15 LUKU.

Seuraavana päivänä aamupuoleen oli everstiluutnantti Stålsköld'illä

virkapalvelusta linnassa, niinkuin muutoin melkein joka päivä

paranemisensa perästä. Se oli selvä todistus kuningattaren kasvavasta

suosiosta, että hän yhä enemmän halusi pitää häntä lähellänsä, ja että

hän usein uskoi hänelle milloin yhden, milloin toisen luottamustoimen.

Jos everstiluutnantti Stålsköld'illä olisi ollut tuollainen hovimiehen

notkeus, joka kaikessa toiminnassaan katsoo ennen kaikkea omaa etuansa,

ja joka ei pidä ryöstönä panna toisten kukistumista oman kohoamisensa

perustukseksi, tahi jos hän ylipäänsä hiukankin olisi pyrkinyt

osalliseksi kuninkaallisen armon runsauden sarvesta, niin olisi hän

helposti työntänyt monen mahtavamman suosikin syrjälle. Mutta

everstiluutnantin perin suomalainen luonne, jossa kavaluuden ja

imartelemisen vihaaminen oli pääjuonteita, vastusti päin vastoin sitä

ja piti kyllä siitä huolen, ett'ei varsin huikea ylennys saattaisi

tulla kysymykseen. Häneltä puuttui tykkänään sekä halua että kykyä

käyttää hyväkseen sattumuksia ja muodostaa asianhaarat eduksensa. Oli

joskus tapahtunut, että kuningatar jossakin valtiollisessa kysymyksessä

oli lausunut haluavansa kuulla hänen mielipidettänsä, mutta

everstiluutnantti oli heti, kammoksuen valtiollisen viisastelemisen

vaivaa, tunnustanut, että valtioviisaus oli hänelle kokonaan terra

incognita (tuntematon ala). Niin ei olisi hovimies tehnyt! Ainoastaan

kirjallisissa kysymyksissä, joilla kuningatar yhä useammin kääntyi

häneen, antoi hän välistä lausuntonsa, mutta tämänkin ainoastaan

silloin, kuin luuli aivan selvästi käsittävänsä sen asian, jota

kielikysymys koski. Selvää on, ett'ei korkeampi hovisuosio, vaikka se

olisikin päättänyt väkisin vetää everstiluutnantin puoleensa, olisi

pitkälle saanut senlaatuista henkilöä, ei ainakaan semmoisessa hovissa,

jossa imarteleminen ja pintapuolisuus olivat saaneet jo melkein

kiistämättömän vallan.

Kysymyksessä olevana päivänä vähää ennen päivällistä sai

everstiluutnantti kuningattarelta jotakin asiaa kreivi Jaakko Kasimir

de la Gardie'lle ja sitä paitsi käskyn viipymättä tuoda takaisin tämän

vastaus. Hän lähti sentähden matkaan. Portailla ja käytävissä sekä

linnanpihalla vallitsi tähän aikaan päivästä tavaton hiljaisuus.

Harvoja henkilöitä vaan tuli everstiluutnantin vastaan, ja ehkäpä hän

juuri sentähden tarkasteli näitä harvoja sitä tyystemmin. Hän näki

kaksi henkilöä kulkevan linnanpihan poikki ja tähysteli heidän

askeleitansa ja liikkeitänsä niin tarkoin, kuin olisi hänen

toimenansa ollut heidän vakoilemisensa. Ja näyttipä melkein siltä, kuin

olisivat nämät niin pian kuin mahdollista koettaneet päästä hänen

tarkastettavistaan, sillä he jouduttivat askeleitansa ja katosivat

kylkirakennuksen puoleen, josta kuningattaren yksistään käyttämät

salaportaat veivät hänen yksityiseen huoneesensa. Everstiluutnantti

oli kuitenkin toisen heistä tuntenut kuningattaren uskotuksi

kamaripalvelijaksi, ent. räätäliksi Juho Holm'iksi, joka sitten tuli

hovi-intendentiksi ja aateloittiin pöyhkeän loisteliaalla nimellä

Lejoncrona, mutta toisen kasvoja ei hän ollut saattanut nähdä, koska se

leveä, musta vaippa, johon hän oli kääriytynyt, peitti melkein koko

hänen päänsä. Ja kuitenkin oli juuri tämä näistä kahdesta henkilöistä

etenkin herättänyt hänen uteliaisuutensa. Hän muisti nim. monta kertaa

ennen nähneensä saman miehen samaan aikaan vuorokaudesta kulkevan samaa

tietä, vaikk'ei hän siihen asti ollut ensinkään ottanut tätä seikkaa

huomioonsa. Nyt sitä vastaan oli hän vakuutettu siitä, että joku

salaisuus piili tässä, salaisuus, jota ehkä ei tiennyt kukaan muu, kuin

tuo uskottu kamaripalvelija.

