veren nopeampaan liikkeeseen hänen suonissaan. Hän huomasi nyt tytön
olevan väsyksissä ja kärsivän äkillisestä ja vallan luonnollisesta
vastavaikutuksesta.
Hotel Wellingtonissa ruhtinas sanoi uniselle ovenvartijalle heidän
tulleen aikaisella junalla Brüggestä ja haluavan heti aamiaista. Oli
tavattoman varhainen hetki, mutta tavallinen Englannin kultapunta
saa ihmeitä aikaan missä belgialaisessa hotellissa tahansa, ja
sangen lyhyen odotuksen jälkeen Nella ja ruhtinas istuivat hotellin
parvekkeella, nauttien aamiaiseksi suklaata, jota erikoisesti ja
kaikessa kiireessä oli heitä varten valmistettu.
-- En ole koskaan juonut niin mainiota suklaata! huudahti ruhtinas.
Tämä väite sisälsi mitä suurimman valheen, sillä Hotel Wellington ei
ole kuuluisa suklaastaan. Siitä huolimatta Nella vastasi innostuneena:
En minäkään! Sitten seurasi äänettömyys, jonka jälkeen Nella, joka
kenties vaistomaisesti tunsi olleensa liian innostunut, hyvin kylmällä
äänensävyllä huomautti:
-- Minun täytyy heti sähköttää isälleni.
Siitä johtui, että Theodore Racksole sai sen sähkösanoman, joka
pakoitti hänet eroamaan salapoliisi Marshallista.
XVI.
PUNAHATTUINEN NAINEN.
-- Eräs asia on meidän, ruhtinas, ratkaistava heti, sanoi Racksole.
Kaikki kolme -- Racksole, hänen tyttärensä ja ruhtinas Aribert --
istuivat eräässä Hotel Wellingtonin huoneessa päivällispöydässä.
Racksole oli täsmällisesti saapunut iltapäivälaivalla, ja rannalla
olivat nuo kaksi muuta olleet häntä vastassa. He olivat syöneet
aikaisen päivällisen, ja Racksole oli saanut kuulla yksityiskohtaisen
kertomuksen Nellan ja ruhtinaan seikkailusta maalla ja merellä. Omasta
seikkailustaan edellisenä yönä hän puhui hyvin vähän ja selitti vain
niin lyhyesti kuin mahdollista, että Dimmockin ruumis oli löydetty.
-- Ja mikä se asia on? kysyi ruhtinas.
-- Meidän täytyy ratkaista, ilmoitammeko heti poliisille kaikki,
mitä on tapahtunut, vai toimimmeko omalla edesvastuullamme. Ei ole
epäilystäkään siitä, mihin suuntaan meidän on toimittava. Jokainen
varovaisuustoimenpide kehoittaa meitä tutustuttamaan poliisia kaikkeen,
mitä on tapahtunut, ja jättämään asian kokonaan hänen hoidettavakseen.
-- Ah isä, huudahti Nella yltiömäiseen tapaansa. Mistä sait sellaisen
päähänpiston? Tämä ilohan on vasta alullaan.
-- Sanotko sinä viime yötä iloiseksi? kysyi Racksole, tuijottaen
juhlallisesti häneen.
-- Sanon kyllä, väitti tyttö. Nyt.
-- Mutta minäpä en sano, vastasi miljoonamies lyhyesti. Hän kaiketi
ajatteli omaa tilaansa hississä.
-- Ettekö luule, että voisimme vielä vähän jatkaa omia tiedustelujamme,
sanoi ruhtinas harkitusti, halaistessaan pähkinän -- ja sitten,
jos meidän ei onnistu saada mitään aikaan, voimme milloin hyvänsä
neuvotella poliisin kanssa.
-- Kuinka ehdotatte alettavaksi, kysyi Racksole.
-- Niin, sen talon, johon miss Racksole eilen illalla niin pelottomasti
astui sisään -- hän loi Nellaan ihailevan katseen -- sen talon voisimme
me, te ja minä, mr Racksole, tarkastaa yksityiskohtia myöten.
