Kapteeni Stålsköld'in terveyden tila tuli päivä päivältä paremmaksi,
mutta kuitenkin viipyi myöhään keväällä, ennenkuin hän tunsi
itsensä aivan terveeksi, ja vasta toukokuun alussa voi hän alkaa
palveluksensa. Muutamia päiviä ennen oli hän käynyt kuningattaren
puheilla ja hänen kohtelunsa oli ollut yhtä sydämmellinen kuin
ennenkin. Tässä tilaisuudessa oli kuningatar jättänyt hänelle takaisin
käsikirjoituksen, josta ennen on puhuttu, ynnä sen ohessa antanut siitä
seuraavan sangen kiittävän lausunnon:
"Minä olen tyystin tarkastanut tämän 'kyhäelmän', joksi sitä tahdotte
nimittää ja olen sen tehnyt mielihyvällä, sillä sekä esitystapa, että
kieli todistavat sellaista taitoa, jota kaikkea vähimmin olisin
odottanut tapaavani sotajoukon upseeristossa, koska se Upsalassakin on
harvinaista. Kehoitan teitä sentähden, ett'ette kaiva maahan
leiviskäänne, vaan että jatkatte tällaisia 'kyhäelmiä' sekä annatte
niistä minulle tiedon".
Lausuttuaan tämän ojensi hän kapteenille suljetun kirjeen sekä
jatkoi: "Tätä kirjettä, joka sisältää tarkan arvostelun, ette saa
aukaista, ennenkuin kotona. Lopuksi onnittelen vielä kerran teitä,
everstiluutnantti Stålsköld, että taas olette saaneet terveytenne.
Ymmärtänette täst'edes olla paremmin varoillanne vihollisiltanne, jotka
salaisesti väijyvät teitä!"
Veitikkamainen hymy kuningattaren huulilla, ojentaessaan kirjettä
hänelle, ei jäänyt kapteenilta huomaamatta; ei myöskään se, että
kuningatar oli antanut hänelle nimityksen everstiluutnantti. Viimeksi
mainittua seikkaa piti hän epähuomiona, vaan sitä vastoin tuo hymysuin
hänelle annettu kirje synnytti mitä suurinta uteliaisuutta. Hän riensi
kotiin sitä aukaisemaan, ja suuri oli hänen hämmästyksensä,
huomatessaan, että se sisälsi -- everstiluutnantin valtakirjan.
Eräänä iltana heinäkuun lopulla tapaamme täten hyvinvoivan
everstiluutnanttimme Jakobsson'in luona innokkaassa keskustelussa
tämän kanssa. Kuunnelkaamme hetkinen tätä keskustelua.
"Te luotatte siis ehdottomasti tuohon Reeta-neitsyyn?" kysyi
everstiluutnantti Stålsköld.
"Sen teen", vastasi Jakobsson. "Ennenkuin hän muutti valtiokamariherran
luo on hän kuusi vuotta palvellut minua, ja koko tämän pitkän ajan
kuluessa ei hän ole kertaakaan antanut aihetta pienimpäänkään
epäluuloon".
"Tarkoitatte siis, että täydellisesti voimme luottaa häneen".
"Voimme sen tehdä arvelematta. Minulla on ollut enemmän kuin tarpeeksi
monta todistusta hänen uskollisuudestaan ja tosipuheisuudestaan",
lausui Jakobsson.
"Mutta merkillistä on asiain näin ollen, että hän on voinut taipua
vakoomaan nykyistä isäntäväkeään", huomautti everstiluutnantti
Stålsköld.
"Siitä on meidän kiittäminen onnen tähteämme. Hän on sydämestään
mieltynyt emäntäänsä, jonka hän on luullut havaitsevansa onnettomaksi
ja koska hän on vakuutettu siitä, että meidän toimemme tarkoittavat
paroonittaren parasta, niin on hän horjumattoman uskollinen".
"Tämä on hyvä", sanoi everstiluutnantti Stålsköld. "Vaan minkä
laatuisia ovat ne havainnot, jotka hän tähän asti on tehnyt?" Hän
huokasi samalla ja hänen kasvonsa osoittivat sitä levottomuutta, jolla
hän odotti Jakobsson'in vastausta.
