Olemme muistuttaneet, että ainoastaan harvoja taloja oli äsken mainitun
poikkikadun varrella. Yksi niistä harvoista oli Aake Berg'in talo, joka
sijaitsi kappaleen matkaa eteenpäin siitä paikasta, jossa tappelu oli.
Tähän taloon ja samaan saliin, jonne jo kerran ennenkin olemme
kurkistaneet, muuttuu kertomus nyt.
Samat viisitoista "P.C.G. seuran" jäsentä, jotka olivat miettineet
tuuman hyökkäykseen kaupungin vankilaa vastaan, jonka hyökkäyksen
onnettoman päätöksen tunnemme, ovat siellä taas ko'ossa. Hekin
ovat kuningattaren kruunausjuhlan viettämispuuhissa, ja jalolla
Xereres-viinillä on hyvä menekki.
"Juon tämän maljan Tukholman kaupungin onneksi, ja sen sallimuksen
muistoksi, joka laittoi niin, ett'ei kruunaus ikivanhan tavan mukaan
tapahtunut Upsalassa!" sanoi Niilo Skunk.
"Eläköön Tukholman kaupunki, eläköön se sallimus, joka taistelee
puolestamme!" huudahti Jakobsson.
"Eläköön Tukholma ja kruunaus!" huusivat kaikki, nostaen pikarit
huulillensa.
"Olet siis vakuutettu siitä, että sillä taika-uskolla, joka on
kansassa, on jokin merkitys?" kysyi pormestari Niilo Niilonpoika,
kääntyen Niilo Skunkiin.
"Älä nimitä sitä taika-uskoksi, sillä sen merkitys on paljoa korkeampi
kuin semmoinen. Jokaisella kansalla on ollut Sibyllansa, joka
ihmeteltävän todenmukaisesti on ennustanut tulevia kohtaloita.
Roomalaisilla oli onni saada osa Sibyllansa ennustuksista
kirjoitettuina, mutta useimmat muut kansat eivät ole päässeet tätä etua
nauttimaan. Sentähden ovat hänen ennustuksensa heidän keskensä
suurimmaksi osaksi hävinneet, kun sitä vastaan varsin harvat ovat
suullisten kertomusten kautta säilyneet tuleviin aikoihin, tuleville
polville. Näitä harvoja on pidettävä erittäin tärkeinä, sillä ne
puhuvat lahjomatonta totuutta. Sellainen peruuttamaton ennustus on
sekin, joka mainitsee, että Tukholmassa kruunattu Ruotsin hallitsija
tulee vaan hyvin lyhyen ajan kantamaan kuninkaallista purppuraa.
"Tulkoon tämä aika niin lyhyeksi kuin mahdollista, sillä me tarvitsemme
ruhtinasta, joka tietää pitää arvossa rakasta Ruotsiamme, ja joka
ymmärtää kunnioittaa kansan oikeuksia!" sanoi Jakobsson.
"Eläköön prinssi!" huudahti Niilo Niilonpoika, nousten seisaallensa ja
kohottaen pikaria. Kaikki muut noudattivat hänen esimerkkiänsä, ja
huusivat yhdestä suusta: "Eläköön Kaarle Kustaa, Ruotsin toivo".
Sitten otettiin, erään läsnä-olijan ehdoituksesta, keskusteltavaksi
kysymys: "Pitäisikö ja millä tavoin jouduttaa sallimusta tekemään
kuningattaren hallitus-ajan niin lyhyt-ikäiseksi kuin mahdollista?"
Kaikki arvelivat sen hyväksi olevan toimittavan, mutta kehoittivat
kuitenkin mitä suurimpaan varovaisuuteen, ja mahdollisuuden mukaan
välttämään väkivaltaisia toimia. Tuo onnistumaton hyökkäys vankilaa
vastaan ja se vaara, jossa useammat läsnä olevista, mutta etenkin
Jakobsson olivat olleet, oli vieläkin niin tuoreessa muistossa, että
nämätkin, vaikka olivat "P.C.G. seuran" uhkarohkeimpia ja kiivaimpia
jäseniä, näyttivät niin arvelevilta, ett'ei yksikään ääni puolustanut
metelisten kohtausten toimeenpanemista.
