Lyhyeksi tuli niiden ilo, jotka toivoivat kuningattaren ai'otun
kruunusta luopumisen toteutumista, sillä jo marraskuun alussa taipui
hän neuvoston ja säätyjen Tukholmaan kokoontuneen valiokunnan pyynnöstä
pysymään hallituksessa. Monta seikkaa oli saattanut Kristiinan ennen
tekemän päätöksen horjumaan, paljon vaikuttivat neuvoston ponnistukset
ja vanhan valtiokanslerin kaunopuheisuus, mutta yhtä paljon, jos ei
enemmänkin, ne epäsuotuisat mielipiteet, joilla huhu hänen
aikomuksestaan kaikkialla ulkomailla otettiin vastaan, sekä ne
lukuisat, semmoisilta henkilöiltä saamansa epäyskirjeet, joiden
mielipidettä hän piti suuressa arvossa. Näihin pääsyihin tuli vielä
lisäksi muita sivuseikkoja, joita meidän asiamme ei ole luetella eikä
mainita.
Suuttumuksella ja tyytymättömyydellä kuuli yleisö ilmoituksen tästä.
Erittäin kiukuissaan olivat "P.C.G. seuran" jäsenet, kun siten näkivät
kaikki unelmansa kultaisesta tulevaisuudesta kerrassaan haihtuneen ja
rau'enneen. He olivat päättäneet kokoontua säännöllisesti kerta
viikossa, ja näissä heidän kokouksissaan käytetty puhetapa tuli kerta
kerralta yhä uhkaavammaksi ja hallitukselle vihollisemmaksi. Tosin
olivat useimmat heistä peri-aatteeltaan kaikkia väkivaltaisia
mullistuksia vastaan, mutta rohkeimmat, niinkuin Jakobsson, Aake
Berg, y.m., vaativat ääneensä, että oltaisiin valmiit ryhtymään
vallankumous-toimiin, "kun nyt oli huomattu, ett'ei muulla keinoin
voitu päästä ranskalais-naisesta erilleen". Näiden viimeksi mainittujen
mielipide olisikin mahdollisesti ajan pitkään päässyt voitolle
seurassa, joll'ei muuan tapaus olisi aivan selvästi osoittanut, kuinka
vaarallista oli ryhtyä vallankumous-tuumiin, ja kuinka vähän saattoi
toivoa silloisissa suhteissa sitä tietä saada asia onnelliseen
päätökseen. Tämä tapaus, joka vaikutti varsin paljon seuran tulevaan
vaikutustapaan, on historiassa tunnettu "_Messenius'en_ kapinaliiton"
nimellä.
Kun ei ainoastaan kaksi seuran etevintä johtajaa, pormestari Niilo
Niilonpoika ja kaupunginkirjuri Niilo Pietarinpoika Skunk, tullut
sekaantuneeksi tähän kapinaliittoon, vaan tämän kertomuksen
päähenkilönkin osaksi tuli siinä muuan tehtävä, niin täytyy meidän
tarkastella sitä hiukan tyystemmin. Ei kuitenkaan tämän teoksen koko
salli tämän tapauksen täydellistä ja seikkaperäistä kertomista, jota
vastaan on esitys siitä kertomuksen juoksulle välttämätön.
N.k. Messenius'en kapinaliitto on saanut nimensä Messenius suvusta.
_Scondia illustrata'n_ mainio tekijä, oppinut historiantutkija Juhana
Messenius on suvun kantaisä. Hänen surulliset elämänvaiheensa ovat
yleisesti tunnetut. Meille suomalaisille on hän erityisesti muistettava
siitä syystä, että hän juuri Suomessa kirjoitti mainitun suuren
historiallisen teoksensa niiden yhdeksäntoista vuoden kuluessa, jotka
hän vankina vietti Kajaanin linnassa. Melkein yhtä mainioksi kuin
hänkin oli hänen vaimonsa Lucia Grothusen tullut, osaksi tuosta melkein
verrattomasta uskollisuudesta, jolla hän otti osaa kaikkiin puolisonsa
kärsimyksiin, osittain toranhaluisesta äkäisestä luonteestansa. Näiden
poika oli se Arnold Juhana Messenius, joka Messenius'en kapinaliiton
kautta on tullut niin surullisen mainioksi. Riidanhalu, kiivaus ja
horjuvaisuus olivat olleet isänluonteen pää-ominaisuuksia, toranhalu ja
äkäisyys äidin. Arnold Juhana oli isän hyvän käsityskyvyn ohessa
perinyt nämätkin onnettomuutta tuottavat ominaisuudet, ja häneltä
menivät ne perinnöksi hänen pojallensa Arnold'ille, joka oli
kapinaliiton varsinainen toimeenpanija.