"Valtiokamariherra on erittäin synkkämielinen ja kolkko".
"Sen luulin kyllä, ja olenpa itsekin tehnyt saman havainnon. Ei hän
edes hovissa voi salata pahaa, äreätä luonnettaan. Mutta Elvira!
Mitenkä on Elviran laita!" huudahti everstiluutnantti ja veri kuohahti
hänen poskilleen. "Millä tavalla kohtelee hän häntä? Kentiesi rääkkää
hän häntä?"
"Mitä tähän asiaan tulee, ei Reeta voi mitään varmuudella väittää,
mutta hän pelkää pahinta".
"Pelkää pahinta! Kuolema ja kirous tuolle konnalle, joka uskaltaa
vaivata viattominta luoduista olennoista! Mutta mitä tiedetään tästä?"
"Vapaaherratar on yhtä suruinen ja alakuloinen. Usein kun hän luulee
olevansa yksin ja huomaamatta, purskahtaa hän katkeraan itkuun.
Muuten hän nähtävästi ponnisteleikse kärsiäkseen kohtaloaan niin
levollisesti ja kärsiväisesti kuin suinkin. Kerran kun hän oli yksinään
valtiokamariherran kanssa, oli hän päästänyt kimeän tuskan huudon.
Reeta, joka pelkäsi, että joku onnettomuus oli tapahtunut, oli
rientänyt paikalle, vaan saanut paroonilta ankaran käskyn heti poistua,
koska hänen apuansa ei tarvittu, koska vapaaherrattaren huutoon oli
ollut syynä ainoastaan äkkinäinen pahoinvointi, joka yhtä pian oli
mennyt ohi. Reeta oli kuitenkin ehtinyt huomaamaan, että se nenäliina,
johon Elvira peitti kasvonsa, oli verissä. Vapaaherratar oli sen
jälkeen muutaman päivän pysynyt huoneissaan, mutta Reeta oli huomannut,
että hänen suunsa ja kasvonsa olivat turvoksissa".
"Tuo roisto! Hän on lyönyt häntä! Minä pidän valani, minä kostan!
Huomispäivänä täytyy minun vaatia hänet miekkasille, mutta jos hän tuo
esiin verukkeita, niin pistän hänet pitemmittä mutkitta kuoliaaksi,
aivan niinkuin tehdään konnille, joilla ei ole rohkeutta puolustaida
tehdyistä ilkitöistä!" -- Everstiluutnantti oli noussut tuoliltaan ja
käveli mielenkiihkossa edestakaisin lattialla. Jakobsson asetti kätensä
hillitäkseen häntä hänen hartioilleen ja lausui, "Teidän puheenne,
ystäväni, todistaa ainoastaan kiivautta ja katkeraa vihaa, vaan
ymmärrystä ja tervettä järkeä turhaan ha'en siitä".
"Jos tekisitte niinkuin nyt puhutte, niin tekisitte itsenne syypääksi
murhaan, joka ikuisiksi ajoiksi tahraisi nimenne ja vaakunakilpenne.
Parooni tulisi silloin maailman silmissä tulisen, luvattoman
rakkautenne uhriksi, te sitä vastaan konnaksi, roistoksi, murhaajaksi.
Todistamattoman epäluulon vuoksi, -- olkoonpa, että tämä epäluulo on
hyvinkin todennäköinen, -- ei meillä ole oikeutta lähettää
lähimmäistämme ijäisyyteen. On sentähden välttämätöntä, että
levollisesti odotamme tulevia tapahtumia ja Reetan jatkuvien
havaintojen loppupäätöstä. Elviran suosio häntä kohtaan kasvaa päivä
päivältä ja hän saavuttaa epäilemättä Elviran täydellisen luottamuksen.
Sittenkuin tämä kerran on tapahtunut, saattaa hän selvittää meille
monta seikkaa, jotka siihen asti pysyvät salassa, ja senjälkeen
saatatte tekin suuremmalla varmuudella ryhtyä hankkeisinne ei murhaa
varten, joka syöksisi teidät itsenne kurjuuteen ja loisi varjon siveän
Elviran maineesen, vaan hänen todelliseksi suojeluksekseen".
