10 LUKU.

Olemme muistuttaneet, että ainoastaan harvoja taloja oli äsken mainitun

poikkikadun varrella. Yksi niistä harvoista oli Aake Berg'in talo, joka

sijaitsi kappaleen matkaa eteenpäin siitä paikasta, jossa tappelu oli.

Tähän taloon ja samaan saliin, jonne jo kerran ennenkin olemme

kurkistaneet, muuttuu kertomus nyt.

Samat viisitoista "P.C.G. seuran" jäsentä, jotka olivat miettineet

tuuman hyökkäykseen kaupungin vankilaa vastaan, jonka hyökkäyksen

onnettoman päätöksen tunnemme, ovat siellä taas ko'ossa. Hekin

ovat kuningattaren kruunausjuhlan viettämispuuhissa, ja jalolla

Xereres-viinillä on hyvä menekki.

"Juon tämän maljan Tukholman kaupungin onneksi, ja sen sallimuksen

muistoksi, joka laittoi niin, ett'ei kruunaus ikivanhan tavan mukaan

tapahtunut Upsalassa!" sanoi Niilo Skunk.

"Eläköön Tukholman kaupunki, eläköön se sallimus, joka taistelee

puolestamme!" huudahti Jakobsson.

"Eläköön Tukholma ja kruunaus!" huusivat kaikki, nostaen pikarit

huulillensa.

"Olet siis vakuutettu siitä, että sillä taika-uskolla, joka on

kansassa, on jokin merkitys?" kysyi pormestari Niilo Niilonpoika,

kääntyen Niilo Skunkiin.

"Älä nimitä sitä taika-uskoksi, sillä sen merkitys on paljoa korkeampi

kuin semmoinen. Jokaisella kansalla on ollut Sibyllansa, joka

ihmeteltävän todenmukaisesti on ennustanut tulevia kohtaloita.

Roomalaisilla oli onni saada osa Sibyllansa ennustuksista

kirjoitettuina, mutta useimmat muut kansat eivät ole päässeet tätä etua

nauttimaan. Sentähden ovat hänen ennustuksensa heidän keskensä

suurimmaksi osaksi hävinneet, kun sitä vastaan varsin harvat ovat

suullisten kertomusten kautta säilyneet tuleviin aikoihin, tuleville

polville. Näitä harvoja on pidettävä erittäin tärkeinä, sillä ne

puhuvat lahjomatonta totuutta. Sellainen peruuttamaton ennustus on

sekin, joka mainitsee, että Tukholmassa kruunattu Ruotsin hallitsija

tulee vaan hyvin lyhyen ajan kantamaan kuninkaallista purppuraa.

"Tulkoon tämä aika niin lyhyeksi kuin mahdollista, sillä me tarvitsemme

ruhtinasta, joka tietää pitää arvossa rakasta Ruotsiamme, ja joka

ymmärtää kunnioittaa kansan oikeuksia!" sanoi Jakobsson.

"Eläköön prinssi!" huudahti Niilo Niilonpoika, nousten seisaallensa ja

kohottaen pikaria. Kaikki muut noudattivat hänen esimerkkiänsä, ja

huusivat yhdestä suusta: "Eläköön Kaarle Kustaa, Ruotsin toivo".

Sitten otettiin, erään läsnä-olijan ehdoituksesta, keskusteltavaksi

kysymys: "Pitäisikö ja millä tavoin jouduttaa sallimusta tekemään

kuningattaren hallitus-ajan niin lyhyt-ikäiseksi kuin mahdollista?"

Kaikki arvelivat sen hyväksi olevan toimittavan, mutta kehoittivat

kuitenkin mitä suurimpaan varovaisuuteen, ja mahdollisuuden mukaan

välttämään väkivaltaisia toimia. Tuo onnistumaton hyökkäys vankilaa

vastaan ja se vaara, jossa useammat läsnä olevista, mutta etenkin

Jakobsson olivat olleet, oli vieläkin niin tuoreessa muistossa, että

nämätkin, vaikka olivat "P.C.G. seuran" uhkarohkeimpia ja kiivaimpia

jäseniä, näyttivät niin arvelevilta, ett'ei yksikään ääni puolustanut

metelisten kohtausten toimeenpanemista.