Arnold Juhana Messenius, joka oli toimekseen saanut isänsä teoksen
jatkamisen, oli alussa ollut hyvässä suhteessa Kristiina kuningattareen
ja saanut tältä monta suosion-osoitusta. Muun muassa oli kuningatar
koroittanut hänen aatelissäätyyn ja kaikenlaisilla tekosyillä
läänittänyt hänelle koko joukon taloja. Mutta pian rikkoontui heidän
välisensä hyvä sopu, ja Messenius meni tyytymättömien puolelle. V. 1650
valtiopäivillä oli toimeliaimpia vastustusmiehiä ja työskenteli
innokkaasti samaan suuntaan kuin pormestari Niilo Niilonpoika ja
kaupunginkirjuri Niilo Skunk, joiden ystävyyttä hän myöskin haki. Juuri
niihin aikoihinpa ensinmainittu näistä herroista olikin ehdoitellut,
että Messenius otettaisiin "P.C.G. seuran" jäseneksi. Mutta hänen
epäluotettavaisuutensa ja horjuvaisuutensa olivat niin tunnetut, että
tämä ehdoitus hyljättiin yksimielisesti. Myöhemmin havaittiin, kuinka
viisaasti seuran jäsenet olivat siinä tehneet, ja miksi onneksi se oli
seuralle, jotta se oli säännöissään tehnyt sen määräyksen, ett'ei ollut
luvallista ilmoittaa seuran olemassa oloa kenellekään, jolla ei seura
jo sitä ennen ollut havainnut olevan semmoisia ominaisuuksia, jotka
oikeuttivat häntä pääsemään seuran jäseneksi. Sillä tämän määräyksen
johdosta ei Messenius tullut tietämään seuran olemista, vaikka hän
edeskinpäin kannatti sen mielipiteitä, ja koetti lähestyä jokaista,
jonka luuli olevan tyytymättömän nykyiseen hallitukseen.
Tähän aikaan oli poika, Arnold Messenius, 21 vuotias nuorukainen. On
mainittu, että hän oli perinyt iso-isänsä onnettoman luonteen ja
mielenlaadun; olipa hänen mielikuvituksensa vielä vilkkaampikin ja
hänen aatteensa enemmän pilventakaisia kuin sekä isän että iso-isän.
Kahdeksantoista-vuotiaana nuorukaisena oli hän tullut prinssi Kaarle
Kustaan palvelukseen, ja sittemmin tämän veljen, herttua Aadolf
Juhanan, ja etenkin edelliseen oli Messenius hyvin mieltynyt. Etenkin
kaksi seikkaa, yhteydessä hänen perittyjen suku-ominaisuuksiensa kanssa
teki hänestä mitä traagillisimman henkilön Ruotsin historiassa. Toinen
näistä asianhaaroista oli tuo onnettomuus, että hänen täytyi
seurustella sellaisen isän kanssa ja toisena pidämme tuon kohtalon,
joka saattoi hänen Fors'in kirkkoherran Kristofferin perheesen.
Messenius oli näet sairastunut eräällä matkalla Sörmlannissa ja tämä
oli hänen silloin ottanut hoitaakseen. Nämät molemmat miehet, isä ja
herra Kristoffer, jotka olivat sen ajan kiivaimpia ja hurjimpia
puoluemiehiä, saattoivat tuon vilkkaan ja haaveilevan nuorukaisen sille
uralle, joka hänen sitten vei perikatoon, ja näiltä sai hän useimmat
niistä tiedoista, jotka hän sittemmin pani paperille. Onnettomuuden
lisäksi sattui hän rakastumaan herra Kristofferin tyttäreen koko
luonteensa tulisuudella. Hänen ja hänen isänsä suostumuksen
voittaakseen halusi hän tulla kuuluisaksi ja mahtavaksi. Tämän
päämäärän luuli hän saavuttavansa rupeemalla tyytymättömien
profeetaksi. Tätä varten ja pelastaakseen prinssin ja isänmaan
perikadosta, joka hänen mielestään uhkasi niitä, kirjoitti hän
kuuluisan kirjoituksensa prinssi Kaarle Kustaalle. Tämä oli laadittu
värssyn muotoon.
