Venäläiset olivat tunkeuneet maahan samaan aikaan monessa kohden, sekä
Laatokan pohjois- että eteläpuolella. He murhasivat, polttivat,
ryöstivät ja hävittivät kaikki mikä vaan eteen sattui. Hätä lähimmissä
raja-seuduissa oli sanomattoman suuri. Nyt, kuten usein ennenkin,
olivat Suomenmaan omat sotajoukot toimessa toisella taholla ja
vuodattivat vertansa vieraalla maalla, samalla aikaa kuin heidän oma
kotomaansa oli melkein kokonansa jätettynä alttiiksi vihollisten
hävitykselle. Mutta nyt, kuten ainakin hädän hetkellä, oli Suomen
talonpoika valmis uhraamaan viimeisenkin veripisaransa isänmaan
puolustukseksi, ja ne voimakkaat ponnistukset, joita maamme asukkaat
tekivät kotonsa ja kontunsa suojelemiseksi, ovat kauneimpia koristuksia
meidän historiamme lehdillä.
Eräs vihollisen hävittäviä ratsujoukkoja oli tunkeunut
pohjois-Karjalaan ja sen luultiin aikovan Savonmaan kautta rynnätä
Hämeesen. Eversti sai käskyn noin kolmensadan miehen kanssa lähteä
vastustamaan näitä pelättäviä vihollisia ja jos mahdollista
karkoittamaan heidät takaisin. Aikomus oli että hän matkalla maan
itärajoille keräisi kansalta apuväkeä mieslukuisen joukkonsa lisäksi,
ja tällä tavoin onnistuikin hänen lisätä sotavoimaansa pariin tuhanteen
mieheen, sillä kaikkialla mistä hänen matkansa kävi yhtyi häneen
joukoittain talonpoikia. Tuskin tarvinnee mainita, että näiden
maalaissotilasten varustus ja aseet olivat perin huonot ja
vaillinaiset. Ainoastaan aniharvat, kaikkein varakkaimmat heistä olivat
varustetut edes vähänkään kelvollisilla aseilla.
Eversti Stålsköld oli tämän joukkonsa kanssa saapunut pohjois Hämeen
luonnon-ihaniin pitäjiin. Matkan rasituksista väsynyt miehistö piti
lepoa erään vähäisen joen ylitse menevän sillan luona. Marraskuun
päiväksi oli päivä erinomaisen lauhkea ja kaunis, aurinko paistoi niin
lämpimästi kuin se ainoastaan harvoin paistaa syksyiseltä taivaalta.
Sillä aikaa kuin sotamiehet kootaksensa uusia voimia halukkaasti
nauttivat niitä ruokavaroja mitä sattui olemaan käsillä, ratsasti
eversti alas sillalle ja katseli sieltä pohjanluontoisen maiseman
kauneutta ympäristössä. Hän seurasi silmäilyillään mutkikasta
jokea jonka rantoja pitkin Puhuri jo oli laskenut kimaltelevan
kristallikannen, mutta jonka aaltoset vielä keskellä joenuomaa vapaina
ja iloisina lirisivät eteenpäin. Etäällä viheriöitseväin orasvainioiden
ja kellastuneiden niittyjen toisella puolella kohosivat komean
herrastalon musta katto ja valkoiset muurit härmäisten koivujen latvain
ylitse; vielä etäämmällä näkyi majesteetillinen kuusikkometsä kohoavan
erään vuoriharjanteen rinteillä, jonka jyrkistä onkaloista mainittu
joki suurella pauhinalla syöksi alas.
Kun eversti Stålsköld, ajatuksiinsa vaipuneena, katseli edessänsä
olevaa, tässä ylempänä heikosti kuvattua maisemataulua, astui eräs
sotamies hänen luoksensa. Lakki kädessä ja syvään kumarrellen lähestyi
sotilas.
"Teidän ylhäisyytenne herra eversti!" lausui hän äänellä, joka todisti
surua ja huolta. "Te katselette tätä herraskartanoa, kentiesi
haluaisitte tietää kuka siinä asuu ja kuka on kartanon omistaja?"
"Myönnänpä että kernaasti haluaisin saada tietoa siitä", vastasi
eversti ystävällisesti, kääntyen sotamiehen puoleen, jonka kanssa hän
par'aikaa riehuvan sodan aikana oli ollut osallisena monissa vaaroissa,
ensiksi Litvassa, sitten Liivinmaalla ja vihdoin Suomessa.
"Siinä tapauksessa tahdon ilmoittaa teille että paroni Gyllenström asuu
siellä ja että hän myöskin on paikan omistaja".
"Paroni Gyllenström!" huudahti eversti kalveten. "Tunnetko sinä sen
herran?" lisäsi hän tuokion vaiti oltuansa.
"Tunnen, herra eversti, minä tunnen hänen varsin hyvin, sillä minä
tiedän että hän on enemmän perkele kuin ihminen".
"Miksi niin arvelet?"
"Minä kerron teille elämäni sadun -- se ei ole pitkä" -- sanoi sotamies
vihasta säihkyvin silmin. "Nuo hävitettyjen huoneiden rauniot, jotka
näette tuolla oikealla puolella jokea, ovat ainoat jäännökset minun
hyvin rakennetusta talostani, joka niin kauvan kuin ihmismuisto ulottuu
on mennyt perintönä meidän suvussamme, niin että minä perin sen
isältäni, hän isältänsä j.n.e. Se ei ole koskaan ollut kenenkään
aatelismiehen omana, vaan me olemme aina maksaneet veroa suorastaan
kruunulle. Eikä se kuulunut myöskään paroonin vapaaherrakuntaan.
