Lukijan luvalla siirrymme nyt vähän enemmän kuin neljä vuotta takaperin
ajassa eli alkukesään 1652, jolloin jätimme parooni Gyllenström'in ynnä
vapaaherrattaren, heidän saavuttuaan Turkuun tuon myrskyisen merimatkan
perästä Tukholmasta. Tällä matkalla sai Elvira Jakobsson'ilta kuulla
onnettomuuden, joka oli kohdannut Stålsköld'iä, ja riemuitsevalla
ilvehymyllä koetti Gyllenström kehoittaa häntä hänen taluttamanansa
uskaltamaan laivankannelle katsomaan vaahtoavaa merta, jonka syvyyteen
muinoin niin onnellinen kilpailija, sen pahempi, ainiaaksi oli
kadonnut.
Elvira oli saatuansa tiedon Stålsköld'in onnettomasta lopusta mennyt
ensihetkellä tainnoksiin. Toinnuttuansa tuntui hänestä ikäänkuin
viimeinen yhdysside hänen ja paroonin välillä vihdoin olisi katkennut.
Hänestä tuntui, ikäänkuin hänen sydämensä nyt vasta voisi hengittää,
kun hänellä oli täysi syy halveksia puolisoansa, jonka vaikutusta
Stålsköld'in perikatoon ei hän silmänräpäystäkään epäillyt. Hänen
sydämensä oli tyhjä, tyhjä rakkaudesta, toivosta ja luottamuksesta, ja
kärsivällisyydellä kävi hän tulevaisuutta kohden, varmana siitä ett'ei
mitään vihattavampaa voisi hänelle tapahtua kuin se mitä hän jo oli
tottunut kärsimään.
Kun jahti "Carl Gustaf" vihdoin saapui Turun satamaan, astui hän
viipymättä matkavaunuihin, jotka taloudenhoitaja Mörk'in toimesta pian
ajoivat rantaan. Hänen viereensä asettui parooni istumaan ja sanaa
vaihtamatta lähtivät he matkalle syrjäiseen, jylhään Hämeenmaahan, jota
kaikki ruotsalaiset vielä enemmän siihen aikaan kuin nyt pitivät
kolkkona erämaana. Elviralle oli tämä syrjäinen seutu tervetullut, se
kun paremmin kuin loistava Tukholman kaupunki soveltui hänen
pettyneiden toiveittensa haudaksi.
Kun siis pitkän matkan perästä vanha, valkoinen linnarakennus korkeine,
mustine kattoineen näkyi kohoutuvan kesän ihanimpaan vihannuuteen
verhotun puiston ylitse paroonin maatilalla, katseli Elvira
jonkunlaisella ilolla vastaista kolkkoa asuntoansa.
Ja todellakin tuli tämä paikka Elviralle ensi aikoina hiljaisen rauhan
lähteeksi, joka raittiin tuulahduksen tavoin virvoitti hänen
sydäntänsä. Asian laita olikin todella se, että etevimpänä syynä
paroonin päätökseen muuttaa Suomeen oli ollut hänen tulinen,
intohimoinen rakkautensa Elviraan. Hän oli ajatellut, että Elvira
siellä erämaassa, jossa hän ei olisi tilaisuudessa seurustelemaan
kenenkään muun kuin hänen kanssansa, aikaa voittain voisi taipua,
jollei rakastamaan häntä, ainakin kärsimään hänen läsnäoloansa. Kun
hänen tuona myrskyisenä yönä Ahvenanmerellä onnistui vapauttaa itsensä
Stålsköld'istä, kasvoi hänen luottamuksensa aikeensa onnistumiseen, ja
levottomalla kiiruulla oli hän kulkenut tuon matkan maatilallensa
Hämeesen.
Täällä muutti hän yht'äkkiä käytöksensä Elviraa kohtaan, jota hän nyt
kohteli suurella kunnioituksella, salli hänen vapaasti uskollisen
palvelijan seurassa, milloin häntä halutti, liikkua linnan
ulkopuolella. Kanssapuheissaan osoitti hän jonkunmoista varovaisuutta,
eikä kiivastunut kuten muinoin, kun Elvira jäätävällä kylmyydellä otti
vastaan nämät hänen epäiltävät mieltymyksensä ja uskollisuutensa
osoitukset.