"Ei ole sopivaa eikä viisasta mennä aikaansa edelle", sanoi Niilo
Niilonpoika. "Olemme huomanneet, että sellainen kostaa itsensä
puolesta. Sitä vastoin täytyy meidän sitä uutterammin koittaa sen
saavuttamiseksi hiljakseen horjahduttaa perustuksiltansa ne
kiitollisuuden tunteet kuningatarta kohtaan, joita vielä monessa kohden
löytyy, sekä salaa kiihdyttää tyytymättömyyttä häneen. Eikä meidän
siinä, tarkoin ajatellen, tarvitse käyttää muita keinoja kuin totuutta.
Sillä hänen virheensä ovat niin lukuisat ja erehdykset hänen
hallituksessaan niin suuret, että ne, oikeassa valossaan esiteltyinä,
riittävät herättämään kuinka paljon mielenkarvautta tahansa. Meidän
pääasialliseksi työksemme tulee selittäminen: meidän tarvitsee
ainoastaan selittää ja huomauttaa niitä vihattavia toimia, joihin hän
sekä hänen suosikkinsa ja ulkomaalaiset seikkailijat ryhtyvät, ja jo
sellaisen huomauttavan selvityksen kautta saamme toimeen arvaamattoman
paljon asiamme hyväksi. Aineista ei meillä myöskään tule olemaan
puutetta, sillä jok'ikistä ulkomaista kerskailijaa, joka itseänsä
rikastuttaakseen käy kuningattaren hovissa, saatamme tässä suhteessa
käyttää hyväksemme."
"Hyvä on, että heistä edes tulee jotakin hyötyä maalle ja
valtakunnalle!" lausui Jakobsson.
"Yhtä kalliiksi kuin he tulevat kuningattarelle ja kuningattaren kautta
valtakunnalle, yhtä kalliiksi tulevat meidän kauttammekin hänelle!"
sanoi Aake Berg.
"Tokkohan meillä on mitään toivottavana prinssiltä? Onkohan hän, tuleva
maan-isä, saattava väliäpitämättömästi katsella, kuinka meidän hirveän
oppinut sinisukkamme saattaa Ruotsin perikadon partaalle, kehoittamatta
kansaa, jonka rakkaus hänellä on, järjestykseen ja vapauteen?" kysyi
Jakobsson.
"Tehköönpä hän vaan sen. En mitään hartaammin toivoisi, kuin että hänen
Rikkiviisautensa päivät päättyisivät samalla tapaa kuin korkeasti
autuaan kuningas Eerikki neljännentoista aikoinaan!" huudahti Aake
Berg.
Tämä lause loukkasi Pertti Månsson'in hurskasta mieltä.
"Sellaista kohtaloa en tosin toivoisi suuren Kustaa Aadolf'in
tyttärelle", lausui hän. "Mutta ei minulla olisi mitään sitä vastaan,
jos prinssi noudattaisi sen Rooman keisarin esimerkkiä, joka teki
vastakeisarinsa piispaksi. Sellainen virka ei tosin oikein sopisi
kuningattarellemme, joka tuskin ensinkään uskonee Jumalaan, mutta asia
tulisi kaikissa tapauksissa melkein samaksi, jos annettaisiin hänelle
provessorin toimi yliopistossamme. Hän on kylläksi oppinut ja
miesmäinen sellaiseen virkaan.
"Asia on niinkuin olen sanonut. Aina mestarillisesta värväyksestäsi
saakka olet alkanut tulla aivan toiseksi mieheksi, Pertti Månsson
hyvä, ja päivä päivältä edistyt yhä enemmän. Panenpa vetoon
kahdeksankymmentä tukaattia, että sinä täiläkin kertaa keksit parhaan
neuvon. Koettakoon se, joka haluaa ansaita kahdeksankymmentä tukaattia,
keksiä parempaa!" sanoi Jakobsson leikillisesti.
