KALLE. No Jumalan kiitos! Minä olin jo ihan läkähtymäisilläni.
SANTERI. Ja minulla oli mennä suolet solmuun.
JOONAS. Onko Santeri sitten ampunut kukon?
KALLE. Onpa niinkin! Ja Luojan kiitos, että se osui.
JOONAS. No sittenhän niitä lihapullia tohtii muutkin syödä. Hyvät
vieraat, käydäänpä siis jatkamaan kemuja!
INKERI. Mutta isä, et sinä ole vielä antanut meille vastaustasi.
JOONAS. Vastausta! Mitä te sillä teette? Jos minä teidät oikein tunnen,
niin kielto olisi teille sama kuin öljy tulelle.
INKERI (Heittäytyy Urhon syliin.) Urho, Urho, isä suostuu!
MIINA (Laskee kätensä Vihton olalle.) No mutta katsohan, Vihto, se on
Jumalan siunaus!
VIHTO. Niin. On se, on se kummallista! — Kuulehan, Miina, annathan
sinäkin, tuota noin, minulle niinkuin vähän anteeksi...
MIINA (Istuutuu Vihton viereen.) Ei nyt puhuta niistä enää, nyt meille
tulee rauhanpäivät.
NIMISMIES (On tällävälin hiljaa keskustellut Jannen kanssa.) Niin,
kristiveljet ja -sisaret! Kun tässä nyt on kerran rauhan ja rakkauden
makuun päästy, niin eiköhän niitä samalla saisi vatsansa täydeltä
useampikin. Tämä kelpo konstaapeli on nimittäin hieman sen tapaisessa
nälässä hänkin ja siitä syystä kauppaa minulle puhemiehen paitaa.
JOONAS, Kenenkä se konstaapeli nyt aikoo kytkeä?
NIMISMIES (Kallelle, joka istuu synkkänä ja ärtyisenä pöydän päässä.)
Herra Maljanen! Teidän laskuihinne on nyt pujahtanut se pieni,
mutta ikävänlainen virhe, että teidän poikanne morsian luiskahtikin
epämääräisten saatavien joukkoon. Mutta saisinko minä tehdä teille
erään ehdotuksen, joka jossakin määrin korvaa teidän tappiotanne?
KALLE. Ja mikä ehdotus se olisi?
NIMISMIES. Se, että te kuittaisitte koko jutun, vaihtamalla miniänne
vävypoikaan.
KALLE (Äreästi.) Älkää viisastelko! Ei minulla ole mitään tytärtä.
NIMISMIES. Kuinka? Entä tämä Maiju?
KALLE. Niin. Se on totta. Mutta kuka takaa, ettei konstaapeli kosi
myötäjäisten tähden?
NIMISMIES. Taivas varjelkoon! Kuinka sellainen voi pälkähtää
päähännekään?
KALLE. No niin, eikä se käy missään tapauksessa päinsä. Maiju tulee
meidän kanssa Helsinkiin.
NIMISMIES. Menköön vaan. Ei se haittaa. Konstaapeli Riuska seuraa
mukana ja hankkii itselleen jonkun hyvän paikan. Hän on kaikin puolin
kelpo ja yritteliäs mies, joten hän varmasti saa sellaisen, esimerkiksi
edelleen poliisina —
MAIJU (Itsepäisesti.) Niin, mutta en minä tahdo olla tekemisissä
poliisien kanssa. Luullaan vielä miksi hyvänsä.
KALLE. Kuten kuulette. Sitäpaitsi minä olen ajatellut Maijua
Santerille. (MAIJU itkee ja nauraa yhtaikaa.)
NIMISMIES. Santerillleko? Mutta juurihan te olitte kihlaamaisillanne
häntä Santerin kanssa.
KALLE. Entä sitten? Nyt minä olen muuttanut mieleni, ja luullakseni
Santeri myöskin.
SANTERI (Pontevasti.) Se on totta, isä. »Mitä minä huolin jos yksi
jättää.» Minä otan Maijun, minä. (Siirtyy Maijun luo.)
NIMISMIES. Hyvä! No mitäpä me sitten puun ja kuoren väliin! Onnittelen
meidänkin puolesta!
SIINA. Hellanterttu. Tätähän minäkin jo ajattelin. Mutta minulle on
uskoteltu, ettei muka sisarukset saakaan mennä keskenään naimisiin.
