tikapuita alas. Vihdoin hän pääsi kiinteään maahan, läpimärkänä hiestä,
mutta loukkaantumatta. Hän oli jännittynyt. Hän näki nyt valojuovan,
joka tuli pienestä puussa olevasta reiästä. Hän lähensi silmänsä
reikään ja huomasi, että hänellä oli oivallinen näköala loistokerroksen
kylpyhuoneeseen ja tämän ovesta makuukammioon. Makuukammion
jykevätekoisen, marmorilevyllä varustetun pesupöydän vieressä näkyi
joku mies olevan kumartuneena jonkun marmorilevyllä olevan esineen yli.
Mies oli Rocco.
XIII.
LOISTOKERROKSEN MAKUUKAMMIOSSA.
Racksole oli luonnollisesti selvillä siitä, että tuon ihmeellisen
yhdystien, jonka hän suurella vaivalla oli keksinyt kylpyhuoneen n:o
111 ja sen alla olevan loistokerroksen kylpyhuoneen välillä, varmaankin
oli erikoisesti varannut joku tai jotkut henkilöt harjoittaakseen
häpeällistä vakoilua loistokerroksen haltijoihin nähden. Tämä rumpu
oli samalla yksinkertainen ja nerokas kulkutie. Tällä hetkellä
hän ei varmasti voinut sanoa, mitä menettelyä oli noudatettu sen
aikaansaamiseksi, mutta hän arvasi, että vesiputkien kehystä oli
käytetty apuna, kun sensijaan itse putkille oli varattu tilaa Grand
Babylonin vankkojen muurien paksuissa tiiliseinissä. Tähystysaukko,
josta hän nyt saattoi nähdä makuukammioon, oli hyvin pieni ja näkyi
tuskin ulkoapäin. Erään havainnon hän teki: aukko oli varattu henkilöä
varten, joka oli häntä itseään jonkun verran pitempi. Hänen täytyi
seisoa varpaillaan voidakseen nähdä. Hän muisti, että sekä Jules että
Rocco olivat huomattavasti yli keskipituuden, että he sitäpaitsi olivat
solakoita miehiä ja verrattain helposti olivat voineet laskeutua
rummusta alas. Vaikka Theodore Racksole ei ollutkaan paksu, oli hän
lyhyenläntä roteva mies.
Nämä havainnot risteilivät hänen aivoissaan hänen ikäänkuin lumottuna
tuijottaessaan Roccon salaperäisiin liikkeisiin. Kylpyhuoneen ja
makuuhuoneen välinen ovi oli selkoselällään, ja Racksolen paikka
oli sellainen, että hän saattoi nähdä verrattain suuren osan
makuukammiota, kuten valtavan, runsaasti varustetun vuoteen, mutta
ei koko marmorista pesupöytää. Hän näki vain puolet pesupöydästä, ja
välistä Rocco katosi näkyvistä samalla kuin hänen notkeat sormensa
liikkuivat sillä esineellä, joka oli marmorilevyllä. Ensin Racksole
ei saattanut päättää, mikä esine oli, mutta hetkisen kuluttua, kun
hänen silmänsä oli tottunut asentoon ja valoon, hänen onnistui päästä
siitä perille. Se oli ihmisruumis. Tai oikeammin, Racksole saattoi
erottaa vain jalat sillä levyn puoliskolla, jonka hän näki. Häntä
värisytti vastustamattomasti. Hänet valtasi se vakaumus, että Roccolla
oli käsissään tajuton ihmisolento, joka avuttomana lepäsi kylmällä
marmorilevyllä. Jalat eivät kertaakaan liikahtaneet. Siispä täytyi
tuon onnettoman olennon joko nukkua tai olla huumausaineen vaikutuksen
alaisena -- tai (kauhea ajatus!) kuollut.
Racksole olisi tahtonut huutaa ääneen, tavalla tai toisella ehkäistä
tuon kamalan keskiöisen puuhan. Mutta onneksi hän hillitsi itsensä.