-- Oletteko valmis antautumaan vaaranalaiseksi? Olen kyllä, sanoi
ruhtinas hymyillen.
-- Käykäämme toimeen, lisäsi Racksole. Olenko oikeassa otaksuessani,
että teillä on jokin syy pitää poliisia erillään tästä asiasta, jos se
on mahdollista?
-- Olette, vastasi ruhtinas, ja hänen otsansa kävi synkäksi. Pelkään
pahoin, että onneton veljenpoikani itse on kietoutunut jonkinlaiseen
asemaan, jonka hän ei soisi pääsevän julkisuuteen.
-- Ette siis luule hänen olevan salaliiton uhrina?
-- En, sitä en luule.
-- Ja syy, jos sallitte minun kysyä?
-- Mr Racksole, puhummehan keskenäisessä luottamuksessa -- eikö niin?
Muutamia vuosia sitten oli kevytmielisellä veljenpojallani suhde --
suhde erääseen naistähteen Berlinin teatterissa. Vaikken tarkemmin
asiaa tiedä, niin saattoihan nainen olla sukupuolensa mallikuva,
mutta kun on kysymys hallitsevasta ruhtinaasta, ei ole vältettävissä,
että sellaisesta asiasta tulee häväistysjuttu. Olin luullut suhteen
kokonaan loppuneen, koska veljenpoikani kihlaus Eckstein-Schwarzburgin
prinsessan Annan kanssa piakkoin tulee julkaistavaksi. Mutta eilen
näin sen naisen, jonka nimen mainitsin, ajavan ohitseni kanavalla. Se
seikka, että hän on täällä samaan aikaan kuin veljenpoikani katoaa, on
liian omituinen yhteensattuma, jotta voisi jättää sitä harkitsematta.
-- Mutta kuinka tämä otaksuma sopii yhteen Reginald Dimmockin murhan
kanssa?
-- Se ei sovikaan yhteen sen kanssa. Minun ajatukseni on, ettei
Dimmock-paran murha ja veljenpoikani katoaminen ole minkäänlaisessa
yhteydessä keskenään -- mikäli tuo Berlinin näyttelijätär ei
mahdollisesti ole salaliitossa murhaajien kanssa. En ollut ajatellut
sitä asiaa.
-- Mitä ehdotatte siis tänä iltana tehtäväksemme?
-- Ehdotan, että menemme siihen taloon, johon miss Racksole lähti eilen
illalla ja koetamme saada selville jotakin ratkaisevaa.
-- Suostun, sanoi Racksole. Se on oleva minulle todellinen ilo. Mutta
sallikaa minun sanoa teille, ruhtinas, ja suokaa anteeksi, että menen
suoraan asiaan, teidän otaksumisenne ei pidä paikkaansa. Voisin lyödä
vetoa satatuhatta dollaria siitä, että Eugen-herttua on siepattu kiinni.
-- Mitä syytä teillä on olla siitä niin varma?
-- Oh, sanoi Racksole, se on pitkä juttu. Aluksi tahdon tehdä teille
erään kysymyksen: Onko tiedossanne, että veljenpoikanne, Eugen-herttua,
on miljoonan punnan velassa?
-- Miljoonan punnan, huudahti ruhtinas Aribert hämmästyneenä. Se on
mahdotonta.
-- Mutta kuitenkin on asianlaita niin, sanoi Racksole tyynesti. Sitten
hän kertoi kaikki, mitä oli kuullut mr Sampson Leviltä.
Mitä siitä sanotte? kysyi Racksole lopetettuaan. Ruhtinas Aribert ei
vastannut.
-- Mitä siitä sanotte? toisti Racksole.
-- Sen vain, että Eugen on puilla paljailla, mikäli hän vielä on elossa.
-- Ei suinkaan, vastasi Racksole iloisesti. Ei suinkaan. Se kyllä
saadaan nähdä. Mutta nyt juuri tahtoisin erikoisesti saada kuulla
teiltä: Onko kukaan ennen kosinut Anna-prinsessaa?