Mutta talo oli liian likellä hänen hoviansa, ja kiihoitti hänen
saaliinhimoansa, sillä hän on yhtä ahnas kuin julmakin. Petoksella
hankki hän itsellensä ensiksi oikeuden kantaa talon kruununverot ja
tarjousi sitten polkuhinnasta lunastamaan itsellensä minun
omistusoikeuttani maahan. Ja kun ei hän voinut saada minua siihen
myöntymään, niin rupesi hän kaikilla tavoin, mitä suinkin ajatella
voipi, kiusaamaan minua. Hän kiskoi minulta liiallisia veroja, vaati
laittomia päivätöitä ja hakkautti väellänsä maahan suuren osan talon
metsää. Mutta kun ei hän tällä kaikella voinut kukistaa minun
vastustustani, niin ilmoitti hän vuoden 1654 sotamiesten otossa minun,
sanoen minun kuuluvan hänen alustalaisiinsa, ja minä otettiin ilman
muita mutkia sotamieheksi. Siten pakoitettuansa minun jättämään kotoni
ja kontuni yhdisti hän taloni muihin tiluksiinsa, ja minä näen nyt
isäni perinnöstä ainoastaan raunioita jälellä". -- Liikutus, joka
valtasi hänen kertoessaan näitä kokemiansa kärsimyksiä pakoitti
sotilaan tässä muutamaksi silmänräpäykseksi keskeyttämään
kertomuksensa. Sitten jatkoi hän: "Mutta julmuus, millä hän kohtelee
talonpoikia, ei kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen julmuuteen,
jota hän on osottanut koti-elämässään. Ah! muistellessani hänen
rouvaansa -- Jumala hänen sieluansa siunatkoon -- voipi vieläkin
tapahtua, että kyyneleet herahtavat silmistäni. Hän oli enkelin
kaltainen, ja me nimitimme häntä 'Taivaan armoksi' kun olisi ollut
sanottava 'Hänen armonsa!' Hän lohdutti kärsiviä, hän itki
murheellisten kanssa ja armahti onnettomia, mutta hän, ihmisraukka, oli
kuitenkin onnettomin meistä kaikista".
"Mitä hänestä? Sano pian mitä tiedät hänestä!" ärjäsi eversti
kuumeentapaisella pikaisuudella.
"Mitä minä tiedän hänestä?" toisti sotilas murheellisena. "Oi, herra
eversti, minä tiedän niin vähän ja kuitenkin niin paljon! Muutamat
sanovat että paroni monen rääkkäyksen perästä on tappanut hänen, toiset
arvelevat että hän ruumis-arkussa on hautuutanut puunkappaleita hänen
sijassansa, ja että hänen armonsa vielä elää muurattuna erääsen
komeroon seinässä, johon hän pienestä rei'ästä antaa hänelle sen verran
ruokaa että se hädin tuskin riittää pitämään häntä hengissä".
Kylmä väristys kävi eversti Stålsköld'in ruumiin läpi, hän kävi kalman
kalpeaksi ja oli horjahtaa alas hevosen selästä.
"Vai niin, lurjus!" huudahti hän hampaitansa kiristäen. "Sentähdenkö
jätit Tukholman ja asetuit asumaan tähän syrjäiseen seutuun, että
voisit oikein pirullisesti kiusata viatonta raukkaa? Voi kuitenkin
sinua! Kaikki helvetin vallat, sinun uskolliset liittolaisesi eivät voi
pelastaa sinua minun rankaisevasta kädestäni".
Lepoaika oli nyt lopussa ja torven toitotus kutsui lähtöön. Synkkänä ja
kolkkona kuni myrskyinen syys-yö ratsasti eversti Stålsköld joukkonsa
etunenässä, ja nähtiinpä hänen toisinaan ottavan esille ja tyystin
tarkastavan pistooleja, jotka olivat hänen vyöllänsä. Myöskin
sotamiehiin näytti päällikön synkkyys tarttuneen, sillä äänettöminä,
sanaa vaihtamatta marssivat he eteenpäin. Vihdoin ehdittiin siihen
kylään, jossa oli päätetty levää yötä. Useimmat väsyneistä sotilaista
etsivät lepoa, -- mutta niin ei tehnyt heidän everstinsä.
"Minä ratsastan ulos muutamaksi tunniksi", sanoi tämä palvelijallensa
Pekalle. "Älä ollenkaan ole letoton jos viipyisinkin poissa jälkeen
puoli-yön. Viimeistään taas olen täällä aikaisin huomen-aamulla, vähää
ennen kuin lähdemme jatkamaan matkaa".
Uskollinen palvelija heitti tutkivan ja huolta ilmaisevan silmäyksen
herraansa ja uskalsi muistuttaa: "Mutta hyvä eversti, ettehän toki
ratsastane ulos yksinänne? Voisittehan joutua jonkun vihollisen
partiojoukon käsiin, jonkun -- --"
"Ole huoleti minusta, Pekka. Meillä on vielä hyvä matka, ennenkuin
tapaamme ketään vihollista", keskeytti häntä eversti ja tarkasti vielä
kerran pistoolejansa.