Läsnä olevat suostuivat vetoon, ja vilkasta naurua herättävä leikin
lasku alkoi, missä jokainen koki keksiä jotakin virkaa tahi tointa
kuningattarelle, jonka tämä seura itse kruunauspäivänä syöksi
valta-istuimeltaan, mutta loppupäätökseksi tuli, ett'ei kukaan ollut
keksinyt niin kaikin puolin sopivaa kuin Pertti Månsson. Hän
julistettiinkin sentähden maljoja juodessa ja eläköön-huutojen
kaikuessa voittajaksi, jonka jälkeen jälleen ruvettiin jatkamaan
keskeytynyttä keskustelua.
"Minä puolestani luulen", sanoi Niilo Niilonpoika, "ett'ei meillä ole
juuri mitään toivomista prinssiltä ennenmainitussa suhteessa, sillä
tuskin käyttää hän väkivaltaa sitä vastaan, jota hänen etupäässä tulee
kiittää siitä, että hän on valittu Ruotsin perintöruhtinaaksi. Viisaus
ja varovaisuus kieltävät häntä tekemästä sitä, puhumattakaan siitä
kiitollisuusvelasta, jossa hän on kuningattarelle, ja joka asiain näin
ollen myöskin merkitsee paljon. En tosin epäile, ett'ei hän
sydämmessään tunne surua ja epätoivoa asioiden kurjasta tilasta,
mutta hänen täytyy salata se. Aika saattaa kuitenkin paljon muuttaa,
ja aika saapi myöskin näyttää koska ja kuinka hän nousee sille
valta-istuimelle, jossa soisin jo hänen istuvan! Paljon kurjuutta, jota
kuningatar epäilemättä on Ruotsille tuottava, saatettaisiin siten
välttää".
"Eläköön prinssi!" huudahti Jakobsson jälleen ja kaikki läsnä olevat
yhtyivät innolla tähän eläköön-huutoon, joka kolmasti kajahti salissa.
Pian senjälkeen sanoi Jakobsson, että hänen yksityisten asioiden
vuoksi, jotka vaativat hänen läsnä-oloansa, täytyi lähteä. Hän toivoi
seuralle edeskinpäin iloa ja pyysi, ett'ei hänen lähtönsä sitä
häiritsisi, jonka jälkeen hän lähti huoneesta. Hänen valtiollinen
varjonsa, rehellinen Pertti Månsson seurasi häntä. Portista päästyänsä
eivät he menneet Drottning-gatan nimiselle kadulle päin, jota
tavallisesti kulkivat, vaan poikkikadulle päin, läheten siten sitä
paikkaa, johon viime luvussa jätimme kapteeni Stålsköld'in
haavoitettuna, kun viittaan puettu mies ja kaksi hänen verenhimoista
apulaistansa häntä ahdistelivat. Noin sadan askeleen päässä tässä
paikassa seisahtui Jakobsson kuuntelemaan. Hän kuuli täyttä kyytiä
poistuvien henkilöiden askeleita.
"Nämät miehet eivät liene olleet rehellisessä toimessa, sillä
päättääkseni siitä äänestä, joka tunkeuu korviini, osoittaa heidän
matkansa äkkipikaista pakoa", muistutti hän ja lähti jälleen
liikkeelle.
"Tunnenpa kummallisen väristyksen käyvän lävitseni joka kerta, kun
minun viimeisinä viikkoina myöhempään illalla on täytynyt kulkea
jotakin Tukholman kaukaisempaa katua", sanoi Pertti Månsson. "Mutta
eipä sitä todellakaan sovi ihmetellä, kun muistelee mitä kauheita
murhatöitä täällä tehdään melkein joka yö, ja kuinka yleinen
turvallisuus on huonosti suojeltu".
"Unohditpa lisätä: kun sitä paitsi ajattelee sinun varjoakin pelkäävää
jänisluontoasi, Pertti Månsson hyvä!" sanoi Jakobsson nauraen.
"Olen kerrassaan päättänyt olla suuttumatta sinun pistopuheistasi,
mutta arvelenpa kuitenkin, ett'ei sinun sopisi niitä kuitenkaan niin
tuhlaavasti käyttää", vastasi Pertti Månsson pahoillaan.