"Ei ole sopivaa eikä viisasta mennä aikaansa edelle", sanoi Niilo

Niilonpoika. "Olemme huomanneet, että sellainen kostaa itsensä

puolesta. Sitä vastoin täytyy meidän sitä uutterammin koittaa sen

saavuttamiseksi hiljakseen horjahduttaa perustuksiltansa ne

kiitollisuuden tunteet kuningatarta kohtaan, joita vielä monessa kohden

löytyy, sekä salaa kiihdyttää tyytymättömyyttä häneen. Eikä meidän

siinä, tarkoin ajatellen, tarvitse käyttää muita keinoja kuin totuutta.

Sillä hänen virheensä ovat niin lukuisat ja erehdykset hänen

hallituksessaan niin suuret, että ne, oikeassa valossaan esiteltyinä,

riittävät herättämään kuinka paljon mielenkarvautta tahansa. Meidän

pääasialliseksi työksemme tulee selittäminen: meidän tarvitsee

ainoastaan selittää ja huomauttaa niitä vihattavia toimia, joihin hän

sekä hänen suosikkinsa ja ulkomaalaiset seikkailijat ryhtyvät, ja jo

sellaisen huomauttavan selvityksen kautta saamme toimeen arvaamattoman

paljon asiamme hyväksi. Aineista ei meillä myöskään tule olemaan

puutetta, sillä jok'ikistä ulkomaista kerskailijaa, joka itseänsä

rikastuttaakseen käy kuningattaren hovissa, saatamme tässä suhteessa

käyttää hyväksemme."

"Hyvä on, että heistä edes tulee jotakin hyötyä maalle ja

valtakunnalle!" lausui Jakobsson.

"Yhtä kalliiksi kuin he tulevat kuningattarelle ja kuningattaren kautta

valtakunnalle, yhtä kalliiksi tulevat meidän kauttammekin hänelle!"

sanoi Aake Berg.

"Tokkohan meillä on mitään toivottavana prinssiltä? Onkohan hän, tuleva

maan-isä, saattava väliäpitämättömästi katsella, kuinka meidän hirveän

oppinut sinisukkamme saattaa Ruotsin perikadon partaalle, kehoittamatta

kansaa, jonka rakkaus hänellä on, järjestykseen ja vapauteen?" kysyi

Jakobsson.

"Tehköönpä hän vaan sen. En mitään hartaammin toivoisi, kuin että hänen

Rikkiviisautensa päivät päättyisivät samalla tapaa kuin korkeasti

autuaan kuningas Eerikki neljännentoista aikoinaan!" huudahti Aake

Berg.

Tämä lause loukkasi Pertti Månsson'in hurskasta mieltä.

"Sellaista kohtaloa en tosin toivoisi suuren Kustaa Aadolf'in

tyttärelle", lausui hän. "Mutta ei minulla olisi mitään sitä vastaan,

jos prinssi noudattaisi sen Rooman keisarin esimerkkiä, joka teki

vastakeisarinsa piispaksi. Sellainen virka ei tosin oikein sopisi

kuningattarellemme, joka tuskin ensinkään uskonee Jumalaan, mutta asia

tulisi kaikissa tapauksissa melkein samaksi, jos annettaisiin hänelle

provessorin toimi yliopistossamme. Hän on kylläksi oppinut ja

miesmäinen sellaiseen virkaan.

"Asia on niinkuin olen sanonut. Aina mestarillisesta värväyksestäsi

saakka olet alkanut tulla aivan toiseksi mieheksi, Pertti Månsson

hyvä, ja päivä päivältä edistyt yhä enemmän. Panenpa vetoon

kahdeksankymmentä tukaattia, että sinä täiläkin kertaa keksit parhaan

neuvon. Koettakoon se, joka haluaa ansaita kahdeksankymmentä tukaattia,

keksiä parempaa!" sanoi Jakobsson leikillisesti.

Läsnä olevat suostuivat vetoon, ja vilkasta naurua herättävä leikin

lasku alkoi, missä jokainen koki keksiä jotakin virkaa tahi tointa

kuningattarelle, jonka tämä seura itse kruunauspäivänä syöksi

valta-istuimeltaan, mutta loppupäätökseksi tuli, ett'ei kukaan ollut

keksinyt niin kaikin puolin sopivaa kuin Pertti Månsson. Hän

julistettiinkin sentähden maljoja juodessa ja eläköön-huutojen

kaikuessa voittajaksi, jonka jälkeen jälleen ruvettiin jatkamaan

keskeytynyttä keskustelua.

