Jos kuningatar tahallisesta ilkeydestä ja tehdäkseen everstiluutnantin
päivät oikein ilottomiksi ja ikäviksi, oli valinnut Käkisalmen läänin
hänen pakolaisuuspaikakseen, niin hän ei koskaan olisi voinut valita
paremmin, sillä tila tuossa osassa isänmaatamme oli siihen aikaan mitä
kurjin. Ollen liian kaukana ei se saanut nauttia Brahen ensimmäisen
hallituskauden siunausta tuottavia hedelmiä, jotka tämän miehen toimien
kautta tulivat muun Suomen osaksi, ja v. 1641 yhdistettiin tämä lääni
Inkerin kenraalikuvernöörikuntaan ja siltä poistettiin siis kaikki
mahdollisuus tulla osalliseksi Per Brahen myöhemmästä vaikutuksesta
Suomessa. Aikomuksemme ei ole kertoa tämän ahnaiden virkamiesten
täydelliselle mielivallalle jätetyn läänin tilaa, jossa kaikki oli
kaupan ja oikeus myytiin enimmän tarjoovalle, vaan viittaamme niihin
historiallisin teoksiin, jotka ovat tehneet otteita tunnetun
tarkastusviskaalin Samuel Cröell'in hallitukselle antamasta
kertomuksesta, koskeva oloja täällä.
Syvästi vaikutti everstiluutnantin ihmis-ystävälliseen mieleen tuo
kurja läänin tila ja ne epäkohdat, jotka täällä olivat juurtuneet, sekä
ne rikokset, jotka täällä versoivat, kuten rikkaruoho viljavassa
maassa. Hän päätti voimainsa mukaan poistaa paheita. Tämä päätös koski
etupäässä sotamiehiä, jotka juovuksissa kuljeskelivat aamusta iltaan
niissä kylissä, joihin olivat majoitetut, hävittäen, ikäänkuin olisivat
olleet vihollismaassa. Vaikka everstiluutnantti Stålsköld heti ryhtyi
ankariin kuritoimiin, onnistui hänen vasta pitkien ponnistusten jälkeen
johonkin määrin hillitä pahetta, sillä sen tykkänään kukistamista ei
ollut ajattelemistakaan.
Tällaisissa toimissa, joista sotilaat nurisivat vaan väestö iloitsi, ja
opiskelemisessa kului hänen aikansa levollisesti vaan yksitoikkoisesti.
Mitään seurustelua ei ollut tarjona, sillä papit siinä pitäjässä, johon
hän oli asettunut asumaan ja naapuripitäjissä olivat raakoja ja
sivistymättömiä juoppoja, jotka kiroillen ja metelöiden viettivät
päivänsä kapakoissa. Myöskin asui eräs "lainlukija" läheisyydessä, vaan
tämä oli mitä sivistykseen tulee pappien kaltainen ja sitä paitsi
epärehellisyytensä ja ahneutensa takia yleisesti vihattu ja
halveksittu.
Everstiluutnantin iloisimmat hetket olivat ne, kun sai ystävältään
Jakobsson'ilta kirjeissä tietoja Tukholmasta. Vaan nämätkin
kirjoitukset olivat tavallisesti hyvin lyhyitä eivätkä tyydyttäneet
hänen uutishaluansa. Mainitsemme tässä muutamia niistä.
"Tukholma 1652 Marraskuun 25. --
"Ystävä everstiluutnantti! Armollisin kuningattaremme jatkaa iloista
elämäänsä samalla iloisella tavalla kuin tähänkin asti. Jumala häntä
suruista varjelkoon, sitä toivomme varmaan jokainen rehellinen
alamainen! Minä ja kaikki ystävät -- he pyytävät lausua terveisensä! --
jatkamme työtämme kaikkien menestykseksemme, vaan kuten kaikki
yksityiset henkilöt, niinpä mekin teemme työtä hiljaisuudessa ja
tyydymme vähään voittoon vaivoistamme. Minä sitä paitsi viritän omia
verkkoja itseäni varten, ilman että yhtiöllä on mitään tietoa siitä.