Koska tämä kyhäelmä sangen selvästi osoittaa kuningattaren vastustajain
mielipiteet hänestä ja hänen hallituksestaan, huomautamme pääkohdista
siinä ja teemme tähän Fryksell'in alkukirjoituksesta tekemän otteen.
Kuningatar Kristiinasta mainitaan siinä muun muassa: "Hän on hupsu,
joka ei ollenkaan ymmärrä hallita, vaan ajattelee ainoastaan leikkejä,
huveja ja huvituksia. Tällaisiin ja ulkomaalaisille on hän aivan
tarpeettomasti kuluttanut kaikki valtion varat. Jos hän ehkäisemättä
saa jatkaa, saattaa hän ehdottomasti koko valtion perikatoon. Hän
huutaa tanssijohtajaansa ja kysyy: 'Beaulieu, paljoko maksavat
tanssijaiset?' -- Tämä vastaa: 'Noin 30,000 plootua, Teidän
Majesteettinne!' -- 'Mitä', lausuu kuningatar, 'ei enempää? Nouda
heti rahat valtiorahastosta!' Joku aika sen jälkeen kysyy hän
kamaripalvelijaltaan Juho Holm'ilta: 'Mitä väestöllä on sanomista
kaupungissa?' -- Tämä vastaa: 'Heistä on aika ikävä, kun ei Teidän
Majesteettinne enää pidä tanssijaisia'. -- 'Kuule Beaulieu', huutaa
silloin kuningatar, 'väestöä täytyy huvittaa! Saat panna toimeen
tanssijaiset; vaan mitä ne maksavat?' -- 'Noin 20,000 taalaria.' --
'Hyvä', vastaa kuningatar, 'mene valtion rahastoon ja nouda rahat!' --
'Mutta', väittää tanssinjohtaja, 'siellä ei ole rahoja'. -- 'Tee
niinkuin käsken', vastaa kuningatar, 'minä keksin kyllä keinoja'."
Kun Messenius oli tehnyt tämän epäilemättä sangen todenmukaisen
kertomuksen, moittii ja syyttää hän mitä katkerimmin ja suurimmaksi
osaksi kokonaan perättömästi valtiokansleria Aksel Oxenstjernaa,
valtiomarskia Jaakko de la Gardieta, kuningattaren ent. opettajaa
Juhannes Matinpoikaa, kreivi Maunoa ja hänen äitiään Ebba Brahea.
Mainituista herroista lausutaan: "Nämät ja muut korkeat herrat
pelkäävät prinssi Kaarle Kustaata. Hänen perintö-oikeuttaan kruunuun
eivät he milloinkaan ai'o hyväksyä". Nyt luetellaan kaikki ne toimet,
joihin he tähän asti ovat ryhtyneet vastustaakseen prinssiä, ja sen
jälkeen väittää Messenius, että he varmuuden vuoksi ovat päättäneet
ottaa hänen hengeltä. Valtiomarskin rouvalla, kreivitär Ebballa oli
myrkkyjuoma valmiina Jakobsdal'issa, jos hän olisi saapunut sinne.
Tämän johdosta varoittaa tekijä prinssiä lähtemästä Jakobsdal'iin ja
Tukholmaankin paitsi valtiopäiväin aikana, sekä neuvoo häntä lopuksi
"ehkäisemään vihollisten tuumat ja tarkastuksen varjossa kokoomaan
sotajoukkoja ja lähtemään näillä Tukholmaan; siellä tapaa hän,
puolustajia enemmän kuin luuleekaan. Hänen tulee seurata Kaarlo
yhdeksännen esimerkkiä ja ottaa hengiltä kaikki ylhäiset; ennen hänestä
ei koskaan tule kuningasta. Hänen täytyy surmauttaa sekä nämät että
kuningatar Kristiina", j.n.e. Nimen sijasta loppuu kyhäelmä: Tämän
tekijä on seurannut teidän kuninkaallista korkeuttanne sotaretkillä.