"Minä puolestani luulen", sanoi Niilo Niilonpoika, "ett'ei meillä ole

juuri mitään toivomista prinssiltä ennenmainitussa suhteessa, sillä

tuskin käyttää hän väkivaltaa sitä vastaan, jota hänen etupäässä tulee

kiittää siitä, että hän on valittu Ruotsin perintöruhtinaaksi. Viisaus

ja varovaisuus kieltävät häntä tekemästä sitä, puhumattakaan siitä

kiitollisuusvelasta, jossa hän on kuningattarelle, ja joka asiain näin

ollen myöskin merkitsee paljon. En tosin epäile, ett'ei hän

sydämmessään tunne surua ja epätoivoa asioiden kurjasta tilasta,

mutta hänen täytyy salata se. Aika saattaa kuitenkin paljon muuttaa,

ja aika saapi myöskin näyttää koska ja kuinka hän nousee sille

valta-istuimelle, jossa soisin jo hänen istuvan! Paljon kurjuutta, jota

kuningatar epäilemättä on Ruotsille tuottava, saatettaisiin siten

välttää".

"Eläköön prinssi!" huudahti Jakobsson jälleen ja kaikki läsnä olevat

yhtyivät innolla tähän eläköön-huutoon, joka kolmasti kajahti salissa.

Pian senjälkeen sanoi Jakobsson, että hänen yksityisten asioiden

vuoksi, jotka vaativat hänen läsnä-oloansa, täytyi lähteä. Hän toivoi

seuralle edeskinpäin iloa ja pyysi, ett'ei hänen lähtönsä sitä

häiritsisi, jonka jälkeen hän lähti huoneesta. Hänen valtiollinen

varjonsa, rehellinen Pertti Månsson seurasi häntä. Portista päästyänsä

eivät he menneet Drottning-gatan nimiselle kadulle päin, jota

tavallisesti kulkivat, vaan poikkikadulle päin, läheten siten sitä

paikkaa, johon viime luvussa jätimme kapteeni Stålsköld'in

haavoitettuna, kun viittaan puettu mies ja kaksi hänen verenhimoista

apulaistansa häntä ahdistelivat. Noin sadan askeleen päässä tässä

paikassa seisahtui Jakobsson kuuntelemaan. Hän kuuli täyttä kyytiä

poistuvien henkilöiden askeleita.

"Nämät miehet eivät liene olleet rehellisessä toimessa, sillä

päättääkseni siitä äänestä, joka tunkeuu korviini, osoittaa heidän

matkansa äkkipikaista pakoa", muistutti hän ja lähti jälleen

liikkeelle.

"Tunnenpa kummallisen väristyksen käyvän lävitseni joka kerta, kun

minun viimeisinä viikkoina myöhempään illalla on täytynyt kulkea

jotakin Tukholman kaukaisempaa katua", sanoi Pertti Månsson. "Mutta

eipä sitä todellakaan sovi ihmetellä, kun muistelee mitä kauheita

murhatöitä täällä tehdään melkein joka yö, ja kuinka yleinen

turvallisuus on huonosti suojeltu".

"Unohditpa lisätä: kun sitä paitsi ajattelee sinun varjoakin pelkäävää

jänisluontoasi, Pertti Månsson hyvä!" sanoi Jakobsson nauraen.

"Olen kerrassaan päättänyt olla suuttumatta sinun pistopuheistasi,

mutta arvelenpa kuitenkin, ett'ei sinun sopisi niitä kuitenkaan niin

tuhlaavasti käyttää", vastasi Pertti Månsson pahoillaan.

"No, no, älä nyt toden teolla vihastu. En tosin tarkoittanut mitään

pahaa, mutta pitäisihän sinun itsesikin tunnustaa, ett'ei sinulla juuri

ole jalopeuran rohkeutta ja että varomattomasti lentävä pääskynen voipi

saada sinun sydämmesi vapisemaan. Kun näin puhun, pitää sinun tarkoin

huomata, että poikkeuksena pidän erinomaisen urotyösi tuona

muistettavana iltana. Vahinko vaan, että niin kehnosti vetäydyit pois

loppunäytöksestä".

