SANTERI. Te tunsitte ainakin rikoksen, mutta te salasitte, ja se ei
auta asiaa. Varastetun tavaran salaaja on varas, salaa ammutun hirven
salaaja on sala-ampuja.
KALLE. No hitto vieköön! (Syleilee Santeria.) Kunnon poika, en minä ole
tiennytkään, että sinä olet noin etevä lakimieskin.
URHO. Mutta, hyvät herrat! Antakaa minun puhua loppuun. Ei tässä ole
kysymys hirvestä, vaan — lehmästä.
KALLE. Lehmästä?
URHO. Niin. Tavallisesta maatiaislehmästä, joka kuoli meiltä eilen
ja jonka raadon isä kyyditsi Korpimäkeen. (Toiset nauravat ja VIHTO
höhöttää. KALLE ja SANTERI seisovat yhä sylityksin.)
KALLE. Jumal'auta! Sinähän sanoit, että se on hirvi!
SANTERI. Minäkö? Sinähän ensin sanoit.
KALLE. No eihän kun sinä.
SANTERI. Älä valehtele! Kyllä minä muistan.
KALLE. Muistan minäkin. Ja sitäpaitsi sinun olisi pitänyt paremmin
tuntea, kun olet koulun penkkiäkin painanut.
SANTERI. Ole hiljaa! Taikka minä taas sinkautan sinut pöydän alle.
(Nostaa Kallen ilmaan. NIMISMIES ja JANNE erottavat heidät.)
NIMISMIES. No mutta, hyvät Herrat, hyvät herrat, tyyntykää, tyyntykää!
Ettehän te toki ole mitään maantiehulikaaneja. Istukaa! Istukaa!
(Asettavat heidät istumaan.)
URHO (Pisteliäästi.) Niin. Hirvenpaisti jäähtyy. Hyvää ruokahalua!
KALLE. Herra Jumala! — — — Auttakaa — — — minä voin pahoin.