Pesupöydällä hän saattoi nähdä eräänlaisia eriskummallisia työaseita
ja -kaluja, joita Rocco aina väliin käytti. Työ tuntui Racksolesta
jatkuvan loppumattomiin, mutta sitten vihdoin Rocco lopetti, teki
tyytyväisyyttä ilmaisevan eleen, vihelsi useita tahteja "Cavalleria
Rusticanasta" ja meni kylpyhuoneeseen, jossa riisui takin ja alkoi
hitaasti pestä käsiään. Tyynesti ja verkalleen pyyhkiessään pitkiä
sormiaan hän oli vähemmän kuin neljän askeleen päässä Racksolesta.
Sisään teljetty miljoonamies vapisi ja pidätti henkeään, jotta Rocco
ei huomaisi hänen läsnäoloaan puuaineen takana. Mutta mitään ei
tapahtunut, ja Rocco palasi ilman epäluuloja makuukammioon. Racksole
näki hänen levittävän valkean flanellinkappaleen marmorilevyllä
lepäävälle ruumiille, ja nostavan tämän, niin suuri kuin se olikin,
suureen vuoteeseen, jossa se lepäsi kauhean hiljaa. Piilossa oleva
katselija oli nyt varma siitä, että Rocco oli kohdistanut salaperäiset
ja kamalat toimensa ihmisruumiiseen, mutta kuka se oli, ja mitä töitä
mies oli suorittanut?
Keskellä kattoa riippuva sähkövalo kruunu ei ollut sytytetty,
ainoastaan molemmat lamput pesupöydän molemmin puolin paloivat. Mutta
ne eivät kyllin selvästi valaisseet vuoteessa lepäävän piirteitä,
jotta Racksole olisi voinut selvästi ne erottaa. Turhaan miljoonamies
ahdisti silmiään; ainoastaan sen verran hän saattoi nähdä, että ruumis
luultavasti oli ollut nuori mies. Juuri epäröidessään, mitä hänen oli
tehtävä, hän näki Roccon kädessä neliskulmaisen mustan laatikon. Sitten
keittiönpäällikkö sammutti molemmat sähkölamput ja makuukammio oli
pimeänä. Tässä äkillisessä pimeydessä Racksole kuuli Roccon rientävän
vuoteen luo. Vielä hetkisen odotus, ja häikäisevässä valkeassa valossa,
jota kesti monta sekunttia, saattoi nähdä Roccon seisovan ikäänkuin
pahanahenkenä ruumiin vieressä, musta laatikko toisessa ja kappale
palavaa aluminiumilankaa toisessa kädessä. Aluminiumilanka paloi
loppuun, ja pimeys kävi entistä synkemmäksi.
Rocco oli valokuvannut ruumiin salaman valossa. Mutta häikäisevä
liekki, joka oli paljastanut kuolleen piirteet kameran tajuttomalle
linssille, oli samalla näyttänyt ne Racksolelle. Kuollut oli Reginald
Dimmock.
Tuntien tämän havainnon kiihoittavan hänen toimintahaluaan Racksole
koetti päästä ulos piilopaikastaan. Hän oli varma siitä, että
täytyi löytyä tie loistokerroksen kylpykammioon, mutta hän etsi
turhaan, haparoiden käsillä ja jaloilla. Silloin hän päätti kiivetä
nuoraportaita ylös, kiiruhtaa ensi kerroksen käytävään ja salvata
Roccon tämän lähtiessä loistokerroksesta. Oli vaikea ja vaivaloinen
työ kiivetä ahtaassa paikassa näitä kapeita ja hoippuvia tikapuita
ylös, mutta Racksole teki tehtävänsä sangen hyvin ja oli ehtinyt
melkein ylös asti, kun tikapuut kohtalon kovasta oikusta katkesivat
hänen painostaan ja hän kursailematta luisti puurummun läpi. Päästäen
hillityn kirouksen, Racksole sangen nolona joutui rummun pohjaan.
