En tiedä, en osaa sanoa, miksi, mutta tunnen, että minun täytyy se
tehdä. Tunnen vaistomaisesti, että te tulette ymmärtämään minua
paremmin kuin kukaan muu ihminen maailmassa. Mutta sentään, miksi juuri
te minua ymmärtäisitte? Taaskaan en sitä tiedä. Miss Racksole, tahdon
ilmaista huolestumiseni teille muutamalla sanalla. Ruhtinas Eugen,
Posenin suurherttua, on kadonnut. Neljä päivää sitten minun oli määrä
tavata hänet Ostendessa. Hänellä oli liikeasioita Lontoossa ja hän
toivoi, että minä olisin hänen seurassaan. Lähetin Dimmockin edelläni
ja odotin Eugenia. Hän ei saapunut. Sähkötin Kölniin, hänen viimeiseen
olinpaikkaansa, ja sain tietää hänen matkustaneen sieltä suunnitelman
mukaisesti. Sain niinikään tietää hänen matkustaneen Brüsselin kautta.
Brüsselin ja Ostenden rantakadun varrella sijaitsevan rautatieaseman
välillä hänen on täytynyt kadota. Hän matkusti yhden ainoan seuralaisen
saattamana, tämä seuralainenkin on kadonnut. Minun ei tarvitse selittää
teille, miss Racksole, että kun veljenpoikani arvoisen henkilön
onnistuu kadota, täytyy menetellä varovaisesti. Ei voi kuuluttaa häntä
Lontoon "Times'issä". Sellainen katoaminen on pidettävä salassa.
Ihmiset Posenissa ja Berlinissä luulevat Eugenin olevan Lontoossa,
täällä, tässä hotellissa, tai oikeammin sanoen, luultiin niin. Mutta
tänä aamuna sain salamerkkisähkösanoman -- Hänen Majesteetiltaan
Keisarilta, hyvin omituisen sähkösanoman, jossa kysyttiin, milloin
Eugenin voitiin odottaa palaavan Poseniin ja pyydettiin häntä ensin
matkustamaan Berliniin. Tämä sähkösanoma oli osoitettu _minulle_. Mutta
jos keisari olisi luullut Eugenin olevan täällä, miksi hän silloin
olisi käskenyt osoittamaan sähkösanoman minulle? Olen epäröinyt kolme
päivää, mutta nyt en saa enää epäröidä. Minun täytyy matkustaa keisarin
luo ja ilmoittaa hänelle asiasta.
-- Luulen teillä tulevan olemaan riittävästi työtä, oli Nella
sanomaisillaan, mutta hillitsi kielensä ja virkkoi: Keisarihan on
teidän esimiehenne, vai kuinka? "Ensimmäinen vertaisten joukossa" te
häntä nimitätte.
-- Hänen Majesteettinsa on meidän päämiehemme, sanoi Aribert tyynesti.
-- Miksette heti ryhdy toimenpiteisiin kuninkaallisen veljenpoikanne
oleskelupaikan selvillesaamiseksi? kysyi hän suorasukaisesti. Koko
asia näytti hänestä juuri sillä hetkellä niin yksinkertaiselta ja
mutkattomalta.
-- Koska jompikumpi on saattanut tapahtua: joko on Eugen suoraan
sanoen viety pois, tai on hänellä voinut olla omat syynsä muuttaa
matkasuunnitelmaansa ja pysyä piilossa -- jossa häntä ei tavota
sähkölennätin, posti eikä rautatie.
-- Minkälaisia syitä?
-- Älkää kysykö minulta. Joka suvun historiassa on tapauksia... Hän
vaikeni.
-- Ja mikä oli Eugen herttuan Lontoonmatkan tarkoituksena?
-- Rahat, hän vihdoin sanoi. Meidän perheemme on hyvin köyhä, köyhempi
kuin Berlinissä aavistetaankaan.
-- Ruhtinas Aribert, sanoi Nella, sanonko teille, mitä luulen?
