Pian oli everstiluutnantti valmis matkalle.
"Et saa ainoallekaan ihmiselle jutella matkastani", sanoi hän
palvelijallensa, joka seurasi häntä pihalle. "Jos joku tulee minua
hakemaan, niin pitää sanomasi, että olen sairaana enkä sentähden saata
päästää ketään luokseni. Sano esim., että olen kuumeessa! Ymmärrätkö
minua?"
"Ymmärrän kyllä, herra everstiluutnantti!" vastasi palvelija, murtaen
siten, että saattoi heti huomata hänet suomalaiseksi. Hän oli muuten
noin 20 vuotias nuorukainen, hiukan yksinkertainen ja tyhmä, mutta
kaikesta sydämestään uskollinen isännälleen. Tuonnempana saamme
tilaisuuden puhua hänestä vähän enemmän.
Kun everstiluutnantti jo oli hevosen selässä, sanoi hän vielä: "Hyvästi
Pekka! Ja varo henkeäsi, jos päästät suustasi yhdenkin varomattoman
sanan matkastani!"
"Niin totta kuin toivon pääseväni autuaaksi, en tavuakaan mainitse
siitä! Ja Jumalan haltuun, herra everstiluutnantti!" Itsekseen lisäsi
hän, surullisesti katsellen poiskiitävän herransa jälkeen: "Jumalan
varjelusta kyllä tarvitaankin päästäkseen onnellisesti perille tällä
kelillä! Mutta mitä kumman matkoja nuot ovatkaan kerta toisensa
perästä! Herroilla on niin monta temppua, ett'ei Paimion pappikaan
niitä käsittäisi!" Paimio oli hänen kotipitäjänsä, ja Pekka oli tottunut
aina mielellään sekoittamaan tätä nimeä puheesensa.
On ennen huomautettu, että ilma oli sinä iltana hyvin rankka ja
kun puoli-yö alkoi lähetä, tuli se yhä rajummaksi. Kylmyys eneni
ja ennestäänkin jo tuima tuuli kiihtyi tuollaiseksi rajuksi
joulukuun-myrskyksi, joka tuimissa pyörteissä heittelee rakeita, lunta
ja vettä vuorotellen. Sitäpaitsi oli melkein aivan pimeä; ainoastaan
maahan jäänyt lumi loi hiukan, ehkä hyvin vähän valoa. Keli oli
sanomattoman kurja, niinkuin siihen aikaan vuotta tavallisesti.
Muistakaamme sen ohessa ett'ei teitä v. 1651 korjattu ja hoidettu niin
paljon kuin meidän aikanamme, sekä että nykyisten teiden tilasta
kelirikon aikana voi juuri saada jonkun käsityksen silloisten teiden
vielä paljoa kehnommasta tilasta.
Mutta everstiluutnantti Stålsköld ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa
vaan pyrki mikäli taisi yhä edespäin. Joka kerran kuin tunsi vilun
rupeavan liiaksi tekemään haittaa, hyppäsi hän hevosen selästä ja
juoksi tietä pitkin, pitäen hevostansa suitsista. Siten tuli hänen
hyötynsä kaksinaiseksi, sillä itselleen hankki hän tarpeellista lämpöä,
ja hevosellensa helpotusta ja tilaisuuden huo'ahtaa. Pysähtymättä ja
levähtämättä kulki hän koko yön.