Hauskaa on kalastella myöskin itseään varten. Kaikki ovat tyydyttävän
terveitä paitsi Elsa, joka yhä vaan on hyvin kivulloinen ja näyttää
alakuloiselta ja kärsivältä. Synti on, jos sellainen kukka lakastuu
kevään ensi kukoistuksessa.
"En uskalla panna muuta paperille, sillä kovasti on tullut viime
aikoina toisten kirjeiden aukaiseminen ja Herra yksin tietää kuinka
monet silmät tarkastavat tätä kirjoitusta, ennenkuin se saapuu teidän
käsiinne. Hyvin vointia luvatussa Kaanaan maassanne toivoo teille
järkähtämättömästi -- uskollinen ystävänne Jakobsson."
Katkeran tunteen synnytti everstiluutnantissa ilmoitus Elsan horjuvasta
terveyden tilasta. Aavistuksen ääni hänen sydämmessään kuiskasi, että
Elsa rakasti häntä ja että murhe hänen kylmäkiskoisuudestaan saattoi
hänelle kärsimyksiä. Myös toinen ääni hänen sydämmessään kuiskasi
päivä päivältä yhä selvemmin, että myöskin hän rakasti Elsaa.
Everstiluutnantti tuumaili jo kirjeessä ilmoittaa tunteensa hänelle,
kun hän odottamatta sai Turusta kirjeen, jossa ilmoitettiin hänen
äitinsä kuolemasta. Tämä uusi suru valtasi nyt joksikuksi aikaa kaikki
hänen ajatuksensa ja poisti hänen mielestään kaikki muut tunteet. Hän
matkusti Turkuun hautaamaan rakastettua, vanhaa äitiänsä, oleskeli
sitten pari kuukautta tiluksillaan ja kun hän sittemmin tuli
olinpaikkaansa Käkisalmen lääniin, ei hän vielä ollut kirjoittanut
Elsalle.
Aika ei kuitenkaan voinut poistaa Elsan kuvaa hänen sydämmestään. Usein
hän ajatteli häntä ja vihdoin päätti hän vakaasti kirjoittaa hänelle.
Juuri samaan aikaan sai hän näin kuuluvan kirjeen Jakobsson'ilta:
"Tukholma Toukokuun 18 p. 1653. -- Ystäväni everstiluutnantti!
Tavallinen alamaisellinen kainous ja nöyryys kehoittavat minua ensiksi
ja etupäässä puhumaan Hänen Majesteetistansa kuningattaresta. Ja siitä
syystä on minulla erinomainen ilo ilmoittaa teille, että Hänen ylhäiset
jalkansa ovat niin terveet kuin suinkin toivoa voipi, ja kerrotaanpa
hänen baleteissa tanssivan entistä keveämmin ja miellyttävämmin.
Tämähän ei voi herättää muuta kuin mitä sydämellisintä iloa jokaisen
uskollisen alamaisen rinnassa, se kun ylimalkaan selvästi todistaa
Hänen Majesteettinsa terveyden olevan hyvän. Valtakunnalle on
tapahtunut suuri, korvaamaton vahinko -- Bourdelot ei ole enää
Ruotsissa! Eräänä yönä tämän kuun alussa hiipi hän tiehensä
Tukholmasta. Tuon suuren miehen kainoutta ei voi kyllin ihailla, hän
kun vain kaikessa hiljaisuudessa jätti pääkaupungin. Hänen aikomuksensa
oli selvästi välttää niitä haikeita kaipauksen valitushuutoja, joilla
kansa varmaankin olisi seurannut häntä, jos hänen lähtöaikansa vaan
olisi ollut tunnettu. Ja mitä ajatteleekaan hän kiittämättömästä
Ruotsista, tuo Bourdelot, mitä ajattelee hän siitä saituudesta, millä
valtakunta on palkinnut hänen suuret ansionsa? Olen kuullut
kerrottavan, että ne varat, mitkä hän vei mukanansa Ruotsista, eivät
nouse yli parin tuhannen taalarin. Todellakin mitätön summa! Mutta onpa
meillä, Jumalan kiitos, vielä espanialainen Pimentelli, mies joka
monessa suhteessa on itse Bourdelotakin etevämpi! Toivokaamme että
häntä ymmärretään kunniallisemmin palkita! -- Ystävät pyytävät
tervehtämään, työtä pitkitetään. Vaikka minulla on syytä luulla ett'ei
se huvita teitä, tahdon kuitenkin mainita että olin nykyisin eräissä
häissä. Häät olivat Elsan ja sen nuoren miehen, jota teidän oli tapa
nimittää 'tukkukauppiaan pojaksi'. Heidän luullaan tulevan
onnellisiksi, sillä ylkä on 'kunniallinen ja hiljainen mies'."