"En ole mikään uhkarohkea uskalikko niinkuin sinä, mutta muuten on

minulla rohkeutta kylläksi niin paljon kuin tarvitsenkin!" vastasi

Pertti Månsson jyrkästi.

"Sinä olet hyvin itsekäs", jatkoi Jakobsson leikillisesti, "sillä et

ajattele, ett'ei siinä ole kylläksi, jos on rohkeutta kyllin omiksi

tarpeiksi, vaan sitä täytyy olla vähän yli tarpeenkin lähimmäisensä

varalta".

"Mitäs tämä!" huudahti Pertti Månsson samalla ja peräytyi muutamia

askeleita taaksepäin.

"Tässä on meillä heti todistus siitä, että kaikki, mitä sinusta olen

sanonut, on aivan totta!" sanoi Jakobsson. "Mikä mielikuvituksesi

hirmukuva taaskin sai sinut hypähtämään pelosta? Tahi millä tavoin

huomasit turvallisuutesi joutuneen vaaraan? Tuleppas nyt! En ai'o

odotella kummitusjuttujesi loppupäätöstä".

"Älä laske leikkiä, vaan katso eteesi, niin näet astuskelevasi veressä

ja murhatun ihmisen olevan pitkällään kadulla".

Nämät sanat kuultuaan säikähti Jakobsson vuorostaan. Hän kiiruhti

tarkastamaan asian laitaa ja huomasi sen yhtäpitäväksi Pertti

Månsson'in sanojen kanssa.

"Piru vieköön! kun ei sallimus vähää aikaisemmin tuonut meitä tänne

estämään sitä väkivaltaista tekoa, joka täällä on tapahtunut. Olen

vakuutettu siitä, että äsken kuulin juuri pakenevien murhaajien

askeleet. Saattaapa rosvot askeleistaankin tuntea, -- semmoiset

ihmiset, joiden rinnassa on rauhallinen omatunto, eivät polje niinkuin

he. Tuo onneton näyttää kuuluvan työväen luokkaan, eivätkä hänen

vaatteensa ole kudotut tämänvuotisesta sadosta. Mitä pirua he ovat

tahtoneet sellaiselta köyhäparalta. Ja ankaran iskun on mies saanut.

Alaleuka on eroitettu kokonaan kaikesta yhteydestä muiden kasvojen

osien kanssa, ja ase on sitä paitsi tunkeutunut kaulaan. Luultavasti on

henkikurkku poikkileikattu. Kaikissa tapauksissa on se onni

onnettomuudessa: en luule hänen kauvan tarvinneen kitua kuolontuskissa."

Sill'aikaa kuin Jakobsson puuhaili murhatun tutkimisessa, oli

Pertti Månsson'kin lähestynyt ja kuunteli vaiti äsken kerrottua

yksinpuhetta. Mutta nyt astui hän sattumalta muutamia askeleita

syrjään ja hänen jalkansa pohjastui erääsen esineesen, joka lähemmin

katsottua peljästytti häntä niin kovasti, että hän päästi kovan

kauhun-huudahduksen.

"Mikä taas on?" kysyi Jakobsson.

"Vielä toinenkin" mutisi Pertti Månsson ja hänen hampaansa kalisivat.

"Mitä sanot? Murhattuko?"

"Niin. Ja tämä, joka makaa seinän vieressä, on upseeri. Oi Jumala,

miten hirveät ajat."

"Upseeri! Sitten rupean ymmärtämään, -- ehkä on tämä ilkiö yksi

murhaajista, joka on saanut surmansa, ja tuo upseeri on oikea uhri.

Katsokaammepa."

Nämät sanat lausuttuansa lähestyi Jakobsson toista kaatuneista ja

kumartui hänen puoleensa.