Vapauttansa käytti Elvira käydäksensä joka päivä köyhäin
alustalaistensa asunnoissa, joissa hän viipyi pitkät ajat. Kaikille toi
hän lohdutusta ja apua. Hän oli kyllin kärsinyt täydellisesti
ymmärtääksensä toisten suruja, ja syvällä kiitollisuudella katselivat
tilan sairaat ja köyhät alustalaiset tuota surullista enkeliä, joka
linnasta ja päivä tuli heidän luoksensa lieventämään heidän kovia
kohtaloitansa. Elviraa kohtaan osoitti kansa pian koko seudulla
rajatonta mielisuosiota, ja tämä alhaisten rakkaus herätti eloon
silloin tällöin jonkun kukkasen, joka ilahutti hänen elämän
kokemuksissa haavoittunutta, nöyrää sydäntänsä. Kauan ei näitä tyveniä
päiviä kuitenkaan kestänyt Elviralle. Parooni huomasi pian, kuinka
nämät harrastukset yhä enemmän vieraannuttivat hänen puolisonsa
hänestä. Sen lisäksi tuli vielä eräs ulkonainen tapaus, joka saattoi
hänen pian riistämään Elviralta sen vapauden, jota hän nyt nautti.
Syksyllä sai parooni, näet, Tukholmasta kirjeen, jossa muun muassa
kerrottiin, mitenkä eversti Stålsköld ihmeellisellä tavalla oli
pelastunut uhkaavasta kuolonvaarasta.
Tämä odottamaton uutinen iski kuni ukkosen nuoli paroonin sydämeen ja
teki hänen aikeensa tyhjiksi. Niinkauan kuin Stålsköld'in uhkaava hahmo
oli hänen ja Elviran välillä, ei hän voinut toivoa mitään muutosta
heidän molemminpuolisissa olosuhteissaan. Ulkomaailman keskuudessa
voisi Elvira milloin hyvänsä saada tietää Stålsköld'in vielä elävän.
Kalliilla valalla vannoi parooni, ett'ei tämä seikka sinä ilmoisna
ikänä olisi tuleva Elviran korviin.
Tapansa mukaan kääntyi hän kysymään uskotultansa, herra Mörk'iltä,
neuvoa puolikypsyneen tuumansa toimeenpanemisessa, ja tämä, joka hyvin
ymmärsi herransa, puki ne pian selviin sanoihin.
"Se on helposti pantu toimeen", sanoi taloudenhoitaja, "sillä meidän
tarvitsee ainoastaan erottaa hänen yhteydestä maailmaa kanssa. Sillä
tavoin tehdään hänelle mahdottomaksi saada mitään tietoa siitä mitä
maailmassa tapahtuu. Jo kauan aikaa olen aikonut esitellä teille
tämmöiseen toimeen ryhtymistä, sillä olen kauan huomannut, että teille
siitä monessa suhteessa olisi hyötyä. Ei ole hyödyllistä eikä
soveliastakaan antaa hänen armonsa liikkua vapaasti ulkona. Se rakkaus,
milt'eipä jumaloitseminen, jota kansa niin runsaassa määrässä osoittaa
häntä kohtaan, tämä jumaloitseminen, sanon minä, koituu tälle huoneelle
ainoastaan kiroukseksi. Ihan kärsimätöntähän on nähdä, millä hellyydellä
hän kohtelee halpaa rahvasta, kun ajattelee sitä kylmyyttä, millä hän
kohtelee teitä, herra paroni! Jok'ainoa hellyyden kipinä, jonka hän
tuhlaa repaleiselle mieronkulkijalle, vähentää selvästi hänen
hellyyttänsä teitä kohtaan. Ja siitä huvituksesta, mikä hänellä näyttää
olevan noista mielettömistä matkoistansa mökkeihin, siitä ei ole
hänellekään muuta kuin sulaa vahinkoa! Jos häneltä kerran
riistettäisiin tämä huvitus, niin tulisi hän varmaan hellemmäksi teitä
kohtaan -- sitä ei tarvitse silmänräpäystäkään epäillä! Siis --
sulkekaamme hänet neljän seinän sisälle, eroittakaamme hänet noista
kerjäläiskakaroista, noista kyyhkysistä, varpusista ja kaikesta, jolle
hän nyt niin sydämellisesti omistaa lempeytensä!"
Tämä herra Mörk'in näin esittelemä suunnitelma miellytti paroonia
hyvin. Ainoastaan se seikka millä tavalla tämä olisi toimeenpantava
epäilytti häntä vielä. "Tämä asia on kuitenkin herättävä suurta
huomiota", muistutti hän sentähden, luoden miettivän silmäyksen
taloudenhoitajaansa. "Mitä arvelevat alustalaisemme, mitä sanovat
ihmiset vapaaherrattaren pikaisesta katoamisesta?"
"Mitä he sanovat! Me emme kai ole niin tyhmiä, että annamme heidän
saada tietää asian oikeata laitaa!" vastasi Mörk ja katseli hetkisen
isäntäänsä riemuitsevalla etevämmyydellä. Tämä puolestaan näytti
odottavan likempää selitystä taloudenhoitajalta, mutta kun herra Mörk
yhä edelleen oli vaiti, tiuskasi parooni vihdoin vähän äreästi: "No
sano sitten selvästi mitä tarkoitat ja miten meidän on menetteleminen!"