Messenius ei ollut tarpeeksi varova näin vaarallisen asian
salaamisessa. Hän ilmoitti eräälle hyvälle ystävälleen asian, ja
jättipä vielä otteenkin prinssilleen lähettämästään kirjoituksesta
hänelle. Vaan tämä hyvä ystävä oli niin monen muun hyvän ystävän
kaltainen tässä maailmassa, hän petti Messeniuksen. Joulukuun 9 p:nä
sai kuningatar vihiä asiasta. Oli ilta. Everstiluutnantti Stålsköld'in
oli kuningatar jotakin tointa varten kutsunut linnaan, vaan hän ei
voinut päästä kuningattaren puheille, vaikka hän useita kertoja
huomautti virkapalveluksessa olevaa kamariherraa saapumisestaan. Koska
hän ei uskaltanut lähteä pois, kulutti hän aikaansa etuhuoneissa
pitkällisessä ja yksitoikkoisessa odotuksessa. Hetket kuluivat
hitaasti, kuten odottajalta ainakin. Silloin saapui ylipäällysmies
Herman Fleming. Hän näytti miettivältä ja pyysi pääsylupaa erittäin
tärkeässä asiassa; tämän hän heti saikin. Tämä tärkeä asia oli
Messeniuksen juttu, josta myöskin hän oli saanut tietää. Kauvan viipyi
Fleming kuningattaren luona, ja everstiluutnantin kärsiväisyys oli
katkeamaisillaan, etenkin koska hän halusi olla saapuvilla kokouksessa,
johon "P.C.G. seura" tänä iltana kokoontui. Hän oli jo päättänyt muitta
mutkitta lähteä pois, kun ylipäällysmies samassa silmänräpäyksessä tuli
ulos kuningattaren huoneesta, nähtävästi hyvin mielenkiihkossa ja
levottomana. Huomattuaan everstiluutnantti Stålsköld'in lensi ilon
vivahdus hänen kasvoilleen, ja hän meni suoraan hänen luokseen.
"Hyvää iltaa herra everstiluutnantti!" lausui hän ja ojensi hänelle
kätensä. "Onnellinen sattumus on tänä silmänräpäyksenä saattanut teidät
tänne ja minä pidän sitä onnellisena enteenä. Muistelen kerran
auttaneeni teitä eräästä sangen pahasta pälkähästä. Nyt täytyy minun
työstäni silloin vaatia teiltä vastapalvelus. Meidän täytyy puhella
tästä asiasta silmänräpäystäkään hukkaan menemättä. Vaan koska asian
täytyy jäädä salaisuudeksi teidän ja minun välille, niin vetäykäämme
syrjään. Täällä voimme olla piilossa uteliaiden kuuntelijain
katseilta".
Nuo molemmat herrat vetäytyivät etäiseen ikkunakomeroon, jonka tiheät
uutimet heidät kokonaan peittivät.
Fleming selitti nyt matalalla, melkein kuiskaavalla äänellä,
mitenkä kuningatar ja hän oli saanut tiedon eräästä kapinallisesta
kirjoituksesta, joka oli lähetetty perintöruhtinaalle, prinssi Kaarlo
Kustaalle; tuossa kirjoituksessa kehoittaa tuo vielä tuntematon tekijä
prinssiä väkivaltaisiin toimiin nykyisen hallituksen kukistamiseksi.
"Minä olen", lisäsi Fleming, "kaikin voimin koettanut vakuuttaa Hänen
Majesteetilleen tämän häväistyskirjoituksen arvottomuutta, vaan kokeeni
on onnistunut hyvin huonosti. Hän epäilee nimittäin kaikista
vakuutuksistani huolimatta, että häväistyskirjoittaja on liitossa
kokonaisen kapinaliittokunnan kanssa, ja -- mikä on pahinta -- hän
epäilee myöskin prinssiä. Syytä tähän luulee hän saavansa siitä, että
prinssi ei ole ilmoittanut hänelle kirjoituksesta, jonka hän huhun
mukaan todellakin on saanut. Hänen kuninkaallinen korkeutensa on
suvainnut uskoa minulle monta tärkeää asiaa ja muuten tunnen hänet
liian hyvin silmänräpäystäkään pelkäämättä, että hänellä olisi aikomus
yhdistymään kapinoitsijaan tai kapinoitsijoihin, olkoon hänellä mitä
syitä tahansa sen salassa pitämiseen. Tämän pitempi salaaminen tulee
sangen vaaralliseksi hänen ja kuningattaren väliselle hyvälle sovulle;
pait sitä että tuo voi saattaa hänen epäluulon alaiseksi. Ompa
sentähden erittäin tärkeätä, että prinssi saa tiedon, että kuningatar
on saanut vihiä asiasta, jotta hän voi menetellä sen jälkeen. Hänen
puoleltaan pikimiten tapahtuva asian ilmi-anto voi vielä sovittaa
kaikki ja poistaa kaikki epäluulot. Ymmärrättehän, herra
everstiluutnantti, että tämä asia on varsin tärkeä?"