Silloin hän näki, että hänen äkillinen putoamisensa jollakin tavoin oli
saanut hänen jalkainsa juuressa olevan luukun aukeamaan. Hän tunkeutui
siitä läpi, lykkäsi auki toisen pienen luukun ja seisoi seuraavana
hetkenä loistokerroksen kylpyhuoneessa. Hänen pukunsa oli kovin
tahriintunut, hän oli hiessä ja koko lailla pyörällä päästään, mutta
hän oli kuitenkin siellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jälleen oli
kaikkien sielun kykyjensä herra.
Merkillistä kyllä, hän oli liikkunut niin hiljaa, ettei Rocco
nähtävästi ollut häntä huomannut. Racksole meni hiipien kylpyhuoneen
ja makuukammion väliselle ovelle ja pysähtyi siihen vaieten. Rocco oli
jälleen kiertänyt pesupöydän yläpuolella olevat lamput palamaan ja
puuhaili työaseineen.
Racksole rykäsi hiljaa.
XIV.
ROCCO VASTAA MUUTAMIIN KYSYMYKSIIN.
Rocco käännähti ympäri nopeasti kuin häiritty tiikeri ja loi Racksoleen
yhden ainoan, pitkän, läpitunkevan silmäyksen.
-- Hitto soikoon! sanoi Rocco yhtä puhtaalla anglosaksilaisella
korostuksella ja painolla kuin Racksole itse olisi voinut sanoa.
Merkillisintä tässä tilanteessa oli se, että Racksole silloin juuri
sattumalta ei tiennyt, mitä hänen olisi sanottava. Hän oli käynyt
niin sanattomaksi yrityksen ja Roccon täydellisen ja ylevän tyyneyden
herättämästä hämmästyksestä, että sekä sanat että ajatukset pettivät
hänet.
-- Minä antaudun, virkkoi Rocco. Siitä silmänräpäyksestä, jolloin
te tulitte tähän kirottuun hotelliin, olen pelännyt teitä. Sanoin
Julesille, että pelkäsin teitä. Tiesin tulevan vaikeaksi tulla toimeen
teidänluontoisenne miehen kanssa, ja olin, piru vieköön, oikeassa!
Sanon teille, että minä antaudun. Tiedän, milloin olen voitettu.
Minulla ei ole revolveria eikä minkäänlaista asetta. Minä antaudun.
Tehkää mitä tahdotte.
Ja näin sanottuaan Rocco istuutui tuolille. Kohtaus esitettiin
suurenmoisesti. Vain todella suuri mies oli saattanut sen niin
sovittaa. Rocco säilytti todellakin arvokkuutensa.
-- Vai te olette englantilainen, joka minun hotellissani käytte
ulkomaalaisesta, huomautti Racksole kuulustelun aluksi.
-- En ole englantilainen, vastasi Rocco tyynesti. Olen Yhdysvaltain
kansalainen ja nimeni on Elihu P. Rucker.
-- Niinkö, hitto vie! huudahti Racksole.
-- Vaihdoin kansallisuutta samasta syystä kuin ystäväni ja toverini
Jules, toiselta nimeltä mr Jackson, vaihtoi omansa.
-- Jules on siis teidän ystävänne ja toverinne, vai kuinka?
-- Hän on ollut sitä, mutta tästä hetkestä alkaen ei ole enää. Aloin
paheksua hänen menettelyänsä jo viikko sitten, ja paheksumiseni tulee
nyt saamaan vaikuttavan muodon.
-- Todellako? sanoi Racksole. Epäilempä, ettei niin tule käymään, mr
Elihu P. Rucker, Yhdysvaltain kansalainen. Ennenkuin olette ehtineet
kovin paljon vanhenemaan, tulette olemaan poliisin ystävällisissä
käsissä, ja silloin toimintanne, kävipä se mihin suuntaan tahansa,
loppuu tuohon paikkaan.