"No, no, älä nyt toden teolla vihastu. En tosin tarkoittanut mitään
pahaa, mutta pitäisihän sinun itsesikin tunnustaa, ett'ei sinulla juuri
ole jalopeuran rohkeutta ja että varomattomasti lentävä pääskynen voipi
saada sinun sydämmesi vapisemaan. Kun näin puhun, pitää sinun tarkoin
huomata, että poikkeuksena pidän erinomaisen urotyösi tuona
muistettavana iltana. Vahinko vaan, että niin kehnosti vetäydyit pois
loppunäytöksestä".
"En ole mikään uhkarohkea uskalikko niinkuin sinä, mutta muuten on
minulla rohkeutta kylläksi niin paljon kuin tarvitsenkin!" vastasi
Pertti Månsson jyrkästi.
"Sinä olet hyvin itsekäs", jatkoi Jakobsson leikillisesti, "sillä et
ajattele, ett'ei siinä ole kylläksi, jos on rohkeutta kyllin omiksi
tarpeiksi, vaan sitä täytyy olla vähän yli tarpeenkin lähimmäisensä
varalta".
"Mitäs tämä!" huudahti Pertti Månsson samalla ja peräytyi muutamia
askeleita taaksepäin.
"Tässä on meillä heti todistus siitä, että kaikki, mitä sinusta olen
sanonut, on aivan totta!" sanoi Jakobsson. "Mikä mielikuvituksesi
hirmukuva taaskin sai sinut hypähtämään pelosta? Tahi millä tavoin
huomasit turvallisuutesi joutuneen vaaraan? Tuleppas nyt! En ai'o
odotella kummitusjuttujesi loppupäätöstä".
"Älä laske leikkiä, vaan katso eteesi, niin näet astuskelevasi veressä
ja murhatun ihmisen olevan pitkällään kadulla".
Nämät sanat kuultuaan säikähti Jakobsson vuorostaan. Hän kiiruhti
tarkastamaan asian laitaa ja huomasi sen yhtäpitäväksi Pertti
Månsson'in sanojen kanssa.
"Piru vieköön! kun ei sallimus vähää aikaisemmin tuonut meitä tänne
estämään sitä väkivaltaista tekoa, joka täällä on tapahtunut. Olen
vakuutettu siitä, että äsken kuulin juuri pakenevien murhaajien
askeleet. Saattaapa rosvot askeleistaankin tuntea, -- semmoiset
ihmiset, joiden rinnassa on rauhallinen omatunto, eivät polje niinkuin
he. Tuo onneton näyttää kuuluvan työväen luokkaan, eivätkä hänen
vaatteensa ole kudotut tämänvuotisesta sadosta. Mitä pirua he ovat
tahtoneet sellaiselta köyhäparalta. Ja ankaran iskun on mies saanut.
Alaleuka on eroitettu kokonaan kaikesta yhteydestä muiden kasvojen
osien kanssa, ja ase on sitä paitsi tunkeutunut kaulaan. Luultavasti on
henkikurkku poikkileikattu. Kaikissa tapauksissa on se onni
onnettomuudessa: en luule hänen kauvan tarvinneen kitua kuolontuskissa."
Sill'aikaa kuin Jakobsson puuhaili murhatun tutkimisessa, oli
Pertti Månsson'kin lähestynyt ja kuunteli vaiti äsken kerrottua
yksinpuhetta. Mutta nyt astui hän sattumalta muutamia askeleita
syrjään ja hänen jalkansa pohjastui erääsen esineesen, joka lähemmin
katsottua peljästytti häntä niin kovasti, että hän päästi kovan
kauhun-huudahduksen.
"Mikä taas on?" kysyi Jakobsson.
"Vielä toinenkin" mutisi Pertti Månsson ja hänen hampaansa kalisivat.
"Mitä sanot? Murhattuko?"
"Niin. Ja tämä, joka makaa seinän vieressä, on upseeri. Oi Jumala,
miten hirveät ajat."
"Upseeri! Sitten rupean ymmärtämään, -- ehkä on tämä ilkiö yksi
murhaajista, joka on saanut surmansa, ja tuo upseeri on oikea uhri.
Katsokaammepa."
Nämät sanat lausuttuansa lähestyi Jakobsson toista kaatuneista ja
kumartui hänen puoleensa.
