sanoi ruhtinas Aribert hyvin hiljaa, hetken vaitiolon jälkeen.
-- Miksi niin? Millä tavalla? kysyi tyttö teeskentelemättä.
Se alkoi meidän hotellissamme -- sitä ette saa unohtaa, ruhtinas.
-- Ah, vastasi ruhtinas, kuka tietää, kuinka tämä tulee päättymään?
Kaikki vaivamme, levottomuutemme ja tarkkailumme on kenties aivan
hyödytöntä. Sanon teille, että nähdessäni Eugenin makaavan tuossa
ja ajatellessani, että emme voi saada selville, mitä on tapahtunut,
ennenkuin hän paranee, niin saatan tulla hulluksi. Me voisimme saattaa
asiat oikealle tolalle ja järjestää hänen tulevaisuutensa, jos vain
tietäisimme -- tietäisimme, mitä hänellä on kerrottavaa. Tässä voi ihan
tulla mielettömäksi. Jos jotakin tapahtuisi teille, miss Racksole, niin
minä tappaisin itseni.
-- Miksi? kysyi Nella.
-- Koska olen kietonut teidät tähän juttuun. Se ei teihin nähden ole
minkäänarvoinen. Te osotitte vain vähäistä ystävyyttä.
-- Kuinka tiedätte, ettei se minulle ole minkäänarvoinen? kysyi Nella
sukkelasti.
Juuri silloin sairas teki kouristuksen tapaisen liikkeen. Nella meni
vuoteen ääreen rauhoittamaan häntä. Vuoteen päänaluksen luota hän
katsahti ruhtinas Aribertiin, ja tämä vastasi Nellan säteilevään,
kiihtyneeseen katseeseen. Ruhtinas Aribert ei vastannut mitään hänen
kysymykseensä -- hän vain katsoi Nellaan tyytymättömän itsepintaisesti.
-- Minun pitää kai mennä vähän lepäämään, sanoi Nella vihdoin.
Tiedättehän, kuinka lääkettä on annettava.
-- Nukkukaa hyvin, vastasi ruhtinas, varovaisesti avaten hänelle oven.
Ja niin hän jäi yksin Eugen-herttuan seuraan.
Hänen vuoronsa oli vartioida sinä yönä, sillä vielä odotettiin Julesin
tekevän äkillisen vierailun tai hyökkäyksen tai jonkun merkillisen
shakkivedon. Racksole makasi alakerroksen arkihuoneessa. Nellan
hallussa oli ensimmäinen makuuhuone porrasta ylempänä. Miss Spencer oli
lukkojen takana ullakolla. Sitä mukaa kuin minuutit venyivät keskiyötä
kohti, joutui vartija, joka tunsi hermostuvansa painostavasta,
sähköisestä ilmapiiristä, joka aina näkyy ympäröivän vaarallista tautia
sairastavaa henkilöä, yhä enemmän epämääräisten ja kauhistuttavien
pelontunteitten uhriksi. Sitten hänen korvansa kuulivat kummallisen
kajahtavan soinnin. Hän säpsähti -- se oli vain kaupunginkellon
kahdentoistalyönti. Mutta sitä seurasi toinen ääni -- salaperäistä
oven raapimista. Hän kuunteli ja hypähti senjälkeen ylös tuoliltaan.
Ei mitään. Ei mitään. Mutta yhä hän tunsi vetovoimaa ovelle päin, ja
ikäänkuin äärettömän pitkän ajanjakson jälkeen hän meni aukaisemaan
sen, sydämen valtavasti jyskyttäessä. Nella makasi ovimatolla
kokoonlyyhistyneenä. Hän oli täysin puettuna, mutta nähtävästi
tajutonna. Ruhtinas tarttui hänen solakkaan ruumiiseensa, nosti hänet
lattialta ja kantoi hänet kaakeliuunin kupeessa olevalle tuolille. Hän
oli kokonaan unohtanut Eugenin.