"Aivan täydellisesti, herra parooni!"
"Hyvä", jatkoi Fleming, "sitten ymmärrätte myöskin, mitenkä
välttämätöntä on, että prinssi niin pian kuin suinkin saa tiedon, että
kuningatar tuntee konnakirjoituksen. Vielä tänä yönä täytyy lähettää
lähetti hänelle tätä ilmoittamaan! Mutta siihen tarvitaan mies, jonka
vaiti oloon täydellisesti voi luottaa, sillä kuten helposti ymmärrätte,
herra everstiluutnantti, niin on tärkein kohta tässä juuri se, ett'ei
kuningatar koskaan saa vähintäkään vihiä tämän ilmoituksen
lähettämisestä. Aivan ehdottoman välttämätön on hänen jäämisensä siihen
luuloon, että prinssi on toiminut kokonaan omatakeisesti ja ilman
mitään kehoitusta. Jos eivät virkatoimeni tekisi minulle kokonaan
mahdottomaksi huomiota herättämättä poistua Tukholmasta, en
silmänräpäystäkään epäilisi antautua tuon matkan vaivoihin. Tämä asia
on niin painava että onnelliseksi suoriutumiseksi antauisin mihin
kärsimyksiin tahansa. Eikä ole juuri helppoa löytää täydellisesti
luotettavia miehiä. Tämä keskustelu on kylläksi todisteena, että pidän
teitä sellaisena, sekä että teihin luotan ehdottomasti. Teidän täytyy
lähteä tälle matkalle, herra everstiluutnantti!"
"Tunnen suurta kunniaa luottamuksestanne, herra parooni", vastasi
everstiluutnantti. "Ja minä uskallan toivoa, ett'ette pety
luottamuksessanne, mutta -- --"
"Teitä arveluttaa, herra everstiluutnantti?" keskeytti Fleming.
"Ei ensinkään, mitä itse toimeen tulee. Ja paljon vielä tämän lisäksi
tahtoisin uskaltaa prinssi Kaarlo Kustaan hyväksi! Vaan myöskin minun
on vaikea lähteä Tukholmasta huomiota herättämättä. Jo tänä iltana olen
kutsuttu linnaan saadakseni kuningattarelta jotain toimitusta, jonka
laatua en vielä tunne ja minä olen jo kauvan odottanut puheille
kutsumista".
"Tänään ette pääse hänen puheilleen", vakuutti ylipäällysmies, "Hänen
Majesteetillaan on niin paljon muuta ajattelemista".
"Sitäpaitsi on kuningatar käskenyt minua seuraamaan itseään huomen
aamulla huviratsastukselle. Minä olen saanut käskyn saapumaan tänne
viimeistään puoli kuudeksi", lausui everstiluutnantti.
"Se on hullumpaa", myönsi Fleming. "Mutta keksitäänpä siihenkin keino.
Teidän täytyy tulla sairaaksi, se ei voi herättää epäluuloa, etenkin
kun ilma on niin sumuinen ja kylmä, että se näyttää kuin luodulta
saattamaan ihmisiä tautivuoteelle".
"Tuo on jotakin, herra parooni, ja on varmaankin paras keino poistamaan
kaikkia epäluuloja".
"Pitäkäämme siis asia päätettynä!" lisäsi Fleming. "Ensi tehtävämme
siis on hiipiä pois täältä. Tulkaa, menkäämme!"
"Menkää te edeltä, herra ylipäällysmies. Minä ilmoitan, että olen äkkiä
ruvennut voimaan pahoin, ja sitten seuraan teitä".
"Tämä tuumamme on monessa suhteessa oivallinen. Ei olisi hyvä, että
meidän nähtäisiin kulkevan yhdessä. Tuolla ulkona odotan teitä".
Sitten kuin ylipäällysmies oli lausunut nämät sanat, lähti hän pois,
mutta everstiluutnantti Stålsköld jäi vielä hetkeksi ikkunanloukkoon.
Hänen onnistui piilopaikastaan tultuaan tavata kuningattaren
ensimmäinen kamaripalvelija Holm.
