Hyvä on. Loistaa ja välähtelee kuin nouseva päivä.
MIINA. Kylläpä sitä jo, Jumala paratkoon, on tuherrettukin tottakin
työtä!
URHO. Älkää puhuko, äiti. Vai tarkoitatteko, että sitä pyssyttä sotaan
mennään.
MIINA. Mokomaankin sotaan!
URHO. Sotaanpa hyvinkin. Ei niitä hirviäkään käsirysyllä kellistellä.
MIINA. Mene hiiteen hirvinesi! Minä olen sen jo sanonut, etten minä voi
sietää hirviä.
URHO. Mutta hirvihän on oikein sitä herrain herkkua.
MIINA. Olkoon! Minä en vaan sitä herkkua pataani pistä.
URHO. Entäpä jos herrat pyytävät teitä paistamaan.
MIINA. En, vaikka polvillaan. Hyi!
URHO. No sehän on merkillistä.
MIINA. Vai merkillistä. Kun siinä on semmoinen katajanmakukin, että
sisuksia karmii.
URHO. Mutta milloin te sitä olette maistanut sitten?
MIINA. Taivas varjelkoon maistamastakin. On ne kertoneet, jotka on
maistaneet.
URHO. Turhia ne ovat teille uskotelleet. Kyllä teidän vaan on
paistettava ja maistettava, jos vaan herrat vaatii.
MIINA. Sepä nähdään. (Koiran haukuntaa ulkoa.) Mutta herra Jumala, ne
taitavat jo kohta tullakin, ja tässä on vielä kaikki työt kesken, Kello
on kai jo seitsemättä.
URHO. Vasta viisi.
MIINA. Missä kummassa se Suonpään Siinakin tyttönsä kanssa kuhnii?
URHO. Pitäisikö niittenkin tulla?
MIINA. Pyysin vähän apuun. Enhän minä tässä yksin joka paikkaan kerkiä,
vaikka sutena hääräisin. — Sipaseisit sinäkin edes isäsi hereille.
URHO (Kääntyy sänkyyn päin ja hankaa yhä pyssyään.) Isä hoi! Nouskaa
ylös! — Minä lähdenkin tästä heti metsään. En minä viitsi jäädä tähän
sitä Siinan kielikeittoa lusikoimaan.
MIINA. Älä komeile! Siina on reilu ihminen. Ja onhan Maiju taas
hiljainen.
URHO. Tyttö taas on tyhmyyttään hiljainen.
MIINA. Puhuminen hopeaa, vaitiolo kultaa. Ja on se Maiju kova
raatajaihminenkin.
URHO. On kyllä. Oikea juhta. Niinkuin älyltäänkin.
MIINA. Älä sinä käärmeile. Kyllä siinä vaan sinulle akkaa olisi, ja
älyä niin paljon kuin tämmöiseen harakanpesään mahtuu.
URHO. Mitä te turhia!
MIINA. No niin se on! En minä tässä koko elämänikääni yksin jaksa
keikkua. Ja parempaa apukeikkujaakaan et tänne saa. — Mutta aja nyt
Herran nimessä ylös tuo ukkorahjus.
URHO. Isä! Kuuletteko!
MIINA. Aja, aja! Koppaa kylkeen. Ei se vähemmästä (URHO ripustaa pyssyn
naulaan.) On siinäkin miehen niminen! Antaa minun aamusta iltaan
ahertaa kuin ampiaisen. Itse kiskoisi tuota synninuntaan, vaikka
tuomiopäivään asti. Johan nyt on kohta suurusaika (Ulkoa kuuluu taas
koiran haukuntaa.)
URHO. Ai niin. Jokohan koira lie saanut mitään suuruspalaa.
MIINA. Keneltähän se olisi...
URHO. Jos sille antaisi vaikka vähän maitoa.
MIINA. Marssi suohon! Yhdestäkö lehmännahasta tässä vielä pennullesi
asti!
URHO. Niin tosiaankin. En minä muistanutkaan, että Kullannuppu eilen
kuoli.
MIINA. Mutta jättihän isäsi siitä reiden vajaan. Eikö se kelpaisi?
URHO. Minäpä menen antamaan sille vähän lihaa.
MIINA (Ryhtyy lakaisemaan lattiaa.) Vihto! Senkin unikeko. Vihto!
(VIHTO kääntyy mumisten vatsalleen ja jatkaa kuorsaamistaan.) Vai
et sinä kuonnu. Jollet nyt, jumaliste, lennätä luitasi pystyyn,
niin... Vih-to! (VIHTO hautaa päänsä tyynyn alle.) Vai niin, senkin
pahnatursas! Selkäsi siis syyhyy taaskin (Iskee pari kertaa Vihtoa
luudalla.) Nousetko jo siitä, häh...
VIHTO (Karkaa istumaan huutaen.) Ai ai ai, auttakaa...
MIINA (Ravistaa häntä tukasta.) Älä kilju siinä, kun et kerran
parempaankaan pysty.
VIHTO (Räpyttää nolona silmiään.) Höh, sinäkö se oletkin?
MIINA. Kuka tässä sinua tyyräisi. Ja mihinkä sinä tyyräämättä
joutuisit? Suoraan hornan hinkaloon. — Housut jalkaasi siinä! Herrat
tulevat tuossa paikassa.
VIHTO (Istuu sinertävät alushousut jalassa sängyn laidalla ja kahnaa
itseään.) Kyllähän tästä, tuota, vielä ehtii.
MIINA. Housut jalkaasi, sanon! Siinä on. (Viskaa Vihtolle housut.) Ja
äkkiä!
URHO (Tulee ulkoa taluttaen koiraa.) Mitä äläkkää se isä täällä piti?
(Sitoo koiran oikeanpuoleiseen sängynjalkaan ja heittää sille mukanaan
tuomansa lihapalan.)