-- On. Toissa vuonna. Bosnian kuningas kosi, mutta hänelle annettiin
kieltävä vastaus.
-- Minkätähden?
-- Sentähden, että veljenpoikaani pidettiin soveliaampana.
-- Eikö senvuoksi, että hänen bosnialaisen majesteettinsa
persoonallinen luonne ei ole kaikkein kauniimpia?
-- Ei. Valitettavasti on tavallisesti mahdotonta ottaa persoonallista
luonnetta huomioon, kun on kysymys ruhtinaallisista avioliitoista.
-- Siis Bosnian kuninkaalla, jos Anna-prinsessan avioliitto
veljenpoikanne kanssa jostakin syystä menisi myttyyn, saattaisi olla
hyvät toiveet sillä taholla?
-- Olisi varmaan. Asian valtiollinen puoli olisi täysin tyydyttävä.
-- Kiitos, sanoi Racksole. Saatan lyödä vetoa vielä satatuhatta
dollaria siitä, että joku henkilö Bosniassa -- en syytä kuningasta
mieskohtaisesti -- on tämän juonen alkuunpanija. Balkanvaltiollinen
menettelytapa on aina ollut puoleksi itämainen. Menkäämme.
-- Mihin?
-- Tuohon rakastettavaan taloon, jossa Nellalla oli seikkailunsa.
-- Mutta on aivan varmaan liian aikaista.
-- Menkäämme katsomaan pelisaleja, ehdotti Racksole. Voisimme siellä
ehkä tavata Berlinin naisen.
Ehdotus ei aluksi ollut tarkoittanut täyttä totta, mutta molemmista
miehistä tuntui, että he voisivat viettää aikansa huonommassakin
paikassa kuin Kursaalin loistavissa saleissa, joissa huvittelukauden
kestäessä yhtä paljon rahaa voitetaan ja menetetään kuin Monte
Carlossa. Kello löi kymmenen heidän astuessaan saliin.
Ensimmäisenä pelaajien joukossa oli avokaulaiseen, mustasilkkiseen
iltapukuun puettu nainen, jolla oli päässään iso, punanen hattu. Hän
näytti olevan iältään noin kahdeksankolmattavuotias, tummasilmäinen,
huulet täyteläiset ja nenä hyvin kehittynyt kuin juutalaisilla. Hän
oli kaunis, mutta hänen kauneutensa oli sitä kylmää, synkkää lajia,
jota usein nimitetään junolaiseksi. Tämä nainen oli kaikkein huomion
esineenä. Puhuttiin pelaajien kesken, että hän tänä päivänä oli
pelipöytien ääressä voittanut satakuusikymmentätuhatta frangia.
-- Olitte oikeassa, kuiskasi ruhtinas Aribert Racksolelle, tuo on
Berlinin nainen.
-- Onko se, hitto vieköön, hän? Onko hän nähnyt teidät? Tunteeko hän
teidät?
-- Hän luultavasti tuntisi minut, mutta hän ei vielä ole katsonut
tännepäin.
-- Pysytelkää sitten hänen takanaan. Aion hankkia hänelle jotakin
askartelua.
Huolellisesti käyttämällään diplomatialla Racksolen onnistui ovelasti
hankkia itselleen istuinpaikka punahattuisen naisen vastapäätä. Ensi
pelissä nainen pani laudalle tuhat frangia kaksoisnollalle. Racksole
pani sata numero yhdeksälletoista ja tuhat parittomille numeroille.
Yhdeksäntoista voitti. Racksole sai neljätuhatta neljäsataa frangia.
Yhdeksän kertaa peräkkäin Racksole koetti yhdeksällätoista ja
parittomilla numeroilla, yhdeksän kertaa nainen koetti kaksoisnollalla.