"Te olette oikeassa, Jakobsson", sanoi everstiluutnantti Stålsköld, ja
istuutui taas. "Minulla ei pahaksi onneksi ole mitään muuta tekemistä,
kuin odotella asioiden kehkeytymistä, ehkä sill'aikaa pelkään pahinta
tapahtuvan Elviralle, ja vaikka mieluimmin tahtoisin saattaa asian
pikaiseen päätökseen hänen kiusaajansa kanssa. On kauheata ajatella
hänen tilaansa, kun ottaa huomioon paroonin ilkeän luonteen!"
"Vaikeata on niidenkin, jotka toivovat teille hyvää, ajatella, että te,
ystävä kapteeni -- suokaa anteeksi everstiluutnantti tahdoin sanoa,
vaikka tämä nimitys on niin uusi, että se joskus suvaitsee unohtua
mielestäni! -- niin että tämä asia, ystävä everstiluutnantti, niin
kovasti on koskenut teihin, että se näyttää olevan elämänne
varsinainen päämäärä. En tosin tarkoita, että kokonaan unohtaisitte
sen, sillä velvollisuutenne on pitää kerran tehty valanne, ja suojella
rouva Elviraa, jonka surulliseen kohtaloon te tavallanne olette olleet
syypää, mutta arvelen, että teidän mahdollisuuden mukaan pitäisi
koettaa unhoittaa ja jonkun äskensyttyneen tähden välkynnästä unhoittaa
menneen ajan kolkot muistot".
"En ymmärrä teitä, Jakobsson. Puhukaamme suoraan, sillä arvoituksia
selitetään monella tavalla".
"Olkoon niin. Tästä asiasta olen jo aikoja tuuminut puhua kanssanne.
Ollessanne Aake Berg'in luona aloin luulla, että sydämmenne haavat
kasvaisivat umpeen samalla kuin muutkin haavanne, ja että te
tyytyisitte kohtaloonne. Luulin huomaavani, ettei kaunis Elsa ollut
teistä arvoton". -- Jakobsson katseli everstiluutnanttia silloin
kysyvällä ja läpitunkevalla katseella.
"Ystäväni Jakobsson", vastasi tämä, hiukan punastuen. "Luotan liiaksi
teihin, enää salatakseni mitään teiltä. Tunnette myöskin niin tarkoin
elämäkertani, että hyvin voitte saada tietää senkin vähän, mitä ette
tiedä. Sentähden tahdon myöntää teille, ett'ei sydämmeni ollut
likimainkaan kylmä armasta Elsaa kohtaan. Luulenpa myös,^ että hän
enemmän kuin kukaan muu voisi saada minut tyytymään kohtalooni,
jos -- --"
"Jos hän olisi samalla yhteiskunnallisella asemalla kuin te", --
keskeytti häntä Jakobsson. "Epäilemättä olette tekin ajan tyhmien
sääty-ennakkoluulojen vallassa. Alkaen autuaasta kuningas Kustaa
Aadolf-vainajasta ja hänen veljestänsä herttuasta, saattaisin luetella
vähintäänkin sata kelpomiestä, jotka samoin kuin hekin hylkäsivät
elämänsä onnen ja ilon sen kummituksen vuoksi, jota sanotaan
sääty-eroitukseksi. Ehkä teen kuitenkin väärin, kun moitin teitä siitä,
että tahdotte noudattaa muiden esimerkkiä, sillä halpasäätyinen
avioliitto oli kenties esteenä loistaville toiveillenne kerran
mahdollisesti päästä valtakunnan korkeimmille kunniasijoille".
Everstiluutnantti oli tyynesti kuunnellut tätä Jakobsson'in katkeraa
puhetta, mutta kun tämä vaikeni sanoi hän: "Ystäväni Jakobsson, te
olette kokonaan erehtyneet eikä jos-sanalla ole ensinkään sitä
merkitystä, jonka sille annatte. Minä en ole tottunut antamaan niin
suurta arvoa aateliskilvelleni, että sille uhraisin elämäni onnen. Myös
on minulla liian katkera kokemus siitä asiasta, jonka otitte puheeksi,
että tieten taiten haluaisin sen toista kertaa uudistuvan. Ei mitkään
maailman ennakkoluulot saattaisi estää minua yhdistämästä kohtaloani
siihen naiseen, jota rakastaisin, jos minä muutoin koskaan enää voisin
tuntea ketään naista kohtaan semmoista rakkautta, joka oikeuttaisi
elinkautiseen liittoon, ja sitä epäilen suuresti. Elsa oli ja on
minulle rakas hempeänä lapsena, suloisena lohdutuksen enkelinä, ja
melkein ylenluonnollisena ilmestyksenä, mutta tunteeni häntä kohtaan
ovat aivan toista laatua kuin rakastajan".
