Viime aikoina oli paljon puhuttu kuningattaren aikomuksesta luopua
hallituksesta, mutta aina kuitenkin, jotenkin salaperäisesti, sillä hän
ei tähän saakka ollut ryhtynyt mihinkään niin sanoaksemme viralliseen
toimenpiteesen pannakseen tätä päätöstänsä käytäntöön. Jonkun aikaa
ylläkerrottujen tapausten jälkeen näytti hän kuitenkin tahtovan ryhtyä
asiaan päättävän vakavasti. Neuvosto kutsuttiin näet Elokuun 7 p:nä
kokoon, saadakseen juhlallisessa istunnossa tiedon tästä hänen
päätöksestänsä. Tieto tästä herätti iloa niissä, jotka olivat
tyytymättömät hänen tuhlaavaiseen hallitukseensa, ja näiden luku oli
viime vuonna siihen määrin kasvanut, että semmoisiin, jotka toivoivat
hänen luopumistaan kruunusta, ainakin pääkaupungissa saattoi lukea
melkein kaikki ihmiset paitsi ylimyskuntaan kuuluvia. Nämätkään
eivät tosin olleet Kristiinaan tyytyväisiä, mutta he halusivat
kuitenkin pitää hänen vioistansa huolimatta, sentähden että he
hänen hallituksensa aikana arvelivat saattavansa olla rauhassa
reduktioonista, jota he pelkäsivät pahemmin kuin ruttoa; jos sitä
vastaan uusi ruhtinas tulisi hallitukseen, niin oli pelättävä, että hän
aatelittomien säätyjen ja alhaisemman aateliston avulla voimakkaasti
ryhtyisi auttamattoman kevytmielisesti lahjoitettujen kruununtilusten
takaisin-ottamiseen valtion omiksi, siten lisätäkseen kruunun niukoiksi
käyneitä tuloja, mahtavuutta ja arvoa.
Erittäinkin tyytymättömiä Kristiinan hallitukseen ja sentähden enimmän
iloissaan hänen hallituksesta luopumisensa toteutumisesta olivat
salaisen "P.C.G. seuran" jäsenet. Ja kun he ylipäänsä olivat semmoisia
miehiä, joiden mielipiteisiin eivät minkäänlaiset itsekkäät syyt
vaikuttaneet, vaan todellinen, palava isänmaan-rakkaus, niin oli heidän
ilonsa tavallaan enimmän oikeutettukin. Yhdessä iloitaksensa siitä
mieluisasta sanomasta, että kuningatar aikoi ilmoittaa neuvostolle
hallituksesta luopumisensa, päättivät he pitää yleisen kokouksen samana
elokuun 7:nä päivänä. He tiesivät kyllä, että neuvosto kaikella
mahdollisella tavalla koettaisi saada kuningatarta aikeestaan, mutta he
tunsivat myös Kristiinan itsepäisyyden ja toivoivat, että neuvoston
vastustus vaan yhä enemmän kiihoittaisi häntä saattamaan aikomuksensa
perille.
Everstiluutnantti Stålsköld'in piti sinä päivänä ensikerran esiytyä
seurassa, jonka jäseneksi hän vähää ennen oli otettu. Hänen
vastaan-ottamisensa ei ollut herättänyt epäilystä eikä vastustusta,
sentähden että häntä pidettiin semmoisena henkilönä, johon
täydellisesti voi luottaa. Kokouspaikka oli niinkuin tavallisesti Aake
Berg'in luona. Jo iltapuoleen ja muutamia tuntia aikaisemmin määrättyä
kokous-aikaa, lähti everstiluutnantti Aake Berg'in luo, koska hänen
aikomuksensa oli käydä vieraissa Aake Berg'in ja hänen perheensä luona.
Sattumalta oli Pentti Esanpoikakin saapunut sinne.
Sittenkuin everstiluutnantti näiden henkilöiden seurassa, joille
kaikille hän oli suuressa kiitollisuuden velassa paranemisestaan, oli
viettänyt muutamia kaikin puolin iloisia hetkiä, saapui vielä muuan
henkilö, jota everstiluutnantti ei tuntenut, mutta joka esiteltiin
hänelle erään Tukholman arvokkaimman ja rikkaimman tukkukauppiaan
pojaksi. Hän oli hyvin nuori mies, siivon ja vakavan näköinen, sangen
kaino ja vaatimaton, mutta muuten miellyttävän näköinen. Hän ei juuri
ensinkään ottanut osaa puheluun ja vastasi hänelle tehtyihin
kysymyksiin lyhyesti ja karttavasti. Mutta jos hänen suustaan lähtikin
harvoja sanoja, niin ilmaisivat hänen silmäyksensä sitä enemmän, ja se,
joka viitsi katsoa hänen tummansinisiin silmiinsä, tuli hyvin pian
vakuutetuksi siitä, ett'ei hän tyhmyydestä pysynyt noin erillään, vaan
joko ennakolta mietitystä hiljaisuudesta tahi synnynnäisestä
taipumuksesta vaiteliaisuuteen. Etenkin näytti kaunis, nuoruudesta ja
terveydestä hohtava Elsa olevan hänen huomaavaisuutensa esineenä, ja
hän katseli tyttöä semmoisilla silmäyksillä, jotka kylläkin selvästi
osoittivat mitä sydämellisintä ihailua ja hellyyttä.