"Miekkaa pitää hän vielä suonenvedontapaisesti kädessään. Aavistukseni

toteentuu. Varmaankin juuri tämä verinen miekka on niin pahoin

haavoittanut tuon roiston leuvan. Huu, sitä verenjuoksua! Tässä lienee

haavoja niin monta, että ne olisivat saattaneet tappaa härän. Mutta, oi

taivaallinen Isä! Jos ei löydy kahta vartaloltaan ja näöltään aivan

yhdennäköistä henkilöä, niin on tämä nuori mies pelastajani. Tule

auttamaan minua, Pertti Månsson, pyyhkimään verta hänen kasvoiltansa."

Pertti Månsson kiiruhti noudattamaan Jakobsson'in kehoitusta.

"Se ei saata olla hän. Tämä upseeri on henkikaartin univormussa, ja

sinun pelastajasi pitäisi, puheesi mukaan, kuuluman siniseen

rykmenttiin!" muistutti Pertti Månsson.

"Sitä varmempi! Sitä varmempi!" huudahti Jakobsson, ja uskaliaan miehen

ääni vapisi tuskasta ja liikutuksesta. "Oi sinä nuori, jalo sankari!

Miks'en tullut ajoissa pelastamaan sinua, tahi kuolemaan edestäsi!" Hän

painoi huulensa kapteenin kasvoille ja suuria kyyneleitä vieri pitkin

hänen kasvojansa.

"Mitä sekavaa puhetta tuo on, saattaako sama henkilö kuulua kahteen eri

rykmenttiin? Vai oliko hän, sinua auttaissaan, valhepuvussa?" kysyi

Pertti Månsson.

"Hän ei ollut valhepuvussa, mutta olen kuullut, että hän sittemmin on

muutettu kaartiin. Mitkähän paatuneet konnat ovat uskaltaneet vuodattaa

tätä nuorta, jaloa verta! Vannon kostavani heille vaikka täytyisikin

hakea heitä hornan syvimmästä pimeydestä! Se on ainoa tapa, jolla nyt

saatan näyttää kiitollisuuttani kaatunutta kohtaan".

"Hän ei ole vielä kuollut. Tunnen valtasuonen tykyttävän, vaikkapa

heikosti", sanoi Pertti Månsson.

Hiljainen huokaus pääsi silloin kapteenin huulilta.

Jakobsson kiljahti ilosta.

"Jouduppa Pertti Månsson. Juokse edeltä Aake Berg'in luokse ja ilmoita

heille asiasta", sanoi hän hätäillen. "Portti pitää pidettämän auki,

niin että minä viivyttelemättä pääsen sisään, huone ja vuode on

laitettava kuntoon ja Pentti Esanpojan pitää pysyä saapuvilla! Kunhan

ei vaan tuo oiva Pentti Esanpoika olisi lähtenyt pois!"

Pertti Månsson ei ollut odottanut tämän puheen loppua, vaan heti

lähtenyt päättävällä kiireellä liikkeelle.

Jakobsson nosti varovasti kapteenin jättiläis-olalleen ja käänsi

kulkunsa samaan suuntaan, josta oli tullut, koettaen tehdä käyntinsä

niin keveäksi ja tasaiseksi kuin mahdollista. Aake Berg'in talon portin

tapasi hän avoinna, ja pihalla tuli tämä häntä vastaan, Pertti

Månsson'in, Pentti Esanpojan sekä muutamien muiden "P.C.G. seuran"

jäsenten keralla.

"Onko kaikki kunnossa? kysyi Jakobsson.

"On, alakerran viheriä kamari. Se on Elsan huone, mutta hän saa

sill'aikaa tyytyä johonkin muuhun", vastasi Aake Berg ja lisäsi:

"Seuratkaa minua. Minä käyn edellä tietä näyttämässä".

He lähtivät liikkeelle. Portailla tapasivat he portinvartijan lyhty

kädessä, ja sen valossa menivät he porstuan, sekä toisenkin etuhuoneen

läpi pienempään, kahden kynttilän valaisemaan huoneesen, jonka seinät

olivat sivellyt viheriällä öljymaalilla.

Tänne laski Jakobsson taakkansa ja Pentti Esanpoika astui tutkimaan ja

sitomaan haavoja, ja tämän toimen kestäessä piti hän seuraavan

yksinpuheen, jota läsnä-olevat jännitetyllä tarkkuudella kuuntelivat:

"Alan päästä, sillä ihmisessä on pää kuitenkin pää-asia. Siinä oleva

haava ei ole juuri vaarallinen, vaikka se on ollut vähällä halkaista

aivot, mutta hyvä kallo kestää kovankin lyönnin. Se, joka on antanut

tämän muuten kelpo iskun, on käyttänyt ryhmysauvaa tahi muuta semmoista

lyömä-asetta. Se saa jäädä toistaiseksi."