Tämä lisäsi Pekan levottomuutta, ja laskien polvillensa pyysi hän
herraansa, että tämä ottaisi hänen, Pekan, kanssansa.
"Ei, minun täytyy ratsastaa yksin, ihan yksin. Älä sentähden enää
suututa minua rukouksillasi!"
Saatuansa tämän vastauksen näki Pekka, että kaikki enemmät rukoukset
olisivat olleet turhat. Hän salasi sentähden niin hyvin kuin voi surun
sydämeensä, mutta sitä ajatusta ei hän voinut salata itseltänsä, ett'ei
hän ollut milloinkaan ollut niin levoton herransa takia kuin hän nyt
oli. "Aavistus sanoo minulle, että joku onnettomuus kohtaa häntä tällä
retkellä", ajatteli hän.
Kuitenkin oli eversti lähtenyt. Niin pian kuin hän oli päässyt kylän
näkyvistä, ajoi hän täyttä laukkaa eteenpäin. Tultuansa sille sillalle,
josta edellisessä on ollut puhe, kääntyi hän sille tielle, joka
huolellisesti istutettujen lehtipuiden välitse johti paroonin linnaan,
jonne hän pian saapui.
Ei yhtäkään ihmistä näkynyt pihalla. Koko suuri rakennus näytti
autiolta ja asumattomalta ja teki kammoittavan vaikutuksen vieraasen;
se oli valkeine, yksivakaisine muureineen suurenmoisen muurihaudan
kaltainen.
Mutta eversti Stålsköld'illä ei ollut aikaa pitkiin mietiskelemisiin.
Tosin tunsi hän että tuo häntä tässä kaikkialla ympäröivä
haudantapainen kolkkous painoi hänen mieltänsä, mutta sen ohessa
kiihtyi hänen vihansa ja suuttumuksensa joka silmänräpäys.
Kiiruusti sitoi hän hevosensa erääsen maahan lyötyyn paaluun ja lähti
sitten nopein askelin ylös eräitä portaita, jotka rakennuksen
pääsisäänkäytävästä johtivat toiseen kerrokseen, Ehdittyänsä yläkertaan
tarttui hän umpimähkään ensimmäiseen oveen, mikä hänen eteensä sattui.
Lukko ei kestänyt hänen voimakasta tempaustansa ja ovi lensi auki.
Huone, johon hän nyt tuli, oli pieni ja pimeä; ainoastaan yhdestä
ainoasta ahtaasta ikkunasta pääsivät valonsäteet tunkeutumaan sisään.
Huoneessa vallitsi pahanhajuinen, ummehtunut ilma, joka kyllin
inhottavalla tavalla tunki everstin sieramiin.
Viereisestä huoneesta kuului hiljaista kolinaa. Eversti tarttui
pistooliin ja se kädessä meni hän eteenpäin. Seuraavassa
silmänräpäyksessä seisoi hän vastatusten verivihollisensa -- paroonin
kanssa.
Paljon oli parooni muuttunut, sittenkuin eversti Stålsköld, joka nyt
tuskin tunsi hänen, oli hänen nähnyt viimeiksi. Hänen kasvonsa olivat
laihat ja vaaleankeltaiset, hänen syvälle painuneet silmänsä
tuijottivat kamalasti, melkein kuni mielipuolen päässä, rypyt hänen
otsassansa olivat lisääntyneet ja käyneet syvemmiksi, ja hiukset,
kampaamattomina ja siivoomattomina, törröttivät melkein pystyssä.
Myöskin hänen pukunsa, joka ei ollut puhdas eikä siisti, todisti
kylläksi kaunopuheliaasti puuttuvaa hoitoa ja huolenpitoa, ja teki
hänen näkönsä vieläkin kamalammaksi.
Eversti Stålsköld seisoi hetken äänetönnä, ällistyneenä, nähdessään
kuinka perinpohjin tuo ennen niin hieno hovimies oli muuttunut.
Vihdoin katkasi hän äänettömyyden ja lausui pelottavalla äänellä:
"Rikos on painanut leimansa teidän kasvoihinne, ja teidän pirullinen
kyykäärmeenluontonne loistaa ei ainoastaan teidän silmistänne vaan koko
teidän olennostanne. Ei koskaan ole perkeleellä tässä mailmassa ollut
todellisempaa kuvaa kuin te olette tällä hetkellä! Mutta vapiskaa,
konna! Minä tulen nyt muistuttamaan teitä vannotusta valastani ja
kostamaan niitä ilkitöitä, joita te olette tehnyt viattomimmalle luojan
luomista olennoista". -- Tässä keskeytti eversti puheensa ja iski
katseensa paroonin kasvoihin, jotka olivat käyneet kalman kalpeiksi
kiukusta. Kuitenkaan ei hän virkkanut sanaakaan. Eversti Stålsköld
lopetti taasen äänettömyyden ja lausui: "En tahdo salata teiltä, että
viimeinen hetkenne on lähellä ja että minä aion ilman muita mutkia
lähettää kuulan otsaanne! Mutta sitä ennen vaadin minä teidän
lyhykäisesti tekemään tilin niistä ilkitöistä, joita olette tehnyt, sekä
siitä kamalasta kohtalosta, jonka alaiseksi olette saattanut onnettoman
Elvira raukan. Oletteko murhannut hänen taikka elääkö hän vielä
elämätä, johon verraten kuolema olisi tuhat vertaa parempi? Tunnustakaa
rikoksenne ja selittäkää miten tämän asian laita on?"