Everstiluutnantti Stålsköld ei saattanut käsittää, miksi tämä
nuorukaisen huomaavaisuus ja hänen katseensa loukkasivat häntä, tahi
miksi hän alkoi tuntea vastenmielisyyttä semmoiseen henkilöön, joka ei
koskaan ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Niin tarkoin, kuin olisi
ollut kysymyksessä vihollisen sotajoukon aseman vakoileminen, piti hän
silmällä tämän kaikkia liikkeitä. Mutta ei siinä kyllä, Elsankin
käytöstavasta nuorukaista kohtaan otti hän vaarin yhtä huolellisen
tarkasti. Ja vaikk'ei hän siinä huomannut mitään, joka olisi saattanut
osoittaa hänen mieltymystään tuohon nuoreen mieheen, niin pysyi hän
kuitenkin vasten tahtoaankin pahalla tuulella ja alakuloisena.
Hyvin huonolla tuulella lähti hän sitten Aake Berg'in ja Pentti
Esanpojan seurassa kokoukseen. Nuorukainen, joka ei ollut osallinen
valtiovehkeisin, tahtoi samalla lähteä, mutta jäi Amalia rouvan monista
pyynnöistä iltaiselle. Tämä seikka suututti everstiluutnanttia yhä
enemmän.
Vaikka mieli-ala kokouksessa oli ylipäänsä hyvin iloinen, ei
everstiluutnantti kuitenkaan saattanut päästä pahasta tuulestaan, vaikka
hän tekikin muutamia sitä tarkoittavia yrityksiä. Moni puhuja esitti
kaunopuheisilla ja innostuttavilla sanoilla sitä onnellisempaa
tulevaisuutta, joka kuningattaren kruunusta luopumisen jälkeen koittaisi
heidän rakkaalle Ruotsillensa ja mainitsi ilolla niitä hyviä toiveita,
joihin syystäkin sopi antautua tulevan hallitsijan, prinssi
Kaarle Kustaan, suhteen, mutta paljon siitä mitä sanottiin jäi
everstiluutnantilta huomaamatta. Otettuansa osaa siihen innokkaasen
eläköön-huutoon prinssille, johon kokous loppui, lähti everstiluutnantti
kotiin, yhä hyvin kiihtyneessä mielentilassa.
Kotia päästyänsä sai hän palvelijaltansa kuulla, että hänen poissa
ollessansa kokonaista kolme sanantuojaa oli tullut kuningattaren luota,
sekä että niillä kaikilla oli ollut toimena kutsua häntä linnaan.
Viimeinen sanantuoja oli lähtenyt käskettyään palvelijan pyytämään
herraansa kohta kotiin tultuaan ja muuta kutsumusta odottamatta
lähtemään kuningattaren luo. Kysymyksessä sanottiin olevan hyvin
tärkeän asian, joka ei sietänyt vähintäkään viivytystä.
Kun kello oli jo yli 10, huomasi everstiluutnantti mahdottomaksi tänä
iltana totella käskyä, ja lähti sentähden levolle, hetken aikaa
vaivattuansa päätään arveluilla sen asian laadusta, joka oli
kysymyksessä. Vaikka hänen ajatuksensa olivat täten kääntyneet toiseen
suuntaan, kummitteli kuitenkin vielä unissakin tukkukauppiaan poika
hänen mielikuvituksessaan.
Levosta virkistyneenä heräsi hän aamulla muuttuneella mielellä, ja
ajatteli nyt ihmetellen pahaa mielialaansa edellisenä iltana. Hän
melkein häpesi sitä, että oli saattanut olla niin narrimainen ja
naurettava; sillä siltä kannalta katseli hän nyt asiaa.
Sen että nuori mies osoitti melkein ihmeteltävän kaunista tyttöä
kohtaan huomaavaisuutta, piti hän nyt luonnollisimpana asiana
maailmassa, ja siitä suuttumisen saattoi synnyttää vaan satunnainen,
terveelle järjelle käsittämätön oikku. Semmoisen oikun syyksi luki hän
siis eilis-iltaisen pahan tuulensa, ja torui hiukan itseänsä siitä,
että oli tehnyt itsensä syypääksi juonikkaisuuteen.