Aamupuoleen saapui hän muutamaan kestikievariin, jossa häntä viime
matkallaan Kalmariin oli hyvin kohdeltu ja auttavasti kestitty. Monesta
syystä päätti hän levähtää täällä hetken. Hän itse oli kylmästä ja
ponnistuksista niin menehtynyt, ett'ei mitenkään jaksanut jatkaa
matkaa, ennenkuin oli saanut jonkunlaisia virvoituksia, ja vielä
enemmän oli niin hänen hevosensa laita, joka, ehkä sitä yhä
käskettiinkin, vaivoin saattoi enää hiljalleenkaan juosta. Läheni
nähtävästi se hetki, jolloin ei tuota väsynyttä eläintä ensinkään enää
saisi liikahtamaan paikaltansa, ja everstiluutnantti huomasi että
hevoista täytyi mitä pikemmin sitä parempi muuttaa. Kun hän saapui
kestikievariin, ei vielä ollut päivä, vaikka varjot eivät enää olleet
niin pimeät. Raju-ilma oli vähän tau'onnut, vaikka paljon vielä puuttui
kauniista ilmasta. Pihalla oli joukko ihmisiä parin lyhdyn valossa
valjastamassa hevosia matkavaunujen eteen, joka oli majan kokoinen, ja
vierashuoneen ikkunaruutuihin loisti liekki pesään sytytetystä aimo
takkavalkeasta, näyttäen sekä helvetintapaiselta että viettelevältä.
Everstiluutnantti laskeutui alas, jätti hevosensa, jonka hänen ei
tarvinnut peljätä tarpeettomasti hätiköivän, seisomaan suitset
irrallaan, ja meni noiden suuritekoisten vaunujen luokse. Hän kääntyi
erääsen lyhty kädessä seisovaan mieheen ja sanoi: "Hevoseni on niin
väsyksissä, ett'ei sitä voi enää käyttää. Sentähden jätän sen sinun
hoitoosi, kestikievari, ja sinun pitää toimittaa minulle nopea ja
kestävä juoksija. Mutta tee se joutuun, sillä minä levähdän täällä vaan
vähän aikaa!"
"Mahdotonta herra!" vastasi puhuteltu. "Äsken oli täällä matkustaja,
joka jätti tänne hevosensa ja lainasi yhden omistani. Näiden kahden
konin täytyy lähteä vaunuja vetämään, ja muita ei ole saatavissa. Jos
olisi useampia, niin tarvittaisiin ne kyllä, Jumala paratkoon, avuksi
tämän kirotun möhkäleen vetämiseen!"
"Mutta kuitenkin sanon sinulle, kestikievari, että minun täytyy saada
hevonen, vieläpä heti paikalla!" huudahti everstiluutnantti.
"Minun täytyy sitten lähettää sana kylään, mutta sinne on hyvän matkaa,
ja kestää ainakin pari tuntia ennenkuin hevonen ennättää tänne", arveli
kestikievari.
"Mutta minulla ei ole aikaa odottaa puoltakaan tuntia! Ei siis ole
muuta neuvoa kuin että minä saan toisen näistä hevosista. Päästä
valjaista parempi niistä!" käski everstiluutnantti!
Kestikievari, joka kummastui tästä everstiluutnantin kehoituksesta,
kohotti lyhtyänsä hänen kasvojansa kohden ja katsoi häneen hyvin
tarkkaan.
"Te olette sama herra, joka kulki täällä Elokuussa," sanoi hän.
"Muistisi on hyvä, kestikievari, mutta järkesi ei näy olevan muistisi
vertainen, koska et ymmärrä kiirehtiä! Tämä musta raudikko on heti
annettava käytettäväkseni!"
"Sen pitää vetää vaunuja, herra. Sisällä oleva vieras herra on paikalla
valmis".
"Oletpa heittiö!" huudahti everstiluutnantti vihoissaan. "Näytä minulle
nyt valkeata", lisäsi hän. "Mutta jos vielä rohkenet väittää vastaan,
saat syyttää itseäsi seurauksista!" Ja everstiluutnantti tarttui
uhkaavasti pistoolikoteloon, joka riippui hänen kupeellansa.
Kestikievaria ei haluttanut enää väittää vastaan ja lyhdyn valossa
alkoi everstiluutnantti omin käsin päästellä niitä remeleitä, joilla
toinen, hänen mielestänsä parempi, hevonen oli kiinnitetty vaunujen
aisaan. Kun hän oli tässä työssä, kokoontuivat hänen ympärillensä
kaikki pihalla olevat henkilöt. Nuristen ja kiroillen katselivat he
hänen työtänsä. He olivat kaikki talonpoikia paitsi yksi, joka puvusta
päättäen kuului ylhäisten herrojen palvelijoihin. Tämä tunkeutui
ripeästi everstiluutnantin ja hevosen välille, sekä huudahti
suuttuneena: "Tämä on toki liian omavaltaista ja hävytöntä, herra!