Pitemmältä ei everstiluutnantti voinut jatkaa lukemista, vaan kirje
putosi hänen kädestänsä. Pari, kolme päivää pysyi hän lukittuna
huoneisinsa eikä huolinut ruoasta että juomasta. Mitä hän näinä
yksinäisinä hetkinä ajatteli, voimme osaksi päättää siitä vastauksesta,
jonka hän kirjoitti Jakobsson'ille ja jossa hän muun muassa lausui:
"Tosiaankin tunnen minä olevani mitä onnettomimpia ihmisiä maailmassa,
niin köyhä maallisesta onnesta kuin joku ikinä on saattanut olla.
Mutta sen ohessa huomaan minä, että minä itse järjettömyyteni ja
ajattelemattomuuteni takia suuremmaksi osaksi olen ollut syynä siihen
enkä ole tarttunut onneen silloin kuin olisin voinut saavuttaa sen,
vaan olen eriskummallisessa sokeudessani päästänyt sen käsistäni. Olen
menetellyt tyhmän ihmisen tavalla, joka jättää toimittamatta tärkeimmät
asiansa, kunnes on liian myöhäistä ajatella niitä. Siis on minun
tosiaankin syyttäminen itseäni. Siihen terävään ivaan, jolla teidän
kirjeenne ovat kirjoitetut, en minä voi vastata samalla tavalla, sillä
minä olen alakuloinen", j.n.e. Yhtä surullinen mieli-ala ilmaisekse
koko kirjeen sisällyksestä ja yhtäläinen valitus toteuttamatta
jätetyistä aikeista onnen saavuttamiseksi.
Lähimmältä seuraavalta ajalta ei everstiluutnantti Stålsköld'istä ole
mitään erinomaista kerrottavaa, paitse mitä Pekka ja sotamiehet
muistuttivat, nimittäin "että heidän everstiluutnanttinsa kävi yhä
juonikkaammaksi ja että oli vaikea enää tehdä mitään hänen mieltänsä
myöten". He kummastelivat suuresti mikä onneton seikka lienee "tehnyt
hänen niin tyytymättömäksi kaikkeen" ja odottivat "että hän
parantuisi", mutta vuosi kului loppuun eikä mitään parannusta kuulunut.
Alussa vuotta 1654 sai everstiluutnantti ystävältänsä Jakobsson'ilta
näin kuuluvan kirjeen: Tukholma Helmikuun 20 p:nä 1654.
"Suuri surusanoma on minulla tällä kertaa teille kerrottava, oikea
onnettomuuden viesti! Meidän armollinen kuningattaremme eroaa
hallituksesta, ja astuu alas isäinsä kunniakkaalta valta-istuimelta.
Älkää ollenkaan toivoko, että asia tälläkin kertaa jääpi sillensä; ei
ole enää toivomistakaan; Hänen Majesteettinsa on täydellä todella
kyllästynyt meihin kelvottomiin, sittenkuin Pimentellikin,
epätoivoissaan siitä että tällä nuhjuskansalla on niin niukalta kultaa
ja aarteita, on lähtenyt pois maasta. Kreivi Maunu on auttamattomasti
joutunut haaksirikkoon onnen salakarille, ja tätä nykyä on Klaus Tott
se mies, joka täysin kauhoin ammentaa yltäkylläisyyden kaivosta. Tahtoo
harmista haljeta ajatellessa, että hän synnyltään ja sukuperältään on
ruotsalainen! Eikö olisi paljon kunniakkaampaa maalle ja valtakunnalle,
jos tämä Tott olisi esim. italialainen? -- Prinssi Kaarle Kustaa on
siis tuleva kuninkaasi! Mitä on ollut se tiedetään, mitä saadaan sitä
ei tiedetä.