KALLE. Saa kyllä, kun on eri isää ja eri äitiä.
SIINA. Voi voi! No sehän on erinomaista. Nyt meillä on siis kolmet
kihlajaiset. — Mutta, Kalle kulta, sinä olet sittenkin niin surullisen
näköinen.
KALLE. Älä häiritse minua!... Tai sama se, juttele vaan, ehkä se
auttaisi.
SIINA. Voi voi, mitä minä nyt oikein juttelisin, että sinä tulisit taas
iloiseksi?
KALLE. Lue vaikka sitä velivainajasi kirjettä. On niin lohdullista
kuulla järkeviä ajatuksia, kun koko maailma on petosta täynnä.
SIINA (Hakee kirjeen taskustaan.) Niin, niin, maailma on suuri
syntinen. — Vieraat tekee hyvin ja syö vaan, vaikka minä luen.
(Kallelle.) Joko minä luen?
KALLE. Lue, lue!
SIINA (Lukee.) »Oma rakas siukku. Anna anteeks kun en minä ole
hiiskunnu sulle sanaakaa kymmeneen vuoteen. Kyllähän minä olen
muistannu sinua joka silmäräpäys, mutta mulla on ollu niin turkasen
kiiru. Ameriikka on kiirun koto, niinkuin Suomenmaa on hitauten koto —»
KALLE. Hyvä! Se on kuin minun suustani. Lue vaan!
SIINA (Jatkaa.) »Tierätkös, minäkin olen täällä tullu suureks
ihmiseks.» (Siina pyyhkii silmiään ja lukee vapisevalla äänellä
edelleen.) »Minä en enää mellastele enkä ryyppää. Eikä täällä anneta,
vaikka ryyppäisikin. Minulla on yks hyvä kaveri, Kekäläisen Ville,
jonka kanssa me ollaan tehty hyviä ahväärejä. Me ollaan kierretty
kaupungista kaupunkiin ja painiskeltu Ameriikan mestaruutesta. —»
SANTERI. Vai niin. Osasiko se painiakin?
SIINA. Osasi, veikkoset! Joka päivähän se tapella meuskasi. (Lukee.)
»Me ollaan vuoronperään mestareita ja ihmiset maksavat nähräkseen
meittiä. Tällä tavalla me ollaan tienattu kumpikin kaksikymmentä
tuhatta tollaria —»
KALLE (Hypähtää katsomaan kirjettä.) Dollaria! Onko siinä niin? —
Totisesti kaksikymmentä tuhatta dollaria. Paljonko se tekee Suomen
rahassa?
SANTERI. Dollari on viisi markkaa. — — Jumaliste! Juuri satatuhatta
markkaa. Nykyään paljon enemmänkin.
KALLE. Hitto vieköön! Satatuhatta! Voiko se olla mahdollista?
NIMISMIES. Kyllä se tekee ainakin satatuhatta. Herrojapas nyt onni
potkii! (Myöskin toiset ihmettelevät.)
KALLE (Hyppelehtii ilosta ja kumartelee.) Nyt, hyvät naiset ja herrat!
Mimillä on kunnia pyytää teitä häihimme, jotka ovat niin pian kuin
mahdollista.
SANTERI (Maijun kanssa käsikoukussa.) Eikä niistä tulekaan mitkään
nurkkahäät.
KALLE. Hyvä herrasväki. (Ottaa tanssiaskeleita ja laulaa.) Näin me
tanssimme tral-la-la! Onko ihminen mikään rahjus! Du ju spiik inglis,
Santeri?
SANTERI. Veri vell!
KALLE. Häämatka tehdään Ameriikkaan. Ja samalla haetaan perinnöt. —
Niin, Siina, lueppas loppuun se taivaallinen kirje! (Istuutuu Siinan
viereen kietoen kätensä tämän vyötäröille.)
SIINA. Niin, niin. Mihinkä se jäikään? Tuohon. (Lukee.) »Nyt minä
meinaan tulla takaisin rakkaaseen Isänmaahan ja ostaa siellä jonkin
talon. Kyllähän nyt on vähän vaarallinen kulkea kun sielä teillä on
niin kamalat ajat.» — Sitten hän on sotkenut muutaman rivin niin
mustaksi, ettei niistä saa mitään selvää.
KALLE. Ahaa! Sotasensuuri. — No, jätä se väliin vaan.