Neuvon teitä jättämään hevosen seisomaan paikallansa!"
Everstiluutnantti katsoi siihen mieheen, joka uhkaavana seisoi tuossa
hänen edessänsä, ja huomasi pian minkälaisena henkilönä hän oli
pidettävä. Kristiina kuningattaren hallitus-aikana oli vähitellen
muodostunut erityinen ammattikunta semmoisia ihmisiä, jotka koettivat
saada ja saivatkin toimeentulonsa siten, että tulkkeina, palvelijoina
y.m. semmoisina seurasivat niitä muukalaisia, enimmäkseen runoilijoita
ja oppineita, jotka tulvailivat Ruotsiin saamaan osansa niistä
lahjoista, joita antelias kuningatar tuhlaavasti jakeli. Ruotsinkielen
taitonsa vuoksi olivat he suureksi hyödyksi muukalaisille näiden
Ruotsissa ollessa ja etenkin matkustaissa Tukholmaan tahi sieltä
takaisin. Juuri sellainen mies seisoi nyt everstiluutnantti
Stålsköld'in edessä.
Kun heidän toimenaan oli saattaa vihattuja ulkomaalaisia maahan, olivat
kaikki sellaiset henkilöt itsessäänkin suuresti vihattuja ja
halveksittuja. Everstiluutnantti ei katsonut sentähden röyhkeän
vastustajansa ansaitsevan vastaustakaan, vaan tarttui voimakkaalla
kädellä hänen rintaansa, ja paiskasi hänen sitten niinkuin lapsen
kauvaksi luotansa. Se erinomainen voima, jota hän tässä näytti, teki
suuren vaikutuksen ympärillä seisoviin talonpoikiin, niin että heiltä
pääsi kummastuksen huutoja.
Everstiluutnantin voimankoetuksen esine oli raivoissaan. Nopeasti nousi
hän maasta ja meni ääneensä kiroten ja sadatellen vierashuoneesen.
Sitten käski everstiluutnantti talonpoikia taluttamaan hevosensa
paikalle ja muuttamaan satulan sen selästä kestikievarin raudikolle. He
tottelivat nyt nurisematta käskyä, eikä kukaan heistä uskaltanut
antautua niiden vaarallisten seurausten alaiseksi, joita vähimmästäkin
vastaansanomisesta tässä näytti saattavan tulla.
Everstiluutnantti otti esiin rahakukkaron, jonka antoi kestikievarille,
sanoen: "Ota nämät rahat maksuksi sekä kyytipalkasta että siitä
hoidosta, jota sinun minun poissa ollessani täytyy suoda hevoselleni.
Pidä sitä hyvin! Se on, kuten näet, kaunis eläin, enkä tahdo kaiken
maailman tavaroistakaan kadottaa sitä, sillä se on kantanut minun
monessa verisessä tappelussa".
Liikutettuna everstiluutnantin anteliaisuudesta ja siitä
ilmoituksesta, että hän oli ottanut osaa kolmenkymmenenvuotisen sodan
kauheisin veritöihin, kumarsi kestikievari syvään ja nöyrästi.
Everstiluutnantti pyysi vielä vähän virvoituksia, ja meni sitten,
hänkin, vierashuoneesen.
Siellä tapasi hän tuon loukatun tulkki-palvelijan, joka tulipunaisena
vihasta, tehden kiihkeitä liikkeitä kertoi herrallensa ulkona
tapahtuneista seikoista. Kertominen kävi ranskaksi, mutta
everstiluutnantti osasi tätä kieltä aivan hyvin.