-- Kuinka on laitanne, enkelini? hän kuiskasi, ja sitten hän suuteli
häntä -- suuteli kahdesti. Hän ei voinut tehdä muuta kuin katsoa
häneen. Hän ei tiennyt mitä tekisi häntä auttaakseen.
Vihdoin Nella aukaisi silmänsä ja huokasi.
-- Missä minä olen? hän kysyi epävarmalla ja vapisevalla äänellä. Oh,
hän sanoi tuntiessaan hänet. Tekö siinä olette? Olinko minä tyhmä?
Pyörryinkö?
-- Mitä on tapahtunut? Olitteko pahoinvoipa? kysyi ruhtinas. Hän oli
polvillaan Nellan edessä ja puristi tämän kättä lujasti.
-- Näin Julesin vuoteeni ääressä, hän mutisi. Olen varma, että näin
hänet. Hän nauroi minulle. En ollut riisuutunut. Hypähdin pystyyn
vallan kauhuissani, mutta silloin hän oli poissa, ja sitten juoksin
alas portaita -- teidän luoksenne.
-- Näitte unta, sanoi ruhtinas rauhoittaen.
-- Niinkö?
-- Varmaan olette nähnyt unta. Minä en ole kuullut hiiskahdustakaan. Ei
ketään ole voinut päästä sisään. Mutta jos tahdotte, herätän kyllä mr
Racksolen.
-- Kenties näin unta, myönsi Nella. Kuinka tyhmää!
-- Olitte rasittunut liiaksi, sanoi ruhtinas, yhä tietämättään pitäen
kiinni hänen kädestään. He katsoivat toisiinsa. Nella hymyili hänelle.
-- Te suutelitte minua, sanoi hän yhtäkkiä. Hän kävi tulipunaiseksi ja
nousi lattialta. Miksi suutelitte minua?
-- Oh, miss Racksole, virkkoi ruhtinas nopeasti. Suokaa anteeksi. Se
on anteeksiantamatonta, mutta suokaa se kumminkin anteeksi, tunteeni
olivat minua voimakkaammat. En tiennyt, mitä tein.
-- Miksi minua suutelitte? hän uudelleen kysyi.
-- Siksi -- Nella! Rakastan sinua. Ei minulla ole mitään oikeutta sitä
sanoa.
-- Miksei teillä ole mitään oikeutta sitä sanoa?
-- Jos Eugen kuolee, on minulla velvollisuuksia Posenia kohtaan --
minusta tulee sen hallitsija.
-- Niin on, sanoi Nella tyynesti ihmeteltävällä luottamuksella. Isä on
neljänkymmenen miljoonan arvoinen. Ettekö voisi luopua oikeuksistanne?
-- Ah! hän sanoi heikosti huudahtaen. Pakotatteko minut sanomaan
sellaista? En voisi kieltäytyä täyttämästä velvollisuuttani Posenia
kohtaan; ja Posenin hallitseva ruhtinas voi mennä naimisiin ainoastaan
prinsessan kanssa.
-- Mutta Eugen-herttua tulee jäämään eloon, sanoi Nella päättävästi, ja
jos hän elää...
-- Silloin olen vapaa. Luopuisin kaikista oikeuksistani tehdäkseni
teidät omakseni, jos -- jos...
-- Jos mitä, ruhtinas?
-- Jos suvaitsisitte ottaa tarjoukseni vastaan.
-- Olenko sitten riittävän rikas?
-- Nella! Hän kumartui hänen puoleensa.
Sillein kuului särkyvän ikkunan rämähdys. Ruhtinas meni ikkunan ääreen
ja avasi sen. Tähtikirkkaassa hämärässä hän näki tikapuut pystyssä
talon takaseinää vastaan. Hän oli kuulevinaan askeleita puutarhan
toisesta päästä.
-- Se oli Jules! hän huusi Nellalle ja sanaakaan sanomatta hän ryntäsi
ylös ullakkokamariin. Se oli tyhjä. Miss Spencer oli kadonnut.
XIX.
RUHTINAALLISIA VIERAITA LOISTOHOTELLI BABYLONISSA.