"Kuitenkin olette parattuannekin usein käyneet Aake Berg'in luona.
Luuletteko voivanne tehdä tätä mahdollisesti häiritsemättä Elsan
mielenrauhaa? Hän voisi tulla siihen luuloon, että käyntinne tarkoittaa
hänen ihailemistaan".
"Siinä tapauksessa olisi hänellä tavallansa oikein. Sillä vaikka
askeleitani on sinne ohjannut kiitollisuus siitä ystävyydestä ja
hyvyydestä, jota he minulle ovat osoittaneet, tunnustan mielelläni,
että edeskinpäin olen varsin mieltynyt tuon yhtä viisaan kuin
kauniinkin tytön puheluun, ja että Aake Berg'in talossa tunnen itseni
mieleltäni rauhallisemmaksi ja tyytyväisemmäksi kuin missään muualla.
Elsan mielenrauhan häiriytymisen pelkääminen ei ole koskaan johtunut
mieleeni, sillä hän on uljain tyttö, minkä koskaan olen tullut
tuntemaan. Jos siinä jotakin vaaraa löytyy, niin on se minun
puolellani".
Jakobsson'illa oli oma ajatuksensa, mutta kun hän nyt tiesi, mitä
tahtoi tietää, niin käänsi hän puheen toisaalle. Vähän sen jälkeen
nousi everstiluutnantti Stålsköld ylös jättääksensä hyvästi. Jakobsson
sanoi tahtovansa seurata vierastansa tämän asuntoon, osittain vieläkin
saadakseen olla hänen seurassansa, osittain kävelläksensä raittiissa
ilta-ilmassa.
Kun nuot kaksi miestä olivat kävelleet kappaleen matkaa eteenpäin,
seisahtui Jakobsson erään kaksinkertaisen kivirakennuksen portille ja
sanoi: "Jos aikanne, ystävä everstiluutnantti, ei ole kovin täpärällä,
niin menemme tänne hetkeksi".
"Mikäs tämä on?" kysyi everstiluutnantti Stålsköld.
"Anniskelupaikka, ravintola, miksi sitä sanonenkaan. Oikeastaan on se
ylhäisempiä ihmisiä varten kuin minä olen, mutta minä tunnen isännän ja
pistäyn aina välistä sisälle maistamaan hänen todellakin oivallisia
viinejänsä. Kuningattaren kellari ei ole niin hyvin varustettu kuin
hänen. Tämä onkin ainoa paikka Tukholmassa, jossa, jos oikein tahtoo
antautua nautintoihin, saapi lasin Tokaj-viiniä".
Everstiluutnantti katseli ympärillensä. "Tässä lähellähän minä pelastin
'sepän' oikeuden rankaisevista käsistä", sanoi hän.
"Sitä suurempi syy on teillä juoda malja hänen onnellisen
pelastumisensa muistoksi!" lausui Jakobsson omituisesti hymyilen.
"No olkoon menneeksi, -- se urotyö saattaa ansaita sen!"
Everstiluutnantti Stålsköld'illä ei ollut vähintäkään aavistusta siitä,
että hän sepässä oli pelastanut Jakobsson'in. Tosin oli se ollut
puheena, kun Jakobsson ensin kantoi häntä Aake Berg'in taloon, mutta
hän oli silloin ollut tainnoksissa eikä muistanut mitään ensimmäisestä
olostaan siellä. Myöhemmin oli everstiluutnantti kyllä itse kertonut
Jakobsson'ille tapauksen, mutta tämä ei ollut katsonut tarkoituksiinsa
soveltuvan antaa itseänsä ilmi.