Yhdeksästi Racksole voitti ja nainen menetti. Kun muut pelaajat
huomasivat pelin muodostuvan kiistapeliksi, vetäytyivät he enimmäkseen
syrjään ja pitivät silmällä näitä molempia. Ruhtinas Aribert ei
liikkunut paikaltaan. Peli jatkui. Racksole menetti silloin tällöin
pikkueriä, mutta yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa onnesta tuli
hänen osalleen. Kellon lyödessä kaksitoista yöllä oli punahattuisella
naisella vain tuhat frangia jälellä. Sitten häntä onnisti puolen tunnin
aikana, mutta kellon lyödessä yksi hänen varansa olivat lopussa. Niistä
sadastakuudestakymmenestä tuhannesta frangista, jotka hänen oli sanottu
omistavan, oli Racksolella noin yhdeksänkymmentätuhatta ja pankilla
loput. Se oli punahattuisen kaunottaren onnettomuus. Hän hypähti ylös,
polki jalkaansa ja kiiruhti salista ulos. Asianomaisen välimatkan
päässä häntä seurasivat Racksole ja ruhtinas.
-- Saattaa olla hyvä ottaa selkoa hänen puuhistaan, sanoi Racksole.
Ulkopuolella, isojen kaarilamppujen valossa ja sen ranta-aallokon
loiskeen kuuluvilla, joka aina läikkyy Kursaalen juuressa,
punahattuinen kaunotar huusi ajuria ja ajoi nopeasti tiehensä. Racksole
ja ruhtinas ottivat avovaunut ja kiiruhtivat jälestä, mutta eivät
olleet ajaneet kilometriä enempää, kun ruhtinas Aribert pysäytti vaunut
ja käski Racksolen laskeutua alas, jonka jälkeen hän maksoi ajurille ja
antoi hänen mennä.
-- Tiedän varmasti, mihin hän ajaa, selitti ruhtinas, ja on parempi,
jos seuraamme häntä jalan.
-- Arvelette hänen olevan matkalla edellisen illan tapahtumain
paikalle? sanoi Racksole.
-- Juuri niin. Ja silloin me, niinkuin on tapana sanoa, saamme kaksi
kärpästä yhdellä iskulla.
Ruhtinas Aribert arvasi oikein. Naisen vaunut pysähtyivät sen talon
eteen, jossa Nella Racksolen ja miss Spencerin keskustelu edellisenä
iltana oli tapahtunut, ja nainen hävisi rakennukseen juuri kun nuo
molemmat miehet tulivat kadulle. Kulkematta katua pitkin vei ruhtinas
Racksolen siihen kujaan, joka johti talon takaisille puolille, ja
hän laski talot, heidän kulkiessaan kujaa pitkin. Muutaman minuutin
kuluttua he olivat ikäänkuin murtovarkaat kiivenneet muurin yli ja
äärimmäisen varovaisesti hiipineet eteenpäin pitkää, kapeaa, avonaista
paikkaa -- puoleksi puutarhaa, puoleksi kivettyä pihaa, kunnes olivat
päässeet lasioven eteen -- lasioven, jota uutimet verhosivat, mutta
joka oli jätetty vähän raolleen.
Ruhtinas Aribert kuuli liehuvien hameitten kahinaa; sitten vielä
liikkeen -- oven kiinnisysäyksen, ja raosta vilkkuva valo katosi
yhtäkkiä. Hän lykkäsi oven selkoselälleen. Huone oli pimeä ja
ilmeisesti tyhjä.
-- Ottakaa nyt lyhtynne esille, sanoi hän innostuen. Racksole otti
umpilyhdyn pölytakkinsa tilavasta taskusta ja sytytti sen. Sen valo
loisti maahan.
-- Mitä tämä on? huudahti ruhtinas Aribert ja viittasi maahan. Lyhdyn
valo sattui pieneen rautaristikkoon heidän jalkainsa juuressa, josta
voi erottaa kellarin.
Molemmat polvistuivat ja pilkistivät maanalaiseen huoneeseen.