Grand Babylonin kuninkaalliset huoneet ovat hotellimaailmassa ja
muuallakin tunnetut ainoalaatuisiksi. Ei missään, ei edes New-Yorkin
kahdeksannen puistokadun varrella ole mitään, jota oikeudenmukaisesti
voisi sanoa täydellisemmäksi, viimeistellymmäksi, houkuttelevammaksi
tai -- mikä ei suinkaan ole vähimmän tärkeää -- mukavammaksi.
Kerroksessa on kuusi huonetta -- eteinen, salonki eli vastaanottosali,
ruokasali, keltainen sali (jossa kuninkaalliset vastaanottavat
vieraitaan), kirjasto ja makuuhuone -- mihinkä viimemainittuun jo
olemme tutustuneet. Tärkein ja juhlallisin näistä kuudesta huoneesta on
luonnollisesti vastaanottosali.
Tämän loistavan salin eräässä ikkunansyvennyksessä seisoi eräänä
iltapäivänä heinäkuun loppupuolella Posenin ruhtinas Aribert. Hän
näytti olevan huvitettu jostakin ja odottavan jotakin, sillä hän käänsi
tuontuostakin päätään katsoakseen kuninkaallisen tuolin takana olevalle
ovelle. Lopulta astui ovesta sisälle pieni kuihtunut, kumaraselkäinen
ukko, jolla oli saksalaisen luonteenomaiset kasvojenpiirteet. Tämä pani
muutamia papereita pienelle tuolin vieressä olevalle pöydälle.
-- Sinäkö Hans, vanha ystäväni, sanoi ruhtinas Aribert ja lähestyi
ukkoa. Minun täytyy puhua kanssasi vähän eräästä tai paristakin
asiasta. Miten sinusta tuntuu hänen kuninkaallinen korkeutensa voivan?
Ukko teki sotilaallisen tervehdyksen.
-- Ei kovinkaan hyvin, teidän ylhäisyytenne, vastasi hän. Olen ollut
kamaripalvelijana teidän ylhäisyytenne veljenpojalla siitä saakka kuin
hän tuli täysi-ikäiseksi, ja sitä ennen olin kamaripalvelijana hänen
korkealla isällään, mutta koskaan en ole nähnyt... Hän vaikeni ja nosti
torjuvasti ryppyiset kätensä.
-- Mitä et koskaan sano nähneesi? kysyi ruhtinas Aribert ystävällisesti
hymyillen vanhukselle. Saattoi huomata näitten molempien, kuinka eri
arvoasteilla he olivatkin, ennen vanhaan olleen uskottuja ystäviä ja
vielä kerran tulevan sellaisiksi.
-- Tiedättekö, ruhtinas, sanoi ukko, että on aikomuksemme ottaa vastaan
rahamies Sampon Levi -- sekö hänen nimensä on? -- vastaanottosalissa?
Kaikessa nöyryydessä olen totisesti sitä mieltä, että kirjasto olisi
kyllä kelvannut rahamiehen arvoiselle.
-- Saattaa siltä tuntua, myönsi ruhtinas Aribert, mutta ehkäpä
isännälläsi on jokin erikoinen syy.
Tällä hetkellä astui Posenin suurherttua Eugen vastaanottosaliin. Hän
oli kalpea ja kuihtunut ja hänen upseerinpukunsa näytti vaivaavan
häntä. Koko tuo onneton Ostenden juttu oli pidetty salassa. Luultiin,
ettei sitä koskaan ollut ollutkaan. Se oli olemassa vain salaisena
häpeänä niitten sydämessä, jotka olivat olleet sen silminnäkijöinä.
Eugen-herttua oli parantunut -- ainakin hän nyt oli toipumassa -- ja
siirretty Lontooseen, jossa hän uudelleen tavotti ruhtinaselämänsä
langan kadonneen pään. Punahattuinen nainen, lahjomaton ja raju miss
Spencer, tunnoton ja loistava Jules, pimeä, kostea kellari, -- tämä
kaikki oli nyt ohi. Ruhtinas Aribertin ja Racksolein, isän ja tyttären
avulla, hän oli pelastunut niistä vahingoittumattomana. Kaikki oli
ennallaan. Mutta -- mutta Jules, Rocco ja miss Spencer olivat vielä
vapaina; ja Eugen-herttua oli edelleen pakotettu pyrkimään keskusteluun
mr Sampson Levin kanssa.