Hän nojautui takakenoon tuolillansa ja katsoi ruhtinaaseen puoleksi
suljetuin silmin.
-- Jos teitä huvittaa, vastasi hän.
-- Eugen herttua on joutunut salajuonen uhriksi.
-- Niinkö luulette?
-- Olen siitä aivan varma.
-- Mutta miksi? Mikä tarkoitus oli häntä vastaan viritetyllä juonella?
-- Se asia teidän pitäisi tietää paremmin kuin minun, huomautti
neitonen kuivasti.
-- Niin, kenties, kenties, vastasi ruhtinas. Mutta, paras neiti
Racksole, kuinka voitte olla siitä niin varma?
-- Syyt ovat monet ja yhteydessä mr Dimmockin kanssa. Onko teidän
ylhäisyytenne koskaan epäillyt, että tuo nuori mies parka ei kenties
ollut aivan uskollinen.
-- Hän oli ehdottomasti uskollinen, väitti ruhtinas vakaumuksen
kaikella varmuudella.
-- Pyydän tuhannesti anteeksi, mutta uskollinen hän ei ollut.
-- Miss Racksole, jos joku muu kuin te olisi esittänyt moisen väitteen,
olisin minä -- olisin...
-- Sulkenut hänet, olipa hän mies tai nainen, Posenin synkimpään
vankilaan, vai kuinka? vastasi neitonen keveästi naurahtaen. Kuulkaa,
hän jatkoi ja kertoi sitten, mitä oli tapahtunut hänen ravintolaan
tulonsa edellisenä iltana.
-- Arveletteko Dimmockilla ja tuolla Julesilla olleen yhteisiä juonia.
-- Oli.
-- Mahdotonta!
-- Teidän ylhäisyytenne, se, joka toivoo pääsevänsä pohjia myöten
jonkun salaisuuden perille, hän ei koskaan käytä "mahdoton" sanaa.
Mutta sen verran tahdon sanoa mr Dimmockin eduksi: luulen hänen tulleen
katumapäälle, ja luulen hänen tämän katumuksen vuoksi -- kuolleen niin
yhtäkkiä.
-- Miksei kukaan ole sanonut minulle kaikkea tätä aikaisemmin? huudahti
ruhtinas Aribert.
-- Ruhtinaat saavat harvoin kuulla totuuden, selitti miss Racksole.
Ruhtinasta ihmetytti neiti Racksolen kylmäverisyys, hänen varmat
väitteensä ja hänen laajaa kokemustaan todistava ilmeensä.
-- Miss Racksole, hän virkkoi, jos suvaitsette minun sanoa, niin
en koskaan elämäni aikana ole tavannut teidän kaltaistanne naista.
Rohkenenko toivoa osanottoanne -- apuanne?
-- Minunko apuani? Missä?
-- En tiedä. Mutta te voisitte minua auttaa, jos tahtoisitte. Nerokas
nainen voittaa aina nerokkaan miehen.
-- Ah, virkahti miss Racksole surumielisesti. Neroa minussa ei ole,
mutta luulen todellakin, että voisin auttaa teitä.
Mikä hänet sai julkilausumaan tämän väitteen, sitä hän ei olisi kyennyt
selittämään itselleenkään. Mutta hän lausui sen ja hän aavisti --
hänessä oli sellainen vaistomainen tunne -- että se toteutuisi, mutta
mitä keinoja käyttämällä, minkä sattuman oikusta, se oli hänelle vielä
salaisuus.
-- Matkustakaa Berliiniin, hän sanoi. Käsitän, että teidän on se
tehtävä, teillä ei ole muuta keinoa. Mitä minuun tulee, niin saamme
nähdä. Jotakin tulee tapahtumaan; silloin olen minä läsnä täällä ja
isäni myös. Teidän on pidettävä meitä ystävinänne.
Ruhtinas suuteli lähtiessään Nellan kättä ja yksin jäätyään tämä yhä
uudelleen suuteli sitä paikkaa, johon hänen huulensa olivat koskenet.
