URHO (Äkkiä.) Tuleeko Inkerikin?
SIINA. No sitähän minäkin juuri meidän Maijulle ihmettelin, että
mitähän se Inkerikin nyt täällä — hirvestämässä! Mutta kuka sen
nykyajan naisihmisen enää ymmärtääkään. Ja sellaiseksipa se on
Inkerikin muuttunut. Ai ai, kun se on muuttunut.
MIINA. Niin. Kyllä kai se on kovasti hienostunut.
SIINA. No voi, voi! Totta kai. Vaikka en minä häntä suinkaan nähnyt
ole. Mutta ennen se toki joskus pistäytyi meitäkin tervehtimässä. Entä
nyt? Ei ole nenäänsäkään näyttänyt. Ja lieneekö täälläkään!
URHO. Mutta eihän Inkeri ole kokonaiseen vuoteen kotonaankaan ollut. Ja
toissa talvenakin oli kansanopistossa.
SIINA. No olithan sinäkin samassa opissa. Mutta etpä sinä sentään ole
ylpeäksi paisunut. Toisenlainen on Inkeri. Tuskin se nytkään tänne
tulisi, mutta kun on herrasseuraa. (On saanut kahvinsa jauhetuksi,
nousee.) Niin, niin. Kyllä se maailma vatvoo viattomankin lapsen. Sitä
minä olen aina meidänkin Maijun päähän takonut, että älä sinä vaan mene
niitten herrojen kelkkaan. — Tässä olisi nyt kahvit.
MIINA. Hyvä on.
SIINA. Kyllä ne herratkin on semmoisia kelmiä tähän maailman aikaan,
ettei sitä köyhä uskokaan. Jussi-veikasta minä sen jo tiedän. Mies
ei tehnyt täällä muuta kuin joi ja relluili. Mutta annahan kun
pääsi Ameriikkaan, niin pullistuipa jo semmoinen herra, ettei enää
kirjettäkään suvaitse paiskata.
URHO (On Siinan sanatulvan aikana katsahdellut tuon tuostakin ulos.
ikkunasta ja hermostunut hermostumistaan; pistää nyt lakin päähänsä ja
ottaa pyssyn seinältä.)
MIINA. Joko sinä nyt lähdet?
URHO. Mitäpä minä tässä.
MIINA. No juo nyt edes kuppi kahvia ensin. Se on tuossa paikassa
valmista.. (Panee kahvivehkeitä pöydälle. URHO istuu.) Pitääkin tästä
sitten juosta lypsämään. Muuten voi kahvimaitokin loppua kesken.
Viitsisitkö sinä, Siina, sillä välin viedä porsaalle vähän ruokaa?
SIINA. Miksikä ei. Vaikka kymmenelle.
MIINA. Ja kaivaisit ehkä muutaman perunan samalla suurukseksi.
SIINA. Kaivetaan, kaivetaan. Komenna sinä vaan. Lystikseni minä leiskun.
MIINA. Mutta et suinkaan sinä vaan ajattele, että minä sinua tässä
ilmaiseksi leiskutan. (Kaataa Urholle kahvia.)
SIINA. Mitä sinä, veikkonen, nyt rupatat!
MIINA. Ei tule kysymykseenkään. Vaikka olenkin köyhä, kyllä minä aina
työstä maksan. Varrohan vähän. (Menee arkulle ja avaa sen.)
SIINA. No mutta Miina! Mitä sinä oikein tarkoitat? Enhän minä, Jumala
nähköön, tänne palkan takia tullut, en sinnepäinkään, en toki.
Lystiähän tämä vaan on, että sinä —
MIINA (Ottaa arkusta kirjavan huivin.) Kas tässä. Tässä on semmoinen
huivi, ettei koko pitäjässä toista. Minulla on kyllä toinen
samanlainen, niin etten minä tätä enää tarvitse. He, tuossa on.