-- Tässäkö huoneessa aiot ottaa vastaan, Eugen?
-- Tässä, kuului rehellinen vastaus. Miksei tässä? Jollei minulla
olekaan sopivaa seuruetta täällä, niin ei kai se voi vaikuttaa sitä,
etten voi ottaa vastaan soveliaalla tavalla?... Saat mennä, Hans. Vanha
kamaripalvelija katosi heti. Aribert, jatkoi herttua heidän jäätyään
kahden kesken, sinä luulet minua mielenvikaiseksi.
-- Rakas Eugen, sanoi ruhtinas Aribert vasten tahtoaan kauhistuneena.
Älä puhu tyhmyyksiä.
-- Niin, sinä luulet minua hulluksi. Sinusta näyttää tuo
aivokuumekohtaus jättäneen lähtemättömän jäljen. No niin, kenties
minä olen hullu. Kukapa siitä selon saanee. Jumala tietää, että viime
aikoina olen kokenut yhtä ja toista, joka olisi saattanut tehdä minut
hulluksi!
Aribert ei vastannut. Todellakin oli hänen aivoissaan vilahtanut
ajatus, ettei Eugen-herttuan mieli vielä ollut saavuttanut entistä
joustavuuttaan ja vireyttään.
Nämä veljenpojan sanat vaikuttivat kuitenkin sen, että hänessä heti
heräsi varmuus jälkimmäisen täydellisestä selväpäisyydestä. Ruhtinas
tunsi olevansa vakuutettu siitä, että jos hän vain uudelleen voisi
saavuttaa veljenpoikansa luottamuksen, sen vanhan veljellisen
luottamuksen, joka heidän välillään oli vallinnut aina siitä saakka,
jolloin he lapsina leikkivät keskenään, voisi kaikki vielä kääntyä
parhain päin. Mutta tätä nykyä Eugen ei näyttänyt aikovan antaa
luottamustaan kenellekään. Nuori herttua oli noussut kuolemanvarjon
laaksosta, mutta kuolemanvarjoa hänessä vielä oli, jota hän ei
näyttänyt pystyvän karkottamaan itsestään.
-- Kesken kaiken, sanoi Eugen-herttua äkkiä, on kai minun palkittava
noita Racksoleita. Olen heille todella hyvin kiitollinen. Mitenkähän
olisi, jos antaisin tytölle rannerenkaan ja isälle tuhat puntaa?
-- Hyvä Eugen! huudahti ruhtinas Aribert hämmästyneenä. Tuhat puntaa!
Etkö tiedä, että Theodore Racksole voisi ostaa koko Posenin laidasta
laitaan köyhtymättä. Tuhat puntaa! Yhtä hyvin voit tarjota hänelle
kuudenpennyn lantin.
-- Mitä minun sitten on tarjottava?
-- Ei mitään muuta kuin kiitoksesi. Kaikki muu olisi loukkaus. He eivät
ole mitään tavallisia hotellinomistajia.
-- Enkö saa antaa sille pienelle tytölle rannerengasta? Eugen-herttua
naurahti raskasmielisesti.
Ruhtinas Aribert katsoi kiinteästi häneen.
-- Et, hän sanoi.
-- Miksi suutelit häntä -- silloin yöllä? kysyi Eugen-herttua
huolettomasti.
-- Suutelin, ketä? kysyi ruhtinas Aribert punastuen ja vihoissaan,
vaikka ponnisti kaikki voimansa pysyäkseen tyynenä ja rauhallisena.
-- Racksolen tyttöä.
-- Milloin se tapahtui?
