Seuraavana päivänä, kun vuoden ajan mukaan aikainen hämärä jo alkoi
levittää vaippaansa Svean pääkaupungin yli, ilmoitti kuningatar virkaa
tekevälle kamariherralle, että hän aikoi lähteä ajelemaan. Kun
kamariherra oli lähdön aikeessa antaakseen käskyn tallipalvelijoille
panemaan kuntoon valjaat, lausui kuningatar hänelle. "Vielä sananen,
herra! Haluan saada suljetut vaunut, ja sitä paitsi yksinkertaiset,
ilman mitään koristuksia, sillä minä tahdon kulkea tuntemattomana...
Ei siis mitään koruja ja ainoastaan yksi palvelija".
Kamariherra poistui ja kun hän hetken päästä palasi, selitti hän, että
kaikki oli valmis kuningattaren käskyn mukaan.
"Tahtooko Hänen Majesteettinsa käskeä ketään seuraamaan?" kysyi hän
senjälkeen.
"En. Minä matkustan yksin", kuului vastaus.
Kuningatar Kristiinalla ei ollut tapana tuhlata aikaansa vaatetuksella,
vaikka oli kysymys tanssiaisistakin, kului harvoin neljännes tuntia
enemmän hänen vaatetukseensa. Nyt oli hän muutamassa silmänräpäyksessä
valmis, jonka jälkeen hän riensi vaunuihin. Ennenkuin vaunujen ovi
suljettiin hänen jälkeensä, ilmoitti hän ajajalle matkansa päämäärän ja
sitten mentiin täyttä ravia, sillä Kristiina rakasti kovaa kulkua.
Jos tähän aikaan käymme katsomassa haavoitettua kapteenia, niin
tapaamme hänet sen verran parempana, että hän selkä nojaten muutamia
tyynyjä vasten, istuu pystyssä sängyssä. Hänen kasvonsa ovat vielä
sangen laihat ja kuihtuneet ja vasempi käsi riippuu siteessä kaulassa.
Sattumaisilta on hän yksin huoneessa, hänen silmänsä ovat puoleksi
suljetut ja hänen ajatuksensa näyttävät lähteneen mielikuvituksen
äärettömille harharetkille.
Ovi aukenee ja olento, suloinen kuin enkeli, astuu huoneesen. Hänet
nähdessään nostaa kapteeni päänsä, hänen katseensa valkenee ja
tyytyväisyyden hymy laskeuu hänen huulilleen.
"Mitenkä on laitanne, herra kapteeni?" kysyi huoneesen astuja äänellä
-- niin viehättävällä ja sointuvalla, kuin unissa kuultu taivahinen
laulu.
"Oi, paras Elsani", vastaa kapteeni, "minä tunnen itseni päivä päivältä
terveemmäksi ja jos paraneminen sujuu samalla tapaa, niin tulen pian
raittiiksi kuin terveys itse. Vaan minä olen jo odotellut teitä ja
pelkäsin jo ett'ette ensinkään tulisi. Mutta kentiesi aika ei ole
kulunut niin pitkälle, kuin odotukseni on ollut pitkä".
"Tein kyllä pahasti, että viivyin niin kauan, mutta Amalia on aina
sanonut, etten minä kelpaa mihinkään taloudessa, ja minä tahdoin
välttämättömästi laittaa lientä, jonka olen määrännyt teille
illalliseksi. Saapa nähdä, kelpaako se mihinkään".
"Noh, se maistuu varmaankin erinomaisen hyvältä, ja minä pelkään, että
nautin sitä enemmän, kuin rehellisen enonne vaatimukset myöntävät".