-- Se on mahdollista, huokasi Rocco.
-- Sillä välin tahdon tehdä teille pari kysymystä. Olette myöntänyt
joutuneenne tappiolle, voitte siis yhtä hyvin vastata näihin
kysymyksiin kaikella sillä suoruudella, minkä tunnette omistavanne.
Ymmärrättekö?
-- Ymmärrän, vastasi Rocco tyynesti, mutta luulen, etten pysty
vastaamaan kaikkiin kysymyksiin. Teen kuitenkin voitavani.
-- No, jatkoi Racksole, kurkkuaan selvittäen, mikä on koko jutun juoni?
Kertokaa se minulle muutamin sanoin.
-- En edes monillakaan sanoilla. Se ei ole minun salaisuuteni,
ymmärrättekö.
-- Miksi pikku Dimmock parka myrkytettiin? Miljoonamiehen ääni heltyi,
hänen hetken ajan katsellessaan onnettoman nuoren miehen ruumista.
-- En tiedä, virkkoi Rocco. Voin mielelläni ilmoittaa teille
vastustaneeni tätä puolta asiasta. Minulle ei siitä ilmoitettu,
ennenkuin se jo oli suoritettu, ja silloin, voin sanoa, suutuin.
-- Tahdotte siis väittää, että te ette tiedä, miksi Dimmock murhattiin?
-- Tahdon väittää, etten voinut käsittää, mitä hyötyä siitä oli.
Luonnollisesti hänet -- no niin, hän kuoli senvuoksi, että hän
ikäänkuin luopui eräästä yrityksestä, oltuaan ensin siinä osallisena.
Ei tee mitään, vaikka sanonkin teille tämän, sillä sen verran
olette arvattavasti itsekin päässyt asiasta perille. Mutta ilmoitan
juhlallisesti, että minulla on omantunnonepäilyksiä murhia vastaan.
-- Se oli siis murha?
-- Se oli eräänlainen murha, myönsi Rocco.
-- Kuka sen teki?
-- Väärä kysymys minulle, vastasi Rocco.
-- Kuka, paitsi teitä ja Julesia, on mukana tässä kauniissa
salaliitossa?
-- Kautta kunniani, sitä en tiedä.
-- No, selittäkää eräs toinen asia. Mitä olette tehnyt Dimmockin
ruumiille?
-- Kuinka kauan olette ollut kylpyhuoneessa? iski Rocco,vastaan
ylevällä häpeämättömyydellä.
-- Älkää koettako urkkia minulta, mr Rucker, sanoi Racksole. Tunnen
vastustamatonta halua taittaa selkärankanne polviani vastaan. Neuvon
teitä olemaan minua ärsyttämättä. Mitä olette tehnyt Dimmockin
ruumiille?
-- Olen balsamoinut sen.
-- Balsamoinut sen?
-- Niin juuri, minun parantamani Richardsonin järjestelmän mukaan,
ruiskuttamalla nestettä valtimoihin Te ette tiennyt balsamoimistaidon
kuuluvan minun taitolahjoihini, mutta niin on.
-- Mutta miksi? kysyi Racksole, enemmän hämillään kuin koskaan ennen.
Miksi te vaivaudutte balsamoimaan tuon poikaparan ruumista?
-- Ettekö käsitä? Eikö se heti pistä silmäänne? Tuo ruumis on
säilytettävä. Se sisältää, tai oikeammin, sisälsi hyvin painavia
todisteita erästä tai eräitä poliisille tuntemattomia henkilöitä
vastaan.
Rocco heittäytyi nojalleen tuoliin ikäänkuin olisi sanonut kaiken
sanottavansa. Hän sulki silmänsä ilmaistakseen, että häneen nähden
keskustelu myöskin oli lopussa Theodore Racksole nousi tuoliltaan.
-- Toivon, sanoi Rocco, avaten äkkiä silmänsä, toivon, että pian
kutsutte poliisin. Alkaa tulla myöhäinen, enkä mielelläni tahdo luopua
yöunesta.
