Parooni Gyllenström ja eversti Stålsköld jatkovat matkaansa, jonka
edellisessä olemme nähneet heidän alkavan.
Paroonin askeleet olivat epätasaiset, epävarmat -- tuontuostakin
seisahtui hän silmäilläksensä ympärilleen. Tämä näytti eversti
Stålsköld'istä epäiltävältä ja hän päätti olla varoillansa.
"Minä aavistan jotain petosta ja vaadin pikaista ratkaisua. Jos te
teette jonkinlaisia epäilyttäviä liikkeitä, niin pidän minä itseni
pakoitettuna laskemaan luodin päänne läpi", sanoi hän.
"Olkaa huoleti", vastasi parooni Gyllenström. "Minähän olen
aseettomana, ihan aseettomana".
Tästä vastauksesta tyyntyi eversti hiukan. He kulkivat edelleen
äänettöminä ja niin saapuivat he vuoriselänteelle, jonka onkaloista
hyökyvä koski syöksi alas. Täällä jyrkkeni polku ja kierteli kolkkoin,
uhkaavain kalliolohkareiden välitse. Parooni seisahtui eräällä
korkealla tasaisella vuorilakealla ja ilmoitti, että he olivat
saapuneet määräpaikkaansa. Tätä vuorilakeaa ympäröitsi kolmella taholla
jylhä kuusikkometsä, neljäs sivu laskeutui äkkijyrkkänä kallioseinänä
vesiputoukseen, joka oli sen alapuolella.
"Tässä", sanoi paroni, "tässä on paikka, jossa meidän kohtalomme on
ratkaistava! Tässä on minun taikka teidän matkanne määrä! Ei siin muuta
kuin astukaa kalliolakean vastaiselle syrjälle ja antakaa minulle
toinen pistooli. Sen meistä, joka kaatuu, nielaiskoon koski vaahtoavaan
kuiluunsa!"
Eversti Stålsköld'iä värisytti. Kuitenkin astui hän tuolle pelottavalle
paikalle ja antoi paroonille pyydetyn aseen. Parooni otti sen tyynesti
ja lisäsi: "Tässä, tässä on meidän kohtalomme ratkaistava! Hän, joka on
rohjennut häiritä avioliiton rauhaa, hän, joka on uskaltanut pilkata
pyhimpiä tunteita, mitkä ikänä ovat yhdistäneet kaksi ihmissydäntä,
hän, joka on ansainnut kaikki helvetin tuskat -- hän saakoon tässä
tuomionsa! Olkaa varoillanne ja valmiina! Kun minä olen lukenut kolmeen
-- silloin lyököön koston kello!"
Parooni oli puhunut vakaasti.
Enemmin paikan kolkon jylhyyden ja hetken tärkeyden johdosta kuin
paroonin sanain vaikutuksesta tunsi eversti Stålsköld mielensä
juhlalliseksi ja tunteilla, jommoisia ei hän ikänä ennen ollut
tuntenut, odotti hän ratkaisevia sanoja paroonin huulilta. Jok'ainoa
pieninkin epäluulon kipinä oli sammunut hänen mielestänsä. Kavaluus
näytti hänestä tällä hetkellä mahdottomalta. Tuomion hetki -- sen
juhlallisimmassa merkityksessä näytti hänen mielestään olevan läsnä ja
hän ei pitänyt paroonia enää kavalana verivihollisenaan, vaan
henkilönä, jonka kohtalon kanssa hänen oma kohtalonsa niin
arveluttavalla tavalla oli sattunut yhteen, että korkeamman voiman nyt
piti ratkaista, kenen puolella oikeus oli. Miehekkäällä tyyneydellä,
mutta kuitenkin hiukan levottomalla mielellä odotti hän kuulevansa
paroonin huulilta sanan "yksi".
Mutta kun ei tätä sanaa kuulunut ja kun pimeys esti häntä huomaamasta
paroonin liikkeitä, niin loppui eversti Stålsköld'in kärsivällisyys,
samalla kuin epäluulo uudestaan alkoi herätä hänen mielessään ja hän
huusi "Jollette peräydy lausumasta sanoja, jotka luultavasti tulevat
olemaan viimeiset sananne, niin otan minä lausuakseni ne".
"Minä en peräydy mistään sanoista maailmassa -- olkoon ne mitkä
tahansa", sanoi parooni täydellisellä tyyneydellä, "mutta minä pelkään,
että te aiotte tehdä minulle kavalan kepposen".