Nyt yksinäisyyden rauhassa ajatellessaan asiaa kaikki näytti hänestä
kummalliselta, epätodelliselta ja epävarmalta. Olivatko salaliitot
todellakin mahdollisia tähän maailman aikaan? Voiko ihmeellisiä asioita
todellakin tapahtua Euroopassa? Ja tapahtuiko sellaisia Lontoon
ravintoloissa? Hän söi päivällistä yhdessä isänsä kanssa sinä iltana.
-- Kuulin ruhtinas Aribertin matkustaneen, sanoi Racksole.
-- Niin, myönsi neiti Racksole, virkkamatta mitään keskustelustaan
ruhtinaan kanssa.
VIII.
PAROONITTAREN SAAPUMINEN JA LÄHTÖ.
Seuraavana aamupäivänä vähää ennen aamiaista saapui eräs nainen
palvelijattaren seurassa ja huomattava joukko matkatavaraa mukanaan
Grand Babyloniin. Hän oli pieni, pyöreähkö, valkeahiuksinen nainen,
vanhanmallinen hattu päässä, ja hän hymyili kaikelle omituista
ihmettelevää hymyä. Siitä huolimatta hän vaikutti ylimystöön
kuuluvalta, vaikkakaan ei englantilaiseen. Hänen puhetapansa
palvelustytölle, jota hän puhutteli murteellisella englanninkielellä
-- tyttö oli ilmeisesti englannitar -- oli huomattavan epäkohtelias,
siinä kun ilmeni tuo tyyni, itsetiedoton häpeämättömyys, mikä on
ominaista eräälle lajille mannermaan aatelistoa. Naisen käyntikortissa
oli nimi "Paroonitar Zerlinski". Hän halusi saada huoneen kolmannesta
kerroksesta. Nella sattui olemaan konttorissa.
-- Kolmannestako kerroksesta, rouvaseni? kysyi Nella sujuvimpaan
konttoritapaansa.
-- Minä sanoin todellakin kolmannesta kerroksesta, toisti pieni,
pyöreähkö nainen.
-- Meillä on huone toisessa kerroksessa.
-- Minä haluan asua korkealla, pölyltä suojassa ja valossa, selitti
paronitar.
-- Meillä ei ole yhteenkuuluvaa huoneustoa kolmannessa kerroksessa,
rouvaseni.
-- Ei haittaa, yhdentekevä! Eikö teillä ole kahta toistensa yhteydessä
olevaa huonetta?
Nella kysyi kirjastaan neuvoa jokseenkin nolona.
-- Numerot 122 ja 123 ovat toistensa yhteydessä.
-- Vai olisivatko ne ehkä numerot 121 ja 122? huomautti pieni nainen
nopeasti ja purasi huultaan.
-- Suokaa anteeksi. Minun piti juuri sanoa 121 ja 122. Sillä
hetkellä Nella piti paroonittaren oikaisua hänen numeroihinsa
nähden ihmeellisenä sattumana, mutta paroonittaren mentyä hissillä
ylös, tuntui asia hänestä vähän kummalliselta. Ehkäpä paroonitar
Zerlinski oli oleskellut ravintolassa ennenkin. Mukavuuden vuoksi
pidettiin ravintolan vieraista luetteloa, joka ulottui kolmekymmentä
vuotta ajassa taaksepäin. Nella tarkasti sitä, mutta siinä ei ollut
Zerlinski-nimeä. Silloin Nella alkoi kuvitella, mikä äkkiä oli
välähtänyt hänen aivoissaan paroonittaren näyttäytyessä konttorissa,
nimittäin, että paroonittaren kasvonpiirteet tuntuivat tutuilta.