Osoittaen selvästi tyytymättömyyttään kuunteli matkustava ranskalainen
kertomusta, istuen mukavasti nojallaan suuressa nojatuolissa ja
huolellisesti kääriytyneenä kallisarvoisiin turkkeihin. Hän oli noin 40
vuoden ikäinen miellyttävän ja älykkään näköinen mies, etenkin olivat
hänen tummat silmänsä tavattoman vilkkaat ja liikkuvat.
Sittenkuin tulkki-palvelija oli lopettanut kertomuksensa kääntyi hänen
herransa everstiluutnanttiin, joka aikoen lämmittää vilustunutta
ruumistaan oli lähestynyt uunia, ja puhutteli häntä. Mutta
everstiluutnantti ei ollut ensinkään ymmärtävinään ranskaa, vaan
pudisti päätään täydellisen tietämättömyyden merkiksi. Ranskalainen
käski silloin tulkki-palvelijan lausumaan hänen sanansa ruotsiksi ja
tämä puhui vaivoin pidätetyllä kiukulla: "Hänen ylhäisyytensä,
joka on matkalla Tukholman hoviin, kysyy millä oikeudella luulette
saavanne sillä tavoin, kun olette tehneet, koettaa estää hänen
matkaansa. Sen ohessa kysyy hän nimeänne ja säätyänne, sillä hän aikoo
Hänen Majesteetillensa kuningattarelle ilmoittaa sopimattomasta
käytöksestänne, joll'ette kadu sitä ja sovita sopivammalla käytöksellä.
Aluksi täytyy teidän luopua kaikista vaatimuksista sen hevosen suhteen,
joka oli valjastettu hänen ylhäisyytensä vaunujen eteen".
"Vastatkaa sitten minun puolestani tälle arvoisalle herralle," sanoi
everstiluutnantti, "ett'en ai'o noudattaa ainoatakaan hänen
vaatimuksistansa. Nimeni ja säätyni kanssa ei hänellä ole mitään
tekemistä. Mitä hevoseen tulee, niin on se valmiiksi satuloittu ja
odottaa minua, ja minä ai'on lähteä, niin pian kuin olen ehtinyt
nauttimaan hiukan näitä virvoituksia, joita täkäläinen kestikievari on
hyväntahtoisesti tuonut esille. Muuten toivotan hänen ylhäisyydellensä
onnellista matkaa!"
Ja everstiluutnantti Stålsköld teki niinkuin oli sanonut, enää
huolimatta matkustavan ranskalaisen vihasta, ja jätti hänen kulkemaan
Tukholmaan milloin ja miten tahtoi.
Ja kuitenkin tuli tämä sama ranskalainen, jonka everstiluutnantti
edellä kerrotuissa omituisissa oloissa kohtasi hyvin pian vaikuttamaan
päättävästi hänen kohtaloonsa. Tämä mies, joka likemmä kaksivuotisella
Ruotsissa olemisensa ajalla hyvästi ansaitsi kaikkien rehellisten
ruotsalaisten kiroukset, oli mainio lääkäri Pietari Bourdelot.
Sill'aikaa jatkoi everstiluutnantti Stålsköld matkaansa yhtä
joutuisasti kuin tähänkin asti, ja saapui enemmittä mainittavitta
mutkitta Kalmar'iin. Sinne saavuttuaan lähti hän heti satamaan
katsoaksensa saattoiko mitenkään päästä veneellä Ölantiin. Juuri kun
hän pääsi satamaan, lähti muuan vene täysillä purjeilla ja navakalla
myötätuulella. Ihmeekseen huomasi everstiluutnantti veneessä olevien
henkilöiden joukossa Jakobsson'in. Hän alkoi huutaa ja viittaella, ja
hänen onnistuikin täten saada itsensä huomatuksi. Vene laski uudelleen
maalle ja Jakobsson kiiruhti everstiluutnantin luokse, joka huusi hänen
vastaansa: "Mitä Herran nimessä tämä merkitsee, että tapaan teidät
täällä, Jakobsson?"