Risaisella tuolilla istui velttoryhtinen nuori mies silmät ummessa.
Pää oli painunut raskaasti rintaa vasten. Lyhdyn heikossa valossa hän
näytti kalpealta ja aavemaiselta kuin ruumis.
-- Kuka se mahtaa olla? sanoi Racksole.
-- Se on Eugen, vastasi ruhtinas hiljaa.
XVII.
EUGEN-HERTTUA PÄÄSEE VAPAAKSI.
-- Eugen, kuiskasi ruhtinas Aribert matalalla äänellä. Oman nimensä
kuullessaan kohotti kellarissa oleva nuori mies vähän päätään ja
tuijotti ristikkoa kohti, joka erotti hänet molemmista pelastajista.
Mutta hänen ilmeistään ei huomannut jälleennäkemisen merkkejä.
Hän tuijotti tylsästi ja välinpitämättömästi muutamia sekuntteja,
räpytellen silmiään lyhdyn valoa kohti, ja sitten hänen päänsä jälleen
vaipui alas rintaa vasten.
-- Eugen, huusi ruhtinas Aribert toistamiseen, mutta tällä kertaa
ei huuto tehnyt minkäänlaista vaikutusta hänen hajamieliseen
veljenpoikaansa, ja silloin ruhtinas Aribert hiljaisella äänellä sanoi
Racksolelle: ehkäpä hän ei voi nähdä meitä selvästi.
-- Niin, mutta pitäisihän hänen toki tuntea teidän äänenne, sanoi
Racksole ankaralla, synkällä äänellä.
Syntyi äänettömyys, ja nuo molemmat miehet katsoivat epäröiden
toisiinsa. Molemmat tiesivät, että heidän täytyi mennä sisään tuohon
kellariin ja noutaa Eugen-herttua sieltä pois, ja molemmat jonkunverran
pelkäsivät ottaa seuraavaa askelta.
-- Jumalan kiitos, ettei hän ole kuollut! sanoi ruhtinas Aribert.
-- Hän on kenties enemmän kuin kuollut, vastasi Racksole.
-- Enemmän kuin -- -- Mitä tarkoitatte?
-- Tarkoitan, että hän saattaa olla mielisairas.
-- Tulkaa! miltei huusi ruhtinas Aribert äkillisessä toimintahalun
puuskassa -- raivoisassa halussa tehdä jotakin. Ja siepaten lyhdyn
Racksolelta hän ryntäsi sisään pimeään huoneeseen, josta olivat
kuulleet miss Spencerin ja punahattuisen naisen keskustelun. Aivan
heti ei Racksole liikahtanut ovenkynnykseltä. Tulkaa, toisti ruhtinas
Aribert, ja hänen lausumaansa sisältyi ehdoton käsky. Mitä te pelkäätte?
-- En tiedä, sanoi Racksole, tuntien itsensä tyhmäksi ja oikulliseksi;
en tiedä. Sitten hän raskaasti laahautui ruhtinas Aribertin jälkeen
huoneeseen. Kaakeliuunin reunustalla oli pystyssä pari sammutettua
kynttilää, ja nämä Racksole sytytti koneellisesti ja hajamielisesti,
jonka jälkeen molemmat miehet tarkastelivat huonetta. Siinä ei ollut
mitään erikoista nähtävää; se oli vain tavallinen huone, pienehkö,
kehnonpuoleinen, jotenkin likainen, rumat seinäpaperit ja rumia tauluja
rumissa kehyksissä. Herrain hännystakki oli tuolilla. Ovi oli suljettu.
Ruhtinas Aribert koetteli lukonripaa, mutta ei saanut avatuksi.
-- Ovi on lukossa, hän sanoi. Nähtävästi tiedettiin meidän olevan
täällä.