Hän ei muistanut ennen nähneensä juuri tuon vanhan naisen kasvoja,
mutta samantapaiset kasvot hän jossakin joskus oli nähnyt. Nellan
päähän pälkähti katsoa Gothan kalenterista -- mantereen siniveristen
luettelosta. Mutta siinä ei ollut Zerlinski-nimistä vapaaherrallista
sukua. Nella kysyi, missä paroonitar aikoi syödä aamiaisensa, saaden
tietää, että pöytä oli varattu hänelle ruokasalissa. Nella asettui
istumaan erääseen nurkkaan, puoleksi pylvään varjoon, mistä hän
saattoi valvoa kaikkia vieraita ja pitää silmällä kaikkia tulevia
ja poistuvia ryhmiä. Kohta näyttäytyi paroonitar mustiin puettuna,
pieni pitsiliina hartioilla kesäkuunhelteestä huolimatta, hyvin
arvokkaana, hyvin lystikkään näköisenä, lempeä hymy huulilla. Nella
tarkasti häntä terävästi. Nainen söi hyvällä ruokahalulla ja ponnisteli
kiirehtimättä, mutta myöskin viivyttelemättä valtavan ruokalistan
läpi. Nella huomasi hänellä olevan kauniit, valkeat hampaat. Sitten
tapahtui jotakin merkillistä. Kermatötterö tarjottiin paroonittarelle
jälkiruokana, ja kummakseen Nella näki tuon pienen naisen katkaisevan
kärjen ja lusikalla kaikessa hiljaisuudessa sen sisästä ottavan jotakin
kokoonkäärityn paperin tapaista. Ei kukaan, joka ei haukansilmillä
olisi havaintoja tehnyt, olisi huomannut tuossa toimituksessa mitään
omituista, ei, yhdeksässäsadassa yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä
tapauksessa tuhannesta se olisi jäänyt huomaamatta. Mutta paroonittaren
onnettomuudeksi tästä tapauksesta juuri tuli tuhannes.
Nella nousi kiireesti ja meni hänen luokseen.
-- Pelkään, ettei torttu ollut oikein hyvä, teidän armonne, hän sanoi.
-- Kiitos, se on mainio, vastasi paroonitar kylmästi, mutta hänen
hymynsä oli kadonnut. Kuka te olette?
Luulin teitä konttorin kirjanpitäjättäreksi.
-- Isäni on tämän ravintolan omistaja. Luulin tortussa olleen jotakin
siihen kuulumatonta.
Nella katsoi paroonitarta suoraan silmiin. Kokoontaitettu paperilippu,
johon hiukan kermaa oli tarttunut, oli vadin reunan alla.
-- Ei, kiitoksia, sanoi paroonitar, hymyillen yksinkertaista hymyään.
Nella lähti pois. Hän oli paitsi paperilippua huomannut erään
pikkuseikan -- sen nimittäin, että paroonitar, jos tahtoi, osasi puhua
hyvää englanninkieltä.
Samana iltapäivänä Nella istui huoneessaan ikkunan ääressä miettien
pitkään, jonka jälkeen hän yhtäkkiä hypähti seisomaan silmät kiiluen.
-- Minäpä tiedän, hän huudahti lyöden kätensä yhteen. Hän on miss
Spencer valepuvussa! Miks'en ennemmin tullut sitä ajatelleeksi? Hänen
ajatuksensa lensivät heti ruhtinas Aribertiin. Ehkä voin auttaa
häntä, sanoi hän itsekseen ja päästi heikon huokauksen. Hän meni
alas konttoriin kysymään, oliko paroonitar antanut mitään määräyksiä
päivällisen suhteen. Hän tunsi, että joku suunnitelma täytyi keksiä.
Hän toivoi saavansa Roccon käsiinsä pannakseen hänet kiristyspihteihin.
Hän tiesi nyt Rocconkin, tuon verrattoman, olevan sekautuneen tähän
salaperäiseen juoneen.
-- Paroonitar Zerlinski matkusti noin neljännestunti sitten, sanoi
palvelusvuorossa oleva.
-- Mutta hänhän tuli vasta tänä aamuna.
-- Paroonittaren neitsyt sanoi, että hänen emäntänsä oli saanut
sähkösanoman ja että hänen täytyi matkustaa heti. Paroonitar oli
maksanut laskun ja lähtenyt pois nelipyöräisissä vaunuissa.
-- Mihin?