"Saman kysymyksen saatan samalla syyllä tehdä teille, ystävä
everstiluutnantti. Mutta tulkaa, menkäämme syrjään hiukan, ett'ei
kukaan kuule puheluamme".
Kun he olivat päässeet kappaleen matkaa maallenousu-paikasta, jatkoi
Jakobsson: "Päästäksemme hyvään alkuun on parasta, että heti ja suoraan
alan kertoa siitä asiasta, jota nyt olen toimittamassa".
"Se on hyvä kyllä, ystävä Jakobsson, mutta kerro niin lyhyesti kuin
mahdollista, sillä minulla on hyvin kiire!"
"Onko? No hyvä, eipä tässä tarvitakkaan kovin laveita selityksiä. Ette
olleet seuran viime kokouksessa ettekä siis tiedäkkään siitä
ilmoituksesta, joka saatiin, että prinssiä on kirjoituksella kehoitettu
väkivallalla anastamaan hallitus. Seura oli yksimielinen siitä että
prinssiä pitäisi vielä kehoittaa tähän tuumaan, ja minä olen ottanut
suullisesti tehdäkseni sen. Nyt olen matkalla Borgholm'iin, jossa
prinssi, niinkuin tiedätte, oleskelee, ja odottelen, kunnes aikaa
joutuu. Nyt on se tullut".
"Olipa toki Jumalan onni, että tapasin teidät, Jakobsson!" huudahti
everstiluutnantti Stålsköld. "Ilman minutta olisitte auttamattomasti
olleet hukassa! Tekö olittekin juuri tuo edelläni kiiruhtava ratsumies,
jonka kiireestä minulle jokaisessa pysähdyspaikassa kerrottiin! Se
asia, jota toimitatte, on uhkarohkea!"
"Mutta mikä on syynä siihen, että te, ystävä everstiluutnantti, olette
Kalmar'issa?" kysyi Jakobsson. Everstiluutnantti ei suorastaan
vastannut tähän kysymykseen vaan jatkoi: "On aivan välttämätöntä, että
heti palaatte Tukholmaan estämään kaikkia ajattelemattomia toimia,
joihin siellä olevat ystävämme mahdollisesti ryhtyisivät. Vähinkin
ajattelemattomuus saattaa syöstä heidät ja meidät kaikki perikatoon!"
"Kuuluupa siltä kuin olisi teillä tarkat tiedot kysymyksessä olevasta
asiasta", väitti Jakobsson.
"Toden teolla tiedänkin siitä enemmän kuin te, Jakobsson. Mutta
kuningatar tietää asian paremmin kuin meistä kumpikaan; kaikki on
hänelle ilmaistu. Hän epäilee prinssiä ja tärkeätä on, että hän niin
pian kuin mahdollista todistaa itsensä syyttömäksi. _Siihen_ pitää
häntä kehoittaa ja _sentähden_ olen minä liikkeellä. Mutta teidän
täytyy heti ja hetkeäkään viipymättä palata kehoittamaan meikäläisiä
mitä suurimpaan varovaisuuteen. Minä sitä vastoin matkustan
Borgholm'iin prinssin luokse!"
Jakobsson ei saattanut tointua siitä kummastuksesta ja hämmästyksestä,
johon everstiluutnantin viimeiset ilmoitukset olivat saattaneet
hänen. Melkein koneentapaisesti antoi hän jäähyväisiksi kättä
everstiluutnantille, joka varoittaen sanoi hänelle: "Matkani täytyy
jäädä salaisuudeksi meidän välillemme, ettekä te saa koskaan ilmaista
kenellekään, keltä kuulitte sen, jonka minulta kuulitte!"
"Tiedätte, ystävä everstiluutnantti, olenko luotettava vai enkö", sai
Jakobsson vihdoin vaivoin sanotuksi.
"Hyvästi, ystävä Jakobsson".
"Hyvästi ja onnea matkalle".
Everstiluutnantti kiiruhti veneelle ja käski laskea maalta.
"Eihän meidän teitä pitänyt viedä toiselle puolelle", muistutti
perämies.