-- Sinä yönä Ostendessa, jolloin minä olin sairas, sanoi Eugen. Luulit
minun olevan kuumehoureissa. Ehkä. Mutta oli miten oli, muistan sen
erinomaisen selvästi. Muistan nostaneeni päätäni sekunnin murto-osan
ajan, ja juuri sen sekunnin murto-osan aikana sinä suutelit häntä. Oh,
setä Aribert!
-- Kuule, Eugen, Jumalan tähden! Rakastan Nella Racksolea. Menen
naimisiin hänen kanssaan.
-- Sinä! Seurasi pitkällinen äänettömyys, ja sitten Eugen-herttua
nauroi. Ohoo, hän sanoi. Niin sanovat kaikki aluksi. Noin olen itsekin
lörpötellyt, setä kulta. Hyvältähän se kuulostaa, mutta ei merkitse
mitään.
-- Tässä tapauksessa se merkitsee kaikkea, Eugen, sanoi ruhtinas
Aribert tyynesti.
Jälkimmäisen äänen päättäväinen sävy teki Eugen-herttuan hieman
totisemmaksi.
-- Et saa mennä naimisiin hänen kanssaan, hän sanoi. Keisari ei tule
sallimaan morganaattista avioliittoa.
-- Keisarilla ei tule olemaan mitään tekemistä sen asian kanssa. Luovun
oikeuksistani ja tulen tavalliseksi kansalaiseksi.
-- Siinä tapauksessa sinulla ei tule olemaan mitään mainittavaa
omaisuutta.
-- Mutta vaimollani on omaisuutta. Kun hän tietää, mitä uhrauksia teen
voidakseni mennä naimisiin hänen kanssaan, ei hän varmaankaan epäile
uskoa tätä omaisuutta minun käsiini yhteisesti käytettäväksemme, sanoi
ruhtinas Aribert jäykästi.
-- Tulet kieltämättä rikkaaksi, sanoi Eugen-herttua miettiväisesti,
ajatellen yhä Racksolen rikkautta. Mutta oletko ajatellut tätä? hän
kysyi ja hänen lempeistä silmistään säteili jälleen eräänlainen
mielipuolisuus. Oletko ajatellut, että minä olen naimaton ja voin
kuolla minä hetkenä hyvänsä, ja silloin valtaistuin siirtyy sinulle --
sinulle, Aribert.
-- Valtaistuin ei koskaan siirry minulle, Eugen, sanoi ruhtinas Aribert
lempeästi, sillä sinä tulet elämään. Olet varmasti paranemassa. Ei
sinulla ole mitään pelättävää.
-- Pelkään kahdeksaa lähintä päivää, sanoi Eugen-herttua.
-- Kahdeksaa lähintä päivää! Miksi niitä?
-- En tiedä. Pelkään niitä. Jos elän niitten yli...
-- Mr Sampson Levi, sire, ilmoitti Hans kovalla äänellä.
XX.
MR SAMPSON LEVI SANOO JÄÄHYVÄISET EUGEN-HERTTUALLE.
Eugen-herttua vavahti.
-- Tahdon ottaa hänet vastaan, virkkoi hän eleellä, joka merkitsi, että
mr Sampson Levi heti pääsee hänen puheilleen.
-- Saanko ensin hetken vaivata, sanoi ruhtinas Aribert, laskien
lempeästi kätensä veljenpojan olalle, samalla antaen vanhalle Hansille
vihjauksen, joka vaikutti, että tuo ihmeteltävän hyvin kouluutettu
palvelija heti riensi ovesta ulos.
-- Mistä on kysymys? kysyi herttua tyytymättömänä. Mistä tämä äkillinen
vakavuus? Olen sopinut kohtauksesta mr Sampson Levin kanssa enkä saa
jättää häntä odottamaan. Joku on sanonut täsmällisyyttä ruhtinasten
kohteliaisuudeksi.
-- Niin, ensiksi tahdon sanoa, ettet pääse mihinkään tuloksiin
kunnianarvoisen mr Sampson Levin kanssa.
-- Enkö pääse? ärähti Eugen pöyhkeästi. Kuinka sinä tiedät, mitä
asioita meillä on?