"Minä voisin helposti keksiä sangen monta ja lisäksi sangen erilaista
menettelytapaa, mutta esittelen tässä nyt sen, mikä ensiksi johtui
mieleeni", vastasi Mörk vakavasti, kuten semmoinen henkilö ainakin,
joka perinpohjin tuntee asian, jota aikoo käsitellä, ja hän lisäsi
konnamaisille ihmisille omituisella välinpitämättömyydellä: "ei ole
mikään salaisuus asukkaille näillä seuduin että hänen armonsa ei
erittäin hyvin viihdy täällä teidän läänityslinnassanne, ja sitä
seikkaa, että hän mielellään toivoisi saada nähdä vanhempiansa, ei hän
juuri ole pitänyt minäkään salaisuutena. No mitäs muuta! Matkustakoon
hän heidän luoksensa! Me viemme hänen takaisin heidän luoksensa!"
"Oletko järjiltäsi, mies!" kiljasi parooni vihastuneena, kun asia
rupesi tähän suuntaan kääntymään.
Taloudenhoitaja hymyili ivallisesti ja hänen silmänsä loistivat
kärmeensilmien kiillolla. "Ha, ha, ha!" nauroi hän vastaukseksi.
"Ettehän luulle, herra parooni, minun täydellä todella ehdottelevan
että hän matkustaisi! Kansan vaan tulee uskoa, että hän on matkustanut.
Ymmärtääkö teidän armonne minua nyt?"
Paroni nyökäytti päätänsä ikäänkuin merkiksi, että tuo pulmallinen
juoni nyt rupesi käymään hänelle käsitettäväksi. Sittemmin antoi hän
herra Mörk'ille kädellänsä merkin jatkaa sen selittämistä.
Taloudenhoitaja kertoi nyt, että hänen aikomuksensa oli suljetuilla
vaunuilla lähteä Turkuun. Samaan aikaan taikka vähäistä ennen tätä
matkaa olisi Elvira suljettava yksinäiseen kammioon. Kansalle
ilmoitettaisiin kuitenkin, että se oli vapaaherratar, joka matkusti
suljetuissa vaunuissa, vaikk'ei hän voinut näyttäytyä kellekään, siitä
syystä että satunnainen pahoinvointi vaati käyttämään erinomaista
varovaisuutta.
Koko tämän suunnitelman, josta nämät molemmat herrat, tahi
oikeammin herra ja hänen palvelijansa, keskustelivat sellaisella
välinpitämättömällä tyyneydellä kuin olisi ollut puhe mitä
tavallisimmasta asiasta maailmassa, hyväksyi parooni täydellisesti.
Hirmuisen katkerilta tuntuivat Elviralle ensi-ajat hänen yksinäisessä
kammiossaan. Vapaus oli tähän saakka ollut ainoa hyvä lahja, joka teki
hänelle elämän, jollei rakkaaksi, niin kuitenkin kärsittäväksi, ja
sentähden oli tämä lahja, kallis kaikille, tullut hänelle arvaamattoman
kalliiksi. Hän kärsi sanomattomia tuskia, ja hänen ymmärryksensä valo
olisi kentiesi sammunut, jollei hän näinä rajattoman katkerina hetkinä
olisi etsinyt ja löytänyt sitä korkeampaa lohdutusta, jota uskonto
tarjoopi jokaiselle, joka nöyryytetyllä sydämellä hädässään ja
tuskissaan siitä lohdutusta etsii.
Ne monet kokeet, joita paroni teki taivuttaaksensa Elviran mieltä häntä
kohtaan suotuisammaksi, eivät olleet soveliaat lievittämään, vaan päin
vastoin omiansa lisäämään Elviran vankeuden katkeruutta, sillä hänen
oli mahdoton enää osoittaa puolisoansa kohtaan minkäänlaisia muita kuin
halveksimisen tunteita.
Aina siitä päivästä alkaen, jolloin Elvira suljettiin yksinäiseen
kammioonsa hamaan siihen tapaukseen saakka, joka saattoi parooni
Gyllenström'in lähettämään hänen syrjäiseen uudistaloonsa, ei hän ollut
ainoatakaan kertaa ollut ulkona vankeushuoneestansa. Vastenmielisesti
ja ainoastaan estääksensä kaiken mahdollisuuden tiedustelemiseen, oli
parooni nyt päättänyt ryhtyä siihen toimenpiteesen, joka taasen
saattoi hänen vankihuoneen kolkkojen muurien ulkopuolelle.