-- Matkalaukuissa oli osoteliput Ostendeen. Kenties vaisto, kenties
pelkkä seikkailuhalu sai hänet sen tekemään, mutta samana iltana
saattoivat kaikki ihmiset nähdä Nellan siinä höyrylaivassa, joka lähtee
Dowerista Ostendeen klo 11 illalla.
Laiva saapui Ostenden satamaan täsmälleen klo 2 aamulla. Rannalla
oli tavallinen, sekalainen, ajelehtiva joukko. Nella oli olevinaan
suuttunut olosuhteisiin, mutta itseasiassa hän oli tyytymätön Nella
Racksoleen. Kello kaksi aamulla hän oli ilman matkatavaroita, ilman
seuraa ja ilman sotasuunnitelmaa kummallisessa, vieraassa satamassa,
-- pahamaineisessa satamassa, jossa oli muutamia Euroopan huonoimmin
hoidettuja ravintoloita. Hän harhaili rannalla muutamia minuutteja
ja näki sitten toisen satamaan saapuvan höyrylaivan savun. Hän kysyi
eräältä virkamieheltä, mikä höyrylaiva se mahtoi olla ja sai tietää sen
olevan klo 8:n laivan Dowerista, joka oli joutunut epäkuntoon, laskenut
Calaisin rantaan muutamia pieniä välttämättömiä korjauksia varten ja
nyt saapui määräpaikkaansa lähes neljä tuntia myöhästyneenä. Hänen
elohopealuontonsa tuli taas hyvälle tuulelle. Hetki sitten hän tuskin
oli pitänyt itseään luvattomilla teillä olevaa lasta parempana. Nyt
hänestä tuntui, että hän sittenkin oli ollut aika viisas ja ovela. Hän
oli mielessään varma siitä, että löytäisi tuon Zerlinski-nimisen naisen
tästä toisesta höyrylaivasta ja laski kaiken sen jo edeltäpäin omaksi
ansiokseen. Sellainen on ihmisluonne.
Toisen höyrylaivan saapuessa Nella asettui seisomaan irtoportaitten
päähän aivan matkalippujen kokoojan viereen. Ensimmäinen maihin astuva
henkilö ei ollut paroonitar Zerlinski, vaan miss Spencer omassa
persoonassaan! Hän selviytyi vaikeudetta tullista, ja Nella näki hänen
kutsuvan umpivaunut ja sanovan jotakin ajurille. Ajoneuvot lähtivät
liikkeelle. Nella hyppäsi seuraaviin esilleajaviin vaunuihin. Ne olivat
avonaiset.
-- Ajakaa noitten vaunujen jälkeen, hän sanoi ranskaksi ajurille
erikoisella painolla.
-- Bien, madame! Ajuri näpäytti hevostaan ja eläin kiiti kauhealla
ryminällä kivikatuja pitkin. Tämä ajuri osottautui täysin tottuneeksi
seuraamaan toisia vaunuja.
-- Nytpä olen omituisessa tilanteessa! puheli Nella itsekseen. Hän
nauroi vallattomasti, mutta tunsi kuitenkin sydämensä tykyttävän
tavattoman kiivaasti.
Hetkisen pysyttelivät takaa-ajetut vaunut kohdallaan Nellan vaunujen
edessä. Ne kulkivat läpi kaupungin melkein laidasta laitaan ja
poikkesivat sitten sikin sokin risteileville pikkukaduille kauas
Kursaalenin eteläpuolelle. Silloin Nellan ajoneuvot vähitellen alkoivat
tavottaa niitä. Ensimmäiset vaunut pysähtyivät nytkähtäen korkean,
pimeän talon eteen, ja miss Spencer laskeutui vaunusta. Nella huusi
ajurilleen, että tämä pysäyttäisi, mutta ajuri, joka tahtoi suorittaa
hyvin tehtävänsä, löi hevosta ja oli kuuro ajettavansa käskyille. Hän
pysäytti voitonriemuisena tuon ison, pimeän talon kohdalle juuri sillä
hetkellä kun miss Spencer hävisi portista sisään. Toiset vaunut ajoivat
tiehensä. Epäröiden mitä oli tehtävä, Nella laskeutui vaunuista ja
maksoi. Samalla joku mies uudelleen avasi portin, joka oli sulkeutunut
miss Spencerin jälkeen.
