Kuluipa hyvän aikaa ennenkuin Jakobsson ja miehistö alkoi kaivata
everstiluutnanttia, sillä sumu oli niin sakea, että saattoi nähdä
ainoastaan lähinnä ympärillänsä olevat esineet, eikä herra Mörk
maininnut mitään siitä, mikä oli tapahtunut. Jakobsson oli mielettömänä
surusta ja epätoivosta, kun vihdoinkin kauan ha'eskeltuansa kannelta ja
hyteistä havaitsi, ett'ei hänen ystävänsä everstiluutnantti ollut
mistään löydettävissä. Herra Mörk'iltäkin kysyi hän, oliko tämä nähnyt
häntä, mutta taloudenhoitaja kielsi eikä sanonut tietävänsä mitään
kadonneesta. Tosin myönsi hän, että hän, herra Mörk, jonkun kerran
kiireessä oli kohdannut kaivatun, mutta nyt ei hän pitkään aikaan ollut
nähnyt vilaustakaan hänestä.
Mitään ei saattanut tehdä everstiluutnantin löytämiseksi, etenkään kun
ei tiedetty milloin ja mihin hän oli kadonnut. Tosin koetti Jakobsson
pyrkiä vastatuuleen, mutta yritys päättyi huonosti, sillä ensimmäinen
hyökylaine tempasi rajuun pyörteesensä molemmat käsipuut laitatuuleen
kääntyneestä laivasta sekä joukon kannella olevia, huononpuolisesti
kiinnitettyjä arkkuja. Hädin tuskin tai Jakobsson jahdin kääntymään
myötätuuleen, selvästi havaiten turhiksi kaikki kokeet taistella
riehuvia luonnon voimia vastaan.
Emme rupea kuvaamaan Jakobsson'in surua ja huolta, emmekä kertomaan
niitä epätoivosta lähteneitä valitushuutoja, joilla Pekka parka ilmaisi
tunteensa, kun kuuli rakastetun herransa hukkuneen.
Myrsky kesti lakkaamatta noin vuorokauden paikoilla. Kun tuuli
viimeinkin taukosi ja ilma selkeni, huomasi Jakobsson nyt melkein
tuuliajolla olevine laivoineen olevansa Pohjanlahdella muutamia
peninkulmia pohjoiseen päin Ahvenanmaalta.
Vanha suomalainen sananlasku sanoo: "Länsi ilman puhdistaa ja luode sen
perii". Jokainen, jota ilma-havainnot huvittavat, huomaa useimmissa
tapauksissa tämän sananlaskun toteutuvan. -- Niin kävi nytkin.
Jakobsson antoi sentähden levittää ne purjekaistaleet, jotka vielä
olivat jälellä, ja purjehti myötätuulta saaristoa kohden. Ensimmäinen
maa, minkä tapasi, oli Isonkarin saari, johon nyt on laitettu majakka,
mutta silloin oli se autio ja asumaton. Sieltä jatkettiin matkaa
Turkuun nykyäänkin käytettyä kulkuväylää myöten.
Raskas tehtävä oli Jakobsson'illa Turussa, yhtä raskas kun se suru,
joka kalvoi hänen sydäntänsä ja usein pusersi kyyneleitä hänen
miehekkäistä silmistänsä. Hän katsoi nim. velvollisuudekseen itse viedä
surusanoman tapauksesta kadonneen i'äkkäälle äidille. Hän kielsi
miehistöä ja Pekkaakin, jota ainoastaan hiukan oli saanut lohdutetuksi
sillä, että lupasi ottaa hänen palvelukseensa, puhumasta tapauksesta,
siten estääkseen sitä huhuna tulemasta äidin korviin. Sillä
Jakobsson'in arvelun mukaan pitäisi eukkoa jollakin tavalla valmistaa
ja sitten vähitellen saattaa hänen tietoonsa todellinen asian laita. Ja
mikä kauhea todellisuus! Näyttipä luultavalta, että tämä kova isku
murtaisi hänen sydämensä.
Ensimmäisenä päivänä Turussa ollessaan ei Jakobsson arvellut jaksavansa
käydä hänen luonansa. Mutta seuraavana päivänä täytyi hänen se tehdä,
sillä näytti arveluttavalta lykätä käyntiä tuonnemmaksi, sentähden että
Jakobsson vaan vähän aikaa aikoi viipyä Turussa, osittain myöskin
sentähden, ett'ei asiata enää ollut mahdollinen pitää salassa.
