Näissä ja tällaisissa katkerissa mietteissä vietti everstiluutnantti
iltapäiviänsä, odotellen sitä aikaa, jolloin hänen piti menemän
määrätylle kaksintaistelupaikalle. Hänen näkönsä oli yhtä synkeä
kuin mielensäkin. Hänen sydäntänsä vaivaava suru loi varjoja
hänen kasvoillensa. Lähestyvä taistelu näytti hänestä nyt aivan
toisenlaiselta kuin edellisenä päivänä. Silloin oli hän luullut
vetävänsä miekkansa oikean ja pyhän asian puolesta, nyt mietti ja
arveli hän aivan toisin. Silloin oli hän pitänyt kuningatarta jalona,
valistuneena ruhtinattarena, nyt piti hän tätä petollisena, juonikkaana
naisena, petturina, joka aikoi kieltää isiensä pyhimmän perinnön,
omantunnonvapauden, uskonnon, jättääkseen itsensä ja -- jos se kävisi
laatuun -- Ruotsinkin paavillisuuden helmaan. Ja mitä enemmän aikaa
kului, sitä synkeämmäksi tuli hän.
Hän valmistautui kuitenkin menemään ja oli juuri lähtemäisillään, kun
Jakobsson astui huoneesen.
Jakobsson oli pukeunut erittäin huolellisesti, ja hänen yllänsä oleva
puku osoitti suurempaa komeutta kuin tähän aikaan oli tavallista
porvaristossa. Selvästi näkyi, että hän tällä kertaa varta vasten
komeili. Eikä juuri löytynytkään komeampaa herrasmiestä, kuin Jakobsson
tässä asussa oli. Kädessä oli hänellä soikea esine, joka oli kääritty
mustaan silkkiliinaan.
Everstiluutnantin synkkämielisyys ei jäänyt Jakobsson'in tarkalta
silmältä huomaamatta, vaikka tämä otti vastaan häntä tavallista
sydämellisemminkin. Kun ei Jakobsson saattanut ensinkään aavistaakkaan
sitä, mikä oli tapahtunut everstiluutnantille ja hänen tunteillensa,
niin arveli hän tämän synkkämielisyyden tulevan kohtuullisesta
levottomuudesta tulevien tapausten vuoksi.
Seuraavista sanoista saatamme arvata hänen oman mielentilansa.
"Ystävä everstiluutnantti", sanoi hän. "Siitä saakka kuin illalla
erosimme ei minulla ole ollut hetkeäkään rauhaa, ja unikin on
silmistäni paennut. Te olette tuskin vielä paranneet viimeisestä
verisaunastanne ja kuitenkin rupesitte taisteluun niin monta vastaan.
Se oli siivosti sanoen samaa kuin juosta järveen".
"Minä puolestani", vastasi everstiluutnantti, "olen vähän välittänyt
koko asiasta, ehkäpä sentähden, että te olette edestäni sitä
mietiskelleet".
Jakobsson katseli everstiluutnanttia epäilevästi, melkein varmana
siitä, ett'ei tämä ollut puhunut totta.
"Oletteko hankkineet itsellenne varamiestä, ystävä everstiluutnantti!"
"En! Olkoot he vuorotellen siinä toivossa".
"Hyvä! Jos ette ole pyytäneet ketään toista, täytyy teidän ottaa minut
varamieheksi, eikä siinä kyllä, teidän täytyy toimittaa, että he
tyytyvät minuun. Tässä kohden on kirottua, ett'en minä ole aatelista
sukuperää! Mutta teidän täytyy keksiä keino, joka pakoittaa heidät
ottamaan minut siksi! Kerran päästyäni varamieheksi otan minä osakseni
neljä heistä, te saatte pitää huolta toisista neljästä. Minulla ei
tosin ole mitään riitaa heidän kanssansa, pidin päinvastoin paljon
heidän laulustaan, ja soisin heidän pääsevän vahingoittumatta, mutta se
on ainoa keino teidän pelastumiseenne".
Everstiluutnantti Stålsköld ällistyi.
"Oletteko menettäneet järkenne, ystävä Jakobsson!" huudahti hän eikä
saattanut olla purskahtamatta sydämelliseen nauruun. "Tekö
taistelisitte! Ha! ha! ha! Ensimmäinen, jonka kanssa joutuisitte
otteluun, leikkaisi kauniisti poikki kätenne ja jalkanne!"
"Sepähän nähtäisiin!" vastasi Jakobsson, hiukan pahoillaan
everstiluutnantin pilkasta. "Älkää luulko miehen, sentähden että kuuluu
porvaris-säätyyn, täytyvän välttämättömästi olla taitamaton aseiden
käytännössä. Mutta päätös näyttäköön mihin ja missä määrässä kelpaan
tässä kohden. Pää-asia on saada minut otetuksi varamieheksi ja sitä
varten olen miettinyt seuraavan menetystavan. Se riita-kysymys, jonka
miekat nyt ratkaisevat, ei perustu oikeastaan yksityiseen vihaan
teidän, ystävä everstiluutnantti, ja vastustajienne välillä, vaan on
syntynyt erilaisista mielipiteistä kuningattaren suhteen. Ne lauseet,
jotka noilta herroilta pääsi hänestä, olivat senlaatuisia, että niitä
julkisessa oikeustossa voimassa olevien lakien mukaan pidettäisiin
majesteetinrikoksena. Kun kysymyksessä oleva asia siis on niin kovin
vaarallinen, niin olisi uskallettua ilmoittaa siitä muille. Kuitenkin
on tämä väistämätöntä, jos kohtuuden mukaan vaaditte oikeutta ottaa
itsellenne varamiestä. Nuoret herrat ottavat epäilemättä lukuun sen
vaaran, joka uhkaa, jos asia tulee yleisemmin tunnetuksi, ja kukapa
tietää, onko se mies, jonka valitsette, täydelleen luotettava? Vaikkapa
se loukkaakin heidän ylpeyttänsä, tyytyvät he kuitenkin oman
turvallisuutensa vuoksi ottamaan minut varamieheksi ja pitäisipä heidän
vielä oleman hyvin kiitollisiakin teille siitä, ett'ette tahdo
ilmoittaa tätä asiaa kenellekään, joka ei ollut siinä tilaisuudessa
läsnä. Tämä on minun tuumani; mitä arvelette siitä?"
"Arvelen, että se on sangen hyvin mietitty ja mahdollinen toteuttaa,
jos kerran taistelu tulee ja että -- --"
"Jos tulee?" keskeytti häntä Jakobsson, kummastuen. "Mitenkä tämä on
ymmärrettävä? Luuletteko, ett'eivät vastustajanne uskalla otella?"
"Sitä en luule", vastasi everstiluutnantti. "Mutta on sattunut
seikkoja, joita minun täytyy teiltäkin pitää salassa, semmoisia että ne
tekevät minun varsin haluttomaksi tähän taisteluun, mutta hyvin
taipuvaiseksi sovintoon. Mutta lähtekäämme, sillä aika lähestyy, enkä
millään muotoa tahtoisi näyttää huolimattomalta kunnia-asioissa. Mitä
teillä on kädessänne, ystävä Jakobsson?"
"Kaksintaistelussa välttämätön kapine, -- miekka. Mutta en ymmärtänyt
sanojanne. Eivätkö mielipiteenne kuningattaresta ole enää samat kuin
eilen?"
"Eivät, minä kuulun nyt niihin, jotka katsovat siunaukseksi Ruotsille
päästä niin pian kuin mahdollista hänestä".
Jakobsson katseli everstiluutnanttia, luullen hänen sanoneen tämän
leikillä, mutta tämän kasvoista näkyvä ankara totisuus vakuutti
hänelle, että päinvastoin oli laita, ja hän huudahti: "Jumalan kiitos,
että silmänne ovat au'enneet ja te vihdoinkin huomanneet totuuden. Nyt
kun te kuulutte meidän miehiin, ei minun tarvitse enää pitää salassa
sitä kiitollisuuden velkaa, jossa teille olen, eikä enää salata teiltä,
että se kapinan-nostaja seppä, jonka te pelastitte, ja minä olemme sama
henkilö".
"Tekö? Hitto vieköön! Tekö se olitte, Jakobsson; sitten peruutan heti
ne sanat, jotka hetki sitten lausuin teidän taistelemisestanne ja
arvelen päinvastoin, että noille nuorille herroille, jos asia siksi
tulisi, olisi parasta huolellisesti varoa käsiänsä ja jalkojansa, sillä
se, joka raskaalla moukarilla taisteli niinkuin te teitte, on
epäilemättä miekka kädessä varsin vaarallinen vastustaja!"
Jakobsson havaitsi nyt syyn, miksi everstiluutnantti mieluimmin
tahtoisi sovinnollisesti ratkaista riitakysymyksen, mutta syytä tuohon
pikaiseen muutokseen hänen mielipiteissään ei hän saattanut arvata,
sillä siitä pysyi everstiluutnantti aivan vaiti. Loppumatkalla
keskustelivat he parhaasta keinosta saada asiaa sovinnolliseen loppuun,
mutta eivät vielä olleet päässeet ratkaisevaan päätökseen, kun
saapuivat yhtymäpaikalle, pieneen metsikköön, joka oli lähellä
Tukholman uutta hautausmaata.
Heidän vastustajansa eivät vielä olleet paikalla, mutta saapuivat
heti senjälkeen. He olivat nyt aivan totisella mielellä ja näyttivätpä
hiukan alakuloisiltakin. Kun he olivat tervehtineet, astui se
luutnantti esiin, joka edellisenäkin päivänä oli näyttänyt
malttavaisemmalta ja kääntyi everstiluutnantin puoleen, sanoen: "Herra
everstiluutnantti! Tiedämme, että se asia, josta olemme joutuneet
riitaan keskenämme, on senlaatuinen, jotta se, jos te halpamielisesti
tahtoisitte käyttää sitä meidän turmioksemme, tuottaisi meille varsin
ikäviä seurauksia. Ett'ette sitä niin ai'o käyttää, siitä on
taisteluvaatimuksenne sekä tunnettu jalomielisyytenne ja
oikeudentuntonne meille varmana takeena ja vähinkin epäluulo siihen
suuntaan olisi varsin julkea loukkaus teitä kohtaan, johon emme koskaan
anna aihetta. Mutta asialla on arveluttavia puolia, jotka vaativat
huomiotamme. Olkoon että tappelemme, niin ei ole aivan mahdotonta, että
te tulette haavoitetuksi, mutta sitä vastaan hyvin luultavaa, teidän
monissa tulisissa kahakoissa koeteltuun taitavuuteenne katsoen, että
yksi tahi useampi meistä saapi haavoja. Aivan mahdotonta ei ole sekään,
että joku meistä kuolee. Käyköönpä miten tahansa, niin herättää asia
kaikessa tapauksessa suurta huomiota, ja enimmän, jos teille pahoin
käy, sillä te olette enimmän kuningattaren suosiossa, ja hän kyllä
osaisi urkkia totuuden eikä se olisi juuri vaikeatakaan, sillä ei
kukaan meistä mieli valhejuttuja kertoa. En siis pelosta, --
toivoakseni te, herra everstiluutnantti olette täydellisesti siitä
vakuutettu, -- vaan välttääkseni kaikenlaisia ikäviä selkkauksia,
tarjoon minä, samalla vakuuttaen teille meidän täydellistä
kunnioitustamme, julkisesti kaikkien kumppanieni nimessä kättäni
sovintoon!"
Everstiluutnantti iloitsi sydämellisesti tästä sovintoehdoituksesta,
mutta hän halusi lisätä siihen jotakin ja lausui sentähden: "Ilolla
suostun herrojen sovintotarjoukseen, kuitenkin sillä ehdolla, että
herrat tunnustavat, jott'en tahallani ollut vakoojana, sillä syy ei
tässä kohden ole minun, vaan herrojen puhe oli niin kovaa, jotta
puolikuuro henkilökin olisi _pakostakin_ tullut tietämään sen
sisällön".
Sigge Niilonpoika N---- peruutti nyt tämän lauseensa ja tunnusti
sanoneensa sen arvelematta ja ajattelematta. Toiset sanoivat, ett'eivät
he koskaan olleet pitäneetkään everstiluutnanttia kuuntelevana
vakoojana, eivätkä koskaan sinnepäinkään lausuneet, jonkatähden heillä
ei siinä kohden ollutkaan mitään peruuttamista.
Sitten lyötiin kättä sovinnon merkiksi ja molemmin puolin luvattiin
kunniasanalla, ett'ei tämän asian vuoksi tästälähin mitään kiukkua eikä
vihollisuutta toistansa vastaan pidetä. Kun se oli tapahtunut, osoitti
luutnantti kädellänsä Jakobsson'ia ja sanoi: "Tätä herraa emme tunne,
mutta tiedämme hänen kuuluvan porvarissäätyyn. Saatammeko luottaa hänen
vaiteliaisuuteensa, vai eikö hän vihasta aatelistoa vastaan tee meille
tepposia?"
"Häneen saattavat herrat luottaa aivan yhtä varmasti kuin minuunkin,
sillä vaikk'ei hän ole aatelisverta, on hänellä kuitenkin aatelinen
mieli, eikä koskaan ole miehen povessa sykkinyt rehellisempää sydäntä!
Minä takaan hänestä", sanoi everstiluutnantti.
Nuoret aatelismiehet kumarsivat vähän porvarille, josta oli annettu
niin oivallinen arvostelu, ja sitten erosi kumpikin puolue, niinkuin
näytti, kaikin puolin tyytyväisenä.
Everstiluutnantti ja Jakobsson palasivat samaa tietä, jota olivat
tulleetkin.
"Olen tyytyväinen, kun sovintoehdoitus tuli heidän puoleltansa.
Asia päättyi todella onnellisemmin kuin toivoinkaan", sanoi
everstiluutnantti.
"He tekivät niin viisaasti kuin suinkin taisivat, ja minua kummaksuttaa
vaan, että heillä oli niin paljon järkeä kuin siinä osoittivat",
vastasi Jakobsson.
Puhelu kääntyi sitten valtiollisiin asioihin, ja Jakobsson uskoi
everstiluutnantille kaikki puolueensa salaisuudet. Ennenkuin he
erosivat, päätettiin, että everstiluutnantti Jakobsson'in kautta
pyrkisi jäseneksi "P.C.G. seuraan".
Kun everstiluutnantti oli päässyt kotiin, antoi hänen palvelijansa
hänelle kirjeen, joka oli tullut hänen poissa ollessaan.
Päällekirjoituksen tunsi hän äitinsä käsi-alaksi ja aukaisi nopeasti
tuon mieluisan kirjeen. Kirjeestä tuoksui sydämellisintä äidin-iloa
pojan nopeasta ylennyksestä, sekä ylpeyttä siitä luottamuksesta, jota
hän nähtävästi nautti korkeimmassa paikassa, ja siitä loistavasta
tulevaisuudesta, joka sen johdosta luonnollisesti tulisi hänen
osakseen. Lainaamme tästä kirjeestä seuraavat rivit: "Eräs asia tekee
minun, Turkulaiset ja ylipäänsä kaikki suomalaiset levottomiksi, nim.
se huhu, joka kertoo hyvän, jalon ja rakastetun Kristiina kuningattaren
aikovan luopua hallituksesta. Ei saata sanoin lausua, kuinka monta
kyyneltä olen tämän asian tähden vuodattanut, ja kaikki tuttavani ovat
ottaneet suruuni osaa! Toivomme kuitenkin, ett'ei tässä huhussa ole
perää, että Herra Jumala varjelee valtakuntaa semmoisesta
onnettomuudesta". j.n.e.
"Äiti parkani ja kaikki maanmieheni, te sanotte Kristiinaa hyväksi,
jaloksi ja rakastetuksi kuningattareksenne", mutisi everstiluutnantti
luettuaan tämän. "Te otetta liian kaukana pääkaupungista ja hallituksen
keskustasta, voidaksenne tuntea häntä ja hänen hallitustaan! Jos
tietäisitte, mitä minä tiedän, niin vaikenisivat nyt ylistysvirtenne".
Ja everstiluutnantti vaipui syviin ajatuksiin, muistellen uudestaan
mielessään aamupuolista kohtausta linnassa. Kuka oli tuo mustapukuinen
mies, jonka hän oli nähnyt ja kuullut puhelevan kuningattaren kanssa?
Niistä suosituskirjeistä häntä varten, jotka kuningatar sanoi
lähettävänsä jesuiitti-kenraalille, päätti everstiluutnantti, että
mies varmaankin oli jesuiitti. Mutta mikä oli hänen nimensä ja
virkansa muuten, ja minkä varjossa rikkoi hän sitä lakia, joka
kuolemanrangaistuksen uhalla kielsi paavillisia käännyttäjiä
näyttäytymästä Ruotsin valtakunnan rajojen sisällä?
Näihin kaikkiin kysymyksiin päätti everstiluutnantti tavalla tahi
toisella hankkia tyydyttävän vastauksen.