"Minäkö?" kysyi eversti kummastuneena. "Mikä kepponen se on, josta te
puhutte? Että minä aion tehdä lopun teidän katalasta elämästänne, --
siihen kepposeen pitäisi teidän olla valmistettu!"
"Pimeys estää minua tyystemmin tarkastamasta tätä asetta", lausui
parooni yhtäläisellä tyyneydellä. "Mutta minä pelkään ettei pistooli ole
panoksessa. Eihän teillä ollut mitään syytä antaa minulle panoksessa
olevaa ampuma-asetta".
Veri syöksähti eversti Stålsköld'in sydämeen. Hän tunsi itsensä syvästi
loukatuksi eikä hän tavallisuuden mukaan viivytellyt kiivailla sanoilla
ilmaisemasta suuttumustansa.
"Raukka!" kiljasi hän. "Te olette siis tosiaankin niin perin kurja,
ett'ette voi käsittää, saatikka arvostella, miehuullista rohkeutta. Vai
niin! Sinä pelkurimaisin kaikista pelkurimaisista hylkiöistä! Anna
tänne pistooli ja ota tämä!... Mutta älä odota että minä enää
kuuntelen, vielä vähemmin odotan mitään sanoja tahi merkkiä!"
He vaihtoivat aseita semmoisella kiivaudella ja pikaisuudella, että
sitä on mahdoton kertoa ja yhtäläisellä kiiruulla ojensivat he ne
toistensa rintoja kohden. Valonsäde valaisi silmänräpäyksen ajaksi
kolkon ympäristön, sangen kova paukaus kuului ja -- ratkaiseva
silmänräpäys oli ohitse.
Paroonin pistooli oli lauennut, eversti Stålsköld'in sitävastoin ei
ollut ottanut tulta. Tästä pistoolista oli paroonin, joka käytti
pimeyttä hyväksensä, onnistunut huomaamatta ottaa pii pois. Tähän
rohkeaan konnantyöhön oli tämä katala mies päättänyt ryhtyä osaksi
luottaen onneensa, joka aina oli ollut hänelle myötäinen
tämänlaatuisissa yrityksissä, osaksi sentähden että hän eversti
Stålsköld'issä tunsi henkilön, joka liian suuren luottamuksensa takia
ihmisten rehellisyyteen näytti olevan ikäänkuin vartavasten luotu
kanssaihmistensä petettäväksi.
"Se käypi varmaan päinsä!" ajatteli parooni. "Jos minun muutamilla
soveliailla sanoilla vielä onnistuu kiihoittaa hänen muutenkin kiivasta
luontoansa, niin on voitto minun. _Miten_ minä olen päässyt voitolle,
siitä ei kukaan kuolevainen kuuna päivänä saa tietoa, sillä koski on
kyllin syvä salaamaan ihmisten ilmoista mitättömän piipalasen sekä
piittömän pistoolin".
Kaiken tämän oli parooni harkinnut aivan oikein, mutta mitä hän ei
ollut ottanut lukuun oli se seikka, että ihmiset, joilla on paha
omatunto ja pahoja aikeita, toisinaan ampuvat syrjään taistellessaan
rehellisten ja kunniallisten miesten kanssa. Tämän seikan tuli hän
kuitenkin tänä iltana tuntemaan, sillä tuo ammuttu, murhaava luoti ei
sattunut eversti Stålsköld'iin. Se hiipasi hänen olkapäänsä ohitse,
saattamatta kuitenkaan hänelle pienintäkään vahinkoa, jos emme ota
lukuun pientä rikkinäistä sipaletta hänen takinhiassaan -- vaan eihän
semmoisesta vahingosta siedä puhuakaan.
Kauhistuksen huuto pääsi paroonilta sittenkuin hän oli ehtinyt huomata,
ett'ei laukauksensa ollut sattunut.
Eversti Stålsköld seisoi tyynenä, järkähtämättömän tyynenä. Hän ei
tuntenut mitään vapistusta, ei mitään pelkoa. Hänen mielensä oli tyyni,
mutta tämä tyyneys oli sen tyyneyden kaltainen, joka merellä käy
raivoavan myrskyn edellä. Se oli luonnon tyyneys vähää ennen hirmuista
ukkosen jyrinää.
