättä on se tiedettävä. Jätän teidät ja Nellan tänne,
koska Nella välttämättä tahtoo nähdä kaikki, ja järjestänpä asiat niin,
että Jules kerran kellariin päästyään ei pääsekään sieltä ulos -- ei
ainakaan ristikon läpi. On parasta teidän asettua lasioven toiselle
puolelle, isoon kellariin, siellä voitte tehdä havaintoja. Minä luikin
heti tieheni. Teidän tulee yksinomaan pitää miehen yrityksiä silmällä.
Jos hänellä on joku rikostoveri hotellissa, saamme siten toivottavasti
tilaisuuden päästä perille, kuka tämä rikostoveri on.
Sytyttäen tulitikun ja varjostaen sitä kädellään näytti Racksole heille
tietä ulos pienestä kellarista.
-- Jos nyt lukitsette lasioven tältä ulkopuolelta, ei hän voi tätä
tietä päästä pakoon; lasiruudut ovat liian pienet ja puu liian tukevaa.
Jos hän siis joutuu loukkuun, saatte molemmat iloksenne nähdä hänet
epätoivon tuskassa siellä sisällä, teidän tarvitsematta pelätä mitään
mieskohtaista vaaraa, mutta on ehkä parasta, ettette näyttäydy.
Seuraavana hetkenä olivat Felix Babylon ja Nella yksin pimeässä
kellarissa, kuunnellen Theodore Racksolen eteneviä askeleita. Mutta
hänen askeltensa kaiku ei ollut vielä häipynyt, ennenkuin toinen ääni
tunki heidän korviinsa -- pieneen kellariin vievää ristikkoikkunaa
raastettiin pois.
-- Toivottavasti isänne ehtii perille ajoissa, kuiskasi Felix.
-- Sh! varotti nuori tyttö ja he kumartuivat alas kylki kyljessä
jännitetyssä äänettömyydessä.
Joku mies solautti ruumiinsa varovasti, mutta äärettömän taitavasti
ristikkoaukosta alas. Katselijat voivat ainoastaan hyvin epäselvästi
nähdä hänen vartalonsa pimeässä. Mutta päästyään kellariin sisään
meni hän vähääkään epäilemättä sähkövalon luo ja sytytti sen. Se
oli Jules ilmielävänä, ja hän tunsi sangen hyvin kellarin laitteet.
Babylon saattoi vain vaivoin pidättää hämmästyksestä aiheutuvaa
ruumiinliikettä, nähdessään tämän uhkarohkean ja tunnottoman entisen
tarjoilijan liikkuvan sellainen varmuus ja päättäväisyys ilmeissään
tuossa kallisarvoisessa kellarissa. Jules meni suoraan pienen lokeron
eteen, jossa oli numero 17, ja otti siitä ylimmän pullon.
-- Romanée-Conti -- Eugen herttuan viiniä! huudahti Babylon
kuiskaamalla.
Jules poisti sinetin nopeasti ja näppärästi jollakin, nähtävästi sitä
tarkoitusta varten mukaansa ottamallaan aseella. Sitten hän otti
taskustaan pienen ohuen rasian, joka näytti sisältävän mustaa salvaa.
Ottaen sitä sormellaan hän voiteli salvalla pullonkaulan yläreunan
juuri siltä kohdalta missä korkki ja lasi yhtyvät. Seuraavassa hetkessä
oli hän taitavasti pannut sinetin takaisin paikoilleen ja asettanut
pullon oikealle kohdalleen. Hän sammutti sitten kynttilän ja kiiruhti
luukulle. Kun hän oli puoleksi päässyt luukun läpi, huudahti Nella:
-- Hän pääsee pakoon yhtäkaikki. Isä ei ole ennättänyt sinne -- meidän
täytyy pidättää hänet.
Mutta Babylon, tuo ruumiillistunut varovaisuus pidätti väkisin, mutta
kuitenkin kohteliaasti tätä yankentyttöä, jota hän piti hätäisenä ja
varomattomana, ja ennenkuin hän oli ehtinyt vapautua, oli Julesin
notkea vartalo kadonnut.