"Ystävät ovat nähneet uutterat pyrintönsä kantavan hedelmiä ja
iloitsevat siitä.
"Toivon pian kohtaavani teidän, sillä epäilemättä tulevat uudet olot
häiritsevästi vaikuttamaan suloiseen lepoonne siellä Kaanaan maassa ja
saatte kai tyytyä lähempänä Siionin linnaa sijaitsevaan asuinpaikkaan.
Minä arvelen että jalopeura pian lähtee metsästämään ja silloin on
hyvä hänelle, jos hänellä on teidän kaltaisia apumiehiä seurassaan.
-- Hyvästi siksi Jakobsson".
Kului sitten taasen pitkä aika ennenkuin everstiluutnantti Stålsköld
sai mitään tietoja Tukholmasta, vaikka hän nyt hartaammin kuin koskaan
ennen halusi saada niitä. Saatuansa vihdoin kirjeen näki hän sen --
kuningattaren kirjoittamaksi. Hän kehoitti siinä everstiluutnanttia
saapumaan niille valtiopäiville, jotka hän oli kutsunut kokoon Upsalaan
toukokuun alussa, siten saattaaksensa valtakunnan säädyt tilaisuuteen
vastaan-ottamaan hänen jäähyväisensä ja vannomaan uudelle hallitsijalle
alamaisuuden ja uskollisuuden valan.
Kirjettä seurasi everstinvaltakirja ynnä lahjoituskirja, jossa hänelle
luvattiin kaksi taloa. Joko kuningatar oli katunut kovuuttansa
everstiluutnanttia kohtaan ja nyt tällä runsaalla armolla tahtoi
palkita sitä, taikka joko hän tahtoi tuleviksi ajoiksi pidättää häntä
puoluelaistensa joukossa, taikka mistä syystä hän lieneekin korottanut
hänen ja lahjoittanut hänelle nuo maatilat, varma on, että
vastanimitetty eversti ei ollut erittäin tyytyväinen saamaansa, hänen
omasta mielestänsä ja varmaan monen muunkin mielestä ansaitsemattomaan
everstin-arvoon. Paljoa mieluisammin olisi hän suonut jääväänsä ilman
tätä arvon-ylennystä ynnä sitä seuraavaa lahjoitus-kirjettä.
Kuningattaren kirje oli viipynyt niin kauvan matkalla että
everstiluutnantti Stålsköld sai sen vasta toukokuun alussa. Hänen
käskynsä mukaan lähti hän viipymättä matkalle Ruotsiin, mutta ennenkuin
hän saapui sinne, oli Kaarle Kustaa jo ehtinyt tulla kruunatuksi ja
Kristiina kuningatar oli lähtenyt pois maasta. Matkallansa oli
everstiluut ... eversti piti meidän sanoa! tavannut ainoastaan sangen
harvoja henkilöitä, jotka jonkunlaisella kaipauksella puhuivat
pois-menevästä kuningattaresta, mutta sitä vastoin oli seuraava iloinen
huudahdus kaikkialla tunkeunut kevennetyistä rinnoista: "Jumalan
kiitos! nyt olemme vihdoinkin saaneet kuninkaan maahan!"
Sama iloisuus, vaikka vielä innokkaampi, kaikui vastaan Tukholmassa.
Ensimmäisen iltansa vietti hän siellä Jakobsson'in seurassa, joka
pitkässä esitelmässä kertoi kaikesta siitä, mitä joko "P.C.G. seura"
taikka hän itse puolestaan oli toiminut jouduttaaksensa kuningattaren
luopumista hallituksesta ja niin pian kuin mahdollista saattaaksensa
valtikan prinssin käsiin. Suurin osa hänen esittelystänsä ei kuulu
tähän kertomukseen; ainoastaan seuraava kohta on meidän tässä ottaminen
huomioon.