-- Loruja, sanoi Racksole terävästi; mistä se olisi tiedetty. Sitten
hän tarttui ovenripaan ja rytyytti ovea voimakkaasti, jolloin se
aukeni. -- Sanoinhan teille, ettei se ollut lukittu, hän lisäsi, ja
tämä pieni menestys oven avaamisessa näytti vaikuttavan miljoonamieheen
rauhoittavasti. Oli kummallinen sielullinen ilmiö, että tuon kellarissa
olevan avuttoman olennon pelkkä näkeminen oli saattanut kauhistuttaa
kahta urhoollista, täysikasvuista miestä (sillä he olivat olleet kauhun
vallassa). Sitten vähitellen molemmat siitä tointuivat. Seuraavassa
hetkessä he seisoivat ulkona käytävässä, joka vei portille talon
etupuolelle. Tämä portti oli auki. He katsoivat kadulle kummallekin
taholle, mutta ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Katu, jota vain kolme
katulyhtyä valaisi, teki kummallisen synkän ja salaperäisen vaikutuksen.
-- Hän on mennyt, se on selvä, sanoi Racksole, tarkoittaen
punahattuista naista.
-- Ja miss Spencer hänen jälkeensä, niinkö luulette? kysyi ruhtinas.
-- Ei, hän kyllä jää tänne. Hän ei ikinä olisi uskaltanut lähteä
täältä. Etsikäämme kellarinportaat.
Kellarinportaita ei onneksi ollut vaikea löytää, sillä kun ruhtinas
Aribert otti askeleen taaksepäin, hän töintuskin pelastui syöksymästä
niitä alas. Lyhty näytti niiden kulkevan kiehkurassa. Äänettömyyden
vallitessa Racksole otti lyhtynsä takaisin ja kulki edellä, ruhtinas
aivan kintereillään. Portaitten juuressa oli lyhyt käytävä ja tässä
käytävässä istui naisolento lyyhistyneenä. Hänen silmistään heijastui
lyhdyn valo ja ne kiiluivat kuin kissan pimeässä. Sitten tullessaan
lähemmäksi miehet huomasivat miss Spencerin sulkevan heiltä tien. Hän
näytti olevan puoleksi polvillaan kivilattialla ja kädessä hänellä oli
jotakin, joka ensin näytti tikarilta, mutta joka sittemmin osottautui
joksikin niin vähän romanttiseksi kuin leipäveitseksi. -- Pankaa pois
tuo leikkikalu, sanoi Racksole jyrkästi.
-- Enkä pane, hän vastasi.
-- Silloin minä ammun. Hän puristi huulensa yhteen.
-- Minä ammun, hän toisti. Yks' -- kaks' -- kolme! -- Pau, pau! Hän oli
ampunut kahdesti ja tarkoituksella ampunut ohi.
Miss Spencer ei edes räpäyttänyt silmäänsä. Racksole oli vallan
ihmeissään -- ja hän olisi ihmetellyt tuhat kertaa enemmän, jos olisi
voinut verrata naisen äskeistä menettelyä hänen suunnattomaan kauhuunsa
edellisenä iltana Nellan häntä uhatessa.
-- Te olette tosiaan sangen rohkea, hän sanoi, mutta se on aivan
tarpeetonta. Miksette tahdo päästää meitä ohitsenne?
Mutta oikeaa rohkeutta häneltä juuri puuttui. Hän oli vain antanut
pelon väistyä toisen pelon tieltä. Hän pelkäsi hirveästi Racksolen
revolveria, mutta vielä paljon enemmän hän pelkäsi jotakin muuta.
-- Miksi ette tahdo päästää meitä ohitsenne?
-- En uskalla, hän sanoi valittavalla, värähtelevällä äänellä. -- Tom
käski minun vartioida.
Siinä kaikki. Miehet saattoivat nähdä kyynelten valuvan hänen
surkeilta, ryppyisiltä kasvoiltaan. Racksole alkoi riisua kevyttä
päällystakkiaan.
-- Huomaan, että minun täytyy riisua takkini teidän tähtenne, hän
sanoi miltei hymyillen. Sen jälkeen hän tehden nopean liikkeen, heitti
takin miss Spencerin pään yli ja kävi häneen käsiksi, tarttuen hänen
molempiin käsivarsiinsa, ruhtinas Aribertin ollessa apuna.