-- Ettäkö en tiedä? Sinä et koskaan saa häneltä miljoonaa puntaa.
Eugen-herttua säpsähti, mutta nielaisi mielenliikutuksensa.
-- Kuka kertoi sinulle asian?
-- Theodore Racksole, miljoonamies. Nuo rikkaat miehet eivät koskaan
salaa toisiltaan mitään. He muodostavat suljetun piirin, ahtaamman
kuin meidän, Eugen, ja paljoa mahtavamman. He puhuvat keskenään ja
siten he hallitsevat maailmaa, nuo miljoonamiehet. He ovat todellisia
yksinvaltiaita.
-- Kirotut! sanoi Eugen.
-- Niin, kenties. Mutta palatakseni asiaasi, ajattele, miten minua
hävetti ja harmitti kuullessani, että Racksole tiesi kertoa minulle
enemmän asioistasi kuin mitä minä niistä tiedän. Onneksi hän on
kelpo mies, häneen voi luottaa, muuten olisin saattanut tehdä jonkun
harkitsemattoman teon havaitessani koko tuon yksityisen jutun olevan
hänen tiedossaan. Eugen, puhukaamme asiasta; mihin tarvitset miljoonan?
Oletko tosiaan niin suurissa veloissa? En halua pitää moraalisaarnoja.
Kysynpähän vain.
-- Entä sitten, jos todella olisin miljoonan punnan velassa? lausui
Eugen-herttua teennäisellä rohkeudella.
-- Oh, ei mitään, rakas Eugen, ei mitään. On se vain koko suuri raha
tuhlattavaksi kymmenessä vuodessa, vai mitä? Kuinka olet kuluttanut sen?
-- Älä kysy, Aribert. Olen ollut mieletön. Mutta vannon, että
nainen, jota nimität "punahattuiseksi naiseksi", on oleva viimeinen
hullutukseni. Aion ottaa vaimon ja tulla kunnioitettavaksi ruhtinaaksi.
-- Onko siis kihlaus prinsessa Annan kanssa päätetty?
-- Onpa melkein. Niin pian kuin saan sovituksi Levin kanssa, on kaikki
selvää. Aribert, en haluaisi menettää Annaa keisarinarvon vuoksi. Hän
on hyvä ja puhdas nainen ja rakastan häntä niinkuin ihminen saattaa
rakastaa enkeliä.
-- Ja kuitenkin tahtoisit pettää häntä velkoihisi nähden, Eugen.
-- En häntä, vaan hänen mahdottomia vanhempiaan ja kenties keisaria.
He ovat kuulleet huhuja ja minun on tehtävä huhuista loppu näyttämällä
selvät paperit.
-- Olen iloinen, että olet ollut avomielinen, Eugen, sanoi ruhtinas
Aribert, mutta sanon sinulle suoraan: Et tule koskaan menemään
naimisiin Anna-prinsessan kanssa.
-- Entä miksei? kysyi Eugen pöyhkeästi.
-- Koska hänen vanhempansa eivät sitä salli, koska et pysty näyttämään
heille selviä papereita, koska tämä Sampson Levi ei lainaa sinulle
miljoonaa.
-- Selitä, mitä tarkoitat.
-- Aion sen tehdä. Sinut siepattiin varkain -- se on hirvittävä sana,
mutta meidän täytyy käyttää sitä -- Ostendessa.
-- Se on totta.
-- Tiedätkö miksi?
-- Siksi luullakseni, että tuo kavala punahattuinen nainen ja hänen
rikostoverinsa tahtoivat minulta rahoja. Onneksi he eivät niitä
saaneet, kiitos sinulle siitä.
-- Ei suinkaan, sanoi Aribert. Eivät he rahoja sinulta tahtoneet. He
tiesivät vallan hyvin, ettei sinulla ole rahoja. Tiesiväthän he sinut
pahankuriseksi koulupojaksi Europan ruhtinaitten joukossa, jolla ei
ole minkäänlaista edesvastuun- tai velvollisuudentuntoa valtakuntaansa
kohtaan. Sanonko, minkä vuoksi sinut siepattiin?