Kauan aikaa seisoi hän liikkumattomana kuni valettu kuvapatsas. Kun
hänen kuohuvat ajatuksensa vihdoin puhkesivat sanoiksi, huusi hän
vihasta värähtelevällä äänellä: "Petetty! Siis on tämä konna vielä
kerran ilkeästi pettänyt minun! Hänessä ei siis ollut _rahtuakaan_
kunniantuntoa ... _ei rahtuakaan_! Mutta sallimus on selvästi
osoittanut, että täydellisin oikeus on minun puolellani, oikeus, jota
vastaan kaikki konnamaiset yritykset musertuvat kuni kallioon heitetyt
saviastiat. Tällä hetkellä olen minä täydellisesti vakuutettu, että
minulla on oikeus rangaista ... ja minä rankaisen! Rangaistakseni
moista konnaa en minä tarvitse ampuma-aseita."
Eversti Stålsköld vaikeni ja tehden suonenvedontapaisen, voimakkaan
liikkeen kohotti hän oikean kätensä. Kooten kaikki voimansa heitti hän
pistoolin, joka hänellä oli kädessä, paroonia kohden. Mutta tämä oli jo
pötkinyt käpälämäkeen, pistooli sattui erääsen ulkonevaan
kallionhuippuun ja juova säkeniä osotti sen tietä, kunnes se katosi
läheiseen kuiluun luultavasti kuuksi päiväksi piiloutuaksensa ihmisten
ilmoilta hyrskyvien aaltojen vaahtoavan vaipan alle.
Eversti Stålsköld henkäsi syvään ja hän luuli tukehtuvansa kiukusta,
joka paronin kurjamaisen menettelyn takia oli kiihtynyt hurjimmilleen.
Hän koetti keventää rintaansa huutamisella ... kirouksella,
siunauksella, sadatuksella -- yhdentekevää millä hyvänsä! mutta hänen
huulensa pysyivät yhteen puristettuina ja hänen oli mahdoton saada
sanaakaan suustansa. Silloin sattui pakenevan paroonin askeleitten
töminä hänen korvaansa. Saalistansa vainoavan jalopeuran nopeudella
lähti hän kiitämään sille suunnalle, josta tämä töminä kuului.
Edellisessä luvussa olemme maininneet että myöskin taloudenhoitaja Mörk
kuuli lähenevien askeleitten töminätä istuessaan veneessä. Myöskin
olemme huomauttaneet siitä äkillisestä mielenliikutuksesta, joka hänen
silloin valtasi.
Kauan ei herra Mörk'in tarvinnut alla epätiedossa siitä mitä nämät
kiiruhtavat askeleet merkitsivät, sillä pian kuuli hän paroonin, joka
yhä edelleen mitä kiiruimmasti riensi veneelle päin, huutavan; "Jumalan
tähden Mörk! Onko sinulla kaikki järjestyksessä? Taivas ja helvetti
ovat hyljänneet meidät! Me olemme hukassa! Lykkää heti ... heti ulos
maalta, jahka minä pääsen perille!"
Saatuansa suurella vaivalla änkytetyksi nämät sanat oli parooni ehtinyt
valkamaan, josta edellä olemme puhuneet.
"Onko kaikki järjestyksessä? Onko kaikki järjestyksessä?" huusi hän
vielä kerran kuumeentapaisella pikaisuudella ja valmistautui hyppäämään
kiveltä, jolla hän seisoi, veneesen.
"Kaikki on valmiina, herra parooni! Joutukaa vaan! -- reipas hyppäys!
Vielä emme ole hukassa! Rohkeutta vaan herra parooni!"
Herra Mörk oli tuskin ehtinyt lausua nämät sanat, ennenkuin hän
peljästyneenä peräytyi taaksepäin kuullessaan seuraavat sanat, jotka
lausuttiin vihasta ja kiukusta kauheasti värisevällä äänellä:
"Kuitenkin olette te hukassa! te olette molemmat kadotetut -- kadotetut
ainiaaksi! kadotetut tässä ja tulevaisessa maailmassa!"
Eversti Stålsköld oli saapunut ja hänen ojennettu kätensä tarttui
voimakkaasti kuni ruuvipihti paroonin niskaan.
"Kuolema ja helvetti", änkytti parooni hampaitansa kiristellen ja
taipui kuni muserrettu käärme voittajansa jalkoihin.
Elvira oli tähän saakka istunut äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena.
Nyt nousi hän äkkiä seisoalleen ja huudahti: "Se olet sinä! Taivaan
Jumala -- se olet kuitenkin sinä, Kustaa!"