"Niin ette saa sanoa, sillä minä puolestani pelkään, että todellisuus
osoittaa päin vastoin. Vaan nyt jatkan lukemista, missä eilen
keskeytimme." Hän istuutui pöydän ääreen sekä aukaisi erään sillä
olevan kirjan, jota hän alkoi lukea. Se oli eräs Ciceron siveyttä
koskeva kirjoitus. Kapteeni Stålsköld kuunteli hartaasti ja hänen
katseensa oli koko ajan kiintynyt ihanan lukijan nuorellisiin
kasvoihin. Ja mitä kauemmin hän katsoi häneen, näyttivät tytön kasvot
yhä enemmän kirkastuneilta, hänen hopean heleän äänensä väreillä oli
hänestä taivainen sointu, hän tunsi sanomattoman rauhan lehahduksen
koko olennossaan, tokko se tapahtui niiden lohdullisten sanojen
johdosta, jotka soivat hänen korviinsa vaiko hänen paljaasta läsnä
olostaan, sitä hän ei tiennyt, mutta hän alkoi luulla ettei tyttö ollut
mikään kuolevainen ihminen vaan hänen luokseen lähetetty lohdutuksen
hengetär. Tästä hereillään olevan uinailevan suloisesta tilasta tuli
hän todellisuuden täydelliseen itsetuntoon vasta kun Elsa lopetti
lukemisensa ja lausui:
"Nyt on jo niin hämärä huoneessa, ett'en näe enää. Meidän täytyy
sentähden lopettaa tänään. Sitä paitsi saapunee eno Pentti hetimmiten.
Hyväntahtoinen Pentti-eno! En koskaan luullut, että minulla olisi
mitään hyötyä latinan kielestä, kun hän melkein vastoin tahtoani
pakoitti minua oppimaan sitä. Vaan nyt huomaan, että enolla kuitenkin
on oikein sanoessaan, että kaikki oppi, näyttäköön se ensi katseessa
miten hyödyttömältä tahansa, kuitenkin toden teossa on ihmisille
suurimmaksi hyödyksi, sillä ilman tätä taitoa en olisi voinut lyhentää
teidän pitkiä iltapäiviänne".
"Ja ilman tätä taitoa, Elsa, ette olisi oppineet tuntemaan, mitä
muinais-ajan jalot viisaat ovat ajatelleet ja sanoneet ja kaikki heidän
oivalliset, sielua jalostuttavat oppinsa olisivat menneet hukkaan
teiltä! Se että olette saattanut minulle mitä suloisimpia hetkiä, on
verrattain pieni voitto sitä voittoa vastaan, jonka teidän oma sielunne
on saanut tästä taidostanne".
Pentti Esanpoika saapui samassa. Kun hän näki vielä sulkemattoman
kirjan Elsan edessä, lausui hän: "Luulenpa varmaan, että olet taas
ollut vahingoittamassa silmiäsi lukemalla hämärässä! Neuvoista ja
varoituksista et pidä lukua, ja minä katson sinun tekeväsi syypääksi
itsesi liian varhaiseen kuolemaan!"
"Siitä on jo pitkät ajat, kun lakkasin lukemasta", vastasi Elsa
hymyillen ja astui esiin tavan mukaan antaakseen hyvän enon suudella
itseään otsaan, "ja eno tekee itsensä syypääksi väärään varoitukseen.
Minä koetan kyllä kaikilla tavoin seurata enon neuvoja ja varoituksia!"
"Onko laita niin, herra kapteeni? Mutta onhan totta, ette kelpaa
antamaan tässä mitään arvostelua, sillä teidän velvollisuutenne olisi
ollut pitää huolta, ettei hän turmele silmiänsä, mutta sen olitte
unohtaneet. Kuitenkin -- olinhan unhottamaisillani kysyä, miten voitte
tänään?"
Kapteeni vakuutti, että hän voi paremmin kuin edellisinä päivinä.
"Hyvä!" vastasi Pentti Esanpoika. "Jos tunnette itsenne vielä
paremmaksi huomenna, niin saatte ylihuomenna luvan lähteä kävelylle
-- aluksi tietysti vaan huoneessa. Minun laskujeni mukaan pitäisi
täst-edes paraneminen käyvän sangen nopeasti. Rohkeutta sentähden vaan,
kapteeni hyvä! -- Kuukauden päästä tai sillä vaiheella voinette kestää
taivaan tuulien puhallusta."
Kapteeni Stålsköld'in oli onnistunut kääntämään Pentti Esanpojan mielen
eduksensa ja siihen määrään, että tämä ei nyt enää ensinkään ollut
pahoillaan siitä, että Elsa seurusteli kapteenin kanssa ja osaksi
keskustelulla koetti lyhentää hänen aikaansa. Kuitenkin oli ollut
kovalla, ennenkuin Pentti Esanpoika oli antanut luvan Elsalle
vähimmälläkään tavalla ottaa osaa sairaan hoitoon, tai edes astua
siihen huoneesen, jossa sairas kapteeni makasi. Vaan löytyi eräs
asianhaara, joka matkaansaatti muutoksen hyväntahtoisen enon
mielipiteessä, ja tämä kävi seuraavalla tavalla. Pentti Esanpoika oli
hartaasti tutkinut klassillisia teoksia ja ihaili niitä erittäin.