XXIV.
VIINIPULLO.
Mitä Racksoleen tulee, jonka olisi ollut vangittava mies kellarin
ulkopuolella, oli hän niin nopeasti kuin suinkin lähtenyt
viinikellarista ensin alempaan pohjakerrokseen, sitten ulos hotellista
aukiolle päin ja aukion poikki Salisbury Lanen yläpäähän. Mutta
Grand Babylonin laajan alueen vuoksi oli siten kuljettava välimatka
tuskin puolta kilometriä lyhempi, ja kun tällä matkalla oli monia
portaita, pari tusinaa käänteitä ja eräitä käytäviä, jotka tähän
vuorokauden aikaan olivat enemmän tai vähemmän pimeät, ei saattanut
odottaa Racksolen kulkevan sitä vähemmässä kuin viidessä minuutissa.
Oli todellisuudessa kulunut kuusi minuuttia, ennenkuin hän saavutti
Salisbury Lanen yläpään, koska häntä olivat viivyttäneet lähes minuutin
erään käytäviin eksyneen, pimeässä hapuilevan ja whiskyä liiaksi
nauttineen hotellivieraan kysymykset. Kuten jokainen tietää, on
Salisbury Lanen yläpäässä lyhyt mutka. Racksole juoksi sen ympäri hyvää
kilpajuoksuvauhtia, mutta kovaksi onneksi hän juoksi suoraan päin sitä
poliisikonstaapelia, joka vähän aikaisemmin oli vallan kohteliaasti
lainannut Julesille tulitikun. Konstaapeli ei näyttänyt nyt olevan yhtä
hyvällä päällä.
-- Halloo! sanoi hän. Kun hän näki hännystakkiin puetun herran
hatuttomin päin juoksevan täyttä vauhtia kujaa pitkin, vaikutti se
epäilemättä hänen luonnostaan epäluuloiseen mieleensä. Mitä tämä on?
Mihin sellaista kyytiä? Ja hän pidätteli väkisin Racksolea hetkisen ja
tarkasteli hänen kasvojaan.
-- Kas niin, konstaapeli, sanoi Racksole tyynesti, olkaa hyvä ja
jättäkää pilanne. Minulla ei ole aikaa hukata.
-- Anteeksi, hyvä herra, pyysi konstaapeli, vaikka epäröiden ja
hieman pahalla tuulella, ja sitten hän salli Racksolen jatkaa
matkaansa. Miljoonamiehen aikomuksena oli, saadakseen Julesin
vangituksi, tikapuita myöten laskeutua pienelle, matalalle pihalle
ja sitten piiloutua jonkun esiinpistävän muurinnurkkauksen taakse,
kunnes mr Tom Jackson olisi päässyt kellariin. Hän kiipesi senvuoksi
ketterästi pisteaidan -- oman hotellinsa pisteaidan -- yli ja oli
juuri varovaisesti laskeutumassa tikapuita alas, kun karkea käsi
tarttui hänen takinkaulukseensa ja vähemmän lempeällä otteella pakotti
hänet nousemaan takaisin. Asianlaita oli niin, että Racksole oli
laskelmissaan jättänyt poliisikonstaapelin huomioonottamatta. Tämä
rauhan vartija oli Racksolen käytöstä epäillen kaikessa hiljaisuudessa
seurannut häntä kujaa pitkin. Nähdessään miljoonamiehen kiipeämässä
pisteaidan yli oli hän katsonut velvollisuudekseen puuttua asiaan,
ja seurauksena oli Racksolen häpeällinen vangitseminen. Turhaan
miljoonamies teki huomautuksia, antoi selityksiä, purki sadatellen
sisuaan. Vain yksi asia saattoi tyydyttää tyhmää konstaapelia --
nimittäin se, että Racksole hänen seurassaan palaisi hotelliin ja
siellä todistaisi, kuka hän oli. Jos Racksole silloin osottautuisi
Racksoleksi, Grand Babylonin omistajaksi, hyvä -- silloin
poliisikonstaapeli lupasi pyytää anteeksi. Niin ei siis Racksolella
ollut muuta neuvoa kuin suostua ehdotukseen. Henkilöllisyytensä
todistaminen vei häneltä luonnollisesti vain muutamia minuutteja,
joitten kuluttua Racksole vihoissaan, mutta yhtä kylmäverisenä kuin
aina ennenkin, palasi pisteaidalleen, konstaapelin poistuessa johonkin
toiseen osaan vartiopaikkaansa, jossa saattoi toivoa tapaavansa jonkun
toverin jutellakseen hetkisen hänen kanssaan.