Rocco nousi seisomaan ja meni ovea kohti. Vaistomaisella liikkeellä
Racksole syöksyi esiin ja tarttui häntä hartioihin.
-- Ei mitään vehkeitä, sanoi Racksole. Te olette minun vankinani, älkää
unohtako sitä!
Rocco loi isäntäänsä lempeän ja arvokkaan halveksivan katseen.
-- Tiedän sen, hän sanoi: menkäämme.
Racksoleen vaikutti voimakkaasti tämä mies -- tämä lahjakas henki,
jolle hän olisi maksanut palkkaa kolmetuhatta puntaa vuodessa. Hän
tunsi olevansa harmissaan. Sitten he astuivat rinnakkain, vanginvartija
ja vanki, ulos huoneesta hotellin suureen autioon käytävään. Rocco
pysähtyi ensimmäisen hissin ristikko-ovien eteen.
-- Se on lukossa, virkkoi Racksole. Meidän täytyy tänä yönä käyttää
portaita.
-- Mutta minulla on avain. Minulla on se aina mukanani, sanoi Rocco ja
otti avaimen taskustaan, jonka jälkeen hän päästi rautaverkon lukosta
ja lykkäsi sen auki. Racksole hymyili hänen palvelevaisuudelleen ja
näppäryydelleen.
-- Teidän jälkeenne, sanoi Rocco, tehden kohteliaan kumarruksen, jonka
jälkeen Racksole meni hissiin.
Salaman nopeasti Rocco lykkäsi rautaoven eteen; se meni lukkoon
itsestään. Racksole oli auttamattomasti vankina hississä.
Rocco käveli verkalleen ilman kiirettä käytävään, kunnes pääsi
näkyvistä.
Racksole ei sanonut sanaakaan. Hän oli liian vihainen itselleen
voidakseen puhua. Hän puristi kätensä nyrkkiin, puri hammasta ja
pidätti henkeänsä. Vallitsevassa hiljaisuudessa hän saattoi kuulla
Roccon askelten häipyvän äänen paksulta matolta.
Tätä pahempaa nöyryytystä Racksole ei elämässään ollut kokenut.
Seuraavana aamuna Grand Babylonin ylhäiset vieraat hämmästyivät
kuullessaan, että hotellin uusi omistaja jonkun onnettoman sattuman
vuoksi oli joutunut viettämään koko yön hissiin suljettuna. Väitettiin
niinikään Roccon olleen riidassa uuden isäntänsä kanssa ja heti
luopuneen paikastaan. Joku herttuatar lausui Roccon eron merkitsevän
hotellin häviötä, jonka jälkeen hänen miehensä pyysi häntä olemaan
lörpöttelemättä.
Racksole sitävastoin lähetti noutamaan salapoliisia, joka oli saanut
Dimmockin jutun selvitettäväkseen, ja kertoi hänelle edellisen yön
tapahtumat. Kertomus niistä oli totisesti koettelemus Racksolen
tapaiselle luonteelle.
-- Ihmeellinen juttu! huomautti salapoliisi Marshall voimatta pidättää
hymyään. Lopputulos oli epäedullinen, mutta epäilemättä on saatu
muutamia tärkeitä tietoja.
Racksole ei virkkanut mitään.
-- Minulla on itselläni johtolanka, lisäsi salapoliisi.
Sanansaattajanne saapuessa olin juuri lähtemässä teidän luoksenne.
Haluan teidän seurassanne lähteä erääseen paikkaan tässä lähellä.
Tahdotteko tulla mukaan nyt samalla?
-- Mielelläni, sanoi Racksole.
Sinä hetkenä astui sisään asiapoika tuoden sähkösanoman, Racksole avasi
sen ja luki: _Tule heti. Nella. Hotelli Wellington, Ostende_.
Hän katsoi kelloansa.
