Seuraavana päivänä aamupuoleen oli everstiluutnantti Stålsköld'illä
virkapalvelusta linnassa, niinkuin muutoin melkein joka päivä
paranemisensa perästä. Se oli selvä todistus kuningattaren kasvavasta
suosiosta, että hän yhä enemmän halusi pitää häntä lähellänsä, ja että
hän usein uskoi hänelle milloin yhden, milloin toisen luottamustoimen.
Jos everstiluutnantti Stålsköld'illä olisi ollut tuollainen hovimiehen
notkeus, joka kaikessa toiminnassaan katsoo ennen kaikkea omaa etuansa,
ja joka ei pidä ryöstönä panna toisten kukistumista oman kohoamisensa
perustukseksi, tahi jos hän ylipäänsä hiukankin olisi pyrkinyt
osalliseksi kuninkaallisen armon runsauden sarvesta, niin olisi hän
helposti työntänyt monen mahtavamman suosikin syrjälle. Mutta
everstiluutnantin perin suomalainen luonne, jossa kavaluuden ja
imartelemisen vihaaminen oli pääjuonteita, vastusti päin vastoin sitä
ja piti kyllä siitä huolen, ett'ei varsin huikea ylennys saattaisi
tulla kysymykseen. Häneltä puuttui tykkänään sekä halua että kykyä
käyttää hyväkseen sattumuksia ja muodostaa asianhaarat eduksensa. Oli
joskus tapahtunut, että kuningatar jossakin valtiollisessa kysymyksessä
oli lausunut haluavansa kuulla hänen mielipidettänsä, mutta
everstiluutnantti oli heti, kammoksuen valtiollisen viisastelemisen
vaivaa, tunnustanut, että valtioviisaus oli hänelle kokonaan terra
incognita (tuntematon ala). Niin ei olisi hovimies tehnyt! Ainoastaan
kirjallisissa kysymyksissä, joilla kuningatar yhä useammin kääntyi
häneen, antoi hän välistä lausuntonsa, mutta tämänkin ainoastaan
silloin, kuin luuli aivan selvästi käsittävänsä sen asian, jota
kielikysymys koski. Selvää on, ett'ei korkeampi hovisuosio, vaikka se
olisikin päättänyt väkisin vetää everstiluutnantin puoleensa, olisi
pitkälle saanut senlaatuista henkilöä, ei ainakaan semmoisessa hovissa,
jossa imarteleminen ja pintapuolisuus olivat saaneet jo melkein
kiistämättömän vallan.
Kysymyksessä olevana päivänä vähää ennen päivällistä sai
everstiluutnantti kuningattarelta jotakin asiaa kreivi Jaakko Kasimir
de la Gardie'lle ja sitä paitsi käskyn viipymättä tuoda takaisin tämän
vastaus. Hän lähti sentähden matkaan. Portailla ja käytävissä sekä
linnanpihalla vallitsi tähän aikaan päivästä tavaton hiljaisuus.
Harvoja henkilöitä vaan tuli everstiluutnantin vastaan, ja ehkäpä hän
juuri sentähden tarkasteli näitä harvoja sitä tyystemmin. Hän näki
kaksi henkilöä kulkevan linnanpihan poikki ja tähysteli heidän
askeleitansa ja liikkeitänsä niin tarkoin, kuin olisi hänen
toimenansa ollut heidän vakoilemisensa. Ja näyttipä melkein siltä, kuin
olisivat nämät niin pian kuin mahdollista koettaneet päästä hänen
tarkastettavistaan, sillä he jouduttivat askeleitansa ja katosivat
kylkirakennuksen puoleen, josta kuningattaren yksistään käyttämät
salaportaat veivät hänen yksityiseen huoneesensa. Everstiluutnantti
oli kuitenkin toisen heistä tuntenut kuningattaren uskotuksi
kamaripalvelijaksi, ent. räätäliksi Juho Holm'iksi, joka sitten tuli
hovi-intendentiksi ja aateloittiin pöyhkeän loisteliaalla nimellä
Lejoncrona, mutta toisen kasvoja ei hän ollut saattanut nähdä, koska se
leveä, musta vaippa, johon hän oli kääriytynyt, peitti melkein koko
hänen päänsä. Ja kuitenkin oli juuri tämä näistä kahdesta henkilöistä
etenkin herättänyt hänen uteliaisuutensa. Hän muisti nim. monta kertaa
ennen nähneensä saman miehen samaan aikaan vuorokaudesta kulkevan samaa
tietä, vaikk'ei hän siihen asti ollut ensinkään ottanut tätä seikkaa
huomioonsa. Nyt sitä vastaan oli hän vakuutettu siitä, että joku
salaisuus piili tässä, salaisuus, jota ehkä ei tiennyt kukaan muu, kuin
tuo uskottu kamaripalvelija.