"Te muistatte, hyvä eversti, varmaan sangen hyvin sen kesäaamun, jona
te saatoitte kuningatarta Drottningholmaan? Luultavasti on myöskin
säilynyt muistissanne se kukkula, jonka huipulta te katselitte luonnon
kauneutta ympäristössä; kun samassa kamala, hirvittävä ääni kyllä
harmittavalla tavalla keskeytti kaikki teidän runolliset mietteenne?"
"Kuinka? Tiedättekö te sen? Minä olen kuitenkin pitänyt asian salassa
ja kuningattarella ei liene ollut halua kertoa tätä tapausta
kellenkään!" huudahti eversti Stålsköld kummastuneena.
"Kukahan tietäisi tätä tapausta, jollen minä?" sanoi Jakobsson
hymyillen. "Minähän juuri varta-vasten sitä tarkoitusta varten laitetun
torven avulla sainkin aikaan tuon hirveästi kamalan äänen, joka saattoi
teidänkin urhoollisen sydämenne tuskasta sykkimään! Tuo oli kovin
hullunkurinen ajatus -- eikö niin? Mutta kun minä tiedän kuinka
taika-uskoisia ihmiset, viisaimmatkin niistä, ovat, niin päätin
kuningatarta kohtaan koettaa ennakkoluulon voimaa. Ja vielä tällä
hetkelläkin, olen vakuutettu siitä, että minä tällä kujeellani joudutin
hänen hallituksesta-luopumis-ajatuksiansa".
"Siitä minäkin olen varmasti vakuutettu", lausui eversti Stålsköld.
"Mutta missä ihmeellisessä paikassa te olitte piilossa, kun en minä,
vaikka tarkasti etsin, voinut löytää vähintäkään jälkeä teistä?"
Jakobsson rupesi nauramaan.
"Luuletteko", sanoi hän, "että minä olisin ollut kyllin yksinkertainen,
näyttääkseni itseäni jollekulle, kun tahdoin olla kummituksena ja käydä
semmoisesta! Ei eversti ystäväni, niin yksinkertainen en ollut! Ettekö
muista että te kerroitte minulle aiotusta retkestä, seuratessani teitä
Portugalin lähettilään asuntoon? Minulla oli sen tähden hyvää aikaa
valita paikka ja niin hyvin olin kätkeytynyt erääsen luolaan, ett'ette
olisi löytänyt minua, vaikka olisitte etsinyt neljä vuorokautta yhtä
mittaa!"
Kaarle Kustaa oli noussut Ruotsin valtaistuimelle pää täynnä suuria,
kunnianhimoisia tuumia. Ne unelmat suurista voitoista ja loistavista
urostöistä, jotka hänen oleskellessansa syrjäisessä Borgholmassa olivat
kangastaneet hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan, nämät unelmat
olivat nyt todellisuudessa pantavat toimeen. Sota oli sentähden hänen
ensimmäinen ajatuksensa aamulla, viimeinen ehtoolla. Ruotsin jalopeura
oli jo liian kauan levännyt, nyt piti sen taasen lähteä liikkeelle,
lähteä tavoittamaan uutta saalista ja vereksiä seppeleitä! Mutta minne?
siitä vaan oli kysymys. Pian saatiin tähänkin kysymykseen kuitenkin
vastaus ja sodan raivottaret alkoivat levittää hävitystä ja kauhua
onnettomassa Puolanmaassa.
Eversti Stålsköld'in ei suotu seurata sankarikuningasta hänen
voittoisalla retkellään Puolanmaan sydämeen. Hän lähetettiin sitä
vastoin siihen vähäläntäiseen joukkoon, joka Kustaa Aadolf
Lejonhufvud'in johdolla oli saanut toimekseen valloittaa Litvanmaata.
Kunniakkaalla tavalla lisättyään sotakunniaansa mainitussa maassa sekä
Liivinmaassa, seurasi hän samaa Lejonhufvud'ia, kun hän kesällä 1656
sotajoukon ylipäällikkönä tuli Suomeen, jonka rajain ylitse tsaarin
saaliinhimoiset joukot hävittäen olivat samonneet.