-- En voi tulla mukaanne, virkkoi hän salapoliisille. Matkustan
Ostendeen.
-- Ostendeenko?
-- Niin, heti.
-- Mutta, mr Racksole, vastusteli salapoliisi. -- Minun asiani on
kiireellinen.
-- Niin on minunkin, vastasi Racksole. Kymmenen minuutin kuluessa hän
oli lähtenyt Victoriarautatieasemalle.
XV.
SEIKKAILUN LOPPU PURJEALUKSESSA.
Meidän on nyt palattava Nella Racksoleen ja Posenin ruhtinaaseen
Aribertiin, jotka olivat joutuneet nimettömään purjealukseen.
Ruhtinaan ensimmäinen tehtävä oli tehdä Jules, jota myös nimitettiin
mr Tom Jacksoniksi, täysin vaarattomaksi, ja sen hän teki muutamilla
köydenpätkillä. Vaikka mr Jackson oli tajuton ja ruhjevamma oli hänen
korvansa alla, ei kukaan saattanut arvata, kuinka pian hän jälleen
tointuisi. Silloin hän saattaisi käydä kovin väkivaltaiseksi. Senvuoksi
ruhtinas, sidottuaan hänet käsivarsista ja jaloista, kiinnitti hänet
kansipönkkään.
-- Kunhan hän ei vain kuolisi, virkkoi Nella. Hän on kovin kalpea.
-- Eivät mr Jacksonin kaltaiset miehet, sanoi ruhtinas Aribert
opettavaisella sävyllä, koskaan kuole muuten kuin hirttämällä.
Ihmettelen kuitenkin mistä johtuu, ettei kukaan täällä ole ryhtynyt
vastustelemaan meitä. Ehkäpä kaikessa salaisuudessa pelkäävät minun
revolveriani -- teidän revolverianne, piti minun sanoa.
Sekä hän että Nella katsahtivat välinpitämättömään peränpitäjään, joka
käänsi purjeveneen kokan suoraan merelle. Tällä haavaa oltiin noin
kolmen kilometrin päässä Belgian rannikosta.
Käyttäen ranskankieltä ruhtinas käski merimiehen kääntää purjeveneen ja
uudelleen laskea Ostenden satamaan, mutta mies ei ollut kehotuksesta
tietävinäänkään. Ruhtinas kohotti revolverinsa pelotellakseen
perämiestä, ja silloin mies alkoi puhua nopeasti jotain ranskan-
ja flaaminkielen sekotusta. Hän sanoi saaneensa Julesilta ankarat
määräykset olla millään tavalla puuttumatta mihinkään, mitä purjelaivan
kannella saattaisi tapahtua. Hän oli purjealuksen päällikkö ja hänen
oli määrä purjehtia erääseen englantilaiseen satamaan, jonka nimeä
hän ei saattanut ilmaista; hänen tuli, kävi miten kävi, ohjata laivaa
eteenpäin täydellä höyryllä. Hän näytti olevan hyvin karkeatekoinen,
erittäin väkevä ja päättäväinen mies, ja ruhtinas epäröi kovin,
mitä tekisi. Hän teki eräitä muita kysymyksiä, mutta ne vaikuttivat
ainoastaan sen, että mies kävi sanattomaksi ja pahantuuliseksi. Turhaan
ruhtinas Aribert selitti, että mr Tom Jackson oli ryöstänyt miss
Nellie Racksolen, miljoonamies Racksolen tyttären; turhaan hän uhaten
heilutteli revolveriaan. Jörö, mutta rohkea kapteeni sanoi vain, ettei
hänellä ollut Julesin kanssa mitään tekemistä. Hän oli saanut ohjeensa
ja ne hän aikoi täyttää. Hän pyysi huomauttaa puhuvalle, että hän oli
purjelaivan kapteeni.
-- Ei kaiketi käy häntä ampuminen, luulen ma, sanoi ruhtinas Nellalle.
Saattaisinhan tehdä reiän hänen koipeensa tai jotain sentapaista.