-- Haluan tavata miss Spenceriä, sanoi Nella, hetkellistä mielijohdetta
seuraten. Hän ei keksinyt muuta sanottavaa.
-- Miss Spenceriäkö?
-- Niin, hän tuli juuri äsken.
-- Olette luullakseni O. K. kysyi mies.
-- Enköhän, sanoi Nella ja meni hänen ohitsensa sisälle. Hän ihmetteli
omaa rohkeuttaan.
Miss Spencer astui juuri sisään erääseen huoneeseen kapeasta eteisestä.
Nella kulki hänen kintereillään huoneeseen, jonka köyhä sisustus
todisti sen vuokrahuoneeksi. -- Kas niin, miss Spencer, puhutteli Nella
entistä paroonitar Zerlinskiä, arvaan ettette luullut minua tapaavanne.
Läksitte hotellistamme tänään kovin äkkiä ja muutama päivä sitten
yhtä äkkiä, senvuoksi olen tullut tapaamaan teitä tehdäkseni muutamia
kysymyksiä.
Tehdäksemme oikeutta miss Spencerille meidän on myönnettävä, että
tämä nainen selvisi hämmästyttävästä kohtaamisesta aika hyvin. Hän
ei vältellyt, ei osottanut minkäänlaista mielenliikutusta. Ainoa
kiihtymyksen merkki oli hänen nopea hengityksensä.
-- Olette lakannut olemasta paroonitar Zerlinski, jatkoi Nella. Saanko
istuutua?
Miss Spencer tarttui soittojohtoon.
-- Älkää soittako tuota kelloa, jos henkenne on teille kallis, sanoi
Nella.
-- Jos mitä? kysyi miss Spencer.
-- Jos henkenne on teille kallis, ja näin sanoen Nella veti esiin
hameensa taskusta hyvin sievän ja siron pienen revolverin.
IX.
KAKSI NAISTA JA REVOLVERI.
-- Te -- te teette noin pelottaaksenne minua, sammalsi miss Spencer
hiljaisella, vapisevalla äänellä.
-- On parasta, että istuudutte, virkkoi Nella. Voin sitten tehdä teille
muutamia kysymyksiä.
Miss Spencer istuutui tottelevaisesti, hieman kalpeana, ja koetti
vääntää huuliaan jäykkään hymyyn.
-- Miksi läksitte Grand Babylonista tuona yönä? alkoi Nella
kuulustelunsa tuima asianajajan ilme kasvoissaan.
-- Sain määräyksen tehdä sen, miss Racksole.
-- Keneltä?
-- Niin, minä olen -- minä olen -- katsokaa, asian laita on niin, että
minä olen naimisissa ja sain määräyksen mieheltäni.
-- Kuka on miehenne?
-- Tom Jackson -- Jules, kuten tiedätte, Grand Babylonin entinen
hovimestari.
-- Vai on Julesin oikea nimi Tom Jackson? Miksi hän tahtoi, että te
lähtisitte edeltäpäin ilmoittamatta?
-- Hän -- hän halusi, että tulisin tänne Ostende'n. Jokin asia oli
käynyt hullusti. Ah, hän on kauhea mies, tuo Tom. Jos kertoisin teille,
niin hän...
-- Oliko jokin asia menestynyt huonosti hotellissa vai täällä
kaupungissa?
-- Kummassakin paikassa.
-- Koskiko se Posenin herttuaa Eugenia?
-- En tiedä -- oikein, mutta niin luulen.
-- Mitä asioita miehellänne on Eugen-herttuan kanssa?
-- Heillä on luullakseni jonkinlaisia asioita, raha-asioita.
-- Ja oliko mr Dimmock jollakin tavoin näissä asioissa osallisena?