-- Sano, kun ensin olet lakannut minua moittimasta, hyvä setä.
-- Sinut siepattiin yksinomaan sen vuoksi, että pysyisit poissa
Englannista muutaman päivän, ainoastaan sen vuoksi, että sopimuksesi
Sampson Levin kanssa menisi myttyyn. Ja minusta näyttää kuin juoni
olisi onnistunut. Olettaen, ettet voi saada rahoja Leviltä, onko
koko Europassa toista rahamiestä, jolta ne voisit saada -- sellaisia
vakuuksia vastaan, joita sinulla on tarjottavana?
-- On kyllä mahdollista, ettei ole, sanoi Eugen-herttua tyynesti. Mutta
katso, saan kyllä rahat Sampson Leviltä. Hän on luvannut, ja muista
lähteistä tiedän hänet sanansapitäväksi mieheksi. Hän sanoi rahojen,
muutamia muodollisuuksia huomioonottaen, olevan saatavissa ennen...
-- Ennen?
-- Ennen kesäkuun loppua.
-- Ennen kesäkuun loppua?
-- Mutta nyt olemme heinäkuun lopussa.
-- Mitä yksi kuukausi merkitsee? Hän on liiankin iloinen saadessaan
lainata rahat. Hän saa edullisen koron. Mistä ihmeestä olet saanut
vanhaan, viisaaseen päähäsi tuon luulon, että olisi olemassa joku
salaliitto minua vastaan? Sehän on vallan naurettavaa? Salaliitto minua
vastaan? Mitä hyötyä siitä olisi?
-- Oletko koskaan ajatellut Bosniaa? kysyi Aribert kylmästi.
-- Miksi juuri Bosniaa?
-- Ei kai minun tarvitse sanoa, että Bosnian kuningas on velassa
Itävallalle, jota hänen on kruunustaan kiittäminen. Itävalta näkee
mielellään, että hän menee hyvään, vaikutusvaltaiseen avioliittoon.
-- No, menköön vaan!
-- Niin hän aikookin tehdä. Hän aikoo naida prinsessa Annan.
-- Ei minun eläessäni! Hän kosi vuosi sitten, mutta sai rukkaset.
-- Niin, mutta hän yrittää uudestaan lähentelemistä, ja tällä kertaa
hän ei saa rukkasia. Ah, Eugen, etkö huomaa, että tämän juonen on
virittänyt sinua vastaan joku, joka täydellisesti tuntee asiasi ja
jonka tarkoituksena on estää sinut menemästä naimisiin Anna-prinsessan
kanssa? Ainoastaan yhdellä henkilöllä Europassa voi olla syytä estää
sinun naimisiinmenosi prinsessan kanssa, miehellä, joka itse aikoo
mennä naimisiin hänen kanssaan.
Eugen kävi kalpeaksi.
-- Onko siis tarkoituksesi, Aribert, saada minut uskomaan, että
pidättämiseni Ostendessa aiheutui Bosnian kuninkaan lähettien toimesta.
-- On.
-- Jotta neuvotteluni Sampson Levin kanssa keskeytyisivät ja toiveeni
avioliitosta prinsessa Annan kanssa menisivät myttyyn?
Aribert nyökäytti myöntävästi päätään.
-- Olet tosi ystävä, Aribert. Tarkoitat minun parastani, mutta erehdyt.
Olet ollut levoton turhan takia.
-- Oletko unohtanut Reginald Dimmockin jutun?
-- Muistaakseni sanoit hänen kuolleen.
-- Sitä en sanonut. Sanoin, että hänet oli murhattu. Se oli osa
juonesta, Eugen-parka.
-- Mitä! huudahti Eugen. En usko. Ja mitä Sampson Leviin tulee, lyön
kanssasi tuhat markkaa vetoa siitä, että hän ja minä sovimme tänään
aamupäivällä ja että miljoona on hallussani ennenkuin lähden Lontoosta.
Aribert pudisti päätään.