Eversti Stålsköld odotti turhaan vastausta; ei sanaakaan kuulunut
paroonin huulilta, mutta hänen ruumiinsa värähteli kuni vilutautisen ja
mitä moninaisimmat mietteet risteilivät hänen päässänsä.
Yht'äkkiä näyttivät hänen rauhattomat ajatuksensa löytäneen
pelastuskorren, jota ne hapuilivat. Hänen terävissä kasvonjuonteissaan
kuvautui pian haihtuva tyytyväisyyden loiste, josta tottuneen
hovimiehen kuitenkin onnistui poistaa kaikki se iva, millä hän
sydämensä syvyydestä katseli suoraluontoista, ritarillista
Stålsköld'iä. Parooni loi vitkalleen katseensa everstiin, ja
teeskennelty suru ja kärsimys kuvautuivat mestarillisesti hänen
kasvoissaan; mutta yhä edelleen pysyi hän äänettömänä.
"Te aiotte siis kuolla paatuneena konnana, keventämättä edes
omaatuntoanne rikoksienne tunnustamisella!" huusi eversti kohottaen
pistoolia paroonin otsan tasalle.
Tämän liikkeen tapahtuessa ei paroonin kasvojen juonteissa voinut
huomata mitään muutosta. Asettaen käsivartensa ristiin rinnallensa
lopetti hän vihdoin äänettömyytensä ja luoden kylmän katseen
Stålsköld'iin lausui hän odottamattomalla tyyneydellä:
"Lauaiskaa, jos teitä haluttaa, ja tehkää loppu elämästä, joka teidän
tähtenne on ollut ilottomampi kuin maan poveen kätketyn, auringon
lämpöä ja valoa kaipaavan madon! Teidän ajattelemattomuudellenne ja
kevytmielisyydellenne ei näy mikään olevan pyhää, ja murhanteko
soveltunee varsin hyvin teidän entiseen menetystapaanne". Hänen näin
puhuessaan näytti hänen luottamuksensa sanojensa hyvään vaikutukseen
lisääntyvän, ja viattomasti vääryyttä kärsineen siveellisellä
etevämmyydellä jatkoi hän raikkaalla ja vakavalla äänellä. "Se, joka on
riistänyt minulta koko elämäni onnen, tekee minulle muutoin ainoastaan
hyvän työn riistäessään minulta hengen, joka ei minulle enää ole
minkään arvoinen. Älkää sentähden epäilkö täyttää kaunista tekoanne!"
Eversti Stålsköld antoi kätensä hiljalleen vaipua alas. Hän näytti ensi
silmänräpäyksessä ikäänkuin joutuneen hämille paroonin sanoista ja
heitti vakaisen silmäyksen omaan sydämeensä, jossa hän myöskin keksi
kuvan, joka ulkonaisissa piirteissä muistutti sitä hirvittävää
kuvausta, minkä Gyllenström juuri oli esittänyt hänelle. Mutta silmäys
paroonin petollisiin kasvoihin, joka nyt, luullen ett'ei vastustajan
huomio ollut häneen kiinnitetty, salavihkaa katseli Stålsköld'iä,
viritti viimeksimainitussa taasen täyteen liekkiin sen hehkuvan
mielikarvauden, joka oli pakoittanut hänen tulemaan tähän onnettomaan
paikkaan.
"Lakatkaa paatuneista syytöksistänne ja tehkää minulle tili, jota
vaadin teiltä", ärjäsi hän, ja astui taasen askeleen lähemmäksi
vankiansa.
"Minä en ole velvollinen tekemään teille mitään tiliä enkä aio sitä
tehdäkään!" vakuutti parooni Gyllenström. "Ainoa tili mikä tässä olisi
voinut tulla kysymykseen olisi ollut tehtävä ase kädessä, mutta
tämänkin tilin olette te tehnyt mahdottomaksi tunkeumalla
salamurhaajana väkivallalla minun huoneeseni".
"Jos olisin vaatinut teitä kaksintaisteluun", vastasi Stålsköld, "niin
mitä takeita minulla olisi ollut siitä, ett'ette siinä tapauksessa
olisi käyttänyt tavallista kavalaa ja petollista sotatapaanne?"
Ylpeänä siitä että oli onnistunut saamaan tuon aseiden käyttämisen
paljoa paremmin kuin taitavaan sanakiistaan tottuneen sotilaan
suullisesti puolustamaan menetystapaansa, loi parooni Gyllenström nyt
Stålsköld'iin arvokkaan katseen ja vastasi:
"Kavaluus ei ole koskaan saastuttanut minun ikivanhan vaakunaani
puhtaita värejä, ja minun kunniasanani lienee toki yhtä luotettava kuin
teidän!"