Hän ojensi kätensä rannalle päin ja olisi langennut kasvoilleen
veneestä, jollei eversti Stålsköld samassa olisi sulkenut häntä
syliinsä. Tälle oli ollut silmänräpäyksen työ sinkauttaa parooni
tieltään ja kiiruhtaa rakastettunsa avuksi.
Eversti Stålsköld ei ollut tässä silmänräpäyksessä pitänyt lukua minne
ja mistä hän heitti parooni raukan, eikä hän myöskään ajatellut
pikaisen tekonsa seurauksia, mutta paroonille sattui se hyvä onni että
hän putosi veneesen, ihan uskollisen taloudenhoitajansa viereen.
Paroonin pudotessa liikahti vene äkkiä ja nuora irtaantui rannasta.
"Me olemme pelastetut!" jupisi herra Mörk ja koetti nostaa jaloilleen
herraansa, jonka jäsenille ja raajoille tuo pikainen veneesen tulo ei
ollut tuntunut erittäin suloiselta.
Ja he olivat pelastetut, mutta sen ohessa olivat he säikähtyneinä,
siihen määrään säikähtyneinä, ett'eivät kyenneet mitään toimittamaan.
Airot olivat paikoillansa hangoilla, mutta ei parooni eikä hänen
taloudenhoitajansa yrittäneetkään käydä käsiksi niihin. Vesipyörteet
saivat veneen valtaansa ja kiidättivät sitä hyvällä vauhdilla alas
koskea kohden, mutta edellisestä uhkaavasta vaarasta ja sitä
seuraavasta pikaisesta pelastuksesta säikähtyneet veneessä olijat eivät
näyttäneet huomaavan sitä. He lähestyivät yhä enemmän ja enemmän
vesiputousta ja vaahtopäiset aallot kuohuivat heikon aluksen
kumpaisellakin puolella. Parooni tointui vihdoin niin paljon, että hän
huomasi uhkaavan vaaran. Nousten polvillensa huusi hän sydäntä
vihlaisevalla äänellä: "Mörk! Mörk! Joudu... Tartu airoihin! Etkö näe
että me olemme perikadon partaalla!"
Äkkiä kuni pahasta unesta heräävä kavahti herra Mörk seisaalleen ja
silmäili hurjasti ympärilleen.
"Se on liian myöhäistä herra parooni! Se on liian myöhäistä!" parkasi
hän kamalasti ja hänen äänensä, joka kajahti kovemmin kuin kosken
pauhina, kuului rannalla seisovien korviin kuni hautaussäveleet
helvetin alhosta.
Tuskin olivat Mörk'in viimeiset sanat kajahtaneet, kun eversti
Stålsköld aivan lähellänsä kuuli hänelle tutun ähkyvän äänen ja
seuraavassa silmänräpäyksessä töytäsi Pekka hengästyneenä hänen
jalkoihinsa.
"Jumalan kiitos, etten tullut liian myöhään! Te olette siis vielä
hengissä, rakas isäntäni!" huudahti tämä uskollinen, rehellinen
palvelija toistaen samoja hellyyden osoituksia, joita hän kerran ennen
oli näyttänyt Aurajoen rannalla.
Muutamaa askelta ulompana seisoi se sotamies, jonka parooni oli
häätänyt talostansa pois ja joka nyt oli seurannut Pekkaa tämän
vakousretkellä. Kyyneleet silmissä katseli hän tuota harvinaista ryhmää
edessänsä ja etenkin loi hän sanomattoman lempeitä silmäyksiä Elviraan.
"'Taivaan armo' elää -- Jumalalle olkoon kiitos siiiä", sanoi hän.
"Niin 'taivaan armo' elää, siinä sinä olet oikeassa", lausui Stålsköld,
vielä melkein liikutuksen vallassa, "ja 'taivaan armo' on aina elänyt
ja on aina elävä. Turhaan koettavat ihmiset sammuttaa armon kipinätä --
se pilkoittaa vastustamattomasti myöskin ihmissilmälle ja ihmisjärjelle
läpitunkemattoman pimeyden läpi. Elvira! Emmekö me ole elävänä
todistuksena näiden minun sanojeni totuudesta?"
"Me olemme elävänä todistuksena siitä", kuiskasi Elvira ja koetti
hellällä väkivallalla irroittaa itseänsä eversti Stålsköld'in sylistä.