INKERI (Ottaa maasta Urhon rutistaman paperin ja heittää sen Santerin
kasvoihin.) Siinä on sinulle »sitten»! (Juoksee nauraen ulos.)
KALLE. Kas sillä lailla. Rauta alkaa jo olla kuuma. (SANTERI ottaa
ajatuksissaan Inkerin heittämän paperin ja avaa sen vähitellen.)
SIINA (Nousee ja sitoo huiviaan.) Mennään nyt mekin, Maiju. Ei meitä
tarvita ennenkuin päivälliseksi.
KALLE. No niin. Johan se emäntä on rauhoittunut. Se on oikein se.
SIINA. Ikäväähän tämä on, herra nähköön. Mutta eihän se itkukaan
hädästä pelasta.
KALLE. Älkää nyt hädästä —! Kiittäkää te vaan sallimusta ja nauttikaa
elämästä. — Kuulkaahan, emäntä, teidän pitäisi muuttaa kaupunkiin.
SIINA. Pyhä isä, minunko? Kaupunkiin! (Nauraa.) Mitä se herra nyt
leikkiä.
KALLE. Kautta kunniani, tarkoitan täyttä totta. — Kaupungissa te vasta
oikeaan arvoonne pääsette. Sillä mikä te täällä olette? Hm, kultakala
rapakossa. Toista on kaupungissa...
SIINA. Ei, hyvät ihmiset. Menisinhän minä siellä päästäni pyörälle.
KALLE. Ettekä mene, kun vaan joku opastaa. Ja jollei ole muita, niin
kyllä minäkin sen verran. Jollei nimittäin teillä ole mitään vastaan.
SIINA. Voi, voi, herra on ihan liian hyvä minulle. Mutta voisinhan tätä
sentään vähän ajatella. Eikäpähän se olisikaan minulle ensimmäinen
Helsingin matka.
KALLE. No niin no! Ja jos siellä tulee kuiva yksin lekotella, niin
voitte mennä naimisiinkin milloin tahansa.
SIINA (Nauraa.) Ai ai sitä herraa, kun tekee pilkkaa yksinkertaisesta
ihmisestä. Kaupunkilaisetko nyt tämmöisestä piittaisivat.
KALLE. Oo, te ette tunne kaupunkilaisia. Ihmisiähän ne ovat
kaupunkilaisetkin.
SIINA Mutta eipähän minun ikävä tulisikaan. Onhan minulla tämä Maiju.
KALLE. Ahaa, onko tämä teidän tyttärenne? Niin hiljainen ja herttainen
lapsi. (Silittää Maijun päätä.)
MAIJU (Vetäytyy pois ärjäisten itkunsekaisesti.) Noo!
KALLE. No, no, enhän minä...
SIINA (Nuhdellen.) Maiju!
MAIJU (Itkee.) Niin, en minä vaan rupea herrojen kelkkaan, en. (Menee
ulos.)
SIINA. Tyttö raiska on niin ujo, hän kun on ikänsä ollut täällä
maalaiskollojen seurassa. — No hyvästi nyt, pitää mennä. (Kättelevät.)
KALLE. Missä emäntä asuu.
SIINA. Tuollahan minulla on Korpimäen lähellä oma töllipahanen.
KALLE (Nauraa.) Vai niin, vai niin! Jos pistäytyisi katsomassa. (SIINA
menee nauraen ulos Kallen saattaessa ovelle.)
SANTERI (On sillävälin lukenut saamansa paperin.) Isä! Katsokaapas tätä.
KALLE. Mikä se on? (Lukee.) »Tahtoisin mielelläni tavata sinut
kahdenkesken. Jos voit, niin tule hetkeksi Korpimäelle. Minä odotan
sinua siellä. Mutta eksytä ensin herrat jäljiltäsi, jotta saisimme olla
rauhassa. Sydämellisesti tervehtien sinun» ja kysymysmerkki. — Mikä
paperi tämä on?
SANTERI. No ettekö muista? Inkeri heitti.
KALLE. Inkeri... Ahaa, no nyt minä ymmärrän. Hän oli tietysti jo
aikaisemmin heittänyt tämän lattialle etten minä hoksaisi. Vai niin,
vai niin!
SANTERI. Niin, sehän on luonnollistakin. Mutta ette kai te, isä,
ainakaan tule meitä häiritsemään.
KALLE. Johan nyt. Minulla on omiakin asioita hoidettavana. Onnea vaan
ja pitäkää lystiä, että korvat ovat sulana.
SANTERI. Kiitoksia paljon. Olen siis jo lähellä päämäärääni.
KALLE. Niin, kiittäkäämme onneamme. Tämä paperi on ainakin
viidenkymmenentuhannen arvoinen, sillä sen sinä kumminkin
saat. Viisikymmentätuhatta ja kaksikymmentätuhatta tekee...
seitsemänkymmentätuhatta. No, hyvä niinkin.
SANTERI. Mitkä kaksikymmentätuhatta?
KALLE. No, hitto vieköön, ne Ameriikan Jussin perintörahat.
SANTERI (On hetkisen vaiti niinkuin ei käsittäisi asiaa, purskahtaa
sitten nauramaan.) Mitä? Ette kai te aikone tuon ämmän kanssa —
KALLE. So, so, so, älä hiivatissa tulevaa äitiäsi moiti. Ei koiraa
karvasta eikä naamasta naista. Ja kyllä naamasta aina kalun saa, kun
pesee ja värjää. Naaman saattaa kyllä väärentää, mutta menepäs, piru
vie, väärentämään rahoja. Ja niitähän me tarvitaan. Tarvitaan jumaliste
niin että jo hampaat kitisee.
SANTERI. Niin, niin. Kyllähän tuo kaikki totta on.
KALLE. Niin totta kuin aamen kirkossa. Et siihen muuta todistusta
kaipaa kuin muistelet laskujasi ja kouraat taskujasi. Ja entä tulot
sitten?
SANTERI. Mitkä tulot?
KALLE. Niin, niin, sitähän juuri kysytäänkin. Saakeli soikoon!
Sota-ajat, kieltolait! Ne muutamat pullot, mitkä saa salaa selkänsä
takaa kaupaksi, ne on kuin saunan kiukaalle sylkäisisi. Sen verran ne
tuottaa. Ei muuta kuin juo pois itse vaan koko varastosi ja juota vielä
kameelisikin kaupan päälle. (MIINA tulee ja ryhtyy korjaamaan astioita
pöydältä. Hänen perässään tulevat NIMISMIES ja JANNE.)
NIMISMIES (Ovelta.) No eikö herrat jo ala olla valmiit?
KALLE. Kyllähän me muuten, mutta kun ei sitä kirottua kivääriä löydy.
(VIHTO tulee.)
NIMISMIES. Vai ei löydy. Sepä kumma.
VIHTO. Ei sitä ulkonakaan ole, tuota, missään.
MIINA (Vilkaistuaan ympärilleen.) No siellä sen olla pitää. Missä se
olisi?
VIHTO. Höh. Mene ottamaan sitten.
MIINA. Niin menenkin. Mies ei nää nokkaansa etemmäksi, vaikka silmiä on
kuin helmiä.