URHO. Kuitti kuin Koljosen markkinakoni.
INKERI. Nyt taitaisi jäädä valat vannomatta.
URHO. Pitämättä ainakin.
INKERI. Koetetaanpas. — Kuule, nyt minun mieleeni juolahti vallan
mainio tuuma.
URHO. No?
INKERI. Mene sinä ensin piiloon ja kuuntele salaa hänen
tunteenpurkauksiaan. Ja kun vihdoin kuulet ja näet, että ne ovat
kiehumapisteessään, niin sinä syöksyt esille jonakin ryövärinä tai
muuna semmoisena ja vaadit minut mukaasi. Eihän hän tunne sinua?
URHO. Ei kylläkään. Mutta jos se peeveli ampuu.
INKERI. Ole huoletta. Minä olen rassannut kuulan pois hänen
panoksestaan.
URHO. No hyvä on. Pelataan sitten.
INKERI. No niin. Mene pian piiloon. (URHO menee, Inkeri istuu mättäälle
kuusen eteen.)
SANTERI (Juoksee oikealta perältä ja pysähtyy hengästyneenä tarkastaen
paikkaa ja keskellä kasvavaa kuusta.) No Luojan kiitos! Viimeinkin.
INKERI (Hypähtää pystyyn ollen pelästyvinään.) Kuka siellä on?
SANTERI. Inkeri? Olet kai jo kauan odottanut.
INKERI. Noo, mitä vielä.
SANTERI. Niin, minä arvaan, että olet pahoillasi. Mutta anna anteeksi.
Minä vakuutan, etten mahtanut sille mitään. Kesti näet kauan, ennenkuin
sain toiset eksymään. Ja loppujen lopuksi, hitto vieköön, eksyin
itsekin. — Mutta ethän sinä ole vihainen minulle, Inkeri?
INKERI (Istuutuu.) Varjelkoon! Päinvastoin.
SANTERI (Istuutuu myöskin ja tarttuu Inkerin käteen.) No niin.
Tiesinhän sen, että sinä pidät minusta. Sinä olet niin hyvä ja sinulla
on niin hieno maku. (Äänettömyys.) Sanopas, Inkeri, minkälaisen ensi
vaikutelman sinä sait, kun tutustuit minuun?
INKERI. Minä ajattelin heti, että siinä se on oikea gentlemanni.
SANTERI. Älä helkkarissa. Niin sanovat kaikki, ja niin ajattelin
minäkin sinusta. (Kietoo kätensä Inkerin vyötärölle INKERIN hiukan
vastustellessa.) Sinä ihanin ruusu kaikkien, höm, gentlemanskojen
kukkatarhassa. Mikä onni, että sinut löysin. Ties lempo missä nyt
harhaileisinkaan, jollei muudan mies olisi neuvonut minua tänne.
INKERI (Säpsähtävinään.) Mies? Mikä mies?
SANTERI. Mikä lie ollut moukka. En minä tuntenut.
INKERI. Herranen aika! Tuntematon mies täällä metsässä! Kauheata!
SANTERI. Mitä, pelkäätkö? Älä turhia. Ei hän taita hiuskarvaakaan sinun
päästäsi.
INKERI. No mutta kukahan merkillinen se sittenkin on?
SANTERI. Etkö sinä sitten nähnytkään häntä? Sanoihan hän tavanneensa
sinut.
INKERI (Pelkäävinään.) Hyvä Jumala! Sellainenko nuori ja harteva mies?
SANTERI. Niin oli.
INKERI. Pitkä ja muutenkin muhkea?
SANTERI. No, taisi olla. Sehän on makuasia.
INKERI. Millaiset vaatteet hänellä oli?
SANTERI. En minä muista. Ja mitä tuo nyt sitten on?
INKERI. Oliko hänellä harmaa takki ja harmaat housut?
'SANTERI. Kyllä kai.
INKERI. Ja läyskälakki?
SANTERI. Joo.
INKERI. Ja tähän asti pieksujen varret?
SANTERI. Niin, niin, puoliväliin reittä. — Mutta mitä helkkaria?
Sinähän näytät vallan värisevän.
INKERI (Pelkäävinään.) Hirveätä! Se se on...
SANTERI. No mutta kuka se? Sano nyt hiidessä.
INKERI. Etkö sinä ole kuullut, tai lukenut sanomalehdistä...?
SANTERI. En. Onko hän joku salametsästäjä, vai?
INKERI. On hän sitäkin, mutta paljon muutakin. Hän on koko tämän
paikkakunnan kauhu.
SANTERI. Mitenkä niin?
INKERI. Ryöstää ja raastaa niin paljon kuin ehtii, ja sitten varsinkin
ahdistaa — turvattomia naisia.
SANTERI. Ohhoh, siis oikea raakalainen. No mutta, rakas Inkeri, eihän
sinun ole syytä pelätä. Ethän sinä ole turvaton.
INKERI. Niin... Kyllähän minä tiedän, että sinä, Santeri...
SANTERI (Tarttuu Inkerin käteen.) Inkeri! Niin totta kuin kunniallinen
nimeni on Aleksanteri Maljanen puolustan minä sinua viimeiseen
veripisaraani asti.
INKERI. Kiitos, Santeri! Sinä olet niin jalo ja kiltti.
SANTERI (Heittäytyy polvilleen.) Ja nyt, kallein ja ihanin Inkerini,
nyt kun me katsomme itse kuoleman mahtavaa majesteettia kasvoista
kasvoihin, kun minä rakkaudesta sinuun olen valmis vuodattamaan
hehkuvan sydänvereni tämän taivaallisen lempeni uhrialttarille, nyt
kysyn minä taaskin sinulta, tahdotko korvata tämän suurenmoisen uhrini
tulemalla omakseni elämässä ja kuolemassa?
INKERI (Nousee.) Kyllähän sinä puhut kauniisti, mutta (nauraa) en minä
oikein tiedä.
SANTERI (Nousee.) No mutta Inkeri! Luuletko ehkä, että minä rakastan
sinua talosi ja tavarasi, metsiesi ja peltojesi takia, niinkuin kenties
tuhannet toiset tekisivät? En, Inkeri. Sillä mitä hyötyä minulla olisi
maallisista, kun minä kerran olen valmis astumaan iankaikkisuuteenkin
sinun tähtesi?
INKERI. No taivaan kiitos. Nyt alan jo uskoa rakkautesi vilpittömyyteen.
SANTERI (Tavoittelee Inkeriä syliinsä.) Oi oma Inkerini!...
INKERI. Sst! Joku tulee.