Muistaen tehtävänsä jatkoi everstiluutnantti kulkuansa. Sattumalta

tapasi hän kreivi Jaakko Kasimirin aivan lähellä linnaa. Viittauksella

ilmaistuansa tahtovansa puhua kreivin kanssa, lausui hän vaunujen

pysähdyttyä tälle asiansa. Kreivi antoi vastauksensa suullisesti, jonka

jälkeen everstiluutnantti palasi takaisin linnaan. Hovilaiset olivat

ruo'alla; hän huomasi sentähden ne huoneet, joiden läpi kulki, aivan

tyhjiksi ihmisistä. Niin saapui hän kenenkään huomaamatta siihen

huoneesen, jossa äsken oli eronnut kuningattaresta. Hän astui sisälle,

mutta huomasi senkin tyhjäksi. Kun hän nyt mietiskeli, millä keinoin

tapaisi kuningattaren, kuuli hän läheisestä huoneesta puhelevien ääniä.

Tässä huoneessa ei everstiluutnantti ollut koskaan käynyt, mutta hän

tiesi huhun mukaan, että kuningatar juuri täällä tavallisesti

keskusteli uskotuimpien suosikkiensa kanssa salaisimmista asioista.

Myös oli hän kuullut, että ennenmainitut salaportaat veivät tähän

huoneesen. Hän epäili hetkisen, mitä tekisi, mutta meni sitten kalliilla

turkkilaisilla matoilla peitetyn lattian poikki. Ovi oli hiukkasen

ra'ollaan. Hän kurkisti huoneesen, ja kas, sen epäluulon, joka

hänessä oli herännyt, huomasi hän toteutuneeksi. Huoneessa oli sama

mustapukuinen mies, jonka äsken oli nähnyt käyvän linnanpihan poikki.

Hän seisoi huoneen vastapäisellä puolella selin siihen oveen, jonka

takana everstiluutnantti oli, kuitenkin niin, että tämä saattoi nähdä

hänen terävät, pontevat kasvonpiirteensä, joille kaksi syvällistä,

tummaa silmää loi haaveksivan valon. Kuningatar oli istuutunut niin,

ett'ei everstiluutnantti saattanut nähdä häntä, vaikka hän varsin hyvin

kuuli hänen äänensä.

Everstiluutnantti Stålsköld ei ollut aikonut seisahtua kuuntelemaan.

Hän oli tuumannut etsiä kuningatarta siitä huoneesta, viedäkseen

hänelle kreivi Jaakko Kasimirin vastauksen, mutta tultuaan siihen

paikkaan, jossa nyt oli, menetti hän rohkeuden mennä edemmäksi. Senpä

tähden joutui hän näkemään seuraavan kohtauksen ja kuulemaan tässä

kerrotun puhelun. Keskustelu kävi latinaksi, mutta me kerromme sen

suomeksi.

"Teidän Majesteettinne on nyt siis täydellisesti vakuutettu katoolisen

opin totuudesta ja Jumala on käsittämättömässä hyvyydessään suvainnut

käyttää minua halpaa henkilöä haihduttamaan niitä epäilyksiä, joita

Teidän Majesteetillanne on ollut ainoan autuaaksi tekevän kirkon

opinkappaleista sekä vakuuttamaan Teidän Majesteettianne niiden

jumalattomien juttujen mahdottomuudesta, joita pää-vääräuskoinen Luther

-- kirottu olkoon hänen toimintansa -- on saattanut Jumalan

seurakuntaan?"

"Olen, herraseni", vastasi Kristiina. "Teidän on todellakin onnistunut

haihduttaa kaikki epäilykset, joita minulla vielä oli tästä opista,

jonka etevämmyydestä kuitenkin kauan olen ollut vakuutettuna. Olen

sydämeni pohjasta vakuutettu, että syntien anteeksi saamisen, armon ja

parempaan elämään pääsön voipi saata ainoastaan katoolisen kirkon

helmassa; sekä että Hänen Pyhyytensä, paavi, on Kristuksen todellinen

edusmies täällä maan päällä, ja että korkein päättäminen kaikissa

hengellisissä asioissa tulee yksistään hänelle. Aikaisimmasta

nuoruudestani saakka on uskonnonhäpäisijän Luther'in opin mitättömyys

ollut minulle selvänä ja lapsuudessanikin oli minulla varma aavistus

siitä".

"Siinä saattaa selvästi huomata sen lemmekkään huolenpidon, jota hyvä

Jumala on osoittanut Teidän Majesteettinne sielun pelastamisessa, kun

hän jo niin aikaiseen on kehoituksen kautta tahtonut johdattaa Teidän

Majesteettianne totuuden tietoon", lausui mustapukuinen mies.

"Minäkin olen pitänyt tätä Jumalan välittömänä etsiskelynä", vastasi

kuningatar. "Ja olen suuresti suruissani siitä, että, pysyen

vääräuskoisuuden autuudettomassa opissa, niin kauvan olen antanut hänen

kehoittavan äänensä kutsua itseäni".

"Teidän Majesteettinne on tunteva omantuntonsa rauhoitetuksi, niin pian

kuin olette päässeet elävästi nauttimaan niitä hengen siunauksia, joita

ainoa autuaaksi tekevä kirkko antaa tunnustajilleen".

"Sitä toivon, herraseni, ja aikomukseni on niin pian kuin mahdollista

luopua lutherilaisen vääräuskoisuuden erehdyksistä, saadakseni teidän

kirkkonne helmassa sen mielenrauhan, jota sydämeni tähän asti turhaan

on halannut".

"Pyhä isä on sydämestään iloitseva tästä teidän päätöksestänne,

ja koko oikeauskoinen maailma on yksimielisesti äänellänsä ylistävä

Teidän Majesteettianne. Se hetki, jolloin pohjan nerokas kuningatar

julkisesti luopuu harha-uskostaan, on oleva juhlahetki koko

kristikunnalle, ja vuosituhannet tulevat ylistämään Teidän

Majesteettinne tekoa unhoittumattomana todistuksena totuuden voimasta!

Näen jo pyhimysloisteen ympäröivän Teidän päätänne, ja henkeni

silmillä huomaan, kuinka Pohjan uskonsa muuttaneet pojat läheisessä

tulevaisuudessa, polvillaan pyhän Kristiinan alttarin edessä hänelle

pyhitetyissä temppeleissä, nöyrästi rukoilevat hänen mahtavaa

esirukoustaan Jumalan emon ja Vapahtajan luona! Vanhurskaiden munkkien

ja siveiden nunnien, joka kuuluva pyhän Kristiinan yhteyteen,

suojeluspyhimyksensä mahtavassa turvassa voitokkaasti levittävän

yhteyttänsä maailman kaikkiin tunnettuihin maihin, ollen arvossa,

vallassa ja rikkaudessa jokaista muuta pää yhdyskuntaa loistavampi.

Monta tämän yhteyden miestä kohoaa kirkon korkeimpiin arvoihin, ja minä

näen pitkän jakson paaveja, jotka kaikki ovat saaneet ensimmäisen

sivistyksensä tämän yhteyden luostarikouluissa, ja sitten sen

palveluksessa valmistaineet korkeaan tehtäväänsä!"

Mustapukuinen mies kohotti katseensa, joissa paloi sanomattoman

haaveksivainen hehku, korkeuteen ja jatkoi: "Oi kuningatar! Huomaan

teidät onnellisimmaksi kuolevaisista, sillä paitsi sitä, että olette

syntyneet hallitsemaan suurta ja mahtavaa valtakuntaa, on Luoja antanut

teille samalla yhtä suuren, joll'ei suuremmankin hengellisen päämäärän,

nim. saattaa takaisin Jumalan valtakuntaan kansa, joka kulkee

kadotuksen tietä, -- mitä sanonkaan, -- ei yksi, vaan kaikki ne kansat,

jotka ovat lavealta hallitsevan valtikkanne alaisina. Tämä päämäärä

sopii kuninkaalliselle mielellenne, ja tuon suuren työn alkamishetki

ansaitsee ponnistuksia!"