-- Näytät olevan jotakuinkin varma mr Sampsonista. Oletko ennen ollut
hänen kanssaan asioissa?
-- Olen, Sanoi Eugen hetkisen epäröityään vähän. Mikä minun asemassani
oleva nuori mies ei joskus olisi ollut tekemisissä mr Sampson Levin
kanssa?
-- En minä ainakaan, sanoi Aribert.
-- Sinä! Sinä olet kivestä! Hän koitti hopeakelloa. Hans! Tahdon
vastaanottaa mr Sampson Levin.
Ruhtinas Aribert poistui säädyllistä tapaa noudattaen huoneesta, ja
Eugen-herttua istuutui isoon samettituoliin alkaen silmäillä papereita,
jotka Hans oli järjestänyt pöydälle.
-- Hyvää huomenta, teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne, sanoi Sampson
Levi kumartaen astuessaan saliin. Teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne
voi toivottavasti hyvin.
-- Kiitos, jotakuinkin, vastasi herttua.
Vaikka Sampson Levi oli ollut yhtä paljon tekemisissä kuninkaallista
syntyperää olevien henkilöiden kanssa kuin kuka hyvänsä tavallinen
ihminen Europassa, ei hän vielä koskaan tähän asti ollut päässyt
tuntemasta oloaan kiusalliseksi keskustelun alussa puhellessaan
näiden korkeitten henkilöitten kanssa. Sittemmin hän kyllä saavutti
sielunvoimiensa tasapainon, mutta aluksi hän aina oli kiihtynyt, kasvot
tulipunaiset ja vähän hikiset.
-- Käykäämme heti asioihin, alkoi Eugen-herttua. Tehkää hyvin ja
istukaa, mr Levi.
-- Kiitoksia, teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne.
-- Niin, mitä siihen velkaan tulee, josta jo olemme melkein sopineet --
puhehan oli miljoonasta, sanoi Eugen-herttua välinpitämättömästi.
-- Miljoonasta, myönsi Levi leikkien paksuilla kellonperillään.
-- Kaikki on nyt kunnossa. Tässä ovat paperit, ja soisin mielelläni,
että asia päätettäisiin nyt heti.
-- Niin kyllä, teidän ylhäisyytenne, mutta...
-- Mitä? Jo monta kuukautta sitten te ilmoititte täydellisen
tyytyväisyytenne vakuuteen, vaikka olen valmis myöntämään vakuuden
olevan jotakuinkin omituista laatua.
Koron suuruudesta olimme myöskin yhtä mieltä. Ei ole kaikille suotu
onnea saada antaa lainaksi miljoonaa puolenkuudetta prosentin korolla.
Ja kymmenessä vuodessahan koko määrän pitää olla takaisin maksettu.
Minä -- minä luulin ilmoittaneeni teille Anna-prinsessan omaisuuden --
kuten tiedätte, menee hän kanssani naimisiin -- lopulta nousevan noin
viiteenkymmeneen miljoonaan markkaan, joka tekee yli kaksi miljoonaa
puntaa teidän englantilaisessa rahassanne.
Herttua vaikeni. Ei ollut hänelle mieluista puhua näin tuttavallisesti
rahamiesten kanssa, mutta hän katsoi asian sitä vaativan.
-- Niin, katsokaa, teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne, asianlaita on
se, alkoi mr Sampson Levi arkipäiväisellä englanninkielellään. Niin on
asianlaita. Sanoin voivani pitää nuo rahat tarjolla kesäkuun loppuun
asti ja teidän kuninkaallisen ylhäisyytenne oli määrä kohdata minut
ennen sitä aikaa täällä. Kun en kuullut teidän ylhäisyydestänne enkä
voinut saada tietooni teidän ylhäisyytenne osotetta, vaikka saksalaiset
asiamieheni kaikkialta teitä tiedustelivat, tein sen johtopäätöksen,
että teidän ylhäisyytenne oli tehnyt sopimuksen jonkun muun kanssa, kun
raha viime kuukausina on ollut niin halpaa.