-- Niin otaksun, miss Racksole. Sanon teille kaiken, mitä tiedän, annan
valani.
-- Riitautuiko miehenne mr Dimmockin kanssa tuona yönä huoneessa n:o
111?
-- Jotakin kahnausta heidän välillään oli.
-- Ja seurauksena oli, että te heti matkustitte Ostendeen.
-- Niin kai?
-- Ja mitä tekemistä teillä oli Ostendessa? Minkä tehtävän olette
mieheltänne saanut suorittaaksenne?
Miss Spencerin pää vaipui hänen käsivarsiensa varaan pöydälle, joka
erotti hänet Nellasta, ja näytti nyyhkyttävän voimakkaasti.'
-- Minun täytyy pitää Eugen-herttuaa silmällä, hän päivitteli.
-- Missä? Tässäkö talossa?
Miss Spencer nyökäytti päätään, ja kun hän kohotti päänsä, saattoi
Nella huomata kyyneleitä hänen kasvoillaan.
-- Eugen-herttua oli siis vankina? Joku oli siis ryöstänyt hänet
Julesin alotteesta?
-- Niin, jos välttämättä tahdotte sen tietää.
Miss Spencer ja nuori tyttö tarkastelivat toisiaan köyhästi
sisustetussa, lampun valaisemassa huoneessa. Koko näytelmä oli Nellasta
kuin unennäköä. Missä Eugen-herttua nyt on? kysyi hän lopuksi.
-- En tiedä, miss.
-- Eikö hän ole tässä talossa?
-- Ei, miss.
-- Vai ei, se kai pian nähdään.
-- Hänet vietiin pois, miss Racksole.
-- Toivoiko mr Tom Jackson saavansa rahaa Eugen-herttualta?
-- Rahaa! Hän! Tom ei koskaan ole rahapulassa.
-- Mutta minä tarkoitan suuria rahakasoja -- kymmeniä, satoja tuhansia.
-- Tom ei koskaan ole pyytänyt rahaa keneltäkään, väitti miss Spencer
jyrkästi.
-- Oliko hänellä siis mitään aihetta estää Eugen-herttuaa tulemasta
Lontooseen?
-- Ehkäpä. En tiedä. Vaikka tappaisitte minut, niin en sitä tiedä.
Nella vaikeni ja mietti. Sitten hän kohotti revolverin. Se oli
koneellinen, tarkotukseton liike, eikä varmaankaan ollut ensinkään
hänen tarkotuksensa käyttää asetta, mutta, merkillistä kyllä, miss
Spencer uudestaan kauhistui. Nella ihmetteli, että miss Spencerin
tapainen nainen voisi olla kyllin yksinkertainen luulemaan, että edes
sellaisena hetkenä revolveri olisi saattanut joutua käytäntöön. Kun
Nella itse oli täysin vapaa ruumiillisesta arkuudesta, niin hänen
oli mitä vaikeinta käsittää, että toiset ihmiset saattoivat olla
huolissaan turvallisuudestaan. Mutta hän oivalsi edullisemman asemansa
ja käytti sitä empimättä hyväkseen niin suurella näytelmällisellä
vaikuttavaisuudella kuin suinkin oli mahdollista. Hän kohotti
revolveria, kunnes se oli miss Spencerin kasvojen tasalla, mutta
yhtäkkiä hänet valtasi uusi, kummallinen tunne. Hän tiesi nyt
todellakin aikovansa käyttää tuota revolveria, jos hänen edessään
oleva kurja olento kiihdyttäisi häntä liiaksi. Hän rupesi pelkäämään
-- itseään, sillä hän oli villin raakalaisvaiston lumoissa. Ikäänkuin
näkemyksenä hän näki edessään miss Spencerin kuolleena -- poliisin --
tuomioistuimen -- mestauslavan. Se oli kauheaa.
-- Puhukaa, hän sanoi käheällä äänellä, ja miss Spencerin kasvot
kävivät kalpeammiksi.
-- Tom sanoi todellakin, kuiskasi hän nopeasti ja vavisten, että jos
Eugen-herttua pääsisi Lontooseen, se saattaisi hänen suunnitelmansa
raukeamaan.
-- Mitkä suunnitelmat? Mitkä? Vastatkaa!
-- Taivas minua armahtakoon! En tiedä. Miss Spencer lyyhistyi tuolille.
Hän sanoi, miss, Dimmockin luopuneen ja olevansa pakotettu raivaamaan
hänet tieltä, ja sitten tuli Rocco...
-- Rocco! Mitä Roccosta? Nella tuskin kuuli omaa ääntään. Hän puristi
revolveria lujemmin.
Miss Spencerin silmät suurenivat luonnottomasti; hän tuijotti Nellaan
lasimaisella katseella.
-- Älkää kysykö. Se on samaa kuin kuolema! Hänen kasvonsa näyttivät
ikäänkuin jäykistyneen kauhusta.
-- Tästä tulee kuolema, sanoi Nella, ja hänen oman äänensä kaiku tuntui
hänestä kuuluneen kolmannen henkilön huulilta.
-- Se on samaa kuin kuolema, toisti miss Spencer, ja sitten vähitellen
hänen päänsä ja hartiansa painuivat taaksepäin ja riippuivat
hervottomina tuolinselustan yli. Nellan mielessä tapahtui nopea käänne.
Nainen oli varmaankin pyörtynyt. Päästäen revolverin kädestään Nella
juoksi pöydän ympäri. Hän oli jälleen oma itsensä -- naisellinen,
osaaottavainen, entinen Nella. Hän tunsi äärettömän helpotuksen tunteen
tämän tapahduttua. Mutta samassa hetkessä miss Spencer kavahti ylös
tuoliltaan kuin kissa, tarttui revolveriin ja paiskasi sen villillä
käsivarrenliikkeellä ikkunaan. Se meni ruudun läpi särkien lasin ja
laukesi samalla, jonka jälkeen syntyi painostava äänettömyys.
Nella tunsi vilunväreitä selkäytimessään ja istuutui tuolille.
Tuulenhenkäys särkyneestä ikkunasta puhalsi hänen poskeensa. Askeleita
kuului käytävästä; ovi aukeni, mutta Nella ei kääntynyt. Hän ei saanut
irroitetuksi silmiään miss Spenceristä. Hän kuuli veden pauhaavan
silmiensä edessä, menetti tajuntansa ja lyyhistyi lattialle.
X.
MERELLE.
Nellasta tuntui ikäänkuin keinuisi hän herttaisesti isossa kehdossa,
joka heilui edestakaisin hitaasti ja samalla uskomattoman varovasti.
Sitten kummallisia värejä uiskenteli hänen silmissään, hänen
silmänluomensa värisivät ja lopulta hän heräsi. Muutaman hetken hänen
katseensa harhaili edestakaisin, turhaan pyrkien saamaan selville,
missä hän oli. Vähitellen hänen aivonsa, herpoutumistilastaan tointuen,
alkoivat erottaa häntä ympäröiviä ilmiöitä. Hän näki olevansa
purjealuksen kannella ja aluksen kulkevan. Se oli pieni purjealus
ja hänen kokenut silmänsä todisti heti, että se kuului huvipursien
korkeimpaan ylimystöön. Kannella näkyi ainoastaan peräsimen ääressä
oleva mies; tällä miehellä oli päällään sininen merimiehen takki,
mutta takissa ei ollut nimeä eikä alkukirjaimia. Ei ollut mitään
nimeä valkeissa hengenpelastusvöissäkään, jotka riippuivat raakapuun
köysissä, ja yhtä vähän kiillotetussa purressa, joka riippui korkealla
ylähangan taaveteissa. Hän huusi miehelle ja huusi uudelleen heikolla
äänellä, mutta perämies ei kiinnittänyt mitään huomiota häneen, vaan
jatkoi hiljaista lauluaan ikäänkuin maailmassa ei olisi muuta ollut
kuin purjealus, meri, aurinko ja hän itse.