Bourdelot tuli pian Ruotsin hovin johtavaksi hengeksi ja kuningattaren
etevimmäksi suosikiksi. Aikomuksemme ei ole lähemmin kertoa siitä
suuresta vaikutuksesta, jonka hän sai kuningattareen, kuinka hän
mitättömillä viisasteluillaan kumosi kuningattaren mietteet
siveellisestä arvosta, kuinka hän tämän sydämestä sammutti viimeisenkin
uskonkipinän ilmoitettuun uskontoon j.n.e. -- tahdomme vaan puhua
hänen suhteestaan everstiluutnantti Stålsköld'iin. Kaikki vihasivat
Bourdelot'a, mutta ainoastaan harvat uskalsivat julkisesti näyttää tätä
vihaansa, useimmat imartelivat tuota mahtavaa miestä päästäkseen siten
hänen ja hänen kauttansa kuningattaren suosioon. Niiden joukkoon, jotka
eivät kammoneet näyttää halveksumistaan Bourdelot'a kohtaan, kuului
everstiluutnantti Stålsköld. Mutta Bourdelot'kin puolestansa näytti
alusta alkaen katsovan karsaasti everstiluutnanttiin. Varmaankin oli
hän tuntenut tämän tuosta ensimmäisestä kohtaamisesta kestikievarissa
-- niin luuli everstiluutnantti ja oli myöskin vakuutettu siitä, että
Bourdelot, vaikutti häntä vastaan kuningattareen, sillä se luottamus,
jota tämä ennen oli osoittanut häntä kohtaan, hälveni päivä päivältä ja
kuningatar antoi enää hyvin harvoin mitään hänen toimekseen.
Mitä everstiluutnantti jo aikoja oli arvannut, se tuli hänelle
täydelleen selväksi, kun Bourdelot muutamana päivänä kysyi häneltä
suoraan, oliko hän, everstiluutnantti, ennenmainitussa kestikievarissa
kohtaamisen aikana ollut matkalla. Kysymys ei aivan suorastaan koskenut
asiaa, mutta everstiluutnantti arvasi, mitä sillä tarkoitettiin, ja
vastasi jyrkästi, ett'ei hän aikonut ensinkään ryhtyä vastaamaan "herra
Bourdelot'ille". -- Asia jäi siksensä silloin ja ranskalainen lähti
vihoissaan ja loukattuna pois.
Mutta vähän myöhemmin teki hän saman kysymyksen. Nyt puhuikin hän
peittelemättä "heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan" ja pyysi
everstiluutnanttia, jos tahtoi välttää pahoja seurauksia, suoraan
tunnustamaan totuuden.
Suuttuneena vastasi tämä: "Jo ennen olen sanonut, ett'en ole
velvollinen tekemään teille vähintäkään tiliä ja ett'eivät matkani
kuulu teihin ensinkään, matkustanpa minne tahansa! Nyt lisään vaan,
että jos vielä kerran uskallatte tehdä niin hävyttömän kysymyksen, niin
rankaisen teitä sellaisella korvapuustilla, jota teidän ranskalaiset
korvanne eivät pitkiin aikoihin liene tunteneet!" -- Ja antaakseen
sanoilleen enemmän painoa teki everstiluutnantti uhkaavan liikkeen
kädellään.
Kuohuen vihasta lähti Bourdelot kuningattaren luokse. Seuraukset
tulivat pian näkyviin, sillä tähän aikaan ei rankaisematta saattanut
loukata Bourdelot'a, "aikakautensa suurinta miestä", joksi Kristiina
sokeassa ihailussaan tavallisesti sanoi häntä. Everstiluutnantti
kutsuttiin kuningattaren luokse ja sai ankarat ripitykset. Kuningatar
sanoi, ett'ei "hän ansainnut sitä suosiota, jota hän, Kristiina, tähän
saakka oli osoittanut hänelle" sekä käski hänen rangaistuksen uhalla
suuresta rikoksestaan heti lähtemään Tukholmasta ja palvelemaan
tästälähin muutamassa rykmentissä, joka oli Käkisalmen läänissä lähellä
Venäjän rajaa.