Muistaen tehtävänsä jatkoi everstiluutnantti kulkuansa. Sattumalta
tapasi hän kreivi Jaakko Kasimirin aivan lähellä linnaa. Viittauksella
ilmaistuansa tahtovansa puhua kreivin kanssa, lausui hän vaunujen
pysähdyttyä tälle asiansa. Kreivi antoi vastauksensa suullisesti, jonka
jälkeen everstiluutnantti palasi takaisin linnaan. Hovilaiset olivat
ruo'alla; hän huomasi sentähden ne huoneet, joiden läpi kulki, aivan
tyhjiksi ihmisistä. Niin saapui hän kenenkään huomaamatta siihen
huoneesen, jossa äsken oli eronnut kuningattaresta. Hän astui sisälle,
mutta huomasi senkin tyhjäksi. Kun hän nyt mietiskeli, millä keinoin
tapaisi kuningattaren, kuuli hän läheisestä huoneesta puhelevien ääniä.
Tässä huoneessa ei everstiluutnantti ollut koskaan käynyt, mutta hän
tiesi huhun mukaan, että kuningatar juuri täällä tavallisesti
keskusteli uskotuimpien suosikkiensa kanssa salaisimmista asioista.
Myös oli hän kuullut, että ennenmainitut salaportaat veivät tähän
huoneesen. Hän epäili hetkisen, mitä tekisi, mutta meni sitten kalliilla
turkkilaisilla matoilla peitetyn lattian poikki. Ovi oli hiukkasen
ra'ollaan. Hän kurkisti huoneesen, ja kas, sen epäluulon, joka
hänessä oli herännyt, huomasi hän toteutuneeksi. Huoneessa oli sama
mustapukuinen mies, jonka äsken oli nähnyt käyvän linnanpihan poikki.
Hän seisoi huoneen vastapäisellä puolella selin siihen oveen, jonka
takana everstiluutnantti oli, kuitenkin niin, että tämä saattoi nähdä
hänen terävät, pontevat kasvonpiirteensä, joille kaksi syvällistä,
tummaa silmää loi haaveksivan valon. Kuningatar oli istuutunut niin,
ett'ei everstiluutnantti saattanut nähdä häntä, vaikka hän varsin hyvin
kuuli hänen äänensä.
Everstiluutnantti Stålsköld ei ollut aikonut seisahtua kuuntelemaan.
Hän oli tuumannut etsiä kuningatarta siitä huoneesta, viedäkseen
hänelle kreivi Jaakko Kasimirin vastauksen, mutta tultuaan siihen
paikkaan, jossa nyt oli, menetti hän rohkeuden mennä edemmäksi. Senpä
tähden joutui hän näkemään seuraavan kohtauksen ja kuulemaan tässä
kerrotun puhelun. Keskustelu kävi latinaksi, mutta me kerromme sen
suomeksi.
"Teidän Majesteettinne on nyt siis täydellisesti vakuutettu katoolisen
opin totuudesta ja Jumala on käsittämättömässä hyvyydessään suvainnut
käyttää minua halpaa henkilöä haihduttamaan niitä epäilyksiä, joita
Teidän Majesteetillanne on ollut ainoan autuaaksi tekevän kirkon
opinkappaleista sekä vakuuttamaan Teidän Majesteettianne niiden
jumalattomien juttujen mahdottomuudesta, joita pää-vääräuskoinen Luther
-- kirottu olkoon hänen toimintansa -- on saattanut Jumalan
seurakuntaan?"
"Olen, herraseni", vastasi Kristiina. "Teidän on todellakin onnistunut
haihduttaa kaikki epäilykset, joita minulla vielä oli tästä opista,
jonka etevämmyydestä kuitenkin kauan olen ollut vakuutettuna. Olen
sydämeni pohjasta vakuutettu, että syntien anteeksi saamisen, armon ja
parempaan elämään pääsön voipi saata ainoastaan katoolisen kirkon
helmassa; sekä että Hänen Pyhyytensä, paavi, on Kristuksen todellinen
edusmies täällä maan päällä, ja että korkein päättäminen kaikissa
hengellisissä asioissa tulee yksistään hänelle. Aikaisimmasta
nuoruudestani saakka on uskonnonhäpäisijän Luther'in opin mitättömyys
ollut minulle selvänä ja lapsuudessanikin oli minulla varma aavistus
siitä".
"Siinä saattaa selvästi huomata sen lemmekkään huolenpidon, jota hyvä
Jumala on osoittanut Teidän Majesteettinne sielun pelastamisessa, kun
hän jo niin aikaiseen on kehoituksen kautta tahtonut johdattaa Teidän
Majesteettianne totuuden tietoon", lausui mustapukuinen mies.
"Minäkin olen pitänyt tätä Jumalan välittömänä etsiskelynä", vastasi
kuningatar. "Ja olen suuresti suruissani siitä, että, pysyen
vääräuskoisuuden autuudettomassa opissa, niin kauvan olen antanut hänen
kehoittavan äänensä kutsua itseäni".
"Teidän Majesteettinne on tunteva omantuntonsa rauhoitetuksi, niin pian
kuin olette päässeet elävästi nauttimaan niitä hengen siunauksia, joita
ainoa autuaaksi tekevä kirkko antaa tunnustajilleen".
"Sitä toivon, herraseni, ja aikomukseni on niin pian kuin mahdollista
luopua lutherilaisen vääräuskoisuuden erehdyksistä, saadakseni teidän
kirkkonne helmassa sen mielenrauhan, jota sydämeni tähän asti turhaan
on halannut".
"Pyhä isä on sydämestään iloitseva tästä teidän päätöksestänne,
ja koko oikeauskoinen maailma on yksimielisesti äänellänsä ylistävä
Teidän Majesteettianne. Se hetki, jolloin pohjan nerokas kuningatar
julkisesti luopuu harha-uskostaan, on oleva juhlahetki koko
kristikunnalle, ja vuosituhannet tulevat ylistämään Teidän
Majesteettinne tekoa unhoittumattomana todistuksena totuuden voimasta!
Näen jo pyhimysloisteen ympäröivän Teidän päätänne, ja henkeni
silmillä huomaan, kuinka Pohjan uskonsa muuttaneet pojat läheisessä
tulevaisuudessa, polvillaan pyhän Kristiinan alttarin edessä hänelle
pyhitetyissä temppeleissä, nöyrästi rukoilevat hänen mahtavaa
esirukoustaan Jumalan emon ja Vapahtajan luona! Vanhurskaiden munkkien
ja siveiden nunnien, joka kuuluva pyhän Kristiinan yhteyteen,
suojeluspyhimyksensä mahtavassa turvassa voitokkaasti levittävän
yhteyttänsä maailman kaikkiin tunnettuihin maihin, ollen arvossa,
vallassa ja rikkaudessa jokaista muuta pää yhdyskuntaa loistavampi.
Monta tämän yhteyden miestä kohoaa kirkon korkeimpiin arvoihin, ja minä
näen pitkän jakson paaveja, jotka kaikki ovat saaneet ensimmäisen
sivistyksensä tämän yhteyden luostarikouluissa, ja sitten sen
palveluksessa valmistaineet korkeaan tehtäväänsä!"
Mustapukuinen mies kohotti katseensa, joissa paloi sanomattoman
haaveksivainen hehku, korkeuteen ja jatkoi: "Oi kuningatar! Huomaan
teidät onnellisimmaksi kuolevaisista, sillä paitsi sitä, että olette
syntyneet hallitsemaan suurta ja mahtavaa valtakuntaa, on Luoja antanut
teille samalla yhtä suuren, joll'ei suuremmankin hengellisen päämäärän,
nim. saattaa takaisin Jumalan valtakuntaan kansa, joka kulkee
kadotuksen tietä, -- mitä sanonkaan, -- ei yksi, vaan kaikki ne kansat,
jotka ovat lavealta hallitsevan valtikkanne alaisina. Tämä päämäärä
sopii kuninkaalliselle mielellenne, ja tuon suuren työn alkamishetki
ansaitsee ponnistuksia!"
"Ei kukaan saata minua enemmän ikävöidä sitä hetkeä, joka yhdistää
minut Kristuksen totiseen kirkkoon", vastasi kuningatar. "Voi, jospa jo
huomispäivä toisi tämän pyhän hetken tullessaan! Mutta minusta nähden
ei se saata tapahtua semmoisissa oloissa, kuin te otaksutte. Päätökseni
luopua kruunusta tiedätte".
"Tämän päätöksen tiedän kyllä, oi kuningatar! Mutta uskallan
suurimmassa alamaisuudessa luulla, että Teidän Majesteettinne
loistavammalla ja siunausta tuottavammalla tavalla katsoisi Jumalan
valtakunnan parasta, joll'ette alamaisiltanne poistaisi viisaasta
johdostanne ja hyvästä huolenpidostanne tulevaa etua. Teidän
Majesteettinne on jo sille avannut korkeamman sivistyksen tien, -- kuka
päättää tämän suuren tehtävän, ja kuka sytyttää täällä oikean uskon
sammuneen valon, jos Teidän Majesteettinne ottaa pois Pohjan eksyneiltä
lapsilta mahtavan kätensä ja terävän älynsä tu'en!"
"Kaikista näistä seikoista tahtoisin neuvotella pyhän isän itsensä
kanssa ja varsin mielelläni tahtoisin saada tietää hänen valistuneen
arvelunsa ja hänen hairahtumattoman mielipiteensä. Mutta kun tämä asia
toistaiseksi täytyy saattaa perille syvimmän salaisuuden verhossa, niin
ei saata semmoinen neuvotteleminen pyhän isän kanssa käydä päinsä
vaikeuksitta ja mitä tarkimpia varokeinoja noudattamatta. En
kenellekään muulle kuin teille saattaisi uskoa semmoista
lähettilästointa".
"Teidän Majesteetillanne on minussa kuuliaisin palvelija, ja minä
pitäisin itseäni onnellisena Teidän Majesteettinne luottamuksesta!"
vakuutti mustaviittainen herra. "Mutta mistä saisin syyn lähteä
Tukholmasta?"
"Teidän ei tarvitse keksiä syytä, -- teidän täytyy _karata_. Se herra,
jonka palveluksessa tätä nykyä olette, ilmoittaa tietysti katoamisenne
minulle, ja minä haetan sitten teitä, -- luonnollisesti niin, ett'ei
teitä tavata. Ainoastaan täten saattaa matkanne tarkoitus pysyä
läpitunkemattoman salaisuuden verhossa. Ymmärrättekö minua!"
"Täydellisesti, Teidän Majesteettinne!"
"Ettekö ensinkään epäile?"
"Olen valmis tämän asian edestä uhraamaan kaikki, jopa henkenikin, jos
tarvitaan!"
"Hyvä, herraseni. Kiitollisuudestani saatte olla aivan vakuutettu. Ne
kirjeet, jotka lähetän hänen pyhyydellensä paaville ja hänen
ylhäisyydellensä jesuiitti-kenraalille, ovat jo valmiiksi kirjoitetut.
Tälle jälkimäiselle olen tarkoin ilmoittanut karkaamisenne syyn, ja
muuten mitä parhaiten kiittänyt teitä. Matkarahanne ovat valmiina, ja
niihin saatte osoitteen mahtavalle pankkiirihuoneelle Milanossa. Jälellä
on siis vaan, että valmistaudutte matkaan."
"Siihen ei mene paljon aikaa. Mutta mitä tietä pääsen huomaamatta
Ruotsin läpi?"
"Siitä keskustelemme vast'edes. Tie Kristianian ja Hamhurg'in kautta ei
tosin ole suora, mutta jotenkin varma. Mutta vait'! Ettekö kuulleet
mitään melua tuolta?"
"Siltä minusta tuntui", vastasi mustapukuinen.