Tässä pysähtyi Pentti Esanpoika hiukan, aukaisten kapteenin takin

katsoakseen, miten kapteenin rinnassa olevan haavan laita oli, josta

verta kovasti vuoti.

"Tämä on pahempi! Tämä on pahempi", jatkoi hän sitten. "Sydän kyllä

vielä sykkii, vaan varsin heikosti. Saanut vuotaa liian kauvan. Mutta

jos ase on tunkeutunut keuhkokalvoon, niin sammuu pian vähäinenkin

jälellä oleva hengen kipinä. Pidäppäs näitä siteitä hetkinen,

Jakobsson".

Pentti Esanpoika otti esiin pienen pullon taskustansa, tiputti vähän

sen sisällöstä ammoittavaan haavaan ja sitoi sen sitten semmoisella

nopeudella ja taitavuudella, joka todisti täydellistä mestarillisuutta

välskärin ammatissa.

"Jos olisi ollut kysymyksessä luodin ulos-ottaminen tämmöisestä

haavasta, en olisi tahtonut antaa kuutta killinkiäkään siitä

elonkipinästä, joka tässä nuoressa miehessä on! Mutta auttakaa minua

riisumassa vaatteita, niin saamme nähdä, mitä sitten on tehtävä. Mutta

varovasti, varovasti!"

Kun tämä oli tehty, rupesi Pentti Esanpoika pitämään huolta niistä

haavoista, joita kapteenilla oli vasemmassa kädessä.

"Hänellä täytyy olla voimia kahden edestä, jos hän kestää kaiken tämän!

Vahvimmat sotamiehet, jotka milloinkaan vuosivat verta Saksanmaalla,

sortuivat vähemmästäkin. Mikähän hiton ase se on saattanut olla, joka

on tehnyt nämät haavat käteen. Kalpa ei se ole saattanut olla".

Kun nämät ja vielä kapteenin oikeassa olkapäässä oleva pienempi haava

oli sidottu, tuli viimein hänen päänsä vuoro saada hoitoa.

Senjälkeen otti Pentti Esanpoika esiin toisen pienen pullon, jota hän

myöskin mahdollisesti sattuvien tarpeiden varalta aina piti mukanansa,

sekoitti vähän pullossa olevata nestettä lusikalliseen vettä ja pani

sitten lusikan kapteenin huulille. Vaivoin ja ainoastaan siten, että

kapteeni nostettiin istuma-asemaan, onnistui Pentti Esanpojan saada

tämä nielemään tuon lepoa tuottavan juoman.

"Nostakaamme nyt hänet sänkyyn", sanoi Pentti Esanpoika. "Ja joll'ei

Jumala auta, niin ei ihmistaito saata tässä enää mitään tehdä!"

Jakobsson katseli liikutettuna kalvennutta nuorta sotilasta, kun tämä

makasi silmät ummessa, enemmän kuolleen kuin elävän näköisenä.

"Kuinka on, tohtori? Onko teillä mitään toivoa hänen paranemisestaan?"

kysyi hän.

"Siitä en voi sanoa mitään varmaan, ja Herramme ainoastaan tietää

päätöksen! Mutta kyllä kallistuu vaakalautanen enemmän kuolon kuin elon

puolelle. Sen kaikki tuskat voivuttavan juoman, jota hänelle annoin,

pitäisi laskuni mukaan antaa hänelle lepoa huomis-aamuun saakka. Saa

nähdä, miltä näyttää hänen herätessään. Te saatatte lähteä pois. Minä

jään kaikissa tapauksissa yöksi tänne, sillä ei voi arvata mitä

mahdollisesti tapahtuu, ja tarve saattanee minä hetkenä hyvänsä vaatia

läsnä-oloani".

"Hän on pelastanut henkeni, tahi oikeammin tehnyt sitä enemmänkin,

sillä hän on pelastanut minut häpeällisestä kuolemasta", sanoi

Jakobsson. "Minun velvollisuuteni on siis etupäässä valvoa hänen

vuoteensa ääressä. Minä jään luoksenne, Pentti Esanpoika".