Myös päätti hän varoa, ett'ei semmoinen hänessä muuttuisi tavaksi ja
paheeksi. Olisipa häpeällistä, jos häneen, mieheen, ilmestyisi se
heikkous, joka huonosti sopi naisellekin.
Näissä mietteissä oli hän sill'aikaa pukeutunut, ja lähti kohta
sitten linnaan menemään. Linnanpihalla tapasi hän tutun kapteenin
aatelis-lippukunnassa. Kapteenilla näytti, hänen ripeistä askeleistaan
päättäen, olevan hyvin kiire.
"Hyvää huomenta kapteeni! Mihin niin kiireesti", sanoi
everstiluutnantti Stålsköld ja seisahtui.
"Tuhat tulimmaista, everstiluutnantti hyvä!" vastasi kapteeni. Minua
lähetetään, niinkuin olisin vainukoira, etsimään pa'enneen ketun
jälkiä! Olen vakuutettu siitä, ett'en saa häntä kiinni, mutta jos niin
vasten luuloani tapahtuisi, niin tuon hänen tänne Tukholmaan, jossa
aiotaan katkaista hänen kaulansa!"
"Mistä ketusta te oikeastaan puhutte?"
"Hän on perhanan roisto, pääkonna!" jatkoi kapteeni. "Tahi vielä
pahempikin -- jesuiitti, paavillinen käännyttäjä ja kansan kiihoittaja,
ja tiesi Jumala mitä kaikkea! Se on saakelin juttu! Tuo paatunut lurjus
-- hänen nimensä on Antonius Macedo -- on oleskellut Tukholmassa
Portugalin lähettilään salaisena rippi-isänä, mutta samalla on hän
koettanut vietellä ihmisiä rehellisestä kristin-uskostaan, ja
käännyttänyt inhoittavaan oppiinsa. Sitä paitsi kuuluu hän tehneen
monta muutoin sievää tepposta! Päästäkseen ikävistä jälkilaskuista ja
siitä rangaistuksesta, jonka laki määrää sellaisista jumalattomista
kepposista, on hän nyt viimeinkin lähtenyt käpälämäkeen! Kuningatar on
kovin suutuksissaan siitä, että semmoinen lurjus on hänen tietämättänsä
oleskellut valtakunnassa, ja on käskenyt kaikin voimin ajamaan häntä
takaa. Minä olen seitsemäs hurtta, joka lähetetään liikkeelle".
"Sitten tulen minä varmaankin kahdeksanneksi", mietti
everstiluutnantti, ollen suuresti kummastuvinaan siitä mitä sai kuulla.
Ääneensä lausui hän: "Teillä on vaikea tehtävä toimitettavana, herra
kapteeni, sillä helpompi olisi epäilemättä saada kiinni kaikki oikeat
ketut, jotka juoksentelevat Ruotsin rajojen sisällä, kuin vangita yksi
ainoa jesuiitti. He ovat kavalampia kuin kärmeet, mutta näyttävät
kyyhkyisiäkin viattomammilta".
"Sen tiedän", vastasi kapteeni. "Koetanpa kuitenkin kykyni mukaan saada
toimeen mahdottomiakin, vaikka varmaan aavistan, ett'en ainakaan minä
tule sitomaan köysiä hänen kaulaansa. Mutta perhana vieköön! Olinhan
unhoittamaisillani, että kiire tässä kohden on ensimmäinen ja pää-asia!
Hyvästi, herra everstiluutnantti!"
"Onnea ajoon, kapteeni hyvä!"
Nuot kaksi herraa erosivat ja jatkoivat matkaansa kumpikin suuntaansa.
Heti kun everstiluutnantti oli saapunut linnaan ja kamariherran kautta
ilmoituttanut tulonsa kuningattarelle, päästettiin hän esille.
Vastaan-ottohuoneessa oli, paitsi kuningatarta, mahtava suosikki
Mauno-kreivi ja pari muuta ylhäistä hovipuoluelaista. Luultavasti oli
Kristiina kutsuttanut heidät näkemään sitä teeskentely-, ja
petoskohtausta, jota hän nyt näytteli, ja osottaakseen heille aivan
selvään, kuinka vastenmielinen hänestä paavin-usko oli, siinä toivossa,
että he levittäisivät huhun siitä laveampiin piireihin. Sama ilveily,
jota hän kaiketi oli näytellyt aatelis-lippukunnan kapteenille,
esiteltiin nyt toistamiseen. Hän oli olevinaan kovin vihoissaan ja
pitävinään tärkeänä karkurin kiinni saamista, ei juuri toimittaakseen
loukatulle Pereiralle hyvitystä, vaan voidakseen rangaista tuota
hävytöntä teeskentelijää niin kuin lait ja asetukset salaisista
käännyttäjistä määräävät, jossa asiassa hänen autuas isä-vainajansa oli
näyttänyt hänelle hyvää esimerkkiä. Hän oli muka valinnut kokeneita
upseereja tätä takaa-ajoa toimittamaan, sentähden että hän tässä
suhteessa luotti heihin sangen paljon, jonka tähden siis sitä paremmin
saattoi toivoa toivotun tarkoitusperän saavuttamista, karkurin
kiinnisaamista. Sitten ilmoitti hän suunnan everstiluutnantin matkalle,
jonka loppukohdaksi tulisi Kalmar, ja kehoitti häntä lopuksi
toimittamaan takaa-ajoa niin uutterasti ja huolellisesti kuin
mahdollista.
Everstiluutnantti Stålsköld oli kummastellen katsellut ja kuunnellut
tämän ulkokultaisuuden ja teeskentelyn mestarillisuutta. Kun kuningatar
oli puhunut loppuun, sanoi hän: "Jos minun sallitaan lausua alamainen
mielipiteeni tässä asiassa, niin täytyy minun suoraan tunnustaa, että
minulla on sangen vähän tahi ei ensinkään onnistumisen toivoa tässä
asiassa. Mutta jos minun sallitaan ulottaa takaa-ajon pitemmälle, jos
Teidän Majesteettinne valtuuttaa minun ottamaan kiinni hänet esim.
Hampurissa, niin saattaisi käydä niin, että tuon hänet elävänä ja
vahingoittumatta oikeuden käsiin".
Kuningatar punastui ja katsoi tutkivasti ja mitä terävimmin
everstiluutnanttiin, joka kesti tämän katseen.
"Minkä johdosta luulette häntä voitavan tavata Hampurissa", kysyi hän.
"Luuloni perustuu seuraavaan", vastasi everstiluutnantti. "Ensiksikin
saatetaan jokseenkin todennäköisesti päättää, että hän on niin nopeasti
matkustanut Ruotsin läpi, että kaikki takaa-ajo on melkein turhaa; ja
toiseksi saatetaan yhtä todennäköisesti edellyttää, että hän jossakin
Pohjois-Saksan kaupungissa levähtää niin kiireisestä matkasta,
kolmanneksi ja lopuksi sopii Hampuri parhaiten semmoiseksi
lepopaikaksi, jonka tähden se tekee arveluni enimmän todennäköiseksi".
Kuningatar ei saattanut salata itseltänsä, että everstiluutnantti oli
tehnyt johtopäätöksensä hyvin älykkäästi, hän katsoikin tähän sentähden
melkein ihmetellen. Selitettyään ne syyt, jotka tekivät mahdottomaksi
semmoisen kiinnipano-käskyn antamisen, joka olisi pantava toimeen
valtakuntaan kuulumattomassa kaupungissa, kääntyi hän läsnä oleviin
herroihin, nä'ön vuoksi kysyäksensä heidän mielipidettänsä. He olivat
samaa mieltä kuin kuningatarkin, arvellen, ett'ei se saattaisi tulla
kysymykseenkään, koska se olisi rauhan rikkomista Saksan valtakuntaa
kohtaan.
Mutta everstiluutnantti ei mielinyt päästää kuningatarta niin helpolla
pulasta.
"Eipä tarvitakkaan vangitsemiskäskyä", väitti hän. "siinä on tarpeeksi,
että Teidän Majesteettinne kirjoittaa Hampurin hallituskunnalle,
pyytäen siinä jesuiitin vangitsemista ja vankina pitämistä, kunnes
hänen meidän käsiimme jättämisestä ehditään tarkemmin sopia. Sekin
riittää, että Teidän Majesteettinne siellä olevan asiamiehensä kautta
sitä pyytää."
Nämätkin ehdoitukset hylkäsi kuningatar heti, ja everstiluutnantti,
joka huomasi tyytymättömyyden pilviä kokoontuvan hänen ylpeälle
otsallensa, ei tohtinut enää tehdä vastaväitteitä. Asia jäi siksi, että
hänen piti matkustaman Kalmariin, ja tällä päätöksellä lähti hän pois.
Mahdollisimman kiireesti alkoi everstiluutnantti matkansa, mutta
päästyään kerran kaupungista, ei hän juuri kiirehtinyt. Päinvastoin
koetti hän asettaa kaikki niin mukavalle kannalle kuin mahdollista,
tehdäkseen pakollisesta, turhasta matkastaan miellyttävän huvimatkan.
Vietettyään Kalmarissa iloisen päivän erään sinne sijoitetun
suomalaisen upseerin seurassa, joka oli vanha ystävä sodan ajoilta,
palasi hän Tukholmaan, sydämessään vakuutettuna siitä, ett'ei ollut
asiassaan onnistunut huonommin kuin muutkaan ne herrat, jotka olivat
lähteneet ajamaan takaa jesuiitti Antonius Macedoa.