Tässä oli kuitenkin rehellisen Stålsköld'in mielestä menty liian
pitkälle, ja kiivastuen huusi hän vihasta vapisevalla äänellä:
"Vai minä hävytön konna! Niinkö julkeatte sanoa minulle, te, joka
lähettiläidenne kautta mitä inhottavimmalla tavalla tahdoitte
salaisesti murhauttaa minun Tukholmassa, te, joka samain
konnamaisuutenne välikappaleiden kautta syöksitte minun kuohuviin
aaltoihin myrskyisellä merellä! Nämät konnatyöt eivät kuitenkaan ole
vielä mitään niiden rikosten suhteen, joita te sittemmin olette tehnyt,
mutta nekin jo ovat siksi suuria ja inhottavia, ett'ei teillä ole
mitään oikeutta vaatia kunnioitusta ja luottamusta!"
Parooni Gyllenström'in omatunto ei ollut valmistamaton siihen että
eversti Stålsköld'illä oli ollut ainakin varma aavistus siitä että ne
murhayritykset, joita häntä vastaan oli tehty, olivat alkujaan
lähteneet hänen leppymättömästä vihamiehestään, paroonista. Sentähden
kuunteli hän tyynellä halveksivaisuudella everstin suoria sanoja, ja
ilvehymyllä vastasi hän:
"Minulla olisi oikeus vaatia teiltä todistuksia näihin halpamielisiin
syytöksiin. Jos teillä Tukholmassa taikka missä hyvänsä on ollut
onnettomuus joutua joidenkin roistojen käsiin, niin ei kukaan voine
tehdä minua siitä vastuun-alaiseksi. Ja vaikkapa epäilisittekin minun
palveluksessani olevia henkilöitä, niin huomatkaa, että teidän
sekaantumisenne minun perheellisiin oloihini ei ole voinut pysyä salassa
heiltä kaikilta ja että he ymmärrettävästä innosta isäntänsä asian
hyväksi mahdollisesti ovat saattaneet koettaa rikoksella, jota minä
inhoan, kostaa minun oikeuttani".
Ikäänkuin rivakkaalla askeleella vapauttaaksensa itsensä niistä
solmiavista sanoista, joita nyt rupesi kietoutumaan hänen ympärillensä,
huusi Stålsköld:
"Näyttääkseni kuinka lujasti minä luotan asiani oikeuteen, ulotan minä
jalomielisyyteni teidän konnamaisuutenne ylitse. Ottakaa tämä!"
Eversti Stålsköld oli puhuessaan irroittanut toisen pistooleistansa
vyöltään ja tarjosi sen nyt paroonille.
Ilon välähdys loisti tämän kasvoista, mutta kieltävällä liikkeellä
sysäsi hän tarjotun aseen luotansa ja astui akkunan luokse.
Parooni veti syrjään raskaan villaisen akkunavaatteen. Hän aukasi
salvat, jotka pitivät kiinni akkunaa ja syys-illan viileä ilma virtasi
ummehtuneesen huoneesen.
"Katsos tänne", lausui hän liikutetulla äänellä everstille, joka
verkalleen oli lähestynyt akkunaa, kiinnittäen pistooleja vyöllensä.
Stålsköld loi silmäyksen illan pimeydessä lepäävän seudun yli. Tästä
akkunasta, kukkulalle rakennetun niin kutsutun linnan yläkerroksesta
oli lavea näköala rakennusta ympäröiväin lehtipuiden ylitse. Etäämmällä
olevain viljeltyjen vainioiden takana häämöitti silmään jylhä hongisto,
ja tästä seudusta kuului illan hiljaisuudessa kallioseinäin välissä
alaspäin syöksyvän kosken kova-ääninen kohina.
"Tuolla on paikka", sanoi parooni, osoittaen kädellänsä siihen
suuntaan, josta kosken pauhina kuului, "tuolla on paikka, missä meidän
kohtalomme on ratkaistava. Kalliot, jotka kohoavat molemmin puolin
väsymätöntä koskea, ovat nähneet minun mielipuolena surusta sen vuoksi
ett'en ole omannut sen naisen rakkautta, jota minä sisällisintä
olentoani kalvavalla intohimolla olen rakastanut. Tämä paikka tuntee
koko sen sanomattoman kirouksen, jonka teidän rikoksellinen rakkautenne
on saattanut minun avioliittooni -- siellä on sovelias paikka joko
minun taikka teidän taikka meidän molempain erota elämästä".
"Minä olen suostunut tähän kaksintaisteluun ja annan myöskin määrätä
paikan sitä varten, mutta minä vaadin että meidän asiamme tulee
ratkaistuksi jo tänä iltana, sillä huomen-aamuna jätän minä jo tämän
paikkakunnan. Valmistakaa siis itsenne heti seuraamaan minua!"
Parooni kumarsi syvään ja hänen onnistui salata se ilkkuva ilo, joka
samassa loisti hänen kasvoillaan.
"Minä seuraan teitä aseettomana ja olen paikalla valmis seuraamaan
teitä, herra eversti, jahka olen noutanut viitan päälleni suojaksi
illan viileyttä vastaan. Niin totta kuin elän, palaan minä takaisin
muutaman silmänräpäyksen perästä".
"Minä uskon teidän sanaanne, parooni, ja odotan teitä tässä huoneessa",
sanoi Stålsköld. Parooni osotti häntä arvokkaalla viittauksella
istahtamaan nojatuoliin. Sen perästä läksi Gyllenström ulos huoneesta,
ja hänen askeleensa kuuluivat vielä hetken aikaa kaikuvan linnan
kiviportailla.