"Miekkaa pitää hän vielä suonenvedontapaisesti kädessään. Aavistukseni
toteentuu. Varmaankin juuri tämä verinen miekka on niin pahoin
haavoittanut tuon roiston leuvan. Huu, sitä verenjuoksua! Tässä lienee
haavoja niin monta, että ne olisivat saattaneet tappaa härän. Mutta, oi
taivaallinen Isä! Jos ei löydy kahta vartaloltaan ja näöltään aivan
yhdennäköistä henkilöä, niin on tämä nuori mies pelastajani. Tule
auttamaan minua, Pertti Månsson, pyyhkimään verta hänen kasvoiltansa."
Pertti Månsson kiiruhti noudattamaan Jakobsson'in kehoitusta.
"Se ei saata olla hän. Tämä upseeri on henkikaartin univormussa, ja
sinun pelastajasi pitäisi, puheesi mukaan, kuuluman siniseen
rykmenttiin!" muistutti Pertti Månsson.
"Sitä varmempi! Sitä varmempi!" huudahti Jakobsson, ja uskaliaan miehen
ääni vapisi tuskasta ja liikutuksesta. "Oi sinä nuori, jalo sankari!
Miks'en tullut ajoissa pelastamaan sinua, tahi kuolemaan edestäsi!" Hän
painoi huulensa kapteenin kasvoille ja suuria kyyneleitä vieri pitkin
hänen kasvojansa.
"Mitä sekavaa puhetta tuo on, saattaako sama henkilö kuulua kahteen eri
rykmenttiin? Vai oliko hän, sinua auttaissaan, valhepuvussa?" kysyi
Pertti Månsson.
"Hän ei ollut valhepuvussa, mutta olen kuullut, että hän sittemmin on
muutettu kaartiin. Mitkähän paatuneet konnat ovat uskaltaneet vuodattaa
tätä nuorta, jaloa verta! Vannon kostavani heille vaikka täytyisikin
hakea heitä hornan syvimmästä pimeydestä! Se on ainoa tapa, jolla nyt
saatan näyttää kiitollisuuttani kaatunutta kohtaan".
"Hän ei ole vielä kuollut. Tunnen valtasuonen tykyttävän, vaikkapa
heikosti", sanoi Pertti Månsson.
Hiljainen huokaus pääsi silloin kapteenin huulilta.
Jakobsson kiljahti ilosta.
"Jouduppa Pertti Månsson. Juokse edeltä Aake Berg'in luokse ja ilmoita
heille asiasta", sanoi hän hätäillen. "Portti pitää pidettämän auki,
niin että minä viivyttelemättä pääsen sisään, huone ja vuode on
laitettava kuntoon ja Pentti Esanpojan pitää pysyä saapuvilla! Kunhan
ei vaan tuo oiva Pentti Esanpoika olisi lähtenyt pois!"
Pertti Månsson ei ollut odottanut tämän puheen loppua, vaan heti
lähtenyt päättävällä kiireellä liikkeelle.
Jakobsson nosti varovasti kapteenin jättiläis-olalleen ja käänsi
kulkunsa samaan suuntaan, josta oli tullut, koettaen tehdä käyntinsä
niin keveäksi ja tasaiseksi kuin mahdollista. Aake Berg'in talon portin
tapasi hän avoinna, ja pihalla tuli tämä häntä vastaan, Pertti
Månsson'in, Pentti Esanpojan sekä muutamien muiden "P.C.G. seuran"
jäsenten keralla.
"Onko kaikki kunnossa? kysyi Jakobsson.
"On, alakerran viheriä kamari. Se on Elsan huone, mutta hän saa
sill'aikaa tyytyä johonkin muuhun", vastasi Aake Berg ja lisäsi:
"Seuratkaa minua. Minä käyn edellä tietä näyttämässä".
He lähtivät liikkeelle. Portailla tapasivat he portinvartijan lyhty
kädessä, ja sen valossa menivät he porstuan, sekä toisenkin etuhuoneen
läpi pienempään, kahden kynttilän valaisemaan huoneesen, jonka seinät
olivat sivellyt viheriällä öljymaalilla.