Latinan taito oli hänestä sama, kuin täydesti tyydyttävän inhimillisen
sivistyksen omaaminen, näiden kielten taitamattomuus oli hänestä sama
kuin kaiken inhimillisen sivistyksen perustusten puute. Itse oli
hänen tapansa välisti, kun hän oikein oli innossaan, sekoittaa
puheesensa latinaisia sanoja, vieläpä kokonaisia lauseita ja värssyjä
latinalaisten runoilijain teoksista. Tätä hän oli usein tehnyt kapteeni
Stålsköld'in sairaanhuoneessa, mutta hänen parattua sen verran että
jaksoi puhua tapahtui tuon tuostakin, että hän vastasi Pentti Esanpojan
latinaisiin puheisin samalla kielellä, usein saman kirjailijan
lauseilla, jolta tämä juuri oli näitä lainannut, ja aina varsin
osaavasti. Pentti Esanpoika tuli tästä erittäin hyvälle päälle ja koki
saada selville, mitenkä kapteenin latinan kielen taidon laita
oikeastaan oli. Kun oli saanut tietää asian todellisen kannan nousi
kapteeni melkoisen askeleen hänen suosiossaan. Joka virheettömästi ja
sujuvasti käytti latinan kieltä puheessa ja kirjoituksessa, ei
mitenkään saattanut olla mikään veitikka! Päin vastoin voi sellaiseen
henkilöön täydellisesti luottaa! Tämän jälestä ei Pentti Esanpojalla
ollut mitään muistutuksia sitä vastaan, että Elsa tekisi tuttavuutta
kapteenin kanssa, ja hän olisi katsonut vieläpä kuolemansynniksi
kieltää Elsaa kapteenin huviksi lukemasta ääneen niitä Ciceron
kirjoituksia joista tämä enimmän piti. Tässä esiytyi Pentti Esanpojan
puolelta myöskin vähän turhamaisuutta. Hän näet tahtoi että kapteeni
oppisi ymmärtämään ja panemaan arvoa sille edistykselle latinan
kielen taidossa, jonka Elsa hänen johdollaan oli saavuttanut. Eikä
kapteenikaan puolestaan ollut kehumatta oppilasta yhtä vähän kuin
opettajaakaan! Että hän tämän kautta oli päässyt viimemainitun
erinomaiseen suosioon, ymmärsi hän hyvin, mutta sitä vastoin ei hän
koskaan ollut huomannut, että hänen taikka kenenkään muun kiitoslauseet
olisivat tehneet Elsaan minkäänmoista vaikutusta. Tämä vastaanotti
näitä kohtuullisina kiitoksen osoituksina, milloin katsoi sitä
ansainneensa; milloin taas hänen mielestään kiitoksen sijaa ei ollut,
sanoi hän aristelelematta ja suoraan, että kiitoslauseet olivat pelkkää
imartelua. Kuitenkin on meidän myöntäminen että kapteeni piti niitä
hetkiä, jotka Elsa vietti hänen seurassaan, mitä hupaisimpina, ja että
hän heti aamulla alkoi ikävöidä sitä aikaa, jolloin Elsa tavallisesti
alotti luentonsa. Elsa oli niitä onnellisia henkilöitä, jotka
kaikkialla, missä lienevätkin, levittivät iloa ja hupaisuutta
ympärilleen, eikä kapteeni ollut ainoa, johon hänen läheisyytensä teki
tämän vaikutuksen.
"Kuukausi on pitkä aika", vastasi kapteeni Stålsköld Pentti Esanpojan
vakuutuksiin pikaisesta paranemisesta, "olletikin jos laskee sen niihin
kuukausiin, joiden kuluessa jo olen tämän vieraanvaraisen huoneen
rasituksena ollut, teille kaikille suureksi vaivaksi! Myöskin lisääntyy
minun jo suureksi noussut kiitollisuuden velkani -- -"
"Vaivasta ja kiitollisuudesta olemme nyt puhumatta!" keskeytti Pentti
Esanpoika. "Niinpä nyt kuitenkin on laita, että me ihmiset niillä
pienillä palveluksilla, joita toisillemme teemme, emme milloinkaan saata
tehdä niin paljon hyvää kuin pitäisi. Ei missään tapauksessa tule
liikoja tehdyksi, josta ansaitsisimme kiitollisuutta. Siitä puhuu jo
tuo jumalallinen Cicerokin teoksessaan: de officiis. Mitä pidätte siitä
teoksesta, kapteeni Stålsköld?"
"Siitä pidän paljon, niinkuin kaikista Ciceron kirjoituksista. Olen
ehdotellutkin Elsalle, että, jos aika sen sallii, rupeemme lukemaan
tätä kirjaa".
"Tehkää niin, tehkää niin!" kehoitti Pentti Esanpoika. "Elsa ei tunne
ennaltaan sitä kirjaa ja hänelle on suureksi hyödyksi saada teidän
johdollanne lukea sitä. Ethän ole lukenut Ciceron de officiis, rakas
lapseni?"
"En, hyvä eno. Harvathan ne klassilliset teokset ovat, joita olen
lukenut. Muuten luulen, että uskontomme pyhistä kirjoista saamme täysin
riittävän tiedon velvollisuuksistamme ja vakavan ohjeen näiden
täyttämisessä".
"Kuulkaapa vaan, mitä puheita laskettelee! Onhan totta ... en tahdo
kieltää ... että raamatun kirjoista saapi tiedon näistä kaikista...
Mutta katsoppas Elsa, kuitenkin on nyt niin laita, ett'ei näistä
asioista voi saada mitään aivan selvää käsitystä, jollei ole lukenut
Ciceron de officiis. Tekisipä varmaankin hyvää tuollaiselle
tottelemattomalle veitikalle, kuin sinä, saada lukea niistä! -- Enkö
ole oikeassa, kapteeni Stålsköld?"
Pentti Esanpojan vetoomiset kapteeniin olivat usein sitä laatua, että
tämä mieluisimmin olisi sallinut niiden olevan tekemättä, sillä hänen
oli vaikea löytää vastausta, jolla ei närkästyttäisi kumpaakaan
puoluetta, vaan tekisi molempain niin Elsan kuin hänen enonsakin
mieliksi. Tällaisissa tapauksissa oli usein sattunut, että hän turhaan
oli aivojansa vaivannut etsimällä sellaista vastausta, ja tälläkin
kertaa oli hän pahimmassa pulassa, mutta onneksi vapautti Jakobsson'in
tulo hänen vastaamasta tähän vaikeaan kysymykseen.
Jakobsson oli miltei isällisesti mieltynyt kapteeniin. Joka päivä tuli
hän ainakin kerran tiedustelemaan hänen terveyttään, vaan usein
kaksikin. Näillä käynneillänsä keskusteli hän usein pitkät ajat
kapteenin kanssa sekä onnistui saavuttamaan siihen määrään hänen
luottamuksensa, että kapteeni hänelle ilmoitti kaikki sydämensä
salaisuudet sekä pyysi hänen neuvoaan asioissa, jotka koskivat näitä.
Etempänä saamme nähdä, että Jakobsson'in suurempi kokemus tosiaankin
oli kapteenille suureksi hyödyksi.
Aake Berg ja Pentti Esanpoika olivat hyvillään tästä kapteenin ja
Jakobsson'in hyvästä välistä, -- vaikka he eivät aavistaneet, että tämä
väli oli niin harras, kuin se todella oli, -- sillä heillä olivat
suuret ajatukset Jakobsson'in kääntämiskyvystä siihen uskoon, johon hän
itse kuului ja he toivoivat, että hänen onnistuisi saattaa kapteeni
tyytymättömien puolelle. Tämä oli myöskin Jakobsson'in tarkoitus, mutta
järkevyys vaati häntä liikkumaan tässä asiassa varovaisesti, sillä
hän huomasi pian, että kapteeni sydämensä pohjasta oli uskollinen
kuningattarelle sekä että tämä uskollisuus vielä oli kasvanut suosion
takia, jota kuningatar oli osoittanut hänelle. Jakobsson ei kuitenkaan
suinkaan kokonaan epäillyt asiansa onnistumisesta, sillä hän oli
vakaasti päättänyt vähitellen ja suuttumatta järkähyttää mainittua
kapteenin uskollisuutta, kunnes se, jääden kokonaan ilman jalan sijaa,
vihdoin raukeisi. Tähän asti oli hän kuitenkin tehnyt pikku yrityksiään
tähän suuntaan ilman nähtävää menestystä.