"_Hän_ on tullut estetyksi eteenpäin kulkemasta ja sentähden täytyy
minun lähteä toimittamaan hänen asiaansa, joka on laadultaan hyvin
kiireellinen", vastasi everstiluutnantti Stålsköld. "Siis pian
purjehtimaan!"
Venemiehillä ei ollut tähän enään mitään väittämistä, ja pian kiiti
nopeakulkuinen vene eteenpäin vaahto kuohuen keulassa.
Onnellisesti saavuttuaan Borgholm'iin pyysi ja pääsikin
everstiluutnantti heti prinssi Kaarlo Kustaan uskotun ja suosikin,
eversti Würtz'in puheille. Hänelle ilmoitti everstiluutnantti asiansa.
"Katsokaa tuota suljettua kirjettä", lausui eversti Würz, niin pian
kuin hän oli saanut tietää asiain nykyisen tilan. Tämä kirje, joka
sisältää kysymyksessä olevan solvauskirjoituksen sekä kirjeen hänen
kuninkaalliselta korkeudeltaan kuningattarelle, on jo kauvan ollut
tuossa valmiina sinetöittynä ja ainoastaan säälistä, sekä että
"muutamat henkilöt" ehtisivät pelastautua, on prinssi lykännyt päivästä
päivään sen lähettämisen Tukholmaan. Vaan asiain näin ollen ei voi
tulla kysymykseen asian silmänräpäykseksikään lykkääminen -- ja
syyllinen syyttäköön itseään.
Würz ei lähemmin selittänyt, keitä hän tarkoitti sanoilla: muutamat
henkilöt, vaan kun tiedetään, että hän sitä ennen kirjeellä oli
ilmoittanut isä Messeniukselle tuon kuuluisan häväistyskirjeen
saapumisesta, niin on helppo arvata noiden sanojen tarkoitus.
Prinssi Kaarlo Kustaa otti everstiluutnantti Stålsköld'in vastaan
vanhana sotatoverina iloisella ja sydämmellisellä tavallaan, keskusteli
tuosta rakkaasta leiri-elämästä sekä joi aimo pikarin vaahtoavaa viiniä
hänen onnekseen. Everstiluutnantti jätti Ölannin enemmän mieltyneenä
prinssiin, kuin sinne tullessaan.
Joulukuun 12 päivän iltana kertoi everstiluutnantti Herman Fleming'ille
onnellisesti päättyneestä matkastaan ja samaan aikaan jätti Kaarlo
Kustaan Tukholmaan lähettämä sanansaattaja mukanansa tuomat kirjeet
suosikille, kreivi Maunolle, prinssin langolle.
Seuraavana päivänä vangittiin Messeniukset ja pari päivää sen jälkeen
isä Messeniuksen ilmi-annosta kaupungin kirjuri Skunk ja pormestari
Niilo Niilonpoika. Tässä tilaisuudessa sai everstiluutnantti Stålsköld
vielä erään osan toimitettavakseen Messeniuksen salaliiton surullisessa
näytelmässä. Sillä kuningattaren käskystä hän ei ainoastaan vanginnut
molempia viimeksi mainittuja herroja, vaan sai myöskin tuon nyt enemmän
kuin kahtakertaa lukuisamman vankilavartijaston päällikkyyden, vaikka
hän kaikilla mahdollisilla keinoilla oli koittanut päästä tuosta
luottamus-toimesta. Hallitus, hyvin tuntien Niilo Niilonpojan
suuren vaikutuksen etenkin kaupungin porvaristoon, pelkäsi
katumeteliä ja ett'ei tämä pelko ollut perätöntä, sen tiesi paraiten
everstiluutnantti. Hänen tilansa oli sangen tukala. Harkittuaan asiaa
sinne tänne, teki hän päätöksensä ja meni "P.C.G. seuran" lukuisaan
kokoukseen. -- Hän ei ollut erehtynyt -- kokous oli hyvin myrskyinen ja
mielet kiihkossa. Suuri enemmistö seurassa vaati, että nostettaisiin
katumeteli ja väkivallalla vapautettaisiin pormestari ja hänen
ystävänsä kaupunginkirjuri vankilasta. Vakaana ja päättäväisenä astui
everstiluutnantti Stålsköld kokoutuneiden keskelle, pyysi vaiti-oloa ja
lausui: "Ennenkuin mitään päätöstä tehdään, on minun velvollisuuteni
ilmoittaa herroille, että vankilan vartijasto on tehty kahta
lukuisammaksi ja että minä olen sen päällikkönä. Turhaan olen koettanut
päästä vapaaksi tuosta toimesta. Vaan niinkuin asian laita nyt on, niin
ei mikään maailmassa voi taivuttaa minua kavallukseen, ja ainoastaan
minun ruumiini yli tullaan väkivallalla vankilaan! Pyydän teitä
ajattelemaan tätä, sekä myöskin, että väkivalta ei hyödytä, vaan
vahingoittaa vangittuja ystäviämme ja yhteistä asiaamme, joka meille
kaikille on kallis".