Hänen vastarintansa lakkasi -- hän oli voitettu.
-- Nyt on hyvä, sanoi Racksole. En olisi koskaan saattanut käyttää
revolveria -- täydellä todella, tarkoitan tietysti.
He kantoivat hänet vastarinnatta portaita ylös ylempään kerrokseen,
jossa lukitsivat hänet makuuhuoneeseen. Hän makasi herpautuneena
vuoteella.
-- Nyt Eugen-paran luo, sanoi ruhtinas Aribert.
-- Ettekö luule, että olisi paras tutkia talo ensin? huomautti
Racksole. On varminta ottaa selko siitä, millä kannalla asiat ovat.
Meillä ei näet ole varaa antautua salaväijytyksen tai muun semmoisen
uhriksi.
Ruhtinas oli samaa mieltä, ja he tarkastivat talon ullakkoa ja
kellaria myöten, mutta eivät tavanneet ainoatakaan ihmistä. Sitten he,
lukittuaan kadulle vievän portin ja arkihuoneen lasioven, lähtivät
jälleen alas kellariin.
Vanki istui yhä tuolillaan. Ruhtinas Aribertin puhutellessa häntä
saksaksi, hän katsoi setäänsä.
-- Etkö tahdo lähteä meidän matkaamme, Eugen? sanoi ruhtinas Aribert,
sinun ei tarvitse jäädä tänne enää, ymmärrätkö?
-- Anna minun olla rauhassa, oli kummallinen vastaus. Jätä minut
rauhaan. Mitä sinä tahdot?
-- Olemme tulleet tänne vapauttamaan sinut tästä tilasta, sanoi
ruhtinas Aribert lempeästi. Racksole vetäytyi syrjään.
-- En tahdo, vastasi herttua itsepintaisesti. Odotan täällä häntä. Et
kai sinä luullut jonkun pidättävän minua täällä vasten tahtoani? Sanon
sinulle odottavani häntä. Hän sanoi tulevansa.
-- Kuka hän, kysyi ruhtinas Aribert kehottaen.
-- Hän! Niin, kai sinä sen tiedät! Unohdin näet, ettet sitä tiedä. Et
saa kysyä. Älä koetakaan udella minulta, Aribert setä. Hänellä oli
punainen hattu päässään.
-- Minä vien sinut hänen luokseen, rakkahin Eugen. Ruhtinas Aribert
laski kätensä toisen hartioille, mutta herttua pudisti hänet väkisin
luotaan, nousi seisomaan ja istuutui sitten jälleen.
Ruhtinas Aribert katsoi Racksoleen, jonka jälkeen molemmat katsoivat
Eugen-herttuaan. Jälkimmäisen kasvot olivat kiihtyneet ja Racksole
huomasi, että herttuan vasen silmäterä oli laajempi kuin oikea.
Miesparka tuijotti jäykästi, mutisi kummallisia, katkonaisia lauseita,
milloin kumealla äänellä möristen, milloin kimakasti vinkuen.
-- Hänen järkensä on pimennyt, kuiskasi Racksole englanninkielellä.
-- Hiljaa! sanoi ruhtinas Aribert. Hän ymmärtää englanninkieltä. Mutta
Eugen-herttua ei kiinnittänyt mitään huomiota lyhyeen sananvaihtoon.
-- On parasta koettaa jollakin tavalla saada hänet ylös taloon, sanoi
Racksole.
-- Niin, myönsi ruhtinas Aribert. Eugen, hän jatkoi, punahattunen
nainen, hän, jota sinä odotat, on tuolla ylhäällä. Hän on lähettänyt
meidät tänne noutamaan sinua. Etkö tahdo lähteä matkaan?
-- Taivas! huudahti herttua-parka vihaisena. Miksi et ennemmin sitä
sanonut.
