KALLE. Onkohan niillä hirvi?
SANTERI. En tiedä. Voi olla.
KALLE. Ja onkin. Kuule, kuule sitä meteliä. Kyllä se on varmasti hirvi.
SANTERI. Siltä se tuntuu. Missähän Isomaa ja nimismies ovat?
KALLE. Mitä sinä niistä! Nyt on sinulla tilaisuus kuitata kaikki
kolttosesi. Älä päästä sitä käsistäsi.
SANTERI. Mutta jos minä taas ammun sivu. Koettakaa te, isä, nyt.
KALLE. Eihän minulla ole pyssyäkään.
SANTERI. Kyllä minä lainaan.
KALLE. Ei, ei, ammu sinä vaan.
SANTERI. En minä näe. Minä olen hukannut silmälasini,
KALLE. Mitä? Tuossahan nuo riippuvat rintapielessäsi.
SANTERI. Siinäkö ne ryökäleet ovatkin.
KALLE. No joudu pian nyt. Muista, että sinulla on tarjolla rahat, kodit
ja konnut. Eikä joka mies saa edes sellaista akkaakaan. No mene, mene!
SANTERI. Mutta ei minulla ole enää luotia.
KALLE. Iske vaikka perällä ja pistä sitten puukko kurkkuun. Kas niin.
(Työntää Santeria menemään oikealle.) Minä odotan täällä sen aikaa.
Juokse, veikkonen, pian. (Palaa kivelle istumaan.) Poikapahan pöksyt
taitavat hieman tutista. Ja onko kummakaan! En minä vain lähtisi
mokomaa sarvifaijaa vastaan, en hitto vieköön lähtisikään. (Ottaa
laukustaan pullon ja ryyppää.)
SANTERI (Tulee hätäisesti oikealta edestä.) Isä. Täällä on hirvi.
KALLE Enkö minä sitä sanonut? Joko sinä tapoit sen?
SANTERI. Se on jo tapettu ja nyljettykin.
KALLE. Kuka sen on tappanut?
SANTERI. Kyllä minä tiedän. Ettekö muista äskeistä puhetta
sala-ampujista?
KALLE. Ahaa! Muistan, muistan.
SANTERI. Ja äsken minä vielä Inkerin kanssa tapasin täällä metsässä
yhden niistä. Nimismies ajaa häntä juuri takaa. Hän se tietysti on
hirvenkin kaatanut.
KALLE. No ihan varmasti. Kuka sitten!
SANTERI. Ja nyt kun se lurjus joutuu kruunun ruokiin, niin ei se enää
näitä lihoja tarvitsekaan. Ne joutavat siis meidän konttiin.
KALLE (Nousee nauraen.) Hyvä, hyvä. Nyt me voidaankin sanoa, että se
sinun kutisi, joka äsken oli koota minut isieni tykö, kellistikin tämän
hirven. Ja silloin sinä olet Isomaan vävy niinkuin valettu. Onneksi
olkoon vaan!
SANTERI. Kiitos, kiitos! Mutta mennäänpäs nyt täyttämään laukut.
KALLE. Mennään. Ja sitten jumalattomat kestit ja kaksoiskihlajaiset
siunatuksi lopuksi! (Menevät oikealle eteen.)
URHO (Tulee INKERIN kanssa vasemmalta perältä.) Täältä se pamaus ja
meteli kuului, mutta ei täällä näy ketään.
INKERI. Olisikohan Santeri ampunut hirveä luodittomalla pyssyllään?
URHO (Nauraa.) Kyllä tämä on aika kometiia. Mutta kuule, millä tavalla
me tästä loppujen lopuksi selviydytään?
INKERI. Hui hai! Jätä minulle se vaiva. Sanotaan esimerkiksi, että
sinä pelastit minut rosvon kynsistä. Silloin isäkin heltyy niin, että
yhdistää meidät siinä paikassa.
URHO. Niin, mutta kyllä se maisteri pakana tuntee minut liiankin hyvin.
INKERI. Tuntekoon vaan! Mutta luuletko, että hän tunnustaa tuntevansa.
Ja sitäpaitsi, mitäpä meidän tarvitsee valehdellakaan. Kerrotaan
niinkuin asia on ja sillä hyvä.
URHO. No niin. Ja pelastinhan minä sinut ainakin sen suurisuisen
lurjuksen käsistä.
INKERI (Nauraa.) Niin todellakin. Mahtavatkohan kaikki miehet olla yhtä
raukkamaisia kuin Santerikin?
URHO. Kaikkiko?
INKERI. Niin, minä tarkoitan kaikki muut paitsi tietysti sinä. (Tarttuu
Urhon käteen.)
URHO. Luuletko sinä niin? No, en tiedä, ehkä.
NIMISMIEHEN ÄÄNI (Oikealta.) Kädet ylös!