"Ei kukaan saata minua enemmän ikävöidä sitä hetkeä, joka yhdistää

minut Kristuksen totiseen kirkkoon", vastasi kuningatar. "Voi, jospa jo

huomispäivä toisi tämän pyhän hetken tullessaan! Mutta minusta nähden

ei se saata tapahtua semmoisissa oloissa, kuin te otaksutte. Päätökseni

luopua kruunusta tiedätte".

"Tämän päätöksen tiedän kyllä, oi kuningatar! Mutta uskallan

suurimmassa alamaisuudessa luulla, että Teidän Majesteettinne

loistavammalla ja siunausta tuottavammalla tavalla katsoisi Jumalan

valtakunnan parasta, joll'ette alamaisiltanne poistaisi viisaasta

johdostanne ja hyvästä huolenpidostanne tulevaa etua. Teidän

Majesteettinne on jo sille avannut korkeamman sivistyksen tien, -- kuka

päättää tämän suuren tehtävän, ja kuka sytyttää täällä oikean uskon

sammuneen valon, jos Teidän Majesteettinne ottaa pois Pohjan eksyneiltä

lapsilta mahtavan kätensä ja terävän älynsä tu'en!"

"Kaikista näistä seikoista tahtoisin neuvotella pyhän isän itsensä

kanssa ja varsin mielelläni tahtoisin saada tietää hänen valistuneen

arvelunsa ja hänen hairahtumattoman mielipiteensä. Mutta kun tämä asia

toistaiseksi täytyy saattaa perille syvimmän salaisuuden verhossa, niin

ei saata semmoinen neuvotteleminen pyhän isän kanssa käydä päinsä

vaikeuksitta ja mitä tarkimpia varokeinoja noudattamatta. En

kenellekään muulle kuin teille saattaisi uskoa semmoista

lähettilästointa".

"Teidän Majesteetillanne on minussa kuuliaisin palvelija, ja minä

pitäisin itseäni onnellisena Teidän Majesteettinne luottamuksesta!"

vakuutti mustaviittainen herra. "Mutta mistä saisin syyn lähteä

Tukholmasta?"

"Teidän ei tarvitse keksiä syytä, -- teidän täytyy _karata_. Se herra,

jonka palveluksessa tätä nykyä olette, ilmoittaa tietysti katoamisenne

minulle, ja minä haetan sitten teitä, -- luonnollisesti niin, ett'ei

teitä tavata. Ainoastaan täten saattaa matkanne tarkoitus pysyä

läpitunkemattoman salaisuuden verhossa. Ymmärrättekö minua!"

"Täydellisesti, Teidän Majesteettinne!"

"Ettekö ensinkään epäile?"

"Olen valmis tämän asian edestä uhraamaan kaikki, jopa henkenikin, jos

tarvitaan!"

"Hyvä, herraseni. Kiitollisuudestani saatte olla aivan vakuutettu. Ne

kirjeet, jotka lähetän hänen pyhyydellensä paaville ja hänen

ylhäisyydellensä jesuiitti-kenraalille, ovat jo valmiiksi kirjoitetut.

Tälle jälkimäiselle olen tarkoin ilmoittanut karkaamisenne syyn, ja

muuten mitä parhaiten kiittänyt teitä. Matkarahanne ovat valmiina, ja

niihin saatte osoitteen mahtavalle pankkiirihuoneelle Milanossa. Jälellä

on siis vaan, että valmistaudutte matkaan."

"Siihen ei mene paljon aikaa. Mutta mitä tietä pääsen huomaamatta

Ruotsin läpi?"

"Siitä keskustelemme vast'edes. Tie Kristianian ja Hamhurg'in kautta ei

tosin ole suora, mutta jotenkin varma. Mutta vait'! Ettekö kuulleet

mitään melua tuolta?"

"Siltä minusta tuntui", vastasi mustapukuinen.

Kuningatar nousi ylös ja lähestyi sitä ovea, jonka taakse olemme

nähneet everstiluutnantti Stålsköld'in pysähtyneen. Hän aukaisi sen ja

katsoi huoneesen, mutta kun hän huomasi kaikki hiljaiseksi eikä mitään

epäilyttävää, palasi hän siinä luulossa, että oli kuullut väärin. Ja

kuitenkin oli melua todellakin syntynyt siitä, että everstiluutnantti

Stålsköld vahingossa satutti oveen, silloinkuin kääntyi pois

lähteäkseen, jonka tekikin niin varovasti ja joutuisasti, että hänen

huomaamatta onnistui päästä ulos. Päästyänsä linnanpihalle ilmaisi hän

syvällä huokauksella tyytyväisyytensä siitä, että onnellisesti oli

päässyt siitä tukalasta asemasta, jossa oli ollut, ja kiitti Luojaa

siitä, ett'ei häntä oltu huomattu. Hänen muutoin pelkäämätön sydämensä

kutistui pelosta, kun ajatteli kestettyä vaaraa ja sitä kauheaa

salaisuutta, jonka perille oli päässyt. Ristiriitaisten tunteiden

valtaamana lähti hän kotiinpäin, mietiskelevästi otellen ja alla päin.

Raju mullistus raivosi hänen mielessänsä ja hän tunsi tähänastisen

tunnemaailmansa itse peruspylväiden kaatuvan ja menevän murskaksi. Hän

oli samassa surkuteltavassa tilassa kuin se, joka äkkiä havaitsee, että

se kaikki, jota omasta edustaan huolimatta on enimmän kunnioittanut,

jolle on uhrannut innokkaimman mielenhartautensa ja omistanut pyhimmät

tunteensa, on vaan ollut petollinen virvatuli, pysymätön valhekuva tahi

sitä pahempi saastainen esine, jolle auringon säteet hetkeksi ovat

antaneet väärän valon, lainatun loisteen. Tämä kuningatar, jolle hän

aikaisimmasta nuoruudestansa saakka oli osoittanut puhtainta alamaisen

uskollisuutta ja rakkautta, hän, Kustaa Aadolf'in tytär, jonka edestä

hän minä hetkenä hyvänsä olisi ollut valmis uhraamaan viimeisen pisaran

sydänvertansa, ei siis ollut mikään muu kuin valtiollinen ilvehtijä

mitä epäiltävintä laatua, niin uskonnoton, uskoton ja kunniaton, että

oli valmis julkisesti kieltämään sen opin, jonka edestä hänen isänsä

oli uhrannut sankari-elämänsä! Ja vieläpä enemmänkin! Everstiluutnantti

Stålsköld'in kävi, niinkuin meidän ihmisten tavallisesti käypi, kun

huomaamme henkilöllä, jota olemme ylenmäärin ihailleet, ei olevankaan

niitä ominaisuuksia, joita olemme luulleet hänellä olevan, vaan että

hän on inhoittava susi lammasten vaatteissa: kun silmämme kerran ovat

au'enneet, nä'emme hänen vikansa liikanaista ihailemistamme vastaavassa

alastomuudessaan, joka on kauheampi kuin me toivoisimmekaan.

Everstiluutnantti ei saattanut otaksua mitään jaloa perustetta

kuningattaren paavillisille mielipiteille, hän ei saattanut uskoa, että

syynä kuningattaren päätökseen kääntyä katoolis-uskoon, oli sisällinen

vakuutus tämän opin oivallisuudesta, jossa tapauksessa kuningattaren

rikollisuus olisi näyttänyt vähemmältä. Päinvastoin sovitti hän tämän

seikan yhteen hallituksesta luopumisen kanssa ja otaksui, että hän sen

kautta tahtoi hankkia itsellensä mukavampia ja huolettomampia päiviä

ja sydämellisempää kohtelua etelän katolisissa maissa, jonne hän

epäilemättä aikoi lähteä. Ja kaikki ne halventavat jutut, joita

oli kuullut Jakobsson'in kertovan kuningattaresta, hänen

tuhlaavaisuudestaan ja kevytmielisyydestään, kaiken sen puheen, jota

hän tähän asti oli pitänyt tykkänään vääränä; huomasi hän nyt todeksi

ja oikeaksi. Myöskin havaitsi hän, että saattaa olla todellinen

isänmaan ystävä, vaikka laulaakin sellaisia häväistyslauluja

kuningattaresta kuin sen, jonka edellisenä päivänä oli saanut kuulla,

tahi oikeammin, että niin ajattelevat henkilöt nykyisen hallituksen

aikana olivat todelliset isänmaan ystävät!

Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudella · 第 22 / 34 题