Everstiluutnantti kuunteli tuomiotansa aivan tyynellä mielellä ja varma
on, ett'ei hän pitänyt rangaistusta niin kovana, kuin se oli aiottu,
sillä jo aikoja ennen tätä oli hän tyytymätön nykyiseen asemaansa ja
sitä paitsi kovin kyllästynyt näkemään, kuinka valtakunnan arvokkaimmat
miehet jäivät syrjälle Bourdelot'in ja muiden hänen kaltaistensa
rinnalla.
"Nyt pääset kotiin, Pekka, Suomeen", sanoi everstiluutnantti linnasta
kotiin päästyänsä palvelijallensa. "Kuningatar on käskenyt minua
matkustamaan sinne ja sinä tulet luonnollisesti mukaan. Laita sentähden
pian kapineeni kokoon matkaa varten!"
Pekka seisoi aluksi äänetönnä ilosta. Viimein huudahti hän kuitenkin:
"Hyvä Jumala, miten siunatun hyväntahtoinen kuningas tuo kuningatar
kuitenkin on, kun on ollut niin armollinen herra everstiluutnanttia ja
entäs minua sitten, syntistä ihmisparkaa kohtaan! Saanhan minäkin
matkustaa Paimioon, herra everstiluutnantti?"
Everstiluutnantti hymyili Pekan käsitykselle asiasta ja vastasi:
"Saatpa tosin käydä sukulaistesi luona sill'aikaa kuin minä oleskelen
Turussa, mutta sitte matkustamme paljoa kauemmaksi aina Venäjän
rajalle".
"Eihän tuo raja liene paljoa tuolla puolen Paimiota?" kysyi Pekka
levottomasti.
"Ompa hyvin kaukana -- monta kymmentä peninkulmaa".
Tämä vastaus ei ollut omiansa rauhoittamaan Pekka parkaa, joka tähän
saakka oli luullut, ett'ei pari penikulmaa idempänä Paimiota oleva maa
enää kuulunut Suomeen.
"Ohhoh", huokasi hän. "Jos on niin pitkä matka, niin on asia yhtä pitkä
kuin leveäkin!"
Everstiluutnantti meni sitten jättämään hyvästit Tukholmassa asuville
ystävillensä ja siinä tarkoituksessa lähti hän ensiksi Aake Berg'in
luokse. Mitä lähemmäksi hän tuli sitä asuntoa, jossa oli saanut nauttia
niin hellää kohtelua, sitä surullisemmalla mielellä tunsi hän olevansa.
Eikä saattanut hän salata itseltänsä, että syynä hänen levottomuuteensa
ja suruunsa oli pää-asiallisesti eroaminen Elsasta. Eikä hän myöskään
enää saattanut itseltänsä salata, ett'eivät hänen tunteensa Elsaa
kohtaan likimainkaan olleet kylmät. Ompa tuo toki koko kummallista!
mietti hän. Rakastaisinko toden teolla häntä? Onko siis ensilempeni
kuihtunut ja tuntuisiko se muiston elämä, jota olen vannonut eläväni,
minusta tyhjältä ja turhalta? Näihin kysymyksiin pysähtyivät hänen
ajatuksensa hetkeksi epäillen, mutta sitten jatkoi hän jälleen
itsetutkistelemuksiansa: Onko se tunne, joka minulla on Elsaa kohtaan,
samanlaatuinen kuin tunteeni Elviraa kohtaan.
-- Tähän pakoitti hän itseänsä vastaamaan: Ei! Ei! -- Mutta niistä
kielloista huolimatta syntyi samantapaisia kysymyksiä: Minkä päätöksen
teen nyt oikeastaan? Tunnustanko, ennenkuin eroamme ehkä ainiaaksi,
Elsalle ne tunteet, jotka minulla on häntä kohtaan? Mutta se ei saata
koskaan tulla kysymykseen, sillä eiväthän nämät tunteet olekkaan muita
kuin myötätuntoisuuden ja mieltymyksen tunteita! Enkö mainitse mitään
tästä? Mutta pitääköhän minun olla vaiti?
Kieltävä vastaus oli taas pääsemäisillään hänen huuliltansa, kun hän
samassa pääsi perille.