Ehdittyänsä alakertaan kiiruhti parooni askeleitansa, käyden avaran
etehisen toiseen päähän. Siellä avasi hän oven, josta tultiin suureen
asumattomaan huoneesen. Ennen komeat kultavaatetapetit, jotka
verhosivat seiniä, riippuivat repaleina, ja avatusta ovesta virtaava
ilma saattoi ne vähäiseen liikkeesen. Pimeys tässä huoneessa
alakerroksessa oli suurempi kuin yläkerroksessa, joka kohosi tiheiden,
vaikka nyt jo lehdettömien vanhain rakennusta ympäröiväin pensasten
yli. Vakain askelin astui parooni huoneen läpi, napautti kerran ovelle,
joka johti vähäiseen linnan nurkkakamariin.
Silmänräpäyksen kuluttua aukesi ovi, ja synkkä haamu tuli näkyviin,
kynttilä kädessä valaisten paroonia. Hänen kasvonsa olivat semmoiset,
joita ei voi unhottaa, joka ne on kerran nähnyt. Meille eivät ne olleet
tuntemattomat. Nuo lujasti yhteen puristetut huulet, nuo rypistyneet
silmäkulmat eivät voi olla kenenkään muun kuin paroonin kaikissa
konnantöissään uskollisen kätyrin, onnettomuutta ennustavan
taloudenhoitajan, herra Mörk'in.
Parooni astui kiiruusti sisään ja lukitsi itse mitä suurimmalla
huolella oven. Kanssapuhe, jota pidettiin hiljaisella äänellä hänen
ja taloudenhoitajan välillä ei ollut pitkä. Mitä suurimmalla
tarkkaavaisuudella kuunteli herra Mörk paroonin sanoja ja kun tämä oli
lopettanut, kuvautui pirullinen, ilkkuva ilo hänen synkissä
kasvoissaan. Mitä heidän puhelunsa koski, saamme kohta tietää.
"Luottakaa minuun, herra parooni", lausui taloudenhoitaja kuiskuen,
valaistessaan kynttilällä paroonille tietä hänen mennessään ulos. Heti
sen perästä lukittiin ovi.
Parooni kiiruhti askeleitansa. Tultuansa etehiseen kääri hän viitan
ympärilleen ja astui taasen portaita ylös siihen huoneesen, johon
jätimme Stålsköld'in.
Stålsköld'in ajatukset eivät olleet sen lyhyen ajan kuluessa, jonka hän
odotti paroonia, ollenkaan olleet kaksintaistelussa, joka hänellä
hetken perästä oli taisteltavana. Tuskallisesti kuvautui hänen sielunsa
silmäin eteen ennen niin eloisan Elvira S----hjelm'in kuva, jota hän
vertaili siihen huolten kalvamaan hahmoon, jonka kaltaiseksi hänen
mielikuvituksensa nyt loi hänen. Kentiesi oleskeli Elvira nyt saman
katon alla kuin hänkin vaikk'ei hänelle kuitenkaan ollut mahdollista
lieventää hänen kohtaloansa, se kun oli kiinnitetty hänen halveksitun
puolisonsa kohtaloon.
Paroonin palaaminen huoneesen keskeytti hänen ajatuksensa.
"Minä olen valmis seuraamaan teitä, herra eversti", lausui tämä, hieman
kumartaen, samassa kuin hän levitti mustan, avaran viittansa, joka
hänellä oli olkapäillään, ikäänkuin vielä varmemmin vakuuttaaksensa
Stålsköld'iä, että hän oli pitänyt sanansa ja aikoi aseettomana seurata
häntä.
Virkkamatta sanaakaan astui Stålsköld ulos huoneesta ja molemmat
veriviholliset lähtivät syyspimeässä kulkemaan määräpaikkaansa kohden,
vaihtamatta sanaakaan keskenänsä koko matkalla. Tämä matka tuli sangen
pitkäksi, sillä parooni valitsi tahallansa pitemmän niistä kahdesta
tiestä, jotka johtivat koskelle.
Kuitenkin tahdomme nyt jättää heidät tuokioksi ja palata siihen
huoneesen, johon äsken jätimme herra Mörk'in.
Kun parooni Gyllenström oli, kuten äsken kerroimme, lähtenyt siitä
huoneesta linnan alakerrassa, jossa hänen taloudenhoitajansa asui, otti
tämä kiiruusti seinältä pienoisen sarvilyhdyn, sytytti kynttilän siinä
sekä kääri sitten ympärilleen avaran ratsastusviitan. Käsivarrelleen
heitti hän toisen samallaisen päällysvaatteen.
Hän painoi äkisti erästä melkein huomaamatonta jousta, ja äänettömästi
aukeni keskellä huoneen sivuseinää oleva laatikko ja kapea, matala
aukko tuli näkyviin paksussa muurissa, jonka läpitse jyrkät salaportaat
johtivat herra Mörk'in asuinhuoneen yläpuolella olevaan huoneesen
yläkerrassa.
Kiirein askelin riensi hän ylös näitä salaisia portaita, työnsi kooten
kaikki voimansa auki raskaan salvan, joka lukitsi tämän porraskäytävän
yläpäässä olevan oven, ja astui sitten käskevän vakaalla, huolettomalla
käytöksellä huoneesen, jossa paroonin puoliso, onneton Elvira, jo kauan
aikaa oli pidetty eroitettuna maailmasta.
Huonetta valaisi heikosti palava lamppu. Akkunan eteen oli tehty
lautaseinä, joka kuitenkin loppui noin kyynärän verran katosta
alaspäin, joten päivän aikana heikko valo pääsi tunkeumaan huoneesen.
Vaikka pieni, oli tämä huone kuitenkin tavallansa mukavan, jopa
komeankin näköinen. Seiniä peittivät sievästi kirjatut tapetit, joiden
muinoin loistavat värit kuitenkin jo olivat paljon vaalenneet.
Huonekalut olivat todellisia taideteoksia, kaunistetut taidokkaasti
tehdyillä leikkauksilla ja silatut kallisarvoisilla puulajeilla. Herra
Mörk'in astuessa sisään makasi Elvira puolinukuksissa seinän vieressä
olevalla sohvalla. Hän oli hyvin kuihtuneen näköinen. Vaikka hänen
väsymättömän vartijansa, taloudenhoitaja Mörk'in, jolla yksinänsä oli
oikeus päästä vapaaherratar Gyllenström'in kaikesta ulkomaailmasta
eroitettuun huoneesen, olikin tapana alituisesti käydä hänen luonansa,
loi hän nyt kuitenkin levottoman, kysyväisen silmäyksen miehensä
jääkylmään, rohkeaan kätyriin, sillä tähän aikaan vuorokaudesta sai hän
kuitenkin tavallisesti olla vapautettuna hänen läsnäolostansa.
Vähäisellä kohteliaisuuden vivahduksella lausui herra Mörk heti
huoneesen tultuansa:
"Suvaitkaa, rouva vapaaherratar, valmistautua heti seuraamaan minua".
Vapaaherratar nousi ylös ja astui tyynenä häntä vastaan. Koko hänen
olennossaan voi huomata samalla kertaa nöyryyttä ja loukkaamatonta
arvoisuutta.
"Ja ken käskee minua seuraamaan teitä?" sanoi hän, luoden vakaan
silmäyksen herra Mörk'iin.
"Parooni" -- vastasi herra Mörk lyhyesti ja huolettomalla äänenkorolla,
jolla hän ikäänkuin tahtoi ilmoittaa ett'eivät mitkään kysymykset
eivätkä vastaansanomiset tässä olleet paikallansa. "Siis", lisäsi hän,
ojentaen Elviralle myötänsä tuodun viitan, "siis täytyy se tapahtua. Yö
tulee kylmä ja matkamme tulee kenties kyllin pitkäksi. Te tarvitsette
tämän viitan".
"Ja minne aikoo parooni viedä minun?" kysyi Elvira äänellä, joka
osoitti kuinka arvottomalta elämä jo näytti tälle vielä nuorelle
naiselle.
"Sitä en tiedä. Tehkää hyvin ja seuratkaa minua" sanoi herra Mörk,
avaten oven sammutettuansa lampun huoneessa.
Elvira heitti herra Mörk'in tuoman raskaan viitan hartioilleen ja veti
sen päähineen päänsä ylitse, samassa kuin hän hiljaisesti huo'aten
jätti yksinäisen kammionsa, joka todenteolla oli ollut hänelle rakas,
sillä se oli vapauttanut hänen joka päivä näkemästä paroonia, hänen
puolisoansa. Ainoastaan jostakin erityisestä syystä oli parooni joskus
käynyt tässä huoneessa.
Tultuansa alas herra Mörk'in huoneesen viipyivät he siinä ainoastaan
niin kauan, että taloudenhoitaja mitä huolellisimmasti ehti lykätä
laatikon takaisin paikallensa. Sitten sammutti hän Kynttilän lyhdystä
ja astui nyt vankinsa kanssa hänen oman kamarinsa ulkopuolella olevan
kolkon etuhuoneen läpi ulos pihalle.
Täällä tarjosi hän vapaaherrattarelle käsikynkkänsä ja kääntyi äkkiä
alas pitkään lehtokujaan, joka johti talosta koskelle päin. Heidän
mustat haamunsa katosivat pian syys-illan pimeyteen. Tie, jonka herra
Mörk oli valinnut, oli paljon lyhyempi kuin se, jota parooni eversti
Stålsköld'in kanssa kulki samaan aikaan, samaa päämaalia kohden.
Koko tämä tapaus oli tapahtunut lyhyemmässä ajassa kuin mitä oli mennyt
sen kertomiseen.
Matkalla koskelle oli jo tullut täydellinen yö-pimeä, ja kuu, joka
ainoastaan kolmannella osalla pintaansa valaisi maata, loi vain
niukasti valoa vaeltajain polulle. Polku kävi herraskartanon ja metsän
välillä olevan avaran niityn poikki. Jos Stålsköld kävellessään
paroonin kanssa olisi heidän ehdittyänsä sille mäennyppylälle, jonka
ylitse suuri maantie kulki, silmäillyt ympärillä olevaa seutua, olisi
hän himmeässä kuunvalossa nähnyt nämät varjot liikkuvan eteenpäin
niityllä. Heti sen perästä kääntyi maantie, tehden äkkimutkan
vastaiselle suunnalle, ja vasta etäämmällä kulki se suoraan koskea
kohden.