Jakobsson'in tulon kautta keskeytynyt keskustelu oli tuskin ehtinyt
elpyä, kun huoneessa olijat kuulivat vaunujen äänen, jotka näyttivät
pysähtyvän portille. Tämä seikka veti heidän huomion puoleensa, jo sen
kautta, että aivan harvoin kukaan ajoneuvoilla kulki ahdasta
poikkikatua, jonka varrella Aake Berg'in huoneus sijaitsi. Sitä paitsi
käyttivät ainoastaan ylhäisimmät talvella vaunuja. Heillä kuitenkaan ei
ollut pitkää aikaa ajatuksiin ja arveluihin tämän odottamattoman
tapahtuman johdosta, sillä ovi aukeni äkkiä, portinvartija pisti päänsä
ovesta ja huusi äänellä, joka osoitti kiirettä, hämmästystä ja kauhua:
"Hänen Majesteettinsa kuningatar!"
"Kuningatar! Mitä hänestä? Onko hän kentiesi kuollut?" kysyi Jakobsson.
"Kuollut, ei, vaan ihkasen elävänä täällä!" vastasi portinvartija.
"Oletko mielipuoli! Mitä kuningattarella olisi täällä tekemistä?"
vastasi Jakobsson.
"Hän on kysynyt kapteeni Stålsköld'iä. Mutta hiljaa! Hän tulee." Hän
aukaisi oven ja sisään astui kuningatar Kristiina armollinen hymy
huulilla ja talven puna poskilla.
Pentti Esanpoika, Elsa ja Jakobsson olivat ensi hämmästyksessä
vetäytyneet huoneen vastaiselle ovelle, vaan eivät ehtineet poistua
ennenkuin kuningatar jo oli sisällä. Tuossa he seisoivat hämillään ja
tervehtivät nuorta hallitsijatarta syvään kumartaen. Hän loi heihin
silmäyksen, joka ei juuri näyttänyt armolliselta; tämän he selittivät
niin, että heidän läsnäolonsa oli tarpeeton ja poistuivat.
Kuningatar astui senjälkeen milloin punastuvan miiluin vaalenevan
kapteenin luo ja ojensi hänelle suosiollisesti kätensä tervehdykseen.
"Siitä on jo pitkä aika, kuin viimeksi näin teidät, kapteeni
hyvä", lausui hän, "ja minä päätin etsiä teidät täällä teidän
vastentahtoisessa maanpakolaisuuspaikassanne, saadakseni tiedon, saanko
teistä yhden seuraajan aiotulla matkallani. Aikomukseni on antaa
muutamien henkikaarti-upseerien seurata, vaan nyt huomaan, ett'ette te
voi tulla yhdeksi näistä".
"En. paha kyllä!" sopersi kapteeni vastaukseksi.
"Oikeuden palvelijain ei ole onnistunut päästä teitä vastaan tehdyn
salamurha-yrityksen jäljille. Eikö teillä, kapteeni Stålsköld, ole
mitään syytä epäillä jotakuta vihamiestänne tuon törkeän teon
toimeenpanijaksi? Kenties voisi, tällaisen epäluulon nojalla, asian
todellinen laita tulla selville".
"En tunne yhtään ihmistä, olkoon sitten ystävä tai vihamies, jota
tahtoisin tai uskaltaisin epäillä mistään sellaisesta rikoksesta",
vastasi kapteeni.
Kuningatar ajatteli hetkisen.
"Minusta näyttää, kuin teidän parantumisenne olisi käynyt varsin
hitaasti. Kentiesi on siihen syynä puuttuva hoito".
Kapteeni Stålsköld vakuutti, että hän Aake Berg'in huoneessa oli
nauttinut hellintä huolta, joka koskaan on tullut sairaan osaksi sekä
koitti ylistelevin sanoin osoittaa kiitollisuuttaan, kun kuningatar
sangen jyrkästi katkaisi hänen puheensa: "Ompa hyvä, että ovat
koettaneet olla teille mieliksi, sillä tällä kaikella eivät he ole
tehneet muuta kuin velvollisuutensa. Muuten tämä perhe ei juuri sovi
teille, kapteeni Stålsköld, ja minä näkisin kernaimmin, että te niin
pian kuin suinkin pääsette pois täältä, sillä huolimatta siitä, että se
on porvarillinen, on minulla myöskin muita syitä, joidenka tähden en
hyväksy teidän oloanne täällä! Tätä samaa Aake Berg'iä epäillään, eikä
ilman syytä, olleen osallisena levottomuuksiin maaliskuussa viime
vuonna eikä sellainen pesä, kuin tämä on, ole mikään terveellinen
olinpaikka minun palvelijalleni."
"Teidän Majesteettinne! Minulla ei ole ollut vähintäkään aavistusta
tästä asiasta", vastasi kapteeni, vaan hän ei uskaltanut esittää
mitään muuta isäntäväkensä puolustukseksi, vaikka hän sydämmessään
tunsi itsensä syvästi loukatuksi siitä halveksivasta tavasta,
jolla kuningatar oli puhunut asunnosta, joka hädän hetkenä niin
kesti-ystävällisesti ja hyväntahtoisesti oli aukaissut hänelle ovensa.
"Luultavasti on myöskin se lääkärin hoito, joka teillä täällä on ollut
tarjona, ollut sangen puuttuva", jatkoi kuningatar, "ja teidän
parantumisenne on sen takia viipynyt. Minä lähetän tänne henkilääkärini
Duriez'in ja hänen avullaan toivon pian taas näkeväni teidät
palveluksessa".
Kapteeni lensi silmänräpäykseksi tulipunaiseksi. Vaikka hän
vastenmielisesti vastusti kuningatarta, katsoi hän kuitenkin itsensä
pakoitetuksi kieltämään hänen tarjouksensa. Hän luuli näet varmuudella
voivansa päättää, että rehellinen Pentti Esanpoika tulisi kovin
pahoilleen, jos henkilääkäri sekaantuisi asiaan, samoin kuin hän
huomasi, että suurta vääryyttä tapahtuisi sen kautta Pentti
Esanpojalle. Sillä eihän hän voinut katsoa sitä muuksi kuin
epäilykseksi hänen taidostaan, eli -- mikä oli vielä pahempi --
kapteenin parantamisen kunnian ryöstöksi? Vähinkin kiitollisuuden tunne
saattoi sentähden kapteenin koittamaan estää sellaista, etenkin koska
hän oli varmasti vakuutettu, että Pentti Esanpojalla haavoitettujen
hoidossa oli paljoa enemmän kokemusta kuin itse Duriez'illä.
"Mitä lääkärin apuun tulee, olen ollut niin onnellinen, ett'ei mitään
ole puuttunut", lausui hän. "Minussa ei olisi tänä hetkenä
elonkipinääkään, ell'ei suotuisa kohtalo sairasvuoteeni ääreen olisi
saattanut milt'ei taitavimman sotalääkärin koko valtakunnassa. Jo
Teidän Majesteettinne suuren isän aikana piti koko sotajoukko häntä
kunniassa ja häntä katsottiin aivan mainioksi taidossaan ja kaikki ne
voitolliset tappelut, joita on taisteltu Teidän Majesteettinne oman
hallituksen aikana, antoivat hänelle yhä tilaisuutta täydentämään sitä.
Harvoja nimiä on, joita sotajoukon harmaantuneet uroot suuremmalla
rakkaudella mainitsisivat, kuin Pentti Esanpojan, sillä se on miehen
nimi. Mistään hinnasta en tahtoisi saattaa hänelle sitä nöyryytystä,
että hänen, kaikkien ponnistustensa palkinnoksi minun hyväkseni,
täytyisi jättää sijaa toiselle. Sentähden, pyydän nöyrimmästi että yhä
vast'edeskin saan käyttää ainoastaan hänen neuvojaan, vaikka minä
muuten ehdottomasti kunnioitan herra Duriez'in tunnustettua taitoa".
Kuningatar suvaitsi suostua tähän, ei sentähden että hän olisi ollut
vakuutettu kapteenin ylistämän Pentti Esanpojan taitavuudesta, vaan
joko sentähden, että hän piti kapteenin muita todisteita oikeutettuina,
tahi että hän luuli kapteenin suuren luottamuksen Pentti Esanpoikaan
vaikuttavan terveellisemmin, kuin henkilääkärin suurempi taito. Vähän
sen jälkeen läksi hän kaikessa osoittaen suosiotaan ja jätti kapteenin
ajattelemaan syitä tähän ylhäiseen käyntiin.