Lausuttuaan tämän, poistui hän, mutta hänen sanansa olivat suuresti
vaikuttaneet kaikkiin läsnäoleviin, jotka nyt yksimielisesti päättivät
välttää väkivaltaa. Pontevalla käytöksellään oli everstiluutnantti
tehnyt suuren palveluksen "P.C.G. seuralle" ja myöskin valtakunnalle,
estäessään Tukholman porvariston tekemästä tekoa, jonka seuraukset
epäilemättä olisivat olleet arvaamatonta turmiota tuottavia.
Tunnettu on, ett'ei ketään Messeniusten salaliittoon sekaantuneista
Messeniuksista voitu todistaa syyllisiksi. Niilo Niilonpoika oli
pahimmassa pulassa, etenkin sentähden että ylhäinen aatelisto vihasi
enimmän häntä, tuota viime valtiopäiväin vastustuspuolueen johtajaa.
Pormestarin viran ryöstäminen häneltä tapahtuikin sentähden enemmän
kostonhimosta kuin todistetusta rikollisuudesta.
Skunk pääsi asiasta helpommalla, sillä, vaikka häneltä otettiinkin
kaupungin kirjurin virka, tarjottiin hänelle kuitenkin hyvitteeksi
assessorin paikkaa Turun hovioikeudessa; tämän tarjouksen hän kuitenkin
hylkäsi.
Yleisesti tunnettu on Messeniusten surullinen loppu. Isän teloittaminen
-- oli jo julmaa oikeutta, vaan pojan tuomitseminen "ensiksi
menettämään oikean kätensä, sitten teloitettavaksi, ruumis jaettavaksi
neljään osaan ja ynnä pää asetettavaksi mestauspyörälle; sekä käsi
kiinnitettäväksi kaakinpuuhun suurelle torille" ja että tämä verinen
tuomio kaikessa ankaruudessaan pantiin toimeen -- oli suoraa julmuutta,
sillä hän oli kuitenkin ainoastaan harhateille joutunut nuorukainen,
joka muutaman vuoden kuritusvankeuden kautta olisi tullut
vahingoittamattomaksi samalla kun hän olisi peräytetty malttiin.
Tämän oivalsi paria vuotta myöhemmin kuningatar itsekin, kun hän
katkerasti katui julmaa tuomiota. Nyt ajateltiin ainoastaan tehdä
Messeniuksista peloittava esimerkki kaikille tyytymättömille, joita
aavistettiin olevan, vaan joita ei lain koura voinut saavuttaa.
Selvästi huomasivat myöskin "P.C.G. seuran" jäsenet tämän ja he
pitivät, eivätkä ilman syyttä, poika Messeniusta seuran marttyyrina,
vaikka tämä oli ollut kokonaan seuran ulkopuolella. Ja siltä kannalta
katsoen oli, on ja pysyy hän syvästi tragillisena henkilönä.