Rikkaan tukkukauppiaan everstiluutnantin mielestä vihattava poika
oli myöskin tullut käymään Aake Berg'in perheessä. Elsa näytti
tyytyväiseltä ja iloiselta kuin leivonen keväällä! Everstiluutnantti
huomasi ylpeytensä syistä, joita ei saattanut ymmärtää, tulevan kovasti
loukatuksi nuoren tytön ilosta. Hän ei tullut hetkeäkään ajatelleeksi
ett'ei tyttö saattanut aavistaakkaan hänen lähtevän kohta. Hänen
jäähyväisensä olivat kylmät ja jäykät. Selvään huomasi hän, miten Elsa
silloin vaaleni ja hän tunsi tämän pienen käden, silloin kuin se
ojennettiin jäähyväisiksi, vapisevan -- mutta tukkukauppiaan poika
seisoi siinä aivan lähellä ja Stålsköld'in lannistavat ja ylpeät
katseet siirtyivät hänestä Elsaan ja taas takaisin häneen.
Mitä synkimmällä mielellä ja huonoimmalla tuulella lähti
everstiluutnantti sitten Jakobsson'in luokse.
"Sitten sopii että seuraatte minua Turkuun", sanoi tämä niin pian kuin
oli kuullut, mistä oli kysymys. "Tärkeät kauppa-asiat vaativat, että
itse olen siellä ja minä matkustan sinne jahdillani 'Kaarle Kustaa'.
Mutta omituinen tapausten yhtyminen on tämä! Tietäkää, ystävä
everstiluutnantti, että laivassa tulee olemaan muitakin matkustajia,
kuin te".
"Keitä sitten?"
"Arvatkaappa! He ovat hyvin tuttuja".
"Tiedän itseni huonoksi arvaajaksi enkä uskalla koettaa".
"Paroni Gyllenström".
"Hänkö!!"
"Ja hänen perheensä".
"Siis Elvirakin?"
"Hänkin"...
"Sitten lienee parasta, ett'en minä lähde 'Kaarle Kustaa' nimisellä
jahdillanne".
"Miks'ette?" kysyi Jakobsson. "Jahdin peräpuoleen on laitettu erityisiä
huoneita juuri matkustajien varalta -- niitä käyttäkööt he. Itseäni
varten olen laitattanut kuntoon muutaman hytin kokkapuolella -- te
saatte majoittua luokseni. Täten voitte, jos haluatte, välttää matkalla
kaiken yhteensattumisen paroonin kanssa".
Everstiluutnantti Stålsköld mietti hetken.
"Epäilettekö, ystävä everstiluutnantti?"
Vielä hetken punnittuaan asiaa näytti everstiluutnantti äkkiä
tekevän päätöksensä ja vastasi: "Olkoon menneeksi -- minä suostun
tarjoukseenne. Mutta miksi ette ole ennen ilmoittaneet minulle paronin
matkaa?"
"Sain vasta tänä aamuna tiedon siitä, kun hänen taloudenhoitajansa oli
täällä tekemässä kuljetussuostumusta. Aikomukseni oli käydä tänään
luonanne".
"Minkä sanoi taloudenhoitaja syyksi herransa matkaan?"
"Siitä oli tosin kysymys, mutta hän on hyvin salaperäinen... Tunnetteko
häntä?"
"En ... tietääkseni en ole koskaan nähnyt häntä".
"Niinkuin sanoin -- hän on hyvin salaperäinen ja antoi vaan
puolinaisia, karttelevia vastauksia. Niin paljon ymmärsin, että paroni
haluaa maa-elämän hiljaisuuteen ja tahtoo nähdä Hämeessä olevia suuria
kartanoitansa. Muuten lienee hänen suosikkina olonsa lopussa".
"Lopussa on se ollut jo kauvan. Mutta Reetta? Onko hän ilmoittanut
mitään uutta?"
"Tuo raukka oli täällä ja valitteli ääneensä sitä, ett'ei hän saa
seurata emäntäänsä. Paroni ei salli sitä. Muuta mainittavaa ei hän
tiennyt kertoa, kuin että hän päivä päivältä oli tullut yhä
synkkämielisemmäksi".
"Onkohan Elvira alkanut epäillä häntä?"
"Ehkä".
"Koska lähdetään matkalle?"
"Ylihuomenna varhain".
"Hyvä -- kyllä laittaudun valmiiksi siksi".
Sitten lähti everstiluutnantti pois.