"Hyvä", vastasi tämä. "muut lähtekööt pois, sillä vaiti-olo ja

hiljaisuus ovat tässä kohden yhtä tärkeitä seikkoja kuin siteet ja

lääkkeetkin".

Tämä Pentti Esanpoika, jota Jakobsson nimitti tohtoriksi, oli

viidenkymmenen vuotias mies, mutta näytti hyvin kymmentä vuotta

nuoremmalta. Hänen iloisissa, suopeissa kasvoissaan oli pysynyt

jonkunlainen nuorekas juonne, ja veitikkamainen hymy, joka todisti

erittäin onnellista luonnetta, kuvautui hänen huulillansa. Hänellä oli

semmoinen kadehdittava luonne, johon elo turhaan vuodattaa

katkeruutensa; kaikesta inhimillisestä kurjuudesta huolimatta on heillä

raitis lapsensydän ja suuttumaton leikillinen iloisuus vanhuuden

viimeisiin päiviin.

Ensi katsannolta voisi luulla, ett'eivät nämät ihmiset koskaan ole

saaneet kokea elämän suruja ja vastuksia, sekä että pettyneiden

toiveiden kiirastuli olisi heille kokonaan tuntematonta, vaan

asianlaidan ei aina tarvitse olla sen, vaan on useinkin aivan

päinvastoin. Usein huomaa, että juuri sellaiset henkilöt ovat olleet

katkerimpien kärsimysten alaisia, vaan heissä oleva synnynnäinen

mietiskely kaikkien kappalten katoovaisuudesta ja ihmisellisten

otaksumisien pettäväisyydestä on murtanut näiden kärsimysten murhaavan

kärjen ja pelastanut heidän iloisuutensa kaikista myrskyistä. Tämä oli

myöskin Pentti Esanpojan laita, sillä hän, jos jokin, oli kovien

koetuksien lapsi. Elinkeinoltaan kuului hän välskärien ammattiin, vaan

kutsuttiin tavallisesti tohtori Pentti Esanpojaksi. Hän ei ollutkaan

tavallinen välskäri, sillä hän oli nauttinut opetusta yliopistossa,

vaikka varain puute ja häpeällisesti petetyksi tullut nuoruuden rakkaus

olivat liian aikaiseen katkaisseet tämän opin tien. Kolmen kymmenen

vuotisessa sodassa oli hän seurannut sotajoukkoa ja oli saavuttanut

suurta ansiota haavoitettujen hoidossa. Tämän kertomuksen aikaan

oleskeli hän Tukholmassa, ja alhainen väestö rakasti häntä suuresti,

sillä hän oli alati lääkäritaidollaan avullinen niille, jotka sitä

ilmaiseksi tarvitsivat. Kansansa hartaana suuruuden ihailijana oli

hän yhtynyt tyytymättömien joukkoon, kun hän huomasi vaarallisen

käänteen, jonka valtakunnan sisä-asiat alkoivat saada kuningatar

Kristiinan hallitessa. Muuten oli hän vanha nuorimies sekä oli

sukulaisuus-suhteissa Aake Berg'iin.

Kun hän oli jäänyt kahdenkesken huoneesen Jakobsson'in kanssa, katseli

hän sitä järjestystä, joka vallitsi huoneessa, ja hän havaitsi

mielihyvällä sen erinomaisen aistin, jolla jokainen kappale oli

asetettu juuri siihen paikkaan, mihinkä se parhaiten sopi. Jokainen

vähinkin sivuseikka kertoi kylläksi kaunopuheisesti naiskäden hoidosta.

Vähän väliä loi Pentti Esanpoika silmäyksen Jakobsson'iin, nähdäkseen

eikö tämäkin tullut samoihin huomioihin, vaan tämän ajatukset olivat

kääntyneet aivan toiseen suuntaan, sillä hän ajatteli parasta keinoa

päästä salamurhaajien jälille, ja koetti saada selville mahdollista

syytä heidän hyökkäykseensä kapteenin kimppuun.

Äkkiä avattiin silloin ovi, jonka kautta kamari oli yhteydessä

sisempien huