hän riensi pois, ja hän erotti töintuskin majakan ja ison valkean
epäsäännöllisen kuvan, jonka hän tunsi Ostenden Kursaaleniksi,
Monte Carlon pelipalatsin loistavaksi kilpailijaksi. Hän oli siis
matkalla Ostendesta. Nella pyrki istumaan laivatuolissaan, mutta
huomasi olevansa siihen kykenemätön. Heittäen luotaan häntä verhoavan
huopapeiton hän havaitsi olevansa sidottu tuoliin leveällä satulavyön
kappaleella. Silmänräpäyksessä hän oli tilanteesta selvillä ja
valveilla. Hän tiesi, etteivät vaarat vielä olleet ohi; hän tunsi
aavistaen, että ne tuskin vielä olivat alullakaan. Hänen veltto
tyytyväisyytensä, hänen uneksiva rauhan ja levon tunnelmansa katosivat
kokonaan, ja hän terästi mielensä kohdatakseen vakavan ja vaikean
aseman vaaroja.
Juuri siinä silmänräpäyksessä tuli kannelle eräs mies. Tulija oli
neljänkymmenen vaiheilla, puettu moitteettomaan siniseen pukuun,
lipallinen venelakki päässä.
Hän otti kohteliaasti lakin päästään.
-- Hyvää huomenta, hän virkkoi. Kaunis auringonnousu, vai kuinka?
Sukkela ja hyvin laskettu häpeämättömyys hänen äänensävyssään kävi
Nellaan kuin ruoskanisku, hänen ollessaan tuoliin sidottuna.
Te! hän huudahti. Te, mr Thomas Jackson, jos se on teidän nimenne!
Irroittakaa minut tästä tuolista, niin puhun teidän kanssanne. Hänen
silmänsä säkenöivät hänen puhuessaan ja niistä loistava ylenkatse
lisäsi suuresti niiden kauneutta. Mr Thomas Jackson, toiselta nimeltään
Jules, Grand Hotel Babylonin entinen hovimestari, piti itseään
asiantuntijana, kun oli puhe naiskauneudesta, ja Nella Racksolen
näkeminen oli hänelle mieluinen yllätys.
-- Mielihyvällä, hän vastasi. Unohdin, että estääkseni teitä
putoamasta, olin sitonut teidät tuoliin. Ja tehden nopean liikkeen hän
irroitti siteen. Nella nousi seisomaan, vavisten voimakkaasta vihasta
ja ylenkatseesta.
-- No, hän sanoi Julesiin kääntyen, mitä tämä nyt tarkoittaa?
-- Te pyörryitte, hän sanoi tyynesti. Ette ehkä muista sitä.
Hän tarjosi Nellalle kansituolin kuvaavalla liikkeellä. Nellan täytyi
vasten tahtoaan myöntää, että mies oli säädyllisiin tapoihin tottunut
ja näytti saaneen hyvän kasvatuksen. Ei olisi kukaan aavistanut, että
hän kaksikymmentä vuotta oli ollut hotellintarjoilijana. Hänen pitkä,
solakka vartalonsa ja notkea, huoleton ryhtinsä näytti muistuttavan
ylimystä, ja hänen äänensä oli rauhallinen, hillitty ja arvokas.
-- Se asia ei ole missään yhteydessä sen seikan kanssa, että minua nyt
kuljetetaan pois tässä teidän purjeveneessänne.
-- Purjevene ei ole minun, hän sanoi, mutta se on vähemmän tärkeätä.
Mitä erääseen tärkeämpään asiaan tulee, niin suonette anteeksi, kun
palautan mieleenne, että te noin muutamia tunteja sitten uhkasitte
erästä naista minun talossani revolverilla.
-- Talo siis oli teidän?
-- Niinpä tietysti. Enkö minä saisi taloa omistaa? hän naurahtaen sanoi.
-- Saan kehoittaa teitä heti paikalla käännättämään purjeveneen ja
viemään minut takaisin. Hän koetti puhua käskevällä äänellä.
-- Vai niin, hän sanoi. Pelkään pahoin, että se on mahdotonta. En
lähtenyt merelle heti paikalla palatakseni. Viimeiset sanat hän sanoi
lievästi matkien Nellan omaa ääntä.
-- Kun kerran palaan, sanoi Nella, kun isäni saa tietää tästä
keksinnöstä, tulette te, mr Jackson, saamaan kuuman päivän.
-- Mutta jospa isänne ei koskaan saakaan tietää tästä...
-- Mitä?
-- Jos otaksumme, ettette koskaan palaa?
-- Aiotteko siis ottaa kuolemani omalletunnollenne?
-- Kun on kuolemasta puhe, niin olitte te vähällä murhata ystäväni,
miss Spencerin. Ainakin hän niin väittää.
-- Onko miss Spencer mukana, kysyi Nella, luullen kenties näkevänsä
heikon toivonsäteen naisen läheisyydessä.
-- Miss Spencer ei ole mukana. Täällä ei ole ketään muuta kuin te ja
minä ja pieni miehistö -- sangen luotettava miehistö, voin lisätä.
-- En tule enempää puhumaan kanssanne. Saatte mennä tiehenne.
Kiitoksia luvasta, sanoi toinen. Lähetän teille vähän aamiaista.
Hän meni salonginrappusille ja vihelsi, jonka jälkeen ilmestyi
neekeripoika kantaen tarjottimella suklaata. Nella otti tarjottimen
vastaan ja heitti sen vähääkään epäröimättä laidan yli. Mr Jackson
väistyi muutaman askeleen hänen luotaan, mutta palasi kohta.
-- Teillä on rohkeutta, hän sanoi, ja minä ihailen rohkeutta. Se on
harvinainen ominaisuus.
Nella ei vastannut.
-- Miksi puutuitte minun asioihini? kysyi mr Jackson.
Mitään vastausta ei vieläkään kuulunut, mutta kysymys antoi
Nellalle koko joukon ajattelemisen aihetta. Miksi hän oli puuttunut
tähän salaperäiseen asiaan? Olihan vakaviin asioihin puuttuminen
täydellisessä ristiriidassa hänen loisteliaan perhoselämänsä
tavallisten sääntöjen kanssa.
-- Ei ole minun vikani, että olette tässä asemassa, jatkoi Jules. En
minä teitä tähän saattanut. Olette itse syypää. Te ja isänne -- te
olette rynnänneet eteenpäin meikein liian rajusti.
-- Sepähän nähdään, huomautti Nella kylmästi.
-- Nähdään kyllä, myönsi mr Jackson. Ja tahdon toistaa, että en voi
olla teitä ihailematta -- nimittäin jos ette puutu minun asioihini.
Sellaista menettelyä en koskaan ole suvainnut keneltäkään --
miljoonamieheltäkään, enkä edes kauniilta naiselta. Hän kumarsi.
Sanonpa teille, mitä aion tehdä. Aion viedä teidät turvalliseen
paikkaan ja pidättää teidät siellä, kunnes tehtäväni ovat suoritetut.
Puhuitte äsken murhasta. Mikä epäkypsä käsitys! Vain amatöörit
käyttävät murhia...
-- Entä Reginald Dimmock? sanoi Nella nopeasti. Hän vaikeni ja kävi
vakavaksi.
-- Reginald Dimmock, toisti Jules. Luulin hänen kuolleen sydänvian
vuoksi. Saanko lähettää teille vähän lisää suklaata. Olen varma siitä,
että teidän on nälkä.
-- Kuolen mieluummin nälkään kuin kosken teidän ruokiinne, vastasi
Nella.
-- Oivallinen nainen! mutisi Jules, ja hän katsahti Nellan kasvoihin.
Hänen komea, ylenkatseellinen kauneutensa teki Julesiin valtavan
vaikutuksen. -- Ah, hän sanoi, miten oivallinen vaimo teistä tulisi!
Jules astui häntä lähemmäksi. Te ja minä, miss Racksole -- teidän
kauneutenne ja rikkautenne ja minun hyvä pääni -- me laskisimme
maailman jalkojemme juureen. Harvat miehet ovat teidän arvoisianne,
mutta minä olen yksi niistä harvoista. Kuulkaahan! Saattaisitte
pahempaakin tehdä. Menkää naimisiin kanssani. Minä olen suuri mies ja
tulen yhä suuremmaksi. Rukoilen teitä. Tulkaa vaimokseni, niin pelastan
henkenne. Kaikki käy hyvin. Minä alan elämäni uudelleen alusta.
Menneisyys olkoon, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan.
-- Tämä tulee jokseenkin äkkipikaa -- Jules, sanoi Nella purevan
ivallisesti.
-- Odotitteko minulta sovinnaisuutta? vastasi mr Jackson. Rakastan
teitä.
-- Otaksukaamme niin olevan, sanoi Nella. Kuinka nykyisen vaimonne
silloin kävisi?
-- Minun nykyisen vaimoniko?
-- Niin, miss Spencerin, kuten häntä nimitetään.
-- Sanoiko hän teille olevansa minun vaimoni?
-- Sattumalta hän sen teki.
-- Mutta sitä hän kuitenkaan ei ole.
-- Ehkäpä hän ei ole. Mutta enpä sittenkään luule meneväni
naimisiin teidän kanssanne. Nella seisoi hänen edessään ylenkatseen
ruumiillistuttamana.
Jules lähestyi häntä. -- Antakaa minulle toki suudelma; yksi ainoa
suudelma -- en pyydä enempää; yksi ainoa suudelma noilta huulilta,
ja olette vapaa. Moni mies on syöksynyt onnettomuuteen yhden ainoan
suudelman vuoksi. Niin tahdon tehdä minäkin.
-- Pelkuri raukka! huudahti Nella.
-- Pelkuri! hän matki. Olenko minä pelkuri? No, sitten tahdon olla
pelkuri raukka, ja teidän on suudeltava minua hyvällä tai pahalla.
Hän pani kätensä Nellan olkapäälle. Kun Nella vetäytyi hänen kiiluvia
silmiään pakoon vaistomaisesti kiljahtaen, hyppäsi joku olento veneestä
muutaman jalan päästä, ja yksi ainoa hyvin tähdätty isku korvalle
sai mr Jacksonin kellistymään tajuttomana kannelle. Posenin ruhtinas
Aribert seisoi kumartuneena hänen ylitseen revolveri kädessä. Tätä
suurempaa yllätystä mr Jackson tuskin lienee elämässään kokenut.
-- Älkää säikähtykö, sanoi ruhtinas Nellalle, -- minun läsnäoloni
täällä on yksinkertaisin asia maailmassa, ja selitän sen niin pian kuin
pääsen tästä miehestä.
Nella ei keksinyt, mitä sanoisi, mutta hän katsoi ruhtinaan kädessä
olevaa revolveria. -- Totta tosiaan, -- hän huomautti, -- sehän on
minun revolverini!
-- Niin onkin, sanoi ruhtinas, ja selitän senkin asian. Peräsintä
hoitava mies ei vähääkään kiinnittänyt huomiota siihen, mitä tapahtui
hänen ympärillään.
XI.
HOVIPANTTILAINAAJA.
-- Mr Sampson Levi haluaa tavata teitä, herra. Nämä sanat, palvelijan
lausumina ja Theodore Racksolelle tarkoitettuina, herättivät
miljoonamiehen mietteistä, jotka olivat olleet kaikkea muuta
kuin mieluisia. Asianlaita oli näet sellainen, että mr Racksole,
loistohotelli Babylonin omistaja, ei suinkaan tuntenut tyytyväisyyttä
itseensä. Salaperäinen tapaus oli tapahtunut hänen hotellissaan eikä
hän huomiokyvystään ja asiantuntemuksestaan huolimatta pystynyt
salaisuutta paljastamaan.
-- Mr Sampson Levi haluaa puhutella teitä, herra, toisti palvelija
huomatessaan, ettei hänen isäntänsä ollut ollenkaan kuunnellut, mitä
hän sanoi.
-- Kyllä kuulen, vastasi Racksole. Tahtooko hän tavata minua
mieskohtaisesti?
-- Hän kysyi teitä.
-- Ehkä hän haluaa puhua Roccon kanssa ruokalistasta tai muusta
sentapaisesta?
-- Minäpä tiedustan, virkkoi palvelija ja teki liikkeen poistuakseen.
-- Odottakaa, käski Racksole äkkiä. -- Pyytäkää mr Sampson Leviä
astumaan sisään.
"Kahvisirkuksen" suuri arvopaperivälittäjä astui sisään yksinkertaisen
ja koruttoman ryhdikkäänä. Hän oli lyhyehkö, kukoistava mies, puettu
juutalaisen rahamiehen tavalliseen tapaan; kellonperät olivat liian
pitkät, liivi liian lyhyt.
-- Mr Racksole, arvaan, mr Theodore Racksole. Hauska tutustua,
hyvä herra. Ne olivat hra Sampsonin ensi sanat. Muodoltaan ne
muistuttivat kolmannen luokan nuohoojan tervehdystä, mutta omituista
kyllä, miellytti Racksolea äänensävy, jolla ne lausuttiin. Hän sanoi
itsekseen, että tässä, missä sitä kaikkein vähimmin odotti, oli
rehellinen mies.
-- Hyvää päivää, vastasi Racksole lyhyesti, mikä minulle tuottaa tämän
kunnian?
-- Arvaan, että teillä ei ole paljon aikaa, jatkoi Sampson Levi.
Ainakaan ei minulla ole, ja siksi tahdonkin käydä suoraan asiaan, mr
Racksole. Olen yksinkertainen ihminen. En halua, että minua pidetään
gentlemannina tai sen semmoisena. Olen arvopaperikauppias. Sitä
olen, enkä pidä lukua siitä, kuka sen tietää. Viime yönä minulla
oli tanssiaiset tässä hotellissa. Se maksoi pari tuhatta puntaa ja
vähän päälle, ja, sivumennen sanoen, kirjoitin tänä aamuna hyväksenne
maksuosotuksen rahamäärälle. En pidä tanssiaisista, mutta ne ovat
minulle hyödyksi, ja pieni vaimoni pitää niistä, siksipä järjestämme
niitä silloin tällöin. Minulla ei ole mitään muistuttamista hotellin
järjestystä vastaan tanssiaisissa; kaikesta oli varsin hyvin
huolehdittu, varsin oivallisesti, mutta tahtoisin tietää -- miksi
päästitte yksityisetsivän vieraitteni joukkoon?
-- Yksityisetsivänkö? huudahti Racksole jonkunverran hämillään tästä
syytöksestä.
-- Niin, toisti mr Sampson Levi jyrkästi, vilvotellen itseään
istuessaan tuolissa ja tarkastaen Racksolea suoralla ja vakavalla
ilmeellä, kuin mies, jolla on jotakin valittamista. -- Niin,
yksityisetsivä. Se on tietysti pikkuseikka, ja ehkäpä te ajattelette,
että teillä koko ihanuuden omistajana on oikeus menetellä siinä
suhteessa mielenne mukaan, mutta olen tullut tänne pannakseni
vastalauseeni. Olen tullut tänne periaatteen vuoksi. En ole vihoissani;
tämä on vain periaatteen vuoksi.
-- Paras mr Levi, vastasi Racksole, vakuutan, että kun olen luovuttanut
kultasalin yksityiselle henkilölle yksityistä tilaisuutta varten, en
koskaan olisi voinut ajatellakaan sellaista, mistä te syytätte minua.
-- Ihanko? kysyi mr Sampson Levi, käyttäen omaa kuvaavaa puhetapaansa.
-- Ihan varmaan, sanoi Racksole hymyillen.
-- Minun tanssiaisissani oli herra, jota en ollut kutsunut. Minulla
on ihmeellinen muisti, mitä kasvoihin tulee ja minä tiedän sen. Useat
henkilöt kysyivät jälkeen päin, mitä hänellä oli siellä tekemistä.
Joku tiesi hänet erääksi teidän palvelijoistanne, mutta sitä en
uskonut. En tunne Grand Babylonia; se ei ole juuri niitä ravintoloita,
joita tavallisesti käytän, mutta en usko teidän lähettävän jotakuta
palvelijaanne pitämään silmällä minun vieraitani -- ellette, tietysti,
ole lähettänyt häntä tarjoilijana; mutta tämä mies ei ollenkaan
tarjoillut, sensijaan hän otti runsaan osan juomista.
-- Ehkäpä voin luoda valoa asiaan, sanoi Racksole. Voin sanoa teille,
että jo tiesin jonkun miehen olleen kutsumattomana tanssiaisissanne.
-- Kuinka saitte sen tietää?
-- Aivan sattumalta, mr Levi, enkä kyselemällä. Tuo mies oli hotellin
entinen tarjoilija -- vieläpä hovimestari -- Jules. Olette epäilemättä
kuullut puhuttavan hänestä?
-- En, sanoi mr Levi jyrkästi.
-- Vai niin! minulle on sanottu jok'ikisen ihmisen tuntevan Julesin,
mutta ei näytä olevan niin. No, olkoon kuinka hyvänsä, mutta ennen
teidän tanssiaisiltaanne olin erottanut Julesin toimesta ja kieltänyt
häntä koskaan enää näyttäytymästä hotellissa. Sinä iltana tapasin
hänet kuitenkin täällä -- en kultasalissa, vaan itse hotellissa.
Kehotin häntä selittämään syyn läsnäoloonsa, ja hän ilmoitti olevansa
teidän vieraanne. Tätä enempää en asiasta tiedä, mr Levi, ja tuottaa
minulle syvää mielipahaa, jos olette luullut minun voivan ryhtyä niin
kuulumattomaan toimenpiteeseen kuin yksityisetsivän lähettämiseen
teidän vieraittenne joukkoon.
-- Tämä selitys on täysin tyydyttävä, sanoi mr Sampson Levi hetken
vaitiolon jälkeen. Tahdoin vain selitystä ja olen sen saanut.
Käsi ovenrivassa hän pysähtyi, ja tarkastaen Racksolea ovelalla,
ivallisella ilmeellä hän lisäsi:
-- Merkillisiä asioita lienee täällä äskettäin sattunut, vai kuinka?
Molemmat miehet tutkivat tiukasti toisiansa monta sekunttia.
-- Kyllä, myönsi Racksole. Tiedättekö niistä jotakin?
-- Tiedän -- en minä, enpä juuri, lisäsi mr Levi. Mutta kuvittelin
mielessäni, että te ja minä voisimme olla toisillemme hyödyksi.
Kuvittelin jotakin sensuuntaista.
-- Käykää uudelleen sisään ja istukaa, mr Levi, virkkoi Racksole. Häntä
miellytti miehen äänensävyn ilmeinen suoruus. -- Kuinka voisimme olla
toisillemme hyödyksi, mitä tarkoitatte? Mairitellen itseäni sillä,
että osaan jonkunverran arvostella luonteita, varsinkin rahamiesten
luonteita, ja sanon -- jos tahdotte panna korttinne pöydälle, niin minä
teen samoin.
-- Yhdyn, vastasi mr Sampson Levi. Alotan selittämällä syyn
mielenkiintooni hotellianne kohtaan. Olen odottanut kutsua
Eugen-nimiseltä Posenin herttualta saapua hänen luokseen, mutta
mitään sanaa ei ole tullut. Näyttää siltä kuin Eugen-herttua ei olisi
Lontooseen saapunutkaan. Mutta olisin voinut autuuteni hinnalla tehdä
valan siitä, että hänen piti saapua tänne viimeistään eilen.
-- Kuinka olitte siitä niin varma?
-- Kysymys kerrallaan, jatkoi mr Levi. Luokaamme ensin edellytykset, mr
Racksole. Miksi ostitte hotellin? Se oli arvoitus, joka nyt muutamina
päivinä on antanut aika monelle City-miehelle koko joukon ajattelemisen
aihetta. Miksi ostitte Grand Babylonin? Ja mikä on seuraava
shakkivetonne?
-- Ei tule muita shakkivetoja, vastasi Racksole suoraan. Sanon kyllä,
miksi ostin hotellin; se ei ole salaisuus. Ostin sen pelkästä oikusta.
-- Ja Racksole antoi tälle pienelle juutalaiselle, jota kohtaan hän oli
alkanut tuntea kunnioitusta, uskollisen selvityksen Felix Babylonin
kanssa tekemästään kaupasta. Luulen, hän lisäsi, että teidän on vaikea
ymmärtää mielentilaani kauppaa tehdessäni.
-- Ei vähääkään, vastasi mr Levi. Minä ostin kerran erään Thamesin
sähkölaivoista suunnilleen samalla tavalla, ja se näyttäytyi yhdeksi
paraista kaupoista, mitä koskaan olen tehnyt. On siis vain pelkkä
sattuma, että tänä hetkenä omistatte hotellin.
-- Pelkkä sattuma -- kaikki seurauksena yhdestä häränkyljyksestä ja
pullollisesta Bass-olutta.
-- Hm; mörähti mr Sampson Levi sivellen kolminkertaista leukaansa.
-- Palatakseni Eugen-herttuaan, jatkoi Racksole, niin odotin hänen
ylhäisyyttään tänne. Loistokerros oli järjestetty häntä varten. Hänen
oli määrä saapua juuri samana iltapäivänä, jolloin nuori Dimmock kuoli.
Mutta häntä ei kuulunut, enkä ole saanut kuulla, miksi hän ei tullut,
en myöskään ole nähnyt hänen nimeään sanomalehdissä. Mitä asioita
hänellä piti olla Lontoossa, sitä en tiedä.
-- Sen voin selittää, -- sanoi mr Sampson Levi, -- hänen oli määrä,
tulla tänne järjestämään erästä lainaa.
-- Valtiolainaako?
-- Ei -- yksityistä lainaa.
-- Keneltä?
-- Minulta, Sampson Levittä.
-- Mihin tarkoitukseen hän tarvitsi rahat?
-- Velkoihin, vastasi Sampson Levi lakoonisesti.
-- Omiinsako?
-- Niinpä tietenkin.
-- Mutta hänhän ei vielä ole edes kolmenkymmenen ikäinen?
-- Entä sitten? Hän ei ole ainoa ruhtinas Euroopassa, joka kymmenessä
-- kahdessatoista vuodessa on ennättänyt hankkia miljoonan velat.
Ruhtinaalle se on yhtä helppoa kuin voileivän syöminen.
-- Entä miksi hän aikoo näin äkkiä maksaa velkansa?
-- Koska keisari ja hänen tulevan morsiamensa vanhemmat eivät tahdo
sallia hänen mennä naimisiin, ennenkuin hän on sen tehnyt. Ja siinä
he tekevätkin oikein. Hänen on näytettävä selvät paperit, muutoin
ei Eckstein-Schwarzburgin prinsessasta Annasta koskaan tule Posenin
suurherttuatarta. Ei vieläkään ole keisarilla aavistusta siitä, kuinka
suuret Eugen-herttuan velat ovat. Jospa hänellä olisikin...!
-- Mutta eikö keisari voisi saada tietoa aiotusta lainasta?
-- Ei välttämättä heti. Asia voidaan siten järjestää.
Ymmärrättekö? -- Mr Levi naurahti. -- Olen hoitanut sellaisia
pikkuasioita ennenkin. Häitten jälkeen saattaa asian päästää julki.
Anna-prinsessan omaisuus on, kuten tunnettua, koko suuri! No, mr
Racksole, jatkoi mr Levi muuttaen äkkiä äänensävyä, mihin luulette
Eugen-herttuan kadonneen? Sillä ellei hän ilmesty tänään, ei hän voi
saada tuota miljoonaa. Tänään on viimeinen päivä. Huomenna rahat ovat
sijoitetut toisaalle. En luonnollisesti ole yksin tässä yrityksessä, ja
ystävillänikin on jotain sanomista.
-- Kysytte siis minulta, mihin luulen Eugen-herttuan kadonneen?
-- Niin kysyn.
-- Luulette siis, että on kysymys katoamisesta? Sampson Levi nyökkäsi.
-- Kun lasken yhteen kaksi ja kaksi, hän sanoi, niin uskon sen. Ainoa,
mikä minulle on käsittämätöntä, on kysymys, miksi joku toivoisi
Eugen-herttuan katoamista. Pikku herttuaparalla ei ole vihamiestä. Jos
hänet on salaa viety johonkin, niinkuin väitetään, miksi niin on tehty?
Kukaan ei siitä hyötyisi.
-- Eikö kukaan? toisti Racksole äkkiä innostuen.
-- Mitä te tarkoitatte? kysyi mr Levi.
-- Tarkotanhan vain, että jos joku muu köyhä ruhtinas olisi halukas
naimaan Anna-prinsessan ja hänen omaisuutensa, niin eikö olisi sen
ruhtinaan etujen mukaista estää Eugen-herttuaa saamasta tätä teidän
lainaanne? Eikö olisi hänen etujensa mukaista, että Eugen-herttua
katoaisi -- ainakin joksikin ajaksi.
Sampson Levi harkitsi muutaman silmänräpäyksen.
-- Mr Theodore Racksole, hän vihdoin sanoi, -- luulen teidän todellakin
päässeen juonen perille.
XII.
ROCCO JA HUONE N:o 111.
Saman päivän iltapäivänä -- äsken kerrottu keskustelu oli tapahtunut
aamupäivällä -- Racksolessa heräsi uusi ajatus, ja hän sanoi
itsekseen, että sitä asiaa hänen olisi pitänyt ajatella aikaisemmin.
Puolipäivällisen syötyään hän kaikessa hiljaisuudessa meni portaita
ylös ja tarkasteli huonetta n:o 111; toisin sanoen hän tarkasteli sitä
ulkoapäin, sillä se ei sattunut olemaan vapaa, mutta vieraan oli määrä
matkustaa samana iltana. Hänen aivoissaan välähti ajatus, että ei olisi
miksikään hyödyksi seisoa tuijottamassa jonkun huoneen ulkoseinää,
mutta sittenkin hän tuijotti; sitten hän kiireesti meni alakerrokseen,
ja kulkiessaan käytävässä hän pysähtyi ja polki tahtomattaan jalkaansa.
-- Herra jumala! hän puheli, olen päässyt yhden asian perille -- n:o
111 sijaitsee aivan loistokerroksen yläpuolella.
Hän meni konttoriin ja antoi määräyksen, ettei huonetta n:o 111 saanut
vuokrata kenellekään uudelle vieraalle ennenkuin hän antaisi luvan.
Konttorissa hän sai Nellan kirjeen, joka kuului:
Rakkahin isä -- minä lähden matkaan yhdeksi tai pariksi päiväksi
seuratakseni erästä johtolankaa. Ellen ole palannut kolmen päivän
kuluttua, niin ala tiedustella minua Ostendesta. Jätä minut siksi
rauhaan.
Teräväpäinen tyttäresi Nella.
Nämä muutamat sanat, Nellan suurella käsialalla tuhrittuina, täyttivät
kokonaisen paperiarkin sivun. Alareunassa oli _käännä!_ Hän käänsi ja
luki seuraavan alleviivatun lauseen: P.S. -- _Pidä tarkasti silmällä
Roccoa_.
-- Mitä mahtaa sillä pienellä pedolla nyt olla tekeillä? hän mutisi,
repiessään kirjeen pieniksi kappaleiksi ja heittäessään nämä
paperikoriin.
Samana yönä tai pikemmin seuraavana aamuna klo puoli kaksi, kun
hotellielämän viimeinen hälinä oli tauonnut, Racksole uudelleen
lähti toisessa kerroksessa olevaan huoneeseen n:o 111. Hän lukitsi
oven sisältä ja ryhtyi tutkimaan huonetta, joka neliöjalan erikseen.
Aina tuon tuostakin hän säpsähti kuullessaan jonkun narahduksen tai
muun äänen ja kuunteli jännityksellä muutaman sekunnin. Makuukammio
oli sisustettu loistohotelli Babylonin tavanmukaiseen oivalliseen
kuosiin, eikä antanut aihetta minkäänlaiseen muistutukseen. Enimmin hän
kiinnitti huomiota lattiaan. Hän kohotti paksua itämaista mattoa ja
tarkasti joka palkin, mutta ei voinut keksiä mitään erikoista. Sitten
hän meni pukuhuoneeseen ja vihdoin kylpyhuoneeseen, jotka molemmat
olivat yhteydessä ensinmainitun huoneen kanssa. Mutta kummassakaan
näistä pienemmistä huoneista hänellä ei ollut parempaa menestystä kuin
itse makuukammiossa. Lopuksi hän tuli kylpyammeen luo, jota ympäröi,
niinkuin kylpyammeita tavallisesti, kiillotetusta puusta tehty lautaus.
Muutamissa kylpyammeissa on hanojen alla kaappi, jossa on ovi kyljessä,
mutta tässä ei näkynyt olevan mitään sellaista. Hän koputti lautoihin,
mutta yhdestäkään niistä ei lähtenyt sitä "kummallista, onttoa ääntä",
joka tavallisesti ilmaisee salahuoneen. Vaistomaisesti hän väänsi
kylmänvedenhanaa, ja vesi rupesi virtaamaan ammeeseen. Hän väänsi
silloin kiinni kylmänvedenhanan. Tätä tehdessään hänen polvensa, joka
oli painettuna laudoitusta vastaan, luiskahti eteenpäin. Laudoitus
oli luisunut tieltä, ja hän näki, että iso laudoituksen kappale oli
sisäpuolelta varustettu saranoilla ja että sitä piti kiinni haka
niinikään sisäpuolelta. Iso aukko laudoituksen sisässä kylpyammeen
päässä tuli näkyviin. Ennenkuin ryhtyi mihinkään muuhun, koetti
Racksole uudistaa viemärihana-kokeen, mutta yritys ei onnistunut;
se ei ottanut uudelleen toimiakseen, eikä hän voinut havaita, että
viemärihanan ripa jollain tavoin olisi yhteydessä laudoituksen
saranan kanssa. Racksole ei voinut nähdä aukkoon, eikä sähkölamppua
saattanut liikuttaa ja kuljettaa ympäri kuin kynttilää. Hän kopeloi
laskujaan ja löysi onneksi tulitikkulaatikon. Palavan tikun avulla
tutki hän aukkoa, mutta ei havainnut mitään; ei mitään muuta kuin
jokseenkin suuren kolon -- noin kolme jalkaa laudoituksesta. Vaivoin
hän sai tunkeutuneeksi sisään laudoituksen aukosta ja oli siellä
sisällä puoleksi polvistuvassa ja puoleksi istuvassa asennossa. Hän
raapaisi tulta ja valaisi koloa. Se oli näöltään pohjaton rumpu, noin
kahdeksantoista tuumaa nurkasta toiseen. Ihmeellinen tämä rumpu oli
vain siinä suhteessa, että siitä riippuivat tikapuut. Nähdessään nämä
tikapuut Racksole hymyili onnellista hymyä.