Seuraavana aamuna lähti everstiluutnantti linnaan, aikoen
teeskennellyllä sairauden kohtauksella tahi jollakin muulla tekosyyllä
puolustaa sitä huolimattomuutta, jota oli osoittanut, kun ei ensinkään
kuningattarelle tuonut kreivi Jaakko Kasimirin vastausta. Mutta joll'ei
kuningatar siitä leppyisi, oli everstiluutnantti vakaasti päättänyt
jättää liiat ponnistukset sikseen, jälleen päästäkseen hänen
suosioonsa, jolla ainoastaan niin kauvan oli ollut arvoa hänen
silmissään, kuin hän oli saattanut pitää kuningatarta arvossa ihmisenä
ja hallitsijana, mutta jonka onnistumisesta ei hän nyt pitänyt väliä.
Hän ei ensinkään tehnyt itsekkäitä hovimieslaskuja, ja piti tässä
asiassa kokonaan omantuntonsa ääntä ja synnynnäistä vastenmielisyyttään
kaikkeen väärään ja petolliseen johtonaan. Jos kuningatar sitä vastaan
olisi leppyisä, niin päätti hän vast'edeskin tunnollisesti täyttää,
mitä velvollisuus ja kunnia häneltä vaati, eikä puolestaan antaa mitään
tahallista riitaantumisen syytä.
Sill'aikaa kuin hän eräässä etuhuoneessa odotteli sopivaa tilaisuutta
päästä kuningattaren puheille, lähestyi häntä muuan nuori mies, joka
kohteliaasti esittäytyi Portugalin lähetystön jäseneksi. Herransa
ministerin puolesta kutsui hän everstiluutnanttia olemaan läsnä
kemuissa, joita ministeri samana iltana aikoi pitää. Everstiluutnantti
ei näyttänyt ensinkään kummastuvan tästä kutsumuksesta, sillä semmoinen
henkilö kun oli, jonka kaikki tiesivät nauttivan kuningattaren
luottamusta, oli häntä viimeksi kuluneina kuukausina monta kertaa
kutsuttu osalliseksi ylhäisten juhlallisuuksiin, joita vuoden 1651
mittaan oli ylenmäärin, mutta hän oli noudattanut verrattain harvoja
näistä kutsumuksista, sentähden ett'ei hänen luonnonterve mielensä
hyväksynyt näitä meluisia huvituksia, joissa ylellisyys ja
tuhlaavaisuus koettivat voittaa toisiansa. Kuinka olikaan, päätti hän
olla portugalilaisen kemuissa. Hän kiitti siis tuota nuorta miestä
kutsumuksesta, lisäten noudattavansa sitä.
Kului sitten vielä hyvän aikaa, ennenkuin hän saattoi tavata
kuningatarta. Kun hän vihdoinkin pääsi Kristiinan puheille, otti
tämä hänen vastaan sangen tyytymättömän näköisenä, vaikka muuan
kamaripalvelija edeltäpäin oli mielitellen kertonut everstiluutnantille
kuningattaren tänä aamuna olleen mitä parhaalla tuulella.
"On sangen suuresti kummastuttanut minua, everstiluutnantti Stålsköld,
että olen huomannut teidät tottelemattomaksi käskyilleni ja
huolimattomaksi asiassa, jonka olen antanut toimeksenne! Sitä olisin
teistä kaikkein vähimmän luullut!" sanoi hän tiuskealla äänellä,
katseltuansa hetken aikaa everstiluutnanttia.
Mutta kuningattaren silmäykset eivät enää suuresti koskeneet
everstiluutnanttiin, eikä hänen tyytymättömyytensä saanut häntä
hämille, kun ei hän paljon välittänyt Kristiinan suosiosta. Hän kesti
sentähden vakavasti tämän tarkastuksen ja vastasi sitten tyynesti: "Kun
eilen lähdin Teidän Majesteettinne luota, tapasin sattumalta kreivi
Jaakko Kasimirin tässä aivan lähellä linnaa, ja olisin silloin heti
saattanut tuoda hänen vastauksensa, joll'en olisi pelännyt tulevani
sopimattomalla ajalla, kun luulin Teidän Majesteettinne siihen aikaan
syövän päivällistä. Sitten estivät odottamattomat seikat minua
myöhemmin päivällä tavoittamasta Teidän Majesteettianne".
Everstiluutnantti ihmetteli, kuinka helposti hän saattoi antaa tämän
toden ja valheen sekaisen selityksen, ja hänestä tuntui siltä kuin ei
hän koskaan olisi valehdellut niin rauhallisella omallatunnolla.
Luultavasti tuli se siitä, että hänen omatuntonsakin havaitsi, kuinka
välttämätön hätävalhe tässä kohden oli ja miten olisi pikemmin
näyttänyt itsepäisyydeltä kuin totuuden harrastukselta, jos
everstiluutnantti suoraan olisi tunnustanut miten asian laita oli.
Kuningatar katseli taas häntä terävästi.
"Ja arvelette varmaan, että odottamattomat seikat päästävät teidät
velvollisuudestanne toimittaa kuningattaren käskyt ja tekee
tottelemattomuutenne täydelleen suvaittavaksi?" kysyi hän, vaikka
paljoa leppeämmällä äänellä. Epäilemättä vaikutti everstiluutnantti
Stålsköld'in vakava ryhti, joka oli aivan erilainen kuin muiden
hovimiesten, miellyttävästi kuningattareen, ja tuo lempeämpi ääni tuli
varmaankin siitä mieltymyksestä, jota hän, imartelun ja itsekkäisyyden
ympäröimänäkin, tunsi melkein ainoan semmoisen seuralaisensa parissa,
joka olematta kuitenkaan siveyden saarnaaja, ei koskaan alentunut
halpamielisesti imartelemaan, eikä -- ja sepä juuri olikin tavatonta --
koskaan osoittanut halua käyttämään hänen suosiotansa omaksi edukseen.
"Tähän Teidän Majesteettinne kysymykseen en uskalla varmaa vastausta
antaa, mutta löytyypä todellakin seikkoja, jotka ovat ihmistä
mahtavammat", vastasi everstiluutnantti.
Moni nyky-aikaisista virkamies-tyranneistamme olisi silloin kiukuissaan
huudahtanut: "Semmoista ei saa tulla kysymykseenkään virka-asioissa!"
ja tyranniuden tuntomerkkinä onkin juuri mahdottomienkin vaatiminen.
Kristiina kuningatar, vaikk'ei muutoin kärsinytkään vastansanomista, ei
kuitenkaan koskaan ollut sanan oikeassa merkityksessä tyrannillinen.
Sen näytti hän tässäkin vähäpätöisessä kohdassa, sillä hän vastasi: "Se
on totta, everstiluutnantti! Ihminen, mahtavinkin, on kaikista
ponnistuksistansa huolimatta asianhaarojen orja. Saatte tällä kertaa
anteeksi enkä tahdo tämän ainoan huolimattomuuden tähden sulkea teitä
luottamuksestani. Muuten pelkäsin teidän taas joutuneen veriseen
seikkailuun!"
Viimeiset sanat lausui hän leikillisesti ja everstiluutnantti päätti
siitä, että hänen vihansa oli lauhtunut ja hänen hyvä mielensä jälleen
palannut.
"Minulla on käskemistä teille", jatkoi kuningatar vähän ajan perästä.
"Tänä iltana pitää Portugalin lähettiläs Pereira tanssiaiset, joihin
ai'on mennä. Mutta sitten heti lähden Drottningholm'iin, ja teidän
pitää ratsain seurata minua sinne. Sitäpaitsi pitää teidän miehistänne
valita pari tahi yksi ... niin yhdessä saattaa olla tarpeeksi ... jonka
myös pitää oleman valmiina mainitun lähettilään asunnon luona. Tämä ei
muutoin estä teitä olemassa kemuissa, jos nim. olette kutsuttu?"
"Olen, Teidän Majesteettinne. Hänen ylhäisyytensä Portugalin ministeri
on todellakin suonut minulle sen kunnian".
"Sitä parempi, sitten saatatte sitä helpommin olla paikalla".
Everstiluutnantti lähti sitten pois.
Illalla, kuin hän jo oli valmis lähtemään portugalilaisen kemuihin,
tuli Jakobsson hänen luoksensa, aikoen pyytää häntä mukaansa Aake
Berg'in luo. Everstiluutnantti ei kuitenkaan saattanut tähän yhtyä,
vaan kertoi Jakobsson'ille, mitä hänellä oli tänä iltana tehtävää, sekä
tulevasta matkastaan Drottningholm'iin, jonka jälkeen he kulkivat
yhdessä lähelle Pereiran asuntoa.
Pidot olivat erittäin loistavat, ja oli tehty mitä kalliimpia
valmistuksia niiden saamiseksi oikein upi-uhkeiksi. Huoneetkin olivat
kaunistetut sangen komeasti ja miellyttävästi. Kaikki katot esim.
olivat peitetyt taitavasti sidotuilla kukkakiehkuroilla, joiden
välistä riippui korissa etelämaiden hedelmiä kaikenlaisia, niinkuin
apelsiinejä, sitrooneja, aprikoita y.m. Muihinkin koristeihin oli
käytetty yhtä paljon huolta ja vaivaa.
Lukuisina kokoontuneiden ylhäisten vieraiden joukossa ei ollut ketään,
joka alussa olisi suuremmassa määrässä vetänyt everstiluutnantin
huomion puoleensa kuin Elvira, jonka hän täällä kohtasi. Tätä piti hän
yhäti silmällä, ja monta surullista ajatusta tuli silloin hänen
mieleensä. Elvira oli kalpea, ja nöyrän kärsimisen vivahdus, jota hän
turhaan koetti peittää pakonnaisella hymyllä, näkyi hänen kasvoistansa,
mutta kuitenkaan ei hänen kauneutensa ja ihanuutensa ollut vähempi kuin
kenenkään muunkaan, paitsi kenties yhden. Tällä poikkeuksella
tarkoitamme Ebba Sparrea, Kristiina kuningattaren hovin aurinkoa, joka
silloin oli ihanimmillaan, ja joka uudenvuoden päivänä sinä vuonna oli
mennyt kihloihin ennenmainitun Jaakko Kasimir de la Gardien kanssa.
Everstiluutnantti mietti itsekseen pitikö hänen koettaa päästä puheluun
Elviran kanssa vai eikö. Viimein voitti halu saada sydämensä lemmityn
kanssa vaihtaa muutama sana kaikki arvelut, ja hän käytti hyväkseen
sopivaa tilaisuutta, kun useimmat vieraista katselivat sitä loistavaa
tulitusta, jota ulkona poltettiin, ja puhutteli Elviraa näin:
"Rouva vapaherratar! Näen ett'ette ole onnellinen. Sanokaa, saatanko
tehdä mitään hyväksenne? Laupiaan Jumalan nimessä pyydän, ett'ette
väärästä kunniantunnosta ole suoraan ja todenmukaisesti minulle
tunnustamatta, saatanko jollakin tapaa hyödyttää teitä! Pitäisin
itseäni sanomattoman onnellisena, jos hituisenkin voisin tehdä
hyväksenne".
Elvira silmäili häntä puoleksi moittien ja vastasi: "Te ette voi tehdä
mitään hyväkseni, -- olenhan jo kerran ennen sanonut sen teille, ja
kerron sen vielä kerran vakaasti! Asia on nyt hyvällä kannalla, ja
parasta, että se sillä pysyykin, ett'ette ko'e sekaantua seikkoihin,
jotka ovat senlaatuisia, ett'ei teillä ole mitään oikeutta pyrkiä
sekaantumaan niihin."
Everstiluutnantti huomasi tästä vastauksesta, että Reeta oli niin
varovasti menetellyt tiedustelijatoimessaan, jott'ei hänen emännällään
ollut siitä aavistustakaan. Ja tämä ainakin ilahdutti häntä, sillä hän
arveli Reetan vaan niin kauvan jonkunlaisella menestyksellä saattavan
tehdä havaintojansa kuin hän saattoi huolellisesti salata niitä
tekevänsä.
"Tämäkö siis on viimeinen sananne?" rohkeni hän kuitenkin lisätä.
"Niin viimeinen, herra everstiluutnantti! Ja olkoon tämä asia
kerrassaan päättynyt!"
Everstiluutnantti vetäytyi suruissaan pois, siliä hän huomasi kaukaa
paroonin kolkon haamun. Elvira katsoi hänen peräänsä pitkän pitkällä
silmäyksellä, ja hänen rintansa kohosi hiljaisesta huokauksesta.
Kun everstiluutnantti Stålsköld'in, kerrotulla tavalla puheltuaan sen
kanssa, jota hänen sydämensä, kaikista ponnistuksista huolimatta, ei
lakannut lempimästä, piti menemän viereiseen huoneesen, kohtasi hän
ovessa erään henkilön, jonka nähdessään hän pysähtyi.
Tuossa on hän, mietti Stålsköld, sama älykäs katsanto, samat pontevat
kasvonjuonteet! Ja hän piti silmällä miestä, jonka tunsi samaksi
herraksi, mikä edellisenä päivänä oli salaa ollut kuningattaren luona,
niinkuin edellisessä luvussa on tarkemmin kerrottu. Everstiluutnantti
ei päästänyt tuota miestä näkyvistänsä, vaan odotti maltittomasti
tapaavansa jonkun, jolta olisi sopinut kysellä hänestä. Lopulta luuli
hän eräässä kuninkaallisen kanslian virkamiehessä, jolla oli paljon
tekemistä ulkomaan asioiden kanssa, tavanneensa semmoisen henkilön,
joka saattaisi antaa hänelle tarpeelliset tiedot. Tämän puoleen kääntyi
hän siis kysyäksensä tunsiko tämä sitä miestä, jota hän kädellänsä
osoitti.
"Tietääkseni on hän portugalilainen, ja kirjurina tahi jonakin
sentapaisena hänen ylhäisyydellänsä Pereiralla", vastattiin hänelle.
Pereira on siis se isäntä, jolta hän karkaa, tuumi everstiluutnantti,
ja lausui teeskennellyllä väliäpitämättömyydellä:
"Jo hänen ulkomuotonsakin osoittaa etelämaalaista, mutta tiedättekö
ehkä hänen nimeänsä?"
"Luulen hänen nimensä olevan Antonius Macedo", vastasi kuninkaallisen
kanslian virkamies.
"Antonius Macedo", mutisi everstiluutnantti. "Olisi hauskaa tietää onko
Pereiran tiedossa, että tämä Antonius Macedo, jota hän pitää
seurueessansa, on paavillinen käännyttäjä ja jesuiitti?" -- Kun hän
kuitenkin huomasi mahdottomaksi keltään muulta ihmiseltä kuin herra
Pereiralta itseltään saada selvää tästä asiasta, tyytyi hän pitämään
silmällä miestä nähdäkseen koettiko hän millään tavoin lähestyä
kuningatarta tahi kuningatar häntä. Pian olikin hän huomaavinaan, että
kuningattaren silmät tarkastelivat sinne päin, jossa Macedo oli, ja
että he, kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, antoivat toisilleen
salaista ymmärtämistä merkitsevän silmän-iskun. Jonkun ajan päästä
huomasi everstiluutnantti kuningattaren lähestyvän Macedoa, jota
lähellä hän, everstiluutnantti, yhä pysyi. Tämä puolestansa astui
myöskin silloin muutaman askeleen eteenpäin, ja kun hän oli lähestynyt
kuningatarta, kuiskasi tämä hänelle seuraavat sanat, jotka
everstiluutnantti, Macedoa seurannut kun oli, kuuli, vaikka oli
kääntävinään huomionsa toiselle taholle:
"Minä lähden täältä suoraan sinne".
"Hyvä Teidän Majesteettinne! Minä kyllä toimitan itseni sinne", vastasi
Macedo samoin kuiskaavalla äänellä, jonka jälkeen kumpikin kulki
edelleen. Tämä heidän kohtaamisensa oli tapahtunut niin sivumennen ja
nopeasti, ett'ei kukaan paitsi everstiluutnantti sitä havainnut,
mutta tämä huomasi siitä, mitä oli kuullut, että Kristiinan matka
Drottningholm'iin oli yhteydessä herra Macedon aiotun pa'on kanssa.
Pidot jatkuivat sitten tanssilla ja illalla paljon yli puoli-yön. Noin
kello 3 aamulla käski kuningatar everstiluutnantin laittautumaan
valmiiksi, jonka jälkeen tämä lähti pihalle, missä hänen palvelijansa
seisoi häntä odottamassa pitäen suitsista hänen levottomasti korskuvaa
ratsuansa. Kauvan ei hänen tarvinnut täällä odottaa, ennenkuin
kuningatar yksinkertaisessa samettisessa ratsupuvussa tuli ulos,
ainoastaan Portugalin ministerin seurassa. Everstiluutnantti arvasi,
että hän oli hiipinyt pois vieraiden joukosta ja muuttanut pukua, sekä
että ainoastaan hänen seuralaisensa tiesi hänen tulevasta matkastaan.
"Viipyykö Teidän Majesteettinne kauvan Drottningholm'issa?" kysyi herra
Pereira, autettuaan Kristiinan sen lumivalkean ratsun selkään, jonka
eräs hänen tallirengeistään oli taluttanut esille.
"Vaan tämän päivän. Olen suostunut kohtaamaan siellä jahtimestari R:ää,
hänen seurassaan tarkastellakseni sitä metsästys-alaa, jonka hän on
ehdoittanut sopivaksi käyttää tulevassa suuressa metsästyksessä, johon
toivon teidänkin, Pereira, ottavan osaa".
Lähettiläs kumarsi suostumuksen merkiksi. Kuningatar hellitti
sitten tulisen juoksijansa ohjat, ja ratsasti joutuisaan pois,
everstiluutnantin ja sen kaartin ala-upseerin seuraamana, jonka tämä
oli mukaansa käskenyt.