Varhain ennenmäärätyn matkapäivän aamulla lähti jahti "Kaarle Kustaa"
purjehtimaan Tukholman ankkuripaikasta. Tuuli oli myötäinen ja matka
kului joutuisasti, mutta kappaleen matkaa Vaksholman toisella puolen
tuli ilosta loppu ja matkustajamme saivat vastatuulen. Päälle
päätteeksi rupesi satamaan, seikka, joka yhteydessä kevätilman
kylmyyden kanssa -- oli näet Toukokuun loppupuoli v. 1652 --, pakoitti
matkustajat pysymään hyteissänsä. Monta päivää yhtämittaa luovittuansa
tuli laiva Söderarm'in kodalle, ja kun tuuli oli kiertänyt hiukan
eteläänpäin, ei Jakobsson enää epäillyt laskea ulapalle ja suunnata
Ahvenanmaata kohden, vaikk'ei häneltä jäänyt huomaamatta, että mustia
pilviä alkoi nousta kaakkoiselle ilmanrannalle ja että laineita peitti
tuo tenhon-omaisesti välkkyvä loiste, joka tavallisesti ennustaa
myrskyä. Mutta hän luotti keväiseen vuoden-aikaan ja pahimmassa
tapauksessa laivan hyvään rakennustapaan, lukuisaan miehistöön ja
lujaan taklaukseen.
Matkan kuluessa oli everstiluutnantti Stålsköld vaan pari kertaa nähnyt
Elviran. Mutta he eivät kuitenkaan olleet puhelleet keskenänsä ja
heidän molemminpuolisena tervehdyksenään oli pitkä, surullinen silmäys.
Ei ollut everstiluutnantti ollut paroninkaan puheilla, vaikka he
muutaman kerran olivat kohdanneet toisensa kannella. Mutta sitä vastaan
olivat he luoneet toisiinsa silmäyksiä, silmäyksiä niin kolkkoja ja
uhkaavia kuin viha ja kosto.
Sivumennen mainitkaamme, että paronin suosio todellakin, niinkuin
Jakobsson äsken mainitsi, oli lopussa kuningattaren luona. Hänen
epäsuosionsa oli kasvanut samassa määrässä kuin hänen mielensä ja
kasvonsa synkistyivät; iloa rakastava Kristiina ei voinut sitä kärsiä;
hän tahtoi nähdä iloisia kasvoja ympärillänsä. Lisäksi oli paroni
jonkun huolimattomuuden kautta suututtanut kuningattaren ja siten
antanut hänelle tilaisuuden osoittaa suuttumustaan. Hän sai nyt
pitkällä nuhdesaarnalla osansa, vieläpä runsaalla mitalla. Lopuksi
ilmoitti kuningatar, että paroni mieluusti saattaisi pysyä poissa
hovista. Ei ole vähintäkään epäilemistä, että tämä seikka oli paljon
lisännyt paroni Gyllenström'in synkkämielisyyttä ja että se kuului
niiden pääperusteiden joukkoon, jotka synnyttivät hänessä päätöksen
vetäytyä pois syrjäisille tiluksillensa Hämeesen.
Löytyipä henkilö, joka enimmäkseen oleskeli kannella ja jonka
everstiluutnantti näki joka kerran kun pisti päätänsä kajuutasta, ja
tämä oli paronin taloudenhoitaja herra Mörk. Herra Mörk'illä ei syyttä
ollut nimeänsä, sillä hän oli synkkyydessä herransa vertainen.
[Ruotsalainen sana _mörk_ merkitsee: pimeä, synkkä.] Tiiviisti
suljetuin huulin ja rypistetyin kulmakarvoin kulki hän tavallisesti
levottomasti laivan toisesta päästä toiseen, silloin tällöin puhutellen
jotakin merimiestä ja väliin seisahtaen, hetkeksi katsellakseen alas
veteen, jonka jälkeen levoton käveleminen jälleen alkoi.
Löytyy henkilöitä, jotka, vaikk'eivät pienimmälläkään tavalla ole
tehneet meille pahaa, kuitenkin jo ensi esiytymisessään vaikuttavat
vastenmielisesti meihin: everstiluutnantti Stålsköld'istä oli herra
Mörk sellainen henkilö. Taloudenhoitajan läsnä olo herätti hänessä
saman tunteen kuin käärmeen läheisyys tavallisesti herättää useimmissa
ihmisissä: he kammoksuvat, vaikka tietävätkin, ett'ei käärme ole
myrkyllistä laatua.
Erittäinkin kiintyi everstiluutnantin huomio herra Mörk'in ääneen ja
joka kerran, kun kuuli tämän puhuvan, mietti hän: Varmaankin olen
kuullut tämän äänen ennen, mutta milloin ja missä? Kaikin tavoin koetti
hän muististaan saada vastausta tähän kysymykseen, mutta turhaan.
Niinkuin taloudenhoitajan ulkomuoto oli täydellisessä sopusoinnussa
hänen herransa ulkomuodon kanssa, niin näkyivät he muutoinkin
soveltuvan toisillensa ja Jakobsson sanoi havainneensa, että he pitivät
usein pitkiä ja salaisia keskusteluja.
Tämän johdosta tuli everstiluutnantti seuraavaan johtopäätökseen:
"Neuvoitelkoot mistä hyvänsä; kenenkään hyväksi eivät he neuvoittele".
Sillä välin jatkoi jahti "Kaarle Kustaa" matkaansa ja tuli joka hetki
kauvemmaksi Ahvenanmerelle. Tuuli kiihtyi ja muuttui, joka hetki
uhkaavamman näköiseksi. Ei ollut enää epäilemistäkään, että myrsky oli
tulossa ja Jakobsson sai pian syytä katua tottelemattomuuttaan
varoittavia merkkejä kohtaan. Sillä niiden sysimustien pilvien,
jotka ensin olivat näkyneet taivaan kaakkoisella rannalla ja jotka
sieltä pian levisivät yli koko taivaankannen, povessa oli kolme
merenkulkijoille peloittavaa vihamielistä raivotarta, jotka
rajumyrskyn, lumituiskun ja usvan muodossa syöksyivät vihasta ja
pelosta korkealle tyrskyvää merta vastaan.
"Kaarle Kustaa" parka, heikko lastu, oli tuskasta huokaillen osallisena
aaltojen raivoisassa leikissä ja pimeä, yötä mustempi, oli ylt'ympäri
lavan.
Jakobsson huomasi pian mahdottomaksi pyrkiä Föglön saaristoon, sillä
toiselta puolelta oli tuuli, joka oli kääntynyt itäänpäin, siihen liian
niukka, toiselta puolen niin tuima ja raju, että ainoana
pelastuskeinona näkyi olevan laskea myötätuulta. Miehistö oli täydessä
toimessa osittain pumpun ääressä, osittain korjaamassa niitä
purjeenrepaleita, jotka ensimmäinen raivokas tuulenpuuska oli jättänyt
jälelle, sekä kiinniköyttämässä kannella olevia tavaroita, joista
hyökylaineet jo olivat pyyhkäisseet pois osan.
Näinä hädän hetkinä otti everstiluutnanttikin tehokkaasti osaa
pelastustyöhön. Tottuneena olemaan ensimmäisenä siellä, missä vaara oli
suurin, ei hän nytkään halventanut sitä horjumattoman rohkeuden ja
lujan päättäväisyyden mainetta, jota hän suuressa määrässä nautti, vaan
kiihoitti esimerkillänsä miehistön kestävyyttä ja rohkeutta.
Herra Mörk samoin osoitti olevansa kaikin puolin pelkäämätön mies.
Everstiluutnantti Stålsköld huomasi hänen alati sivullansa, valmiina
auttamaan milloin ja missä sitä tarvittiin. -- Siten olivat he yhdessä
asettamassa paikoillensa raskasta arkkua, joka uhkasi katkaista
käsipuut. Everstiluutnantin kasvot olivat käännetyt mereen päin, ja
kädellään nojautui hän toiseen harukseen; herra Mörk oli juuri hänen
takanaan. Silloin tuli äkkiä kauhea hyökylaine ja laiva kallistui
kovasti. Everstiluutnantti Stålsköld tunsi jalkansa horjuvan ja
selässänsä kummallisen painon, joka työnsi eteenpäin -- seuraavassa
silmänräpäyksessä katosi hän suin päin vihaisesti ärjyvien aaltojen
kuohuvaan syliin.