Herra Mörk ja hänen vankinsa eivät alussa vaihtaneet sanaakaan
keskenänsä. Kulettuansa niityn poikki tulivat he sangen tiheään
metsään, jonka risteilevillä poluilla taloudenhoitaja liikkui yön
pimeydessä semmoisella varmuudella, että siitä helposti voi huomata
hänen täydellisesti tuntevan seudun. Pian rupesi kosken kohina
kuulumaan selvemmin. Metsä harveni harvenemistaan, kunnes näkyviin tuli
alastomia kallioita ja vuoren onkaloita, joiden välissä syyssateiden
paisuttama koski nopeasti riensi eteenpäin.
Tämä koski, jota me jo ennen Stålsköld'in seurassa olemme sen
yläpuolella joen ylitse menevältä sillalta katselleet, syöksi edempänä
olevaa suurta järveä kohden kahdella putouksella. Ylempi heti sillan
alapuolella oleva putous ei ollut niin jyrkkä eikä myöskään niin
ahtaalle kallioseinäin väliin pakoitettu kuin alempi, joka kappaleen
matkan päässä kootuin voimin syöksi alas kolkkojen ja jylhien
kalliolohkareiden välitse.
Näiden kahden putouksen välillä oli tyynempi suvantopaikka, jonka
ylitse voimakkaasti soutamalla vaaratta voi kulkea veneellä toiselta
rannalta toiselle. Tämän suvannon tunsivat seudun asukkaat hyvin, mutta
käyttivät sitä varsin harvoin, koska vähinkin varomattomuus ylitse
kulkeissa jo oli saattanut monen varmaan perikatoon vuolaassa,
terävillä kallionlohkareilla täytetyssä alemmassa putouksessa.
Tähän ylitsemenopaikkaan saattoi herra Mörk vapaaherratar
Gyllenström'in. Heidän saavuttuansa paikalle katkasi hän pitkän
äänettömyyden ja lausui kuiskaavalla äänellä.
"Tänne on parooni käskenyt minun saattaa teidät. Suvaitkaa levähtää
niinkauan kuin odotamme paroonin tuloa, sillä meillä on vielä tänä yönä
matkustettavana sangen pitkä matka autioiden, synkkäin metsäin läpi.
Paroonilla on erityinen syy nykyään muuttaa perheväkensä kanssa
sydänmaahan, hirvimetsän takalolle perustamaansa uudistaloon. Toivomme
kuitenkin voivamme tehdä teidän elämänne siellä yhtä suloiseksi kuin
linnassakin", lisäsi taloudenhoitaja ilkkuvalla äänellä.
Elvira istui kallionlohkareelle vähääkään kummeksimatta tätä paroonin
odottamatonta tekoa. Kaikki, mikä koski hänen miestänsä, oli tullut
hänelle arvottomammaksi kuin jokapäiväisin tapaus hänen elämässään.
Ikäänkuin kuolonväsymys oli huomattava tämän nuoren naisen koko
olennossa, jota ei yksikään toivon säde enää virkistänyt.
Herra Mörk kävi muutaman askeleen eteenpäin polkua, joka kulki pitkin
vedenrajaan. Hänen ei olisi ollut tarvis, niinkuin hän kuitenkin teki,
alituisesti katsoa taaksensa, pysyikö Elvira paikallansa. Tämä ei
koettanutkaan yön pimeydessä lähteä karkuun vartijattansa. Pari syltä
siitä paikasta, johon herra Mörk oli jättänyt vankinsa, kohosi sangen
suuri yksinäinen kallionlohkare; sen ohitse saattoi parilla askeleella
tulla suurelle, vedenpinnan ylitse kohoavalle kivelle. Tästä, jossa
jokiranta muodosti vähäisen tyynen lahdekkeen, oli pienoinen vene
huolellisesti kiinnitettynä rantaan. Tämän venosen laittoi herra Mörk
pikaisesti järjestykseen; kalliolohkareen vieressä olevasta kolosta
otti hän kaksi paria airoja, jotka hän asetti veneesen, ja sen
tehtyänsä irroitti hän nuoraa niin paljon, että veneen missä
silmänräpäyksessä tahansa voi lykätä ulos rannasta.
Saatuansa kaikki näin tarpeenmukaiseen kuntoon palasi hän
vapaaherrattaren luokse, tarjosi hänelle käsivartensa ja vei
hänen paaden luo, jonka jälkeen hän astui veneesen ja auttoi
vapaaherratartakin siihen. Itse istui hän toiselle soutulaudalle ja
pani ulos airot odottavaan asemaan. Hän viittasi Elviraa istumaan
veneen perään, joka oli käännettynä maalle päin, ja tätä viittausta
totellen istuutui viimeksi mainittu käärien viittaa huolellisemmin
ruumiinsa ympärille.
Sillä tavoin istuivat he molemmat siinä odottaen paroonin tuloa. Heidän
ylipuoleltansa samoinkuin alaakin päin kuului kosken yksitoikkoinen
kohina. Kumpaiseltakin rannalta kuului syksytuulen surullinen humina
honkain latvoista ja koko seutua verhosi yön pimeys raskaana, kolkkona
ja läpitunkemattomana.
Silloin alkoi kuulua kaukaa lähenevien askeleitten töminä. Herra Mörk
kavahti seisomaan, ja henkeänsä pidättäen kuunteli hän tätä ääntä, joka
jok'ainoa silmänräpäys läheni.