Ei Jakobsson nyt ensi kertaa käynyt everstiluutnantti Stålsköld'in
lesken luona, vaan oli hän edellisillä matkoillansa Suomeen monta
kertaa käynyt hänen luonansa välistä terveisiä, useimmiten kirjeitä
viemässä pojalta. Tällä kertaa oli hän tuovinaan terveisiä, niinkuin
tavallisesti, ja hän otettiin hyvin vastaan. Noudattaen ennen tekemiään
päätöksiä ei hän viittaamallakaan puhunut everstiluutnantin
surullisesta katoamisesta, vaan kertoili sitä vastaan hänen
hyvinvoinnistaan, ja hänen onnellisesta suhteestaan vallanpitäjiin ja
siitä loistavasta tulevaisuudesta, joka hymyili hänelle. Kun hän nyt
näki kuinka eukon silmät säteilivät ilosta ja tyytyväisyydestä joka
kerran kuin pojan nimeä mainittiin, silloin huomasi Jakobsson vasta
oikein selvästi tehtävänsä vaikeuden ja epätoivo sydämessä lähti hän
illalla jälleen jahtiinsa.
Unta ei ollut ajattelemistakaan; koko yön mietti hän keinoa miten
parhaiten ilmoittaisi äidille tuon kauhean sanoman. Viimein päätti
pyytää joltakin papilta neuvoa ja välitystä.
Kun hän sitten aamupuoleen nousi kannelle sattuivat hänen silmänsä
ahvenanmaalaiseen jaalaan, joka purjehti Aurajokea ylöspäin. Se
lähestyi ja näytti aikovan laskea maalle aivan lähelle sitä paikkaa,
jossa hänen oma jahtinsa oli. Jakobsson oli tuskin uskoa silmiänsä! Tuo
mies, joka juuri nousi jaalan matalasta kajuutasta, saattoikohan hän --
olla kukaan muu kuin -- ystävä everstiluutnantti! Olikohan mahdollista,
että maailmassa löytyi kaksi niin aivan samanlaista henkilöä? Ei!
Miehen täytyi olla hän eikä kukaan muu!
Jakobsson kiirehti sille paikalle, johon jaala samassa laski maalle.
"Ettehän liene pelästyttäneet vanhaa äitiäni ilmoituksella
kuolemastani?" olivat ensimmäiset sanat, jotka everstiluutnantti
Stålsköld -- sillä hän se todellakin oli -- lausui juostessaan
Jakobsson'ia vastaan.
"En ole, Jumalan kiitos ja kunnia, sitä tehnyt vielä!" vastasi
Jakobsson ja pudisti sydämellisesti ystävän ojennettua kättä, sitten
lisäsi hän: "Mutta selittäkää minulle nyt, kuinka katositte äkkiä
'Kaarle Kustaasta' sekä miten sitten pelastuitte?"
Katoamisestansa jutteli everstiluutnantti nyt sen minkä me olemme ennen
kertoneet.
"Pelastuksestani", jatkoi hän, "tulee minun kiittää taivaallista
Herraamme ja se oli sanan oikeassa merkityksessä Luojan armollinen
sallimus! Jouduttuani kuohuisiin aaltoihin olisin ennen pitkää tullut
kuolon omaksi, joll'ei onnellinen sattumus olisi tuonut tätä jaalaa,
jota näkemästä sumu esti meitä, aivan lähelleni. Se purjehti niin
lähelle minua, että sen keula oli vähällä musertaa minun. Huusin apua
ja muuan näistä siunatuista ihmisistä, joka sattui seisomaan laidan
luona köysi kädessä, heitti tämän heti mereen. Onnekseni putosi köysi
poikittain päälleni, jotta aivan helposti saatoin tarttua siihen ja
heti sen jälkeen vedettiin minä laivaan. Kuinka kauvan olin ollut
aalloissa en aivan tarkoin tiedä, mutta en luultavasti kauvemmin kuin
neljä, korkeintaan viisi minuuttia. Yhtä onnellisesti kuin
pelastuessani kävi meille edespäinkin, sillä meidän onnistui päästä
muutamaan satamaan Ruotsin rannikolla -- vieläpä aivan sattumalta.
Sieltä lähdimme matkaan, niinpiankuin myrsky oli tyyntynyt ja ilma
selinnyt ja -- nyt olemme täällä".
"Saattoikohan se paino, joka työnsi teitä eteenpäin -- olla mikään muu
kuin herra Mörk'in käsi? Ettekö aavista tässä mitään kavalaa
konnantyötä paronin puolelta? Kummallista on, että minä ensi hetkestä
olen aavistanut jotakin sellaista, vaikk'en ensinkään tiennyt, kuinka
onnettomuus tapahtui!" muistutti Jakobsson.
