Kristiina kuningatar oli ratsastuksessa yhtä taitava kuin rohkeakin ja
uskaliaimmankin ratsastajan oli vaikea seurata häntä kiivaassa kulussa.
Nytkin antoi hän mennä pyörryttävää vauhtia. Mutta kun he olivat
päässeet kappaleen matkaa kaupungista, pysäytti hän äkkiä hevosensa,
viittasi everstiluutnanttia luoksensa ja sanoi, kun tämä oli hetken
ratsastanut hänen rinnallansa: "Käske perästä tulevan ratsumiehen
kiiruhtaa edeltäpäin ilmoittamaan minun tulostani kamaripalvelijalleni
Holm'ille, jonka olen jo ennakolta lähettänyt sinne."
Everstiluutnantti ilmoitti tämän käskyn henkikaartilaiselle, joka
sitten ratsasti täyttä laukkaa edelle.
Kuningatar itse ajoi hiljaista juoksua ja katseli miettivästi niitä
kauniita näkö-aloja, jotka levenivät hänen silmiensä eteen.
Everstiluutnantti seurasi niin lähellä jälestä, kuin majesteetin
kunnioitus salli, ja silmäili milloin ympärillä olevaa luontoa, milloin
kuningatarta, joka ei koskaan ollut näyttänyt hänestä niin kauniilta
eikä arvokkaalta, kuin nyt, yksinkertaisessa mustassa puvussa ikäänkuin
liehuessaan lumivalkean ratsun selässä. Surullisia ajatuksia tuli hänen
mieleensä, ja hän ajatteli murhemielin, miks'ei Herramme ollut suonut
hänelle rakkautta siihen maahan, joka hänen kehtonsa oli ollut, eikä
siihen kansaan, jota hän oli syntynyt hallitsemaan ja onnelliseksi
tekemään. Ja miten kaunis tuo maa kuitenkin oli, ja tuskinpa sen kansan
vertaista löytyi toista! Saattoikohan suloisempaa, kadehdittavampaa ja
toivottavampaa onnea sattua kenellekään kuolevaiselle, kuin se mikä
hänen osakseen oli tullut? Miksikä ei hän sitten tyytynyt siihen?
Miks'ei hän tuntenut itseään onnelliseksi, vaikka saattoi, jos vaan
itse tahtoi, olla onnellisin kaikista ihmisistä? Everstiluutnantti
silmäili kysyvästi kuningattaren kasvoja, mutta ei voinut niistä saada
vastausta, kun ei kyennyt selittämään niiden piirteissä piilevää
salaisuutta.
Tie nousi nyt kummulle, jonka huipulla kuningatar pysähtyi, ehkä sen
suloisen maisemakuvan valtaamana, joka täältä levisi hänen eteensä.
Näkö-ala tältä kummulta oli hyvin lavea. Lähinnä tietä ja pitkin kummun
rinnettä oli tiheää kaikenlaisia pienempiä lehtipuita kasvavaa
viidakkoa, jonka takana alkoi korkeampi puinen metsä. Sitten tuli
tasanko niittyineen ja peltoineen, joiden aitojen välillä kohosi
maalais-asunnoita, ja kau'impaa näkyi Mälarin rasvatyyni ja välkkyvä
pinta, punastuen juuri nousevan auringon ensi suudelmasta.
"Täällä pohjan perilläkin on auringon-nousu sangen kaunis! Kuinka
ihanalta näyttäneekään se etelässä, Itaaliassa!"
Kuningatar oli tätä sanoessaan kääntynyt everstiluutnanttiin,
jonkatähden tämä katsoi sopivaksi vastata: "Teidän Majesteettinne! Olen
kuullut paljon matkustaneiden henkilöiden vakuuttavan, ett'ei mikään
kauneudessa ja sulossa vedä vertoja pohjolan kesä-aamulle".
"Sellaisia juttuja ovat he levitelleet suosiosta tätä kristillistä
Lapinmaatansa (tarkoittaen tällä Ruotsia) kohtaan", sanoi kuningatar.
"Kukapa ei uskoisi, että kaikki tuolla kaukana, jossa sitroonit
punoittavat ja laakeri viheriöitsee, on kauniimpaa ja suloisempaa kuin
se, mikä nousee pohjan lumikinoksista? Oi isäni! Olisinpa ollut sinulle
varsin kiitollinen, jos sen sijaan, että valloitit köyhän Saksan,
olisit hankkinut tyttärellesi edes kämmenen levyisen kappaleen ihanaa
Itaaliaa!"
Kristiina vaikeni ja silmäili jälleen seutua ylt'ympäri, mutta
everstiluutnantti rohkeni hänen edellisten sanojensa johdosta
muistuttaa: "Teidän Majesteettinne suuri isä olisi kyllä valloittanut
Itaalian, jos omatunto olisi kehoittanut häntä menemään sinne, ja jos
hänellä siellä olisi ollut uskolaisia puolustettavana, mutta siellä
vallitsi silloin niinkuin nytkin pimeys, jota ei Evankeliumin valo ole
hajoittanut".
Everstiluutnantti odotti hiukan levottomasti, mitä hänen rohkeutensa
vaikuttaisi kuningattaressa, ja mitä siitä hänelle seuraisi. Kristiina
katsoikin häntä pitkään, ensin vakavasti, sitten hymyillen, ja vihdoin
purskahti hän sydämelliseen nauruun.
"Te olette valtiotaitoa tuntematon haaveksija, everstiluutnantti
Stålsköld, kun luulette semmoisesta pikkuseikasta kuin tästä tahi
tuosta uskontunnustuksesta ruvettavan suureen ja ankaraan sotaan!"
huudahti hän. "Siihen tarvitaan suurempia syitä! Kunnianhimo ja maiden
voittamisen toivo ovat syitä, jotka tekevät ruhtinaasta sankarin".
Ehdoton väristys kohtasi everstiluutnanttia. Hän, Kustaa Aadolf'in oma
tytär, koetti hakemalla halpoja perus-syitä hänen tekoihinsa himmentää
sen suuren sankari-arvon loistetta, joka huolimatta pahansuopien
kielien moitteesta ympäröi hänen nimeänsä!
Siitä näkyy kuinka vähän hän itse välittää jalommista perusteista, eikä
hän olisi saattanut selvemmin todistaa, ett'ei hänen aikomansa
uskonnonmuutos ole mikään sydämen asia hänelle, ajatteli
everstiluutnantti. Mutta samassa keskeytti hänen mietteensä eräs
tapaus, joka saattoi hänet säpsähtämään, samalla kuin se ajoi
viimeisenkin veripisaran kuningattaren poskilta. Kummun juurella
olevasta laaksosta kuului ääni niin kumea ja kolkko, kuin olisi se
tullut haudan pohjasta. Tämä ääni kuului niin kauhealta, että
hevosetkin säikähtivät. Eikä se tuntunut ihmis-ääneltäkään enemmän kuin
palotorven mylvinä, joka unen helmoista tempaa kaupungin väestön, on
ihmis-äänen kaltainen. Mutta ääni puhui: "Oi kuningatar! Muistele
sallimusta, muistele kruunausta Tukholmassa, muistele viikatemiestä!"
Läheisten metsien kaiku kertoi kolkosti nämät sanat.
Kuningatar oli kalmanvaalea, hän tarttui oikealla kädellänsä satulaan,
jott'ei putoaisi. Everstiluutnantti katsahti hänen sivullensa, tarpeen
tullessa tukeaksensa häntä, mutta hän rohkaisi taas äkkiä mielensä ja
sanoi. "Herra everstiluutnantti! Tutkikaa mitä vilppiä tahi petosta
tässä piilee, ja minä palkitsisin runsaasti, jos voisitte saada siitä
selvän. Olen kaksi kertaa ennenkin kuullut saman kauhean äänen lausuvan
samat sanat".
"Tässä samassa paikassako?"
"Ei, en täällä. Ensi kerran matkalla Jakobsson'iin, ja toisen kerran
lähellä Gripsholm'ia. Mutta joutukaa! Kuulittehan mistäpäin ääni
kuului?"
"Kuulin, teidän Majesteettinne", vastasi everstiluutnantti ja kannusti
hevostansa, kiirehtien matkaan, osaksi saadaksensa selville oliko tässä
todellakin petosta kysymyksessä, osittain salataksensa sitä ehdotonta
hämmästystä, jota itse tapaus kuningattaren kertomuksen ohessa oli
hänessä herättänyt. Matka oli hyvin vaarallinen, mutta hän ratsasti
pelkäämättä kivien ja kantojen yli kummun jyrkkää rinnettä pitkin,
ehtimättä havaitakkaan maan sopimatonta laatua.
Viimein esti viidakon tiheys häntä pääsemästä etemmäksi. Silloin
hyppäsi hän satulasta, sitoi oudonlaisesta matkasta vapisevan ja
puhaltavan hevosensa koivuun ja jatkoi matkaansa jalkaisin. Hän tutki
tarkkaan koko laakson, mutta ei saattanut havaita mitään epäiltävää,
hän pani monta kertaa korvansa maata vasten ja kuunteli, mutta ei
saanut kuulla mitään muuta ääntä, kuin mitä muutamat levoltaan
karkoitetut teeret ja pyyt synnyttivät, jotka humisevin siivin
pakenivat puihin sekä varhaisen aamun ylistykseksi kaikuvia
pikkulintujen lauluja, johon säestykseksi tuli kaukaisen metsäpuron
kohiseva lirinä. Kun everstiluutnantti siten oli yli puolen tuntia
ponnistellut, niin että hiki suurin pisaroin tippui hänen poskiltansa,
ja kun huomasi enemmän etsimisen turhaksi, palasi hän hevosensa luo ja
ratsasti sitten takaisin kuningattaren tykö, joka sill'aikaa lienee
ajan kuluksi hyräillyt ranskalaista ballaadia. Kuningatar katsoi
kysyvästi häneen.
"Teidän Majesteettinne, en ole havainnut mitään epäiltävää, vaikka olen
ponnistellut, mitä ihminen suinkin voi!" sanoi everstiluutnantti hiukan
kolkolla äänellä ja nä'öllä.
Kuningattaren kasvot synkistyivät.
"Mutta metsä on tuolla hyvin tiheää, jonkatähden on paljon saattanut
jäädä minulta huomaamatta", lisäsi everstiluutnantti, nähtävästi
koettaen rauhoittaa korkeata seuralaistansa.
"On ollut kova kaste yöllä, niin että pitäisi helposti huomata kulkijan
jäljet ruohossa. Otitteko lukuun tämän seikan?" kysyi Kristiina.
"Otinpa kyllä, Teidän Majesteettinne! Senhän toki ensiksi otin lukuun!"
Kuningatar ei kysynyt enempää, mutta pysyi hetken mietteissään. Sitten
sanoi hän maltittomasti: "Kiiruhtakaamme täältä, -- olemme jo liian
kauan viivähtäneet tämän mitättömän asian takia!"
Hän löi kiivaasti hevostansa ratsuraipalla, mutta pysäytti sen taas
äkkiä ja lisäsi: "Minä kiellän teitä ankarimman vihani uhalla koskaan
puhumasta tästä tapauksesta yhdellekään ainoalle ihmiselle!"
Näitä kuningattaren sanoja seurasi ankara silmäys, jonka jälkeen taas
lähdettiin menemään samaa hurjaa vauhtia, kuin matkan alussakin.
Everstiluutnantti saattoi vaan työläästi ja hevostansa kannustamalla
pysyä perässä. Hän itsekään ei ollut juuri paremmalla mielellä kuin
kuningatar, joka nähtävästi oli hyvin alakuloinen ja pahalla tuulella.
Tapaus antoi everstiluutnantille miettimisen aihetta. Ja sen-aikuisen
katsantokannan mukaan oli hän valmis luulemaan, melkeinpä vakuutettukin
siitä, että korkeampi ylenluonnollinen voima oli sen toimeenpanossa
osallisena. Myös luuli hän varmasti voivansa päättää, että tämä
arvoituksen tapainen, kuningattaren kaksi kertaa ennen kuulema ääni oli
suuremmassa tahi vähemmässä määrässä vaikuttanut hänen päätökseensä
luopua hallituksesta, siten mukaantumalla siihen sallimukseen, joka
määräsi Tukholmassa kruunatun valtiaan hallituksen lyhyt-aikaiseksi,
toivoi hän ehkä välttävänsä varoittavan äänen viimeistä ja
peloittavinta uhkausta -- kuolemaa.
Kun he saapuivat Drottningholm'iin, oli ennenmainittu vaatetusmestari
ja kamariherra Juho Holm heitä vastassa. Ensi silmäyksellä, jonka tämä
kuningattaren suosikki loi korkeaan emäntäänsä, huomasi hän heti,
ett'ei tämä ollut parhaalla tuulella. Mutta kun hän kuningattaren
palveluksessa oli erittäin hyvin tullut tuntemaan tämän luonteen,
osasi hän muodostaa käytöksensä sen mukaan, ja, kahdenkertaisella
huomaavaisuudella ja itsestään arvaavalla nöyryydellä tehdä
läsnä-olonsa kuningattarelle mieluisaksi. Astuttuaan alas hevosen
selästä käski kuningatar everstiluutnantin odottaa, kunnes hän ehtisi
kirjoittamaan kirjeen, ja viedä sen sitten heti Tukholmaan Herman
Fleming'ille, johon hän sangen paljon luotti valtio-asioissa, ja jota
hän semmoisissa toimissa ahkerasti käytti. Kamaripalvelijansa käski hän
sill'aikaa toimittamaan everstiluutnantille virvoituksia, ja lähti
sitten niihin huoneisin, jotka häntä varten oli pantu kuntoon.
Herra Holm saattoi everstiluutnantin erääsen saliin, jonka katto oli
varustettu mainittavan kauniilla ja hyvin kalliilla laudoituksilla, ja
kysyi, kun he sinne olivat saapuneet, millaisia virvoituksia hän
tahtoi.
"Mitä vatsaani tulee, niin ei se anna minulle vähintäkään syytä haluta
mitään, sillä portugalilaisen verrattomat herkut eivät ole vielä
ehtineet sulaa", vastasi everstiluutnantti. "Mutta lasi viiniä ei olisi
hullumpaa tämän kiivaan ratsastuksen perästä".
Herra vaatetusmestari meni pois, mutta palasi pian. Tämän väli-ajan oli
everstiluutnantti käyttänyt huoneen tarkastelemiseen, ja muuan seinää
koristavista tauluista veti etenkin puoleensa hänen huomionsa. Hän
astui lähemmäksi sitä katselemaan.
"Miellyttääkö tämä maalaus teitä?" kysyi herra Holm, puuhatessaan
mukanansa tuoman viinipullon aukaisemista.
"Miellyttääpä kyllä, herra vaatetusmestari", vastasi everstiluutnantti.
"Niinkuin luultavasti itsekin olette arvanneet", jatkoi Holm, "kuvaa
maalaus kuningas Kaarle IX:ttä Kirkholm'in onnettomassa tappelussa ja
juuri samalla hetkellä kuin uljas Henrik Wrede antaa hänelle hevosensa.
Kuningatar Katariina Stenbod vainaja kuuluu tästä maalauksesta
maksaneen eräälle hollantilaiselle taiteilijalle sata hopeataalaria".
"Ja te arvelette ehkä, että se oli suuri rahasumma kyllä moisesta
tuhrimistyöstä?"
"En suinkaan", vastasi herra vaatetusmestari. "Minä pidän suuressa
arvossa taideteoksia, ja taide-arvostelijoiden yksimielisen arvelun
mukaan on tällä maalauksella suuri taide-arvo".
Nyt syntyi hetkeksi vaiti-olo, jonka everstiluutnantti äkkiä keskeytti
seuraavalla kysymyksellä.
"Onko jahtimestari R. jo saapunut tänne?"
"Mistä tiedätte, herra everstiluutnantti, että häntä on odotettu
tänne?"
"Kuningatar itse puhui minulle siitä".
"Jahtimestaria on varmaankin kohdannut joku onnettomuus", sanoi herra
Holm. "Hänen piti puheen mukaan saapuman tänne jo eilen illalla.
Odottamattomia esteitä lienee varmaankin tullut, ja näyttää
melkein siltä kuin Hänen Majesteettinsa matkan tarkoitusta ei
saavutettaisikaan".
"Niin käyvän olen minäkin pelännyt", arveli everstiluutnantti ja
katseli hymyillen viekasta ja varovaista vaatetusmestaria.
"Kuinka niin? Oletteko saaneet tietoja jahtimestarista?"
"En ensinkään. Mutta sisällinen aavistus on sanonut minulle, että
jokin onnettomuus on kohdannut häntä, ja että hän on ollut pakoitettu
jättämään matkansa", vastasi everstiluutnantti Stålsköld, joka jo
aikoja sitten oli arvannut, että koko puhe jahtimestarin tulosta oli
vaan tekosyy, sekä ett'ei metsästys-alojen tutkimista koskaan oltu
ai'ottu.
"Sepä on kummallista. -- Mutta te ette kuitenkaan ole ainoa, jonka
aavistukset ovat toteutuneet", sanoi herra Holm hyvin teeskennellyllä
totisuudella. "Muuten toivon sen metsästys-innon, jota viime päivinä
luulen kuningattaressa huomanneeni, tekevän hyvää hänen terveydellensä.
Tunnustakaa herra everstiluutnantti, että metsästäminen on mitä
terveellisin huvitus".
"Sen teen mielellänikin -- ompa se mitä miellyttävintäkin".
"Niin onkin, herra everstiluutnantti! Etenkin Hänen Majesteetillensa
tuottanee metsästys suurta huvitusta, hän kun on niin taitava ampuja,
jotta kovinta ravia ratsastaissaan aivan helposti ampuu jäniksen
juoksussa. Sitä en minä ainakaan pystyisi tekemään!"
"Se onkin hiukan vaikeampaa kuin osata pistää lanka neulansilmään",
ajatteli everstiluutnantti, mutta jätti sen tietysti sanomatta ja
lausui vaan: "Niin taitavaksi tulee vaan ahkeran harjoituksen kautta,
johon teillä, herra vaatetusmestari, ei luultavasti ole ollut
tilaisuutta. Ymmärrettävästi tulee siinä luonnollinen taipumuskin
kysymykseen, mutta sitä en luule teiltä puuttuvan".
Puhelu keskeytyi nyt, sentähden että Holm lähti kuningattaren luo.
Sieltä palatessaan ilmoitti hän everstiluutnantille, että
kuningattarella oli jo kirje valmiiksi kirjoitettuna, sekä että tämä
itse tahtoi antaa sen hänelle. Hän pyysi siis everstiluutnanttia
seuraamaan itseänsä kuningattaren huoneesen. Portailta menivät he
marmorisen taideteoksen ohitse, joka sota-aikana oli saaliina tuotu
Saksasta. Se kuvasi leijonaa, joka etukäpälillään musersi suurta
kärmettä.
"Tämä kuvaa voittavaa kristin-uskoa taistelussa pahaa vastaan", sanoi
herra Holm. "Katsokaapas everstiluutnantti tätä leijonaa! Eikö se ole
komea eläin ja komea teos!"
"Epäilemättä. Luulisipa melkein, että siinä on henki, ja että se
saattaisi liikkua, jos tahtoisi".
"Minusta on välistä näyttänyt, kun kauvan yhtä mittaa olen tätä ryhmää
katsonut, että leijona on alkanut liikuttaa silmiänsä. Niin elävästi
saattaa tulla liikutetuksi oivallisesta taideteoksesta. Muuten,
katselen tätä teosta mielelläni, sillä sen ylevän kuvannollisen
merkityksen lisäksi on minusta eläinten kuningas muita mieluisampi, ja
ne jalot ominaisuudet, joita sillä sanotaan olevan".
"Sittenhän sopii, että valitsette sen tunnuskuvaksi tulevaan
vaakunakilpeenne", lausui everstiluutnantti leikillisesti, aavistamatta
kuinka täydellisesti tämä hänen ennustuksensa oli toteutuva.
"Suvaitsette laskea leikkiä, herra everstiluutnantti. Minun
vaakunakilpeni kuuluu semmoisiin, joita ei koskaan tule löytymään",
sanoi tuleva ritari Lejonkrona.
"Joka elää saa nähdä!" vastasi everstiluutnantti Stålsköld, joka oli
nähnyt niin monta todistusta kuningattaren tuhlaavasta armosta
suosikkejansa kohtaan, ett'ei juuri pitänyt mahdottomana ent. räätälin
pääsemistä aatelismieheksi.
Samassa saapuivatkin he kuningattaren huoneen ovelle, ja
everstiluutnantti astui sisälle. Kristiina oli nähtävästi paremmalla
tuulella nyt, kuin tullessansa. Hymyillen kiitti hän matkalla
saamastansa suojeluksesta, pyysi hänen itsensä viemään kirjeen
Fleming'ille, ja sanoi jäävänsä odottamaan jahtimestari R:ää, j.n.e.
Sitte jätti everstiluutnantti hyvästi, ja lähti kohta viipymättä
paluumatkalle Tukholmaan. Henkikaartilaisen käski hän kuningattaren
tahdon mukaan jäämään sinne ja palaamaan vasta silloin kuin kuningatar
itsekin palaisi.
Everstiluutnantti ei ollut paluumatkallaan ehtinyt kovin pitkälle, kun
hänen vastaansa tuli tavalliset kyytirattaat, semmoinen hevonen edessä,
jotka tänäkin päivänä kyytikonien nimellä ovat tavallansa surullisesti
mainioita. Näissä ylenmäärin kehnoissa ajoneuvoissa matkusti kaksi
henkilöä. Toinen heistä oli nähtävästi kyytimies, mutta toinen
arvattavasti oli olevinaan herra, vaikka hänen pukunsa, joka muuten
oivallisesti soveltui hevosen ja rattaiden laatuun, oli sellainen, että
se ääneensä todisti matkarahojen niukkuutta. Näyttipä siltäkin kuin
olisi hän itsekin hävennyt asuansa, sillä hän istui peittäen päätänsä
kuluneen päällysviitan yhtä kuluneella kuin lavealla kauluksella.
Kun tämä kolmikko, johon kuului herra, renki ja hevonen rattaineen
lähestyi everstiluutnanttia, ei hän saattanut olla hymyilemättä, mutta
se seikka, että matkustaja kauniimmalla kesä-ilmalla niin huolellisesti
koetti peittää kasvojansa, herätti samalla hänessä uteliaisuutta. Hän
ratsasti sentähden hyvin lähelle rattaita, jotka surkeasti vinkuen
vierivät eteenpäin, ja kumartui äkkiä sivulle nähdäkseen mitkä
viehättävät kasvot piilivät päällysviitan korkean kauluksen peitossa.
Tuskin kuuluva kiroussana pääsi hänen suustansa, kun tunsi matkustajan
portugalilaiseksi Antonius Macedoksi. Nytkin huomasi hän arvelunsa
todeksi, että kuningatar oli lähtenyt Drottningholm'iin ainoastaan
tavatakseen jesuiittia, ja siellä häiritsemättä saadakseen päättää
tämän ai'otusta pa'osta sekä kaikista niistä seikoista, jotka sen
kanssa olivat yhteydessä.
Kun everstiluutnantti Stålsköld lähestyi sitä kumpua, jolla vähää
ennen oli kuullut tuon käsittämättömän äänen, valtasi hänen
jonkunlainen levottomuuden ja vastenmielisyyden tunne. Hän oli kasvanut
ennakkoluuloisen aikansa jotenkin taika-uskoisissa mielipiteissä
noituudesta, velhoista y.m. semmoisista vehkeistä, joiden uskomista ei
silloin pidetty häpeänä, ja nämät taika-uskoiset käsitteet olivat niin
juurtuneet koko hänen olentoonsa ja katsantokantaansa, ett'ei hänen
koskaan onnistunut päästä niistä täydelleen vapaaksi. Päästäkseen niin
pian kuin mahdollista tämän vastenmielisen paikan ohitse, painoi hän
kannuksensa hevosen kupeesen ja ratsasti eteenpäin täyttä laukkaa.
Mitähän jos hän taas kuulisi tämän kauhean kolkon äänen! Täydellisesti
rauhoittui hän vasta nähdessään hyvän matkaa kummun toisella puolella
talonpojan kulkevan tietä pitkin, matkalla kaupunkiin päin. Silloin
antoi hän hevosensa huo'ata, ja ratsasti hiljalleen talonpojan ohitse.
"Hän ei tuntenut minua, ja se olikin ehkä parasta", mutisi tämä,
sittenkuin everstiluutnantti oli ehtinyt kappaleen matkaa hänen
edellensä.
Jos everstiluutnantti olisi katsellut tätä talonpoikaa yhtä tarkoin
kuin hän katseli tuota kuluneesen päällysviittaan puettua herraa, olisi
hän tuntenut hänen hyväksi ystäväkseen Jakobsson'iksi.