"Ette näytä terveeltä, herra everstiluutnantti", sanoi tämä.
"Empä todella olekkaan ensinkään terve", vastasi everstiluutnantti,
mielessään iloiten onnistumisestaan teeskentelyssä niin hyvin, että
hänen kivulloinen näkönsä oli herättänyt huomiota.
"Minun täytyy pyytää, että te, hyvä herra Holm, puolestani pyydätte
anteeksi Hänen Majesteetiltansa, sillä en mitenkään jaksa kauvemmin
odottaa!" lisäsi hän. "Pahoinvointini enenee yhä, ja tuskin pysyn
pystyssä. Rohkenenko toivoa, että teette minulle tämän hyvän työn?"
"Tämän ja vaikka minkä, jolla saan kunnian vähänkin hyödyttää herra
everstiluutnanttia!" vastasi herra Holm kohteliaasti.
"Kiitoksia hyvä herra Holm, ja hupaista yötä!"
"Tulkaa pian terveeksi, herra everstiluutnantti!"
Sittenkuin näin oli molemmin puolin toivotettu onnea, lähti
everstiluutnantti pois horjuvin askelin, mutta seisattui jälleen äkkiä,
kääntyi ympäri ja sanoi: "Vielä yksi asia, herra vaatetusmestari! Hänen
Majesteettinsa on käskenyt minua huomis-aamuna kello puoli kuusi
tulemaan tänne. Jos jotenkin käy päinsä, niin tulen, mutta jos ei minua
näy, silloin on sairauteni kiihtynyt niin arveluttavasti, ett'en
parhaalla tahdollanikaan saata nousta vuoteelta. Tahdotteko olla niin
hyvä, että panette muistoonne tämän asian ja jos niin hullusti kävisi,
ilmoitatte sen Hänen Majesteetillensa!"
"Sen kyllä teen, mutta toivokaamme kuitenkin yhä ett'ei sitä tarvitse
tehdä!"
"Pahinta pelkään, sillä niin sairas kuin nyt en ole ollut pitkään
aikaan".
"Tämä on todellakin ikävää. Olette varmaankin vilustuneet. Hikoileminen
tekisi varmaankin hyvää teille tänä iltana!" vakuutti herra
vaatetusmestari.
"Kiitoksia neuvosta! En suinkaan jätä sitä käyttämättä. Vielä kerran
hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, herra everstiluutnantti!"
Everstiluutnantti lähti nyt pois. Ulkona odotti häntä Fleming, ja pyysi
häntä nousemaan viereensä vaunuihin.
"Kävikö asia tuolla ylhäällä mielenne mukaan?" kysyi ylipäällysmies
niin pian kuin vaunut olivat päässeet liikkeelle.
"Paremmin kuin luulinkaan! Nyt saatan vähintäkään epäluuloa
herättämättä matkustaa minne tahdon!" vastasi everstiluutnantti, ja
kertoi ylipäällysmiehen huviksi sen pienen huvinäytelmän, jonka oli
esittänyt kuningattaren uskotulle kamaripalvelijalle.
"Lähetättekö kirjeen prinssille, herra paroni?" kysyi hän sitten.
"En. Ei ole aikaa kirjoittamiseen. Teidän täytyy heti lähteä ja kulkea
niin nopeasti kuin ihminen suinkin voipi. Surkuttelen todellakin, että
ilma on niin hiton sopimaton, mutta eihän se estä teitä kiiruhtamasta?"
"Ei, herra ylipäällysmies! Sanonpa, ett'ei myrsky eikä pakkanen saa
minua pysähtymään! Mutta nyt olemme perillä. Tässä täytyy minun nousta
pois".
Everstiluutnantti hyppäsi alas vaunuista. Fleming pudisti vielä kerran
jäähyväisiksi hänen kättänsä ja kuiskasi: "Vie sydämellisimmät
tervehdykseni hänen kuninkaalliselle korkeudellensa!" Sitten vierivät
vaunut pois.
"Tuo Herman Fleming on viisas mies. Hän osaa pysyä sekä nykyisen että
tulevan hallitsijan suosiossa, ja pysyttäytyy siten onnen oksalla,
häilyköön se minnepäin hyvänsä tapausten tuulessa", mutisi
everstiluutnantti, ja lähti huoneisinsa panemaan matkavaatteita
päällensä, sill'aikaa kuin hänen hevostansa satuloittiin.