"Varmasti en voi syyttää herra Mörk'iä syypääksi onnettomuuteeni",
vastasi everstiluutnantti Stålsköld, "mutta en tahdo kieltää suuresti
epäileväni häntä. Putosin niin nopeasti, ett'en ennättänyt katsoa
ympärilleni painoiko hartioitani taloudenhoitajan käsi vai joku irti
päässyt köyden pää. Sitä paitsi on eräs toinen seikka, jota kauvan
turhaan olen miettinyt, johtunut mieleeni. Luulen tunteneeni tämän
taloudenhoitajan olleen niiden roistojen valepukuinen johtaja, jotka
hyökkäsivät kimppuuni kuningattaren kruunauspäivä-iltana -- tuo
mustavaippainen mies".
"Hitto vieköön! Olenpa varma, ett'ette ole erehtyneet! Hän se
varmaankin oli! Ja me pääsemme vähitellen paronin pirullisten vehkeiden
perille!" huudahti Jakobsson ja lisäsi: "Yhtä varma on, että juuri
hän työnsi teidät mereenkin. Puolueettomana todistuksena hänen
rikoksellisuudestaan on hänen teeskennelty tietämättömyytensä teidän
onnettomuudestanne. Hän ei sanonut nähneensä teitä onnettomuuden
tapahtuessa".
"Tämä seikka on todella seikka, kahden veroinen, sillä hän seisoi aivan
lähelläni, eikä tapaturmani saattanut jäädä häneltä huomaamatta,
etenkään kun olimme samassa työssä, erään arkun kiinniköyttämisessä,
joka oli vähällä murtautua laidan läpi".
"Lisätodistukseksi epäluuloilleni kuulin hänen vakuuttavan paronille:
'Kyllä meri saaliinsa pitää', siitä saattoi hän, herra Mörk, panna
sielunsa autuutensa pantiksi. Kaunis pantti tosiaankin! Jos hän olisi
pannut sielunsa ikuisen kirouksen takaukseksi, se olisi toki jotakin
ollut! -- Se vahingon ilokin, jolla paroni kertoi Elviralle teidän
katoamisestanne, saattaa tavallansa kelvata todistukseksi".
"Entäs Elvira -- mitä sanoi hän?" -- kysyi everstiluutnantti ja odotti
nähtävällä kiihkeydellä vastausta.
"Hän päästi kovan tuskan huudon. Sitten kuulin paronin purevan
hammastaan vihasta ja kun pelkäsin, että hän rääkkäisi tuota onnetonta,
tempasin kajuutan oven auki ja astuin sisälle. Näin silloin paronin
käsi pystyssä seisovan pyörtyneen rouvansa vieressä. Hän pyysi apuani
ja yksin voimin onnistui meidän pian saada Elvira tuntoihinsa.
"Elvira raukka!" -- huokasi everstiluutnantti.
Heidän puhelunsa keskeytti silloin kummallisesti värisevä ääni, joka
käänsi heidän huomionsa puoleensa. He kääntyivät syrjään nähdäksensä
mistä tuo outo ääni tuli. Mitä näkivät he? He näkivät Pekan syöksevän
siihen paikkaan, jossa seisoivat. Sinne päästyään heittäytyi hän
everstiluutnantin jalkoihin, suuteli hänen jalkineitansa ja käyttihe
kaikin puolin hullun tavoin. Milloin itki hän milloin nauroi ja teki
molempia niin äänekkäästi, että ympäristö kaukaa kajahteli. Vaikka
everstiluutnantti tuli liikutetuksi näistä palvelijansa hellistä
uskollisuuden osoituksista häntä kohtaan, huomasi hän kuitenkin, että
hänen täytyi käyttää mahtisanoja ja uhkauksia, ennenkuin voi saada ylen
onnellista Pekkaa rauhoittumaan ja malttumaan. Sitten lähti
everstiluutnantti, Pekan seuratessa hänen kintereillään, äitinsä
luokse, joka asui kaupungin etevimmän kadun, Linnankadun varrella.
Sen ilokohtauksen -- pian samantapainen kuin Pekan osoittama -- joka
oli äidin ja pojan välillä kohtaamisen ensimmäisinä onnellisina
hetkinä, jätämme kertomatta. Siinä kyllä että äitiä kohdannut ilo oli
hänestä niin suuri, että hänen täytyi siitä mainita lähimmille
ystävilleen ja tuttavilleen. Siinä tarkoituksessa päätti hän seuraavana
päivänä panna toimeen suuret päivälliset. Valittu seura kokoontuikin
silloin everstiluutnantti Stålsköld'in lesken luokse.
Etupäässä mainitsemme provessori ----ksen, joka oli Turun yliopiston
etevimpiä kaunistuksia, sitten pormestari B:n, assessorit Turun
hovi-oikeudessa, vapaasukuiset herrat C---- ja G---- y.m. y.m.
Kaupungin arvokkaimpia miehiä. Tuskin tarvinnee muistuttaakaan, että ne
heistä, jotka olivat naimisissa, toivat rouvansa muassaan.
Tosin näyttivät koko pidot everstiluutnantista hiukan
pikkukaupunkimaiselta ja hän hymyili makeasti, kun jokainen vieraista
ruo'alle istuutuessaan veti esille omat kemuihin tuodut veitsensä ja
kahvelinsa -- tämä tapa oli jo hylätty Tukholman korkeimmissa piireissä
-- mutta tämä pikkukaupunkimaisuus tuntui hänestä samalla myöskin
viehättävältä ja miellytti sitä paitsi outoutensa takia. Muuten oli
everstiluutnantittaren vanha palvelijavaimo, mitä ruokaan tulee, tehnyt
todellisia ihmetöitä, niin ett'ei itse ruokalajien suhteen ollut
mitään muistuttamista, mutta sitä vastaan näytti tarjoileminen
tukholmalaisesta hiukan nurinpäiseltä.
Puhelukin ja puhelu-aine tuntui hänestä hiukan tavattomalta ja
vieraalta. Täällä ei vaivattu päätä valtiollisilla kysymyksillä.
Sitä vastaan kertoi provessori ----us pitkässä esitelmässä sen
jumalantuomion päätöstä, jonka mukaan velho ja noita-akka,
Harakka-Maija Säkylän pitäjästä muutamaa päivää ennen oli kärsinyt
Aurajoessa. Noita oli uponnut ja sen johdosta vapautettu, mutta
pvovessorin arvelun mukaan "oli hän kuitenkin Kyöpelissä kävijä,
täynnänsä perkelettä ja pirun saastaisia juonia". -- Todistukseksi
tähän otettiin, että hän muun muassa oli "saatanaisilla lääkkeillä"
parantanut miehen, joka oli taittanut jalkansa, ja että hän oli
noitunut naapuriemännän kaikki maitolehmät, jonka asian tämä,
naapuriemäntä, kalliimmilla valoilla oli todistanut.
Jumalantuomioiden ehdottoman varmuuden puolustukseksi ja provessorin
mielipidettä vastaan puhui moni puhuja, ottaen esimerkiksi joukon
kokeita "todellisista noidista" ja semmoisista henkilöistä, joita joku
pahansuopa oli syyttänyt viattomasti noituudesta. Niin esim. ei ollut
muuan "monitietoinen noita-akka" Lemussa uponnut, vaikka "petollisesti
oli kiviä ja lyijyä päälläns' kantanut". Ei ollut siis "tällekään
perkeleen lapselle, joka kuitenkin oli myynyt itsensä herrallensa ja
isällensä pirulle 30 taalarista", onnistunut estää jumaluuden totuutta.
Hän olikin roviolla saanut hyvin ansaitun rangaistuksensa.
Sitä mieltä, jota nämät viimeksi mainitut puolustivat, olivat useimmat
seurassa olijat. Harakka-Maija olisi siis pidettävä viattomasti
syytettynä henkilönä.
Iltaan myöhään jatkettiin vieraspitoja ja kaikki erosivat sitten
iloisina ja tyytyväisinä, toivottaen toisillensa "hupaista yötä ja
rauhaa saatanan juonilta ja noitien saastaisilta vehkeiltä".
Turussa tapasi everstiluutnantti Stålsköld myöskin talojensa pehtorin.
Niistä kuudesta talosta, joihin hän oli saanut kiinnekirjan, oli hän
kuitenkin itse asiassa saanut ainoastaan viisi. Kuudenteen ja parhaasen
saaduista tiluksista oli eräs toinen aatelismies ennen saanut
kiinnekirjan, ja kun tämän kiinnekirja oli vanhempi kuin
everstiluutnantin, niin täytyi viimeksi mainitun luopua kaikista
vaatimuksistaan kiistan-alaiseen taloon. Sellaisia rettelöitä tapahtui
usein siihen aikaan, sillä kuningattaren muisti ei aina ollut hänen
anteliaisuutensa vertainen.
Näitä tiluksiansa ei everstiluutnantti ollut koskaan nähnyt. Nyt
päätti hän pehtorin seurassa matkustaa niitä katsomaan, etenkin kun
tilukset eivät olleet kovin kaukana Turusta. Hän huomasi niiden olevan,
mikäli hän ymmärsi, jotenkin hyvässä kunnossa, kiitti pehtoria
uskollisuudestaan ja rehellisyydestään, ja lähti sitten, ainoastaan
Pekan seurassa, joka sillä välin oli palannut matkaltaan Paimioon,
joukkonsa luokse, joka, niinkuin ennen on mainittu, oli Käkisalmen
läänissä.