Tänne laski Jakobsson taakkansa ja Pentti Esanpoika astui tutkimaan ja
sitomaan haavoja, ja tämän toimen kestäessä piti hän seuraavan
yksinpuheen, jota läsnä-olevat jännitetyllä tarkkuudella kuuntelivat:
"Alan päästä, sillä ihmisessä on pää kuitenkin pää-asia. Siinä oleva
haava ei ole juuri vaarallinen, vaikka se on ollut vähällä halkaista
aivot, mutta hyvä kallo kestää kovankin lyönnin. Se, joka on antanut
tämän muuten kelpo iskun, on käyttänyt ryhmysauvaa tahi muuta semmoista
lyömä-asetta. Se saa jäädä toistaiseksi."
Tässä pysähtyi Pentti Esanpoika hiukan, aukaisten kapteenin takin
katsoakseen, miten kapteenin rinnassa olevan haavan laita oli, josta
verta kovasti vuoti.
"Tämä on pahempi! Tämä on pahempi", jatkoi hän sitten. "Sydän kyllä
vielä sykkii, vaan varsin heikosti. Saanut vuotaa liian kauvan. Mutta
jos ase on tunkeutunut keuhkokalvoon, niin sammuu pian vähäinenkin
jälellä oleva hengen kipinä. Pidäppäs näitä siteitä hetkinen,
Jakobsson".
Pentti Esanpoika otti esiin pienen pullon taskustansa, tiputti vähän
sen sisällöstä ammoittavaan haavaan ja sitoi sen sitten semmoisella
nopeudella ja taitavuudella, joka todisti täydellistä mestarillisuutta
välskärin ammatissa.
"Jos olisi ollut kysymyksessä luodin ulos-ottaminen tämmöisestä
haavasta, en olisi tahtonut antaa kuutta killinkiäkään siitä
elonkipinästä, joka tässä nuoressa miehessä on! Mutta auttakaa minua
riisumassa vaatteita, niin saamme nähdä, mitä sitten on tehtävä. Mutta
varovasti, varovasti!"
Kun tämä oli tehty, rupesi Pentti Esanpoika pitämään huolta niistä
haavoista, joita kapteenilla oli vasemmassa kädessä.
"Hänellä täytyy olla voimia kahden edestä, jos hän kestää kaiken tämän!
Vahvimmat sotamiehet, jotka milloinkaan vuosivat verta Saksanmaalla,
sortuivat vähemmästäkin. Mikähän hiton ase se on saattanut olla, joka
on tehnyt nämät haavat käteen. Kalpa ei se ole saattanut olla".
Kun nämät ja vielä kapteenin oikeassa olkapäässä oleva pienempi haava
oli sidottu, tuli viimein hänen päänsä vuoro saada hoitoa.
Senjälkeen otti Pentti Esanpoika esiin toisen pienen pullon, jota hän
myöskin mahdollisesti sattuvien tarpeiden varalta aina piti mukanansa,
sekoitti vähän pullossa olevata nestettä lusikalliseen vettä ja pani
sitten lusikan kapteenin huulille. Vaivoin ja ainoastaan siten, että
kapteeni nostettiin istuma-asemaan, onnistui Pentti Esanpojan saada
tämä nielemään tuon lepoa tuottavan juoman.
"Nostakaamme nyt hänet sänkyyn", sanoi Pentti Esanpoika. "Ja joll'ei
Jumala auta, niin ei ihmistaito saata tässä enää mitään tehdä!"
Jakobsson katseli liikutettuna kalvennutta nuorta sotilasta, kun tämä
makasi silmät ummessa, enemmän kuolleen kuin elävän näköisenä.
"Kuinka on, tohtori? Onko teillä mitään toivoa hänen paranemisestaan?"
kysyi hän.
"Siitä en voi sanoa mitään varmaan, ja Herramme ainoastaan tietää
päätöksen! Mutta kyllä kallistuu vaakalautanen enemmän kuolon kuin elon
puolelle. Sen kaikki tuskat voivuttavan juoman, jota hänelle annoin,
pitäisi laskuni mukaan antaa hänelle lepoa huomis-aamuun saakka. Saa
nähdä, miltä näyttää hänen herätessään. Te saatatte lähteä pois. Minä
jään kaikissa tapauksissa yöksi tänne, sillä ei voi arvata mitä
mahdollisesti tapahtuu, ja tarve saattanee minä hetkenä hyvänsä vaatia
läsnä-oloani".