He päättivät siis mennä taloon, ja kuljettuaan jotenkin pimeiden
portaiden kautta taloon, tulivat he suureen, komeasti sisustettuun
saliin. Paikan isäntä, lyhyenläntä mies, hauskan ja iloisen näköinen,
jonka selkä oli tavallista notkeampi, oli siellä vastassa. Siitä
omituisesta murteesta, jolla hän puhui, saattoi huomata, ett'ei hän
ollut Ruotsista syntyisin,
"Tervetultua, herra Jakobsson, ja teidän komea seuralaisenne myös!"
sanoi hän. "Istukaa, istukaa, hyvät herrat! Hyviä uutisia,
luullakseni? No, no, kaikki uutiset eivät ole erittäin hyviä tätä
nykyä, mutta joka elää, saa olla mukana, käyköön kuinka hyvänsä. Lasi
portviiniä ehkä tahi scherryä?"
"Ei isäntä kulta", vastasi Jakobsson. "Tuokaa meille pullo hienointa
Tokaj-viiniä, mitä kellarissanne on. Minä ja tämä upseeri juomme
maljan, jota ei voi juoda halvemmalla viinillä".
Isäntä ällistyi: "Taas eletään komeasti, kuten näyttää. Tokaj-viiniä ei
juoda joka päivä, herra Jakobsson. Mutta hyvää viiniä se on sille,
jolla on siihen varaa".
"Enemmän viiniä! Enemmän viiniä!" kaikui samassa viereisestä huoneesta,
ja tämä huuto uudistettiin monta kertaa, välistä keskeytyen remuavasta
leikistä ja äänekkäistä naurunhohotuksista.
"Siellä on joukko nuoria aatelismiehiä", sanoi isäntä. "Ne herrat
ottelevat tulisesti, ja viinillä on hyvä menekki".
"Enemmän viiniä, perhanan isäntä, tahi halkaisemme kallosi!" huudettiin
sisältä kiihtyneellä maltittomuudella.
"Kuulkaa, kuulkaa herra Jakobsson, kuinka armolliset herrat ovat
malttamattomia! Tokaj-viiniä heti, lähettäkää kellarista noutamaan. Nyt
minun täytyy rientää noiden luo". Hän teputti toimeliaana pois, mutta
palasi hetken päästä, tuoden pyydetyn Tokaj-viinin.
Sisähuoneessa puhuttiin niin kovalla äänellä, ett'ei suljettu ovi
voinut estää yhtään sanaa kuulumasta Jakobsson'in ja everstiluutnantin
korviin. Vasten tahtoansakin olivat nämät siis pakoitetut kuuntelemaan;
sattumalta oli keskusteluaine sen-laatuinen, että he kuuntelivat niin
halukkaasti, jotta puhelu heidän itsensä kesken lakkasi. Keskusteltiin
näet päivän polttavimmasta valtiollisesta kysymyksestä: huhusta
Kristiina kuningattaren päätöksestä luopua Ruotsin kruunusta. Tämä huhu
oli siihen aikaan parhaillaan liikkeellä ja saattoi kuningattarelle
kaikkialla paljon tyytymättömyyttä ja katkeria soimauksia. Niin
täälläkin. Seura ruoski häntä kauheasti; pilkkasanoja ja kaikenlaisia
hävyttömyyksiä sateli lakkaamatta.
Everstiluutnantti ja Jakobsson kuuntelivat erilaisilla tunteilla näitä
häväiseviä lauseita; ne olivat jälkimäisen mieleen ja hän iloitsi
sydämmessään sitä enemmän, mitä pistävämpiä pilkkasanat olivat;
edellinen saattoi vaivoin hillitä sitä suuttumusta, joka kuohui hänen
rinnassansa.
"Tämä on kirottua", sanoi hän. "Kyllä minä kutkutun näiden hävyttömien
parjaajien kurkkua miekallani!"
"Älkää kiivastuko, ystävä everstiluutnantti", pyysi Jakobsson, "vaan
olkaa malttavainen tässä asiassa, älkäämmekä unhoittako Tokaj-viiniä.
'Sepän' malja ja ennen kaikkea hänen pelastajansa kunniamalja!"