Silläaikaa oli luonnollisesti ystävämme Jules, täysin tietämättömänä
ulkopuolella tapahtuvasta ottelusta ja itseään uhkaavasta vaarasta,
alhaalla kellarissa, johon oli ennättänyt ennenkuin Racksole ensi
kerran joutui pisteaidan luo. Oli todellakin Julesille onnellinen
sattuma, että hänen kellarista poistumisensa sattui siihen aikaan,
jolloin Racksole oli poissa. Toista kertaa kiiruhtaessaan kujaa pitkin
sai Racksole nähdä jonkun kulkevan noin viisikymmentä metriä edellään
rantakadulle päin. Hän arvasi silmänräpäyksessä miehen olevan Julesin
ja itse päässeensä poliisikonstaapelin kynsistä hiukan liian myöhään.
Hän juoksi, ja Jules, joka kuuli takaa-ajon töminän, alkoi myöskin
juosta. Entinen hovimestari oli nopea. Hän suuntasi juoksunsa suoraan
määrättyä rantamuurin paikkaa kohti ja hyppäsi Racksolen suureksi
hämmästykseksi suoraan muurin yli ja, kuten näytti, jokeen. Onko hän
niin säikähtynyt, että tekee itsemurhan? huudahti Racksole juostessaan.
Mutta sekunttia myöhemmin ilmaisi höyrypurren puhkuminen ja tohina,
ettei Jules sentään ollut joutunut juuri itsemurhan epätoivoisiin
ajatuksiin. Kulkiessaan ajotien poikki rannalle näki miljoonamies
höyrypurren savupiipun loittonevan jokimuurista. Pursi kääntyi joen
keskiuomaa kohti ja käänsi kokkansa Lontoonsiltaan päin. Joki peittyi
äänettömään sumuun. Racksole oli voimaton...
Vaikka Racksole oli joutunut Grand Babylonin alueella kaksi kertaa
tappiolle taistelussa, jossa kysyttiin neuvokkuutta, kerran Roccon
ja kerran Julesin kanssa kamppaillessaan, ei hän oikeutta myöten
kuitenkaan voinut moittia itseään siitä, että hänen suunnitelmansa
tällä kertaa olisi epäonnistunut, sillä se oli johtunut kokonaan
sivullisen henkilön sekaantumisesta ja suoranaisesta huonosta onnesta.
Hän ei senvuoksi antanut tämän tapahtuman häiritä untaan sinä yönä.
Seuraavana päivänä hän etsi ruhtinas Aribertin, sillä hänen ja
ruhtinaan välillä vallitsi nyt todellinen, avomielinen ystävyys, ja
ilmoitti ruhtinaalle edellisen yön tapahtumat ja erittäinkin, mitä
Romanée-Contipullolle oli tehty.
-- Söitte kai eilen päivällistä Eugen-herttuan kanssa?
-- Söin kyllä. Ja ihmeellistä kyllä joimme pullollisen Romanée-Contia,
ihmeteltävää viiniä, johon Eugen on vallan ihastunut.
-- Tuletteko tänään syömään päivällistä hänen kanssaan?
-- Hyvin todennäköisesti. Pelkään tämän olevan viimeisen päivän, jonka
viivymme täällä. Eugen haluaa palata Poseniin huomenna varhain.
-- Onko mieleenne johtunut, ruhtinas, sanoi Racksole, että jos Julesin
on onnistunut myrkyttää veljenpoikanne, hänen todennäköisesti myöskin
onnistuisi myrkyttää teidät?
-- Sitä en ole ajatellut, sanoi Aribert nauraen, mutta siltä näyttää.
Tuntuu siltä kuin Jules, jotta hänen vain onnistuisi päästä erikoiseen
uhriinsa käsiksi, ei pitäisi lukua siitä, tuhoutuuko mahdollisesti
samalla joku muu tai jotakin muuta. Nyt meidän kuitenkaan ei tarvitse
pelätä mitään siltä taholta. Te tiedätte pullon ja voitte heti tehdä
sen vaarattomaksi.
-- Mutta minä en aio tehdä sitä vaarattomaksi, sanoi Racksole
tyynesti. Jos Eugen-herttua pyytää tänään päivälliseksi tarjoamaan
Romanée-Contia, niinkuin hän arvattavasti tulee tekemään, aion tarjota
juuri sen pullon hänelle -- ja teille.
-- Tahdotteko siis myrkyttää meidät vasten tahtoanne?
-- Tuskin vain, sanoi Racksole hymyillen. Haluan vain koettaa saada
ilmi Julesin rikostoverin hotellissa. Olen jo tiedustellut viinikirjan
pitäjä Hubbardin asioita. Eikö teistä ole merkillistä, että mr Hubbard
juuri tänään sairastaa vuoteen omana? Hubbardia vaivaa, niin on minulle
kerrottu, jonkunlainen vatsamyrkytys, joka on kohdannut häntä yöllä.
Hän ei sano tietävänsä syytä siihen. Hänen paikkaansa viinikellarissa
tulee tänään hoitamaan hänen apulaisensa, vain nuori poika, mutta
kaikesta päättäen sangen älykäs nuorukainen. Minun tarvinnee tuskin
sanoa, että tulemme pitämään häntä silmällä.
-- Hetkinen, keskeytti ruhtinas Aribert. En oikein käsitä, kuinka te
luulette myrkytyksen toimeenpannun?
-- Pulloa tarkastaa paraikaa eräs ammattimies, jonka tehtäväksi on
annettu poistaa mahdollisimman vähän sitä sekotusta, jolla Jules oli
voidellut pullon suun. Pullo asetetaan kaikessa salaisuudessa takaisin
lokeroonsa. Otaksun, että viiniin kaadettaessa sekoittuu joku määrä
myrkkyä, jonka luulen olevan hyvin voimakasta.
-- Mutta tarjoileva palvelija pyyhkii aivan varmaan pullon kaulan?
-- Niin, ehkäpä, mutta hyvin huolimattomasti. Ja sitäpaitsi on varsin
vähän todennäköistä, että hän pyyhkii pois kaiken myrkyn; osa siitä on
hyvin älykkäästi sivelty reunan sisäpinnalle. Sitäpaitsi, ajatelkaa,
jos hän unohtaisi pyyhkiä pulloa?
-- Eugen-herttuaa palvelee aina päivällisillä Hans. Sen kunnian tuo
uskollinen vanha karhu on pidättänyt itselleen.
-- Mutta otaksukaapa, että Hans... Racksole vaikeni.
-- Hans rikostoveri! Ei, hyvä Racksole, sellainen otaksuma on aivan
mahdoton.
Samana iltana söi ruhtinas Aribert päivällistä ylhäisen veljenpoikansa
seurassa loistokerroksen upeassa ruokasalissa. Hans tarjoili
vastaanotettuaan ruokalajit ovella muilta palvelijoilta. Aribert
huomasi veljenpoikansa välinpitämättömäksi ja vähäpuheiseksi.
Edellisenä päivänä, jolloin Eugen-herttua tuloksettomasti
keskusteltuaan Sampson Levin kanssa epätoivoissaan oli uhannut tehdä
itsemurhan sellaisella tavalla, "joka perästäpäin näyttäisi vain
onnettomuudelta", oli ruhtinas Aribert pakottanut hänet antamaan
kunniasanansa, ettei tekisi sitä.
-- Mitä viiniä teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne haluaa? kysyi vanha
Hans miellyttävällä äänellään, kun liemi oli tarjoiltu.
-- Sherryä, käski Eugen-herttua karskisti.
-- Ja Romanée-Contia sitten? sanoi Hans.
Aribert katsahti nopeasti ylös.
-- Ei, ei tänä iltana. Tahdon koettaa sherryä tällä kertaa, sanoi
Eugen-herttua.
-- Luulenpa sittenkin, että tahdon Romanée-Contia, Hans, kun tarkemmin
mietin, lisäsi hän jälestäpäin. Se sopii minulle paremmin kuin
samppanja.
Tätä kuuluisaa ja mainiota bourgognea tarjottiin paistin ohessa.
Vanha Hans kantoi sen hellävaroen esille korikehdossa, väänsi siihen
korkkiruuvin matemaattisella tarkkuudella ja veti ulos korkin, jonka
antoi herransa tarkastettavaksi. Eugen-herttua nyökkäsi ja käski hänen
laskea se pöydälle. Aribert piti häntä silmällä jännitetyllä huomiolla.
Hän ei hetkeäkään voinut uskoa, etteikö Hans ollut itse uskollisuus,
mutta kuitenkin olivat Racksolen sanat vastoin hänen tahtoaan
herättäneet hänessä jonkinlaista levottomuutta. Tänä hetkenä mutisi
Eugen-herttua pöydän yli:
-- Aribert, minä peruutan lupaukseni. Huomaa, että minä peruutan sen.
Ruhtinas Aribert pudisti voimakkaasti päätään siirtämättä katsettaan
Hansista. Valkohapsinen palvelija pyyhki huolimattomasti ruokaliinalla
Romanée-Contipullon kaulaa ja kaasi lasiin. Aribert vapisi kiireestä
kantapäähän.
Eugen-herttua otti lasin kohottaen sitä päivänvaloa vastaan.
-- Älkää juoko sitä, sanoi Aribert hyvin tyynesti. Se on myrkytetty.
-- Myrkytettyä! huudahti Eugen-herttua.
-- Myrkytettyä, sire! huudahti vanha Hans syvästi hämmästyneen ja
murheellisen näköisenä, ja hän tarttui lasiin. Mahdotonta, sire.
Itsehän minä avasin pullon. Ei kukaan muu ole siihen koskenut, ja
korkki oli eheä.
-- Sanon teille, että se on myrkytettyä, toisti Aribert.
-- Teidän ylhäisyytenne suonee anteeksi vanhalle miehelle, sanoi
Hans, mutta joka sanoo tätä viiniä myrkytetyksi, hän samalla sanoo
minua murhaajaksi. Tahdon toistaa teille, että se ei ole myrkytettyä.
Minä juon sen. Ja hän kohotti lasin vapiseville huulilleen. Tänä
hetkenä sai Aribert nähdä, ettei ainakaan vanha Hans ollut Julesin
rikostoveri. Syöksyen ylös paikaltaan iski hän lasin iäkkään palvelijan
kädestä, niin että sirpaleet helisten lensivät osaksi pöydälle, osaksi
lattialle. Ruhtinas ja palvelija tuijottivat toisiinsa murheellisen
ja peloittavan äänettömyyden vallitessa. Kuului heikkoa ryminää, ja
Aribert katsahti sivulle. Hän huomasi Eugen-herttuan kumartuneena
veltosti eteenpäin tuolin vasemman nojapuun yli. Herttuan käsivarret
riippuivat suorina ja elottomina, hänen silmänsä olivat suljetut: hän
oli tajutonna.
-- Hans! mutisi ruhtinas Aribert. Hans. Mitä tämä tietää?
XXV.
HÖYRYPURSI.
Mr Tom Jacksonin suunnitelma turvata pakonsa hotellista höyrypurrella
oli erinomainen, niin pitkälle kuin se ulottui, mutta Racksolen
mielestä se ei ulottunut riittävän pitkälle. Racksole oli sitä mieltä,
mikä tuotti hänelle aivan erikoista iloa, että hänellä nyt oli
kiinteä ja määrätty johtolanka Grand Babylonin entisen hovimestarin
pyydystämiseksi. Hän ei tiennyt mitään Lontoon satamasta, mutta hän
tunsi sattumalta koko paljon monta vertaa monimutkaisempaa, joskin
hiukan pienempää New-Yorkin satamaa, ja hän oli varma siitä, ettei
Julesin höyrypurren tavoittaminen tuottaisi mitään voittamattomia
vaikeuksia.
Racksolella ei ollut mitään luotettavia tuntomerkkejä sen höyrypurren
löytämiseksi, jolla mr Tom Jackson oli paennut. Taivas oli mennyt
pilveen kohta keskiyön jälkeen, ja oli niinikään ollut heikko sumu,
jonka vuoksi hän oli voinut eroittaa ainoastaan sen, että se oli pitkä
vene, noin kuudenkymmenen jalan pituinen ja luultavasti mustaksi
maalattu. Hän oli itse koko yön tähystänyt kaikkia jokea ylös kulkevia
laivoja, ja aamulla hän oli asettanut sijaansa miehen, jonka oli määrä
ilmoittaa hänelle heti, kun joku höyrypursi oli matkalla Westminsteriin
Puolenpäivän aikaan, keskusteltuaan ruhtinas Aribertin kanssa, kulki
hän jokea alas vuokratulla soutuveneellä aina tullihuoneelle asti ja
nuuski vähän kussakin paikassa etsimänsä purren jälkiä. Mutta hän ei
löytänyt mitään. Hän oli senvuoksi jotakuinkin varma siitä, että
tuo salaperäinen höyrypursi oli jossakin tullihuoneen alapuolella.
Tullihuoneen portaitten kohdalla hän astui maihin ja kysyi hyvin
korkeassa asemassa olevaa virkamiestä -- arvoltaan kenraalitirehtöörin
vertaista -- jonka kerran oli vastaanottanut vieraakseen New-Yorkissa
ja jonka liikeasioissa oli kohdannut Lontoossa Lloydsilla. Tämän suuren
miehen tilavassa mutta likaisessa virkahuoneustossa tapahtui pitkä
keskustelu -- keskustelu, jonka kuluessa Racksolen oli pakko jossain
määrin käyttää vakuuttavaa kykyään ja joka vihdoin päättyi siihen, että
tuo korkea virkamies soitti kelloa.
-- Pyydä mr Hazelia -- huone n:o 332 -- tulemaan luokseni, sanoi
virkamies sille pojalle, joka oli noudattanut kutsua, ja kääntyi
senjälkeen Racksolen puoleen lisäten: Minun tarvinnee tuskin toistaa,
paras mr Racksole, että tämä tapahtuu kokonaan viran ulkopuolella.
-- Sopimuksen mukaan luonnollisesti, sanoi Racksole. Mr Hazell astui
sisään. Hän oli nuori, noin kolmenkymmenenvuotias mies, siniseen
kesäpukuun puettu, kasvot kalpeat ja tarmokkaat, viikset ruskeat ja
ruskea leukaparta sangen kaunis.
-- Mr Hazell, sanoi korkea virkamies, saan esittää teidät mr Theodore
Racksolelle -- tunnette epäilemättä hänen nimensä. Mr Hazell, jatkoi
hän, kääntyen Racksolen puoleen, on tarkastusvirkamies. Hän sattuu nyt
olemaan yövuorolla. Hänen käytettävänään on jokivene, jonka miehistönä
on kaksi miestä ja jolla on oikeus nousta mihin laivaan hyvänsä ja
tarkastaa se. Jos on mitään, mikä koskee Thamesia tästä Gravesendiin
saakka, jota hr Hazell ja hänen miehistönsä eivät tiedä, on se
sellaista, jota ei tarvitsekaan tietää.
-- Hauska tutustua teihin, herrani, sanoi Racksole yksinkertaisesti
pudistaen nuoren miehen kättä. Racksole huomasi mielikseen, että mr
Hazell ei näyttänyt ollenkaan vaivautuneelta.