"Hän on pelastanut henkeni, tahi oikeammin tehnyt sitä enemmänkin,
sillä hän on pelastanut minut häpeällisestä kuolemasta", sanoi
Jakobsson. "Minun velvollisuuteni on siis etupäässä valvoa hänen
vuoteensa ääressä. Minä jään luoksenne, Pentti Esanpoika".
"Hyvä", vastasi tämä. "muut lähtekööt pois, sillä vaiti-olo ja
hiljaisuus ovat tässä kohden yhtä tärkeitä seikkoja kuin siteet ja
lääkkeetkin".
Tämä Pentti Esanpoika, jota Jakobsson nimitti tohtoriksi, oli
viidenkymmenen vuotias mies, mutta näytti hyvin kymmentä vuotta
nuoremmalta. Hänen iloisissa, suopeissa kasvoissaan oli pysynyt
jonkunlainen nuorekas juonne, ja veitikkamainen hymy, joka todisti
erittäin onnellista luonnetta, kuvautui hänen huulillansa. Hänellä oli
semmoinen kadehdittava luonne, johon elo turhaan vuodattaa
katkeruutensa; kaikesta inhimillisestä kurjuudesta huolimatta on heillä
raitis lapsensydän ja suuttumaton leikillinen iloisuus vanhuuden
viimeisiin päiviin.
Ensi katsannolta voisi luulla, ett'eivät nämät ihmiset koskaan ole
saaneet kokea elämän suruja ja vastuksia, sekä että pettyneiden
toiveiden kiirastuli olisi heille kokonaan tuntematonta, vaan
asianlaidan ei aina tarvitse olla sen, vaan on useinkin aivan
päinvastoin. Usein huomaa, että juuri sellaiset henkilöt ovat olleet
katkerimpien kärsimysten alaisia, vaan heissä oleva synnynnäinen
mietiskely kaikkien kappalten katoovaisuudesta ja ihmisellisten
otaksumisien pettäväisyydestä on murtanut näiden kärsimysten murhaavan
kärjen ja pelastanut heidän iloisuutensa kaikista myrskyistä. Tämä oli
myöskin Pentti Esanpojan laita, sillä hän, jos jokin, oli kovien
koetuksien lapsi. Elinkeinoltaan kuului hän välskärien ammattiin, vaan
kutsuttiin tavallisesti tohtori Pentti Esanpojaksi. Hän ei ollutkaan
tavallinen välskäri, sillä hän oli nauttinut opetusta yliopistossa,
vaikka varain puute ja häpeällisesti petetyksi tullut nuoruuden rakkaus
olivat liian aikaiseen katkaisseet tämän opin tien. Kolmen kymmenen
vuotisessa sodassa oli hän seurannut sotajoukkoa ja oli saavuttanut
suurta ansiota haavoitettujen hoidossa. Tämän kertomuksen aikaan
oleskeli hän Tukholmassa, ja alhainen väestö rakasti häntä suuresti,
sillä hän oli alati lääkäritaidollaan avullinen niille, jotka sitä
ilmaiseksi tarvitsivat. Kansansa hartaana suuruuden ihailijana oli
hän yhtynyt tyytymättömien joukkoon, kun hän huomasi vaarallisen
käänteen, jonka valtakunnan sisä-asiat alkoivat saada kuningatar
Kristiinan hallitessa. Muuten oli hän vanha nuorimies sekä oli
sukulaisuus-suhteissa Aake Berg'iin.
Kun hän oli jäänyt kahdenkesken huoneesen Jakobsson'in kanssa, katseli
hän sitä järjestystä, joka vallitsi huoneessa, ja hän havaitsi
mielihyvällä sen erinomaisen aistin, jolla jokainen kappale oli
asetettu juuri siihen paikkaan, mihinkä se parhaiten sopi. Jokainen
vähinkin sivuseikka kertoi kylläksi kaunopuheisesti naiskäden hoidosta.