Everstiluutnantti Stålsköld kohotti tuon hyvin suuren pikarin
huulillensa sekä tyhjensi sen äkkiä ja yhdessä henkäyksessä.
"Siggen pitää laulaa laulu nuoresta kuningattarestamme, köörinsekainen
laulu!" huusi samassa joku sisähuoneessa olevista nuorista miehistä,
jotka viini joka hetki teki yhä rajummiksi.
"Se hänen pitää tekemän, vieläpä heti paikalla!" liitti toinen ja koko
seura yhtyi sitten tähän ehdoitukseen.
"No olkoon menneeksi ystävät!" lausui joku ääni, joka epäilemättä oli
sen, jota seura kutsui Sigge'ksi. "Minä täytän toivomuksenne, mutta
saatte pitää hyvänänne sen, mitä henki vähintäkään valmistamatta
suvaitsee tuoda mieleni".
"Tämä on kohtuullinen vaatimus", vastasi joku läsnäolija. "Aloita vaan,
me tyydymme kaikkeen, mitä vaan henkesi hyväntahtoisesti tuopi
mieleesi".
Heti senjälkeen koroitti kehoitettu äänensä ja aikoi seuraavan
laulun:
Kristiina kaunis, sinisilmäinen. Hei! savivilom!
Kuin kevättaivas älyy kahdellen. Hei! savivilom!
Niin, älyä hällä on kahdellen. Hei! Hei! savivilom!
Ja kleliä taida ei pappi niin. Hei! savivilom!
Hän ranskaa tok' parhaiten kuitenkin. Hei! savivilom!
Ranskaa toki parhaiten kuitenkin. Hei! Hei! savivilom!
Laulettuansa nämät kaksi värssyä, taukosi laulaja hetkeksi, jona aikana
hän epäilemättä karkaisi muuten ehkä ei tarpeeksi vilkasta henkeänsä
viinitilkalla. Senjälkeen aikoi laulu uudestaan. Kerromme tämän hänen
nerontuotteensa kokonaisena, jättäen kuitenkin pois loppukerrot ja
köörit, joiden sanat lukija, kahden ensimmäisen värssyn johdolla,
helposti saattaa arvata.
Siks' pohjassa viihdy ei enää hän,
Vaan haluaa kauvas etelähän.
Vaikk' narreja hän kokos' kyllätä,
Hov' tuntuvi kolkolta, kylmältä.
Vaikk' valtiovarat hän tuhlasi,
Tansseja saanut tok' ei kylläksi.
Kruunu Ruotsin tuntuvi raskaalta,
Kun rahat jo loppuvat rahvaalta.
Nyt Pariisiin matkustaapi hän pois,
Ett' päästä hän halvasta Ruotsista vois!
Siellä jos loistaa kaks' viikkoa saa,
Niin palkittu ompi hän vaivoistaan.
Kuningatar, onnea matkahan,
Et usko sä piruun, et Jumalaan!
Luo paavin sä joutunet viimeinkin,
Hän kanssasi lentävi helvettiin.
"Laulu ei ollut varsin huono hetken teoksi. Sigge'n malja!" huudahti
joku.
"Mutta viimeinen värssy olisi saanut olla poissa. Se sisälsi syytöksen,
johon hän varmaan on viaton, sillä todellakin toivon, että hän vihaa
paavia ja hänen jumalatonta seuruettansa". lausui joku toinen.
"Älkää luulko sitä, hyvät ystävät", puhkesi laulaja sanomaan. "Minä,
joka juuri näinä päivinä olen tullut kotiin etelämaista, tiedän mitä
siitä asiasta ho'etaan. Hänelle ei ole mikään mahdotonta, joka on
hurjaa ja nurinpäistä!"
Everstiluutnantin silmät säihkyivät tulta, ja hän löi nyrkkiänsä
pöytään -- "Näiden kunniattomien roistojen pitäisi kaikkien päällänsä
maksaa uhkarohkea hävyttömyytensä!" kiljasi hän.
"Pyydän teitä, ystävä everstiluutnantti, olemaan rauhallisna. Eiväthän
he ole tehneet mitään pahempaa, kuin sanoneet sen, mitä koko maailma
ajattelee. Muutoin ei meillä ole mitään oikeutta sekaantua siihen, mitä
nämät herrat puhuvat, joll'ei nimittäin kumpikaan tahdo ryhtyä
valtiollisen vakoojan häpeälliseen toimeen", sanoi Jakobsson.
