URHO (Irroittaa hetken päästä kätensä.) Ei. Minä en nytkään voi päästä
niistä epäilyksistä.
INKERI. Mistä ihmeen epäilyksistä? (Leikillään.) Vai tahdotko, että
minäkin vielä vannomaan rupeaisin?
URHO. Ei, Inkeri. Sinun puolestasi ovat jo silmäsi vannoneet. —
Maailmata minä epäilen, asemaasi, sukuasi ja —
INKERI. Isää ei sinun ainakaan tarvitse epäillä. Hän pitää sinusta kuin
omasta pojastaan. Hänhän sinut kansanopistoonkin auttoi.
URHO. Se on totta, isäsi on ollut liiankin hyvä minulle.
INKERI. No mitä sinä sitten pelkäät?
URHO. Kuulehan, minä ajattelen näin. Jos me menemme naimisiin, niin me
joudumme purjehtimaan elämän merta ikäänkuin yhdessä veneessä. Eikä
meillä ole hätäpäivääkään niin kauan kuin rakkaus yksin antaa tuulta
purjeisiin. Mutta jos maailma, tuo pahansuopa ja kade maailma, nostaa
ristivihurinsa, silloin —
INKERI (Surullisesti.) Silloinko et tohdi veneeseen tulla?
URHO (Hypähtää pystyyn.) Herra Jumala, Inkeri. Sinun tähtesi tohdin
vaikka tuleen. Sinua minä ajattelenkin. Sillä sinulla siinä ei olisi
hauska olla.
INKERI (Nousee.) Voi, Urho, missäpä minulla olisi hauskempi olla kuin
sinun lähelläsi, oli tyyni taikka tuuli.
URHO (Syleilee Inkeriä.) Oma kallis Inkerini!
INKERI. Tulkoot nyt vihurit ja ristituulet... (Oikealta kuuluu
risahduksia. URHO ja INKERI säpsähtävät.) Kuulitko?
URHO. Kuulin.
INKERI. Kukahan siellä on?
URHO. En tiedä. Minäpä katson.
INKERI. Ei, älä mene. Noustaan tuonne mäelle. Sieltä näkee hyvin tänne,
mutta ei täältä ollenkaan sinne.