Kuningatar nousi ylös ja lähestyi sitä ovea, jonka taakse olemme
nähneet everstiluutnantti Stålsköld'in pysähtyneen. Hän aukaisi sen ja
katsoi huoneesen, mutta kun hän huomasi kaikki hiljaiseksi eikä mitään
epäilyttävää, palasi hän siinä luulossa, että oli kuullut väärin. Ja
kuitenkin oli melua todellakin syntynyt siitä, että everstiluutnantti
Stålsköld vahingossa satutti oveen, silloinkuin kääntyi pois
lähteäkseen, jonka tekikin niin varovasti ja joutuisasti, että hänen
huomaamatta onnistui päästä ulos. Päästyänsä linnanpihalle ilmaisi hän
syvällä huokauksella tyytyväisyytensä siitä, että onnellisesti oli
päässyt siitä tukalasta asemasta, jossa oli ollut, ja kiitti Luojaa
siitä, ett'ei häntä oltu huomattu. Hänen muutoin pelkäämätön sydämensä
kutistui pelosta, kun ajatteli kestettyä vaaraa ja sitä kauheaa
salaisuutta, jonka perille oli päässyt. Ristiriitaisten tunteiden
valtaamana lähti hän kotiinpäin, mietiskelevästi otellen ja alla päin.
Raju mullistus raivosi hänen mielessänsä ja hän tunsi tähänastisen
tunnemaailmansa itse peruspylväiden kaatuvan ja menevän murskaksi. Hän
oli samassa surkuteltavassa tilassa kuin se, joka äkkiä havaitsee, että
se kaikki, jota omasta edustaan huolimatta on enimmän kunnioittanut,
jolle on uhrannut innokkaimman mielenhartautensa ja omistanut pyhimmät
tunteensa, on vaan ollut petollinen virvatuli, pysymätön valhekuva tahi
sitä pahempi saastainen esine, jolle auringon säteet hetkeksi ovat
antaneet väärän valon, lainatun loisteen. Tämä kuningatar, jolle hän
aikaisimmasta nuoruudestansa saakka oli osoittanut puhtainta alamaisen
uskollisuutta ja rakkautta, hän, Kustaa Aadolf'in tytär, jonka edestä
hän minä hetkenä hyvänsä olisi ollut valmis uhraamaan viimeisen pisaran
sydänvertansa, ei siis ollut mikään muu kuin valtiollinen ilvehtijä
mitä epäiltävintä laatua, niin uskonnoton, uskoton ja kunniaton, että
oli valmis julkisesti kieltämään sen opin, jonka edestä hänen isänsä
oli uhrannut sankari-elämänsä! Ja vieläpä enemmänkin! Everstiluutnantti
Stålsköld'in kävi, niinkuin meidän ihmisten tavallisesti käypi, kun
huomaamme henkilöllä, jota olemme ylenmäärin ihailleet, ei olevankaan
niitä ominaisuuksia, joita olemme luulleet hänellä olevan, vaan että
hän on inhoittava susi lammasten vaatteissa: kun silmämme kerran ovat
au'enneet, nä'emme hänen vikansa liikanaista ihailemistamme vastaavassa
alastomuudessaan, joka on kauheampi kuin me toivoisimmekaan.
Everstiluutnantti ei saattanut otaksua mitään jaloa perustetta
kuningattaren paavillisille mielipiteille, hän ei saattanut uskoa, että
syynä kuningattaren päätökseen kääntyä katoolis-uskoon, oli sisällinen
vakuutus tämän opin oivallisuudesta, jossa tapauksessa kuningattaren
rikollisuus olisi näyttänyt vähemmältä. Päinvastoin sovitti hän tämän
seikan yhteen hallituksesta luopumisen kanssa ja otaksui, että hän sen
kautta tahtoi hankkia itsellensä mukavampia ja huolettomampia päiviä
ja sydämellisempää kohtelua etelän katolisissa maissa, jonne hän
epäilemättä aikoi lähteä. Ja kaikki ne halventavat jutut, joita
oli kuullut Jakobsson'in kertovan kuningattaresta, hänen
tuhlaavaisuudestaan ja kevytmielisyydestään, kaiken sen puheen, jota
hän tähän asti oli pitänyt tykkänään vääränä; huomasi hän nyt todeksi
ja oikeaksi. Myöskin havaitsi hän, että saattaa olla todellinen
isänmaan ystävä, vaikka laulaakin sellaisia häväistyslauluja
kuningattaresta kuin sen, jonka edellisenä päivänä oli saanut kuulla,
tahi oikeammin, että niin ajattelevat henkilöt nykyisen hallituksen
aikana olivat todelliset isänmaan ystävät!