Everstiluutnantti katseli häntä tyytymättömyyttä ilmaisevalla
silmäyksellä.
"Minulla on kupeellani tuomari, jonka oikeuston eteen minä koska
tahansa saatan kutsua nämät lurjukset vastaamaan häväisevistä
puheistaan siitä, jonka kengännauhojakaan he eivät ole kelvolliset
päästämään".
Everstiluutnantti oli tuskin ehtinyt lausua nämät sanat, kun
sisähuoneen ovi aukeni ja nuori ylpeän ja ylhäisen näköinen aatelismies
astui saliin. Hänen pukunsa oli koristettu, melkein ylellinen ja miekka
riippui hänen kupeellansa. Mutta hänen käyntinsä oli vähän horjuva ja
viininjumala hymyili hänen punoittavilta poskiltansa. Kun hän huomasi
Jakobsson'in ja everstiluutnantin, seisahtui hän, nähtävästi vähän
hämmästyneenä; hämmästys muuttui kuitenkin pian raivoisaksi kiukuksi ja
hän huusi vihoissaan: "Luulenpa herrojen olleen niin hävyttömiä, että
olette kuunnelleet! Semmoista tekevät vaan roistot, ja sentähden saavat
herrat aluksi pitää hyvänänsä tämän nimityksen!" Hän ei ollut ehtinyt
lausua kaikkia tavuita tässä viimeisessä sanassa, ennenkuin sai
suuttuneen everstiluutnantin kintaan vasten kasvojansa sekä seuraavan
taisteluvaatimuksen: "Itse olette roisto, herra häväistyslaulujen
tekijä! Tämän kintaan vaadin teiltä takaisin huomenna tahi minä päivänä
hyvänsä, kun te olette hyvällä päällä. Nyt olette humalassa ettekä
kykene kelvolliseen taisteluun".
Nuori aatelismies kalpeni vihasta, veti miekkansa ja hyökkäsi
everstiluutnantin kimppuun.
Tästä syntyneen melun johdosta, hyökkäsivät kaikki sisähuoneessa
olevat saliin, jossa nuot kaksi taistelijaa parhaillaan mittelivät
miekkojansa. Niinkuin isäntä oli sanonut, kuului seuraan ainoastaan
nuoria aatelismiehiä. Yhteensä oli heitä kahdeksan, ja neljällä heistä
oli upseerinpuku.
"Mitäs tämä merkitsee?" huusivat saliin viime tulleet kummastellen.
Heidän miekkaileva kumppalinsa, laulaja, oli liian kiivastunut
voidakseen vastata, mutta everstiluutnantti, joka oli taas päässyt
maltilliseksi, sanoi: "Kunhan vaan ehdin lopettaa juttuni tämän herran
kanssa, annan selon asiasta". Kun hän huomasi, että myöskin muutama
toisista paljasti kalpansa, jatkoi hän. "Olkaa levolliset! Aikomukseni
ei ole haavoittaa häntä kuolettavasti, ei edes veristääkään häntä, ei
edes naarmoittaakaan, vaikka helposti voisin tehdä kummankin. Tahdon
ainoastaan riistää aseen häneltä". Hän teki samassa taitavan
hyökkäyksen ja samassa silmänräpäyksessä lennähti miekka hänen
vastustajansa kädestä vastaiselle puolelle salia.
"Antakaa minulle miekka! Antakaa miekka! Minä kostan tämän uuden
loukkauksen, jonka tuo kurja on saattanut minulle!" huusi aseeton
hurjasti ja koetti saada jonkun kumppaninsa miekan, vaan he pidättivät
häntä väkisin ja estivät hänet siten panemasta toimeen aikomustaan.
"Jumalan tähden, jalosukuiset herrat!" huusi samassa isäntä, joka
myöskin oli tullut huoneesen, "Jumalan tähden -- ei mitään
verenvuodatusta, ei mitään murhaa minun huoneessani! Älkää saattako
minua köyhää miestä onnettomaksi!"
"Pidä suusi kiinni, kapakoitsija", käski eräs upseereista, joka oli
seurassa, "ja antakaa meidän ottaa selko asiasta!" -- Hän kääntyi sen
jälkeen everstiluutnantti Stålsköld'in puoleen, jonka hän tunsi nimeltä
ja lausui: "Herra everstiluutnantti! Me odotamme luvattua selitystä".
Everstiluutnantti kertoi lyhyesti ne seikat, jotka olivat antaneet
tappelun aiheen; hän pysyi vaatimuksessaan, sopivammassa tilassa saada
korvausta nyt aseettomaksi joutuneelta vastustajaltaan niin hyvin
itsensä kuin kuningattaren puolesta sekä lopetti puheensa seuraavasti:
"Minun vaatimukseni ei tarkoita tätä herraa yksinään, vaan kaikkia
herroja, sillä te olette häväisseet Hänen Majesteettiansa kuningatarta,
jonka palveluksessa minulla on kunnia olla. Itsestään on selvä, etten
minä ai'o taistella teidän kaikkien kanssa yht'aikaa, vaan että
noudatetaan laillista järjestystä: mies miestä vastaan".
He suostuivat kaikki taisteluvaatimukseen, ja esittelivät toinen
toisensa perästä itsensä everstiluutnantille, jolloin huomattiin, että
he kaikki kuuluivat tahi ainakin olivat sukua maan vanhimmille
aatelisille.
"Nimeni on Sigge Niilonpoika N----, ----byn herra", sanoi
everstiluutnantin voitettu vastustaja kopeasti ja vaivoin hilliten
vihaansa, -- "ja vaikka te ette ole suvultanne tasa-arvoinen
taistelemaan kanssani, niin masennan kuitenkin julkeutenne".
"Kylläpähän nähdään, miksi kepeäjalkaiset ranskakalaiset opettajanne
ovat teidät saaneet", vastasi everstiluutnantti Stålsköld tyynesti. Hän
tiesi, että tämä Sigge N---- aivan nykyjään oli palannut Ranskasta,
jonne oli matkustanut täydentääkseen taitavuuttaan sen aikuisissa
aatelistavoissa ja sotaisissa harjoituksissa. Paluumatkalla oli hän
käynyt prinssi Kaarle Kustaan luona Ölannissa, ja kun tämä ruhtinas oli
kohdellut häntä sangen ystävällisellä kohteliaisuudella, hänen ylhäisen
sukunsa vuoksi, niin piti hän sitä nopean ja loistavan ylennyksen
varmana enteenä, jos vaan prinssi tulisi hallitsijaksi, ja oli
sentähden tämän innokas puoluelainen. Se pistopuhe, jonka
everstiluutnantti hänestä oli lausunut, oli vähällä saattaa tuon
pikapäisen herran veren uudestaan kuohumaan, ja työläästi vaan onnistui
hänen kumppaniensa estää häntä vetämästä äsken lattialta otettua
miekkaansa.
Senjälkeen suostuttiin kaksintaistelun paikasta, ja sittenkuin
yhtymis-aikakin oli määrätty k:lo 6:ksi seuraavan päivän iltapuolella,
lähti everstiluutnantti pois Jakobsson'in seurassa, joka metelin aikana
oli asettunut puisevan tuolin taakse, vakaasti päättäen käyttää sitä
lyömäaseena, jos everstiluutnantin kimppuun olisi käynyt useampia
vastustajia yht'aikaa.
"Onnettomalla hetkelläpä menimme tuohon taloon", sanoi Jakobsson, kun
vihdoin taas olivat päässeet kadulle.
"Eipä sovi sitä sanoa. Nämät hävyttömät herras-miehet tarvitsevat kyllä
pienen muistomarjan!" vastasi everstiluutnantti. Jakobsson katseli
kummastuneena häneen.
"Mutta onhan heitä niin monta, että epäilemättä tulette tappiolle",
lausui hän.
"Olkaa huoletta, ystävä Jakobsson. Enhän ai'o taistella kaikkien kanssa
yhtä haavaa ja parin kolmen kanssa kestän kyllä".
Jakobsson pudisti surullisesti ja huolestuneena päätänsä.