Vähän väliä loi Pentti Esanpoika silmäyksen Jakobsson'iin, nähdäkseen
eikö tämäkin tullut samoihin huomioihin, vaan tämän ajatukset olivat
kääntyneet aivan toiseen suuntaan, sillä hän ajatteli parasta keinoa
päästä salamurhaajien jälille, ja koetti saada selville mahdollista
syytä heidän hyökkäykseensä kapteenin kimppuun.
Äkkiä avattiin silloin ovi, jonka kautta kamari oli yhteydessä
sisempien huoneiden kanssa, ja harvinaisen kaunis nais-vartalo
näyttäytyi kynnyksellä.
Se oli nuori kuudentoista, korkeintaan seitsemäntoista vuotias tyttö.
Kalpeana ja vapisevana seisoi hän tuossa, ja loi aran katseen eteensä.
"Eno kulta! Kuinka voi haavoitettu?" kuiskasi hän, ja käänsi
kyyneleisen katseensa Pentti Esanpoikaan. "Minä olen niin levoton,
niin levoton!"
Pentti Esanpoika katseli hetken teeskentelemättömällä mielihyvällä
kaunista tyttöä, meni sitten hänen luoksensa ja vastasi, ottaen
hellästi tytön toisen käden käsiinsä:
"Sinä täällä rakas lapseni! Sellaiset verennäöt eivät todellakaan ole
sinua varten! Sitä paitsi toivon mitä parasta sairaasta. Mene nyt
kauniisti makaamaan, rakas Elsaseni". -- Pentti Esanpoika oli
tahallansa asettunut niin, ett'ei Elsa saattanut nähdä kalmankalpeata
kapteenia.
"Mutta enokulta", väitti tyttö, "minä en mitenkään saa unta!
Ajatteleppas, jos ne pahat ihmiset, jotka ovat lyöneet upseeria,
murtautuvat ikkunoista sisään! Ompa hirveätä, eno, että löytyy niin
julmia ihmisiä!"
"Niin on, lapseni", sanoi Pentti Esanpoika. "Mutta saatat olla aivan
rauhassa, sillä he jättävät kyllä tähän taloon hyökkäämättä, sillä
silloin otettaisiin he kiinni ja joutuisivat, niinkuin sanotaan,
satimeen".
"Enkä minä niin paljon heitä pelkääkään, kuin muuten olen levoton. Enkö
saa valvoa kanssasi, eno kulta?"
"Ei, lapseni, et saa! Mene nyt vaan aivan siivosti ja tee niinkuin
olen sanonut. Siunaa itsesi ja rukoile Jumalaa kaikkien ihmisten
ja haavoitetun upseerinkin puolesta. Semmoisen viattoman enkelin
rukouksen, kuin sinä olet, pitäisi kuuluman Korkeimman armoistuimelle!"
-- Hän otti nuoren tytön pään käsiensä väliin ja suuteli hänen
runsaita, tummanruskeita kutriansa.
"Teen teen, eno, mutta sinun täytyy luvata, että saan auttaa sinua
valvomisessa, jos täällä täytyy valvoa useampi yö".
"Olkoon niin, minä suostun siihen, ja nyt hyvää yötä", sanoi Pentti
Esanpoika ja työnsi tytön hellällä väkivallalla takaisin ovesta.
"Kiitoksia eno kulta lupauksesta!" vastasi tyttö, painoi äkkiä huulensa
hänen otsaansa ja sulki oven jälestänsä.
Pentti Esanpoika seisoi kauvan paikallansa ja antoi katseittensa
viivähtää siinä ovessa, jonka kautta tuo lempeä olento oli kadonnut,
meni sitten entiselle paikallensa ja mutisi itsekseen, katsellen
kapteenia: "Olisi kenties parasta lapsikullan rauhalle, ett'ei hän
ensinkään näkisi kapteenia, sillä kalpea kärsiminen herättää kenties
helpommin niin turmeltumattomassa sydämessä lemmen uinailevan kipinän,
kuin kukoistava terveys! Mutta, ehk'ei täällä tarvitsekkaan valvoa
useampaa yötä".