Hän nousi seisomaan, hoiperteli eteenpäin ruhtinas Aribertia kohti
ja kaatui pitkäkseen lattialle. Hän oli pyörtynyt. Molemmat miehet
nostivat hänet ylös, kantoivat hänet kellarinportaita ylös ja
laskivat hänet äärettömän hellävaroen sohvalle. Hän makasi silmät
ummessa ja hengitti kummallisesti sieramista; hänen sormensa olivat
yhteenpuristetut; tuon tuostakin hänen ruumistaan kouristi.
-- Toisen meistä täytyy noutaa lääkäri, sanoi ruhtinas Aribert.
-- Sen minä teen, vastasi Racksole. Tässä silmänräpäyksessä kuului
nopea, lyhyt koputus lasiovelle ja sekä Racksole että ruhtinas Aribert
katsoivat hämillään ympärilleen. Nuoren tytön kasvot olivat painettuna
ikkunaruutua vastaan. Kasvot olivat Nellan. Racksole aukaisi lukon ja
Nella tuli sisään.
-- Olenpa saanut teidät käsiini, hän sanoi leikillisesti. En saanut
unta. Sitten kysyin hotellin palvelijoilta, olitteko te menneet
nukkumaan, ja he sanoivat ei; silloin minä pujahdin ulos. Arvasin,
missä te olitte. Racksole keskeytti hänet kysymällä, mikä tarkoitus
tällä käynnillä oli, mutta Nella ehkäisi hänet huolimattomalla
ruumiineleellä. Mikä tuo on? hän sanoi osottaen sohvalla olevaa olentoa.
-- Se on minun veljenpoikani, Eugen-herttua, sanoi ruhtinas.
-- Loukkaantunutko? kysyi hän kylmästi. Eihän toki.
-- Hän on sairas, sanoi Racksole.
Nella rupesi tutkimaan tajutonta herttuaa sellaisella ammattimaisella
taituruudella kuin olisi hän suorittanut New Yorkin paraan
sairaanhoitajatar-oppikurssin.
-- Hän on saanut aivokuumeen, sanoi Nella. Siinä kaikki, mutta se
riittää. Tiedättekö, onko minkäänlaista makuusijaa tässä merkillisessä
talossa?
XVIII.
YÖLLÄ.
-- Häntä ei millään ehdolla saa siirtää, sanoi tumma, pieni
belgialainen tohtori, jonka silmät kiiluivat veitikkamaisina
silmäluomien takaa; ja hän sanoi sen sangen jyrkästi.
Nella ehdotti, että heidän olisi otettava talo täydellisesti huostaansa
ja pidettävä se hallussaan, kunnes herttua alkaisi parantua.
-- Mutta mitä meidän on tehtävä tuon naisen, Spencerin kanssa? oli
Racksole lausunut.
-- Antakaa hänen olla siinä, missä on. Pitäkäämme häntä vankina ja
puolustakaamme taloa kaikkia anastajia vastaan. Jos Jules palaisi,
olisi meidän aivan yksinkertaisesti kiellettävä häneltä sisäänpääsy
-- siinä kaikki. Teitä on kaksi ja teidän täytyy senvuoksi pitää
noita entisiä omistajia silmällä, jos palaisivat, ja miss Spenceriä,
sill'aikaa kun minä hoidan potilasta. Mutta lähettäkää ensiksi
noutamaan lääkäriä.
Molemmat miehet tunsivat olevansa vähän hämillään siitä
päättäväisyydestä, jolla nuori tyttö hallitsi tilannetta, ja
senpävuoksi kävikin niin, että he tottelivat häntä. Hän käski isänsä
lähteä ulos lääkäriä etsimään, ja hän lähti. Hän määräsi ruhtinas
Aribertille eräitä muita tehtäviä, ja tämä toimitti ne nopeasti.
Kolmannen päivän iltapuolella Eugen-herttuan tila oli vakavasti
huonontunut. Sinä iltapäivänä Nella ja ruhtinas Aribert istuivat
yhdessä sairaan huoneessa.