-- Onpa se jotakuinkin uskallettua ja melkein liian ankaraa menettelyä
tuota erinomaisen velvollisuudentuntoista kapteenia kohtaan, arveli
Nella. Ja sitäpaitsi voimme saada koko miehistön niskaamme. Ei, meidän
on keksittävä jotain muuta.
-- Missähän miehistö oikeastaan mahtanee olla, ihmetteli ruhtinas.
Juuri silloin mr Jackson, loikoessaan selällään ja sidottuna laivan
kannella, näytti horroksista heräämisen merkkejä. Hänen silmänsä
aukenivat ja hän tuijotti tylsästi ympärilleen. Vihdoin hän näki
ruhtinaan, joka lähestyi häntä revolveri näkyvissä.
-- Vai te siinä olette? mutisi Jules heikolla äänellä. Mitä te täällä
kannella teette? Kuka minut tällä tavalla on sitonut?
-- Katsokaa tänne! vastasi ruhtinas. En halua kuulla mitään
vastaväitteitä, vaan tämän purjelaivan täytyy heti kääntyä takaisin
Ostendeen ja siellä teidät jätetään viranomaisten huostaan.
-- Todellako! ivaili mr Tom Jackson. Minutko? Sitten hän huusi
ranskankielellä perämiehen ääressä olevalle miehelle: Halloo, André,
poistakaa nämä molemmat laivasta veneeseen.
Tilanne oli omituinen. Ruhtinas, joka ei ollut varma muusta kuin Nellan
revolverista, ei tiennyt, pitikö hänen yhä kärjistää tilannetta ja,
ryhtyä voimakkaampiin toimenpiteisiin, vai mukautua olotilaan niin
suurella arvokkuudella kuin olosuhteet suinkin sallivat.
-- Ottakaamme vene, virkkoi Nella, voimmehan soutaa rantaan tunnissa.
Seuraavana hetkenä he olivat veneessä, joka loittoni laivasta. Sen
poistuessa näkyi joku olento perässä. Se oli mr Tom Jackson. Hänet oli
vapautettu köysistä. Hän painoi valkeaa nenäliinaa korvaansa ja hymyili
rauhallista, salaperäistä hymyään. Jules oli kerran eläessään kärsinyt
tappion; taikka ehkä olisi oikeampaa sanoa, että häntä oli puijattu.
Julesin kaltaiset miehet eivät voi kärsiä tappiota. Oli aivan hänen
hyvän onnensa mukaista, että hän samalla hetkellä kun oli joutunut
kiinni vakavasta rikoksesta yhteiskuntaa vastaan itse teossa, saattoi
vallan mukavasti päästä pakoon -- ja päästä pakoon jättämättä mitään
johtolankaa jälkeensä.
-- Luulenpa, että Jules oli liian ällistynyt ja heikko
tiedustellakseen, mistä se johtui, että minä satuin olemaan hänen
purjelaivassaan, sanoi ruhtinas airoihin tarttuen.
-- Niin, kuinka te sinne pääsitte? kysyi Nella, ja hänen kasvonsa
vilkastuivat. Olin todellakin unohtaa sen puolen tapahtumasta.
-- Minun on alotettava alusta, ja se vie aikaa, vastasi ruhtinas. Eikö
ole parasta lykätä kertomus siitä siksi kuin pääsemme maihin?
-- Minä soudan, niin te saatte puhua, sanoi Nella. Tahdon tietää sen
nyt.
Hän hymyili toiselle onnellista hymyä, mutta kieltäytyi rauhallisesti
luovuttamasta airoja.
-- Eikö siinä ole kyllin, että minä olen tässä? sanoi hän.
-- On kyllä, vastasi Nella, mutta tahdon tietää, kuinka se kävi.
-- Osuin sattumalta näkemään teidät viime yönä vaunuissanne, sanoi
ruhtinas. Oli näet niin, että minulta puuttui rohkeutta matkustaa
Berliniin selostuksineni. Jäin Ostendeen nähdäkseni, enkö pystyisi
suorittamaan jonkun verran salapoliisintyötä omin päin. Hyväksi
onneksi satuin näkemään teidät. Seurasin vaunuja niin nopeaan kuin
taisin, ja näin vilaukselta teidät astuessanne tuohon kauheaan taloon.
Tiesin Julesilla olevan jotakin tekemistä tämän talon kanssa. Arvasin
teidän asianne ja pelkäsin teidän puolestanne. Onneksi olin hyvin
perusteellisesti tutustunut taloon. Siihen johtaa eräästä ahtaasta
kujasta takaportti. Sitä tietä menin sisälle. Tulin takapihalle ja
seisoin sen huoneen ikkunan alla, jossa keskustelitte miss Spencerin
kanssa. Kuulin kaikki. Oli rohkea teko seurata miss Spenceriä Grand
Babylonista Ostendeen. Niin, en uskaltanut väkisin tunkeutua sisään,
jotta en menettelisi liian äkkipäisesti ja tuottaisi meille kummallekin
vaikeuksia. Minä vain vartioin. Ah, miss Racksole, te olitte
uhkarohkea miss Spenceriin nähden, sillä, kuten sanoin, saatoin kuulla
jok'ikisen sanan, koskapa ovi oli vähän raollaan. Huomasin, ettette
tarvinnut minun apuani. Sitten hän puijasi teitä jollakin juonella,
ja sitten lensi revolveri ikkunasta. Otin sen maasta arvellen siitä
todennäköisesti saattavan olla hyötyä. Sitten oli kaikki hiljaista. En
aluksi aavistanut teidän pyörtyneen. Luulin teidän paenneen. Saadessani
tiedon siitä, miten oikeastaan oli, oli jo myöhäistä puuttua asiaan.
Siinä oli kaksi miestä, molemmat rajupäisiä, ja sitäpaitsi miss Spencer.
-- Kuka oli toinen mies? kysyi Nella.
-- En tiedä. Oli pimeä. Teidät vietiin ajoneuvoilla satamaan. Seurasin
taaskin jälestä ja näin kuinka teidät kannettiin laivaan. Ennenkuin
purjealuksen ankkuri nostettiin, onnistui minun kenenkään huomaamatta
kiivetä laivaveneeseen. Paneuduin siihen pitkäkseni eikä kukaan osannut
epäillä läsnäoloani. Tietänette, mitä sitten tapahtui.
Syntyi lyhyt äänettömyys, ja sitten Nella aivan hiljaa huudahti:
-- Elämmepä tosiaankin ihmeellisessä maailmassa.
Ja heille se oli ihmeellinen maailma, vaikka tuskin siinä mielessä kuin
Nella Racksole oli tarkoittanut. He olivat molemmat nuoria, molemmat
olivat erinomaisen terveitä ja nuoruuden hehkua täynnä ja he olivat
kahden. Vene oli todellakin hyvin pieni. Tytön kasvot olivat tuskin
metrin päässä nuoren miehen kasvoista. Tyttöä ympäröi nuorukaisen
silmissä kauneuden ja suuren omaisuuden sädekehä. Nuorta miestä taas
kaunisti tytön silmissä miehekäs pelottomuus ja valtaistuimen sädekehä.
Mutta kaikki merimatkat loppuvat joko rannalla tai merenpohjassa, ja
vihdoin vene kulkeutui satamaan kivilaiturien välitse. Ruhtinas souti
lähimmille portaille ja sitoi veneen kiinni. He nousivat maihin. Kello
oli kuusi aamulla, ja säteilevä aurinkoinen päivä oli koittanut.
Harvoja ihmisiä oli liikkeellä tänä varhaisena aamuhetkenä.
-- Ja nyt? Mitä nyt teemme? sanoi ruhtinas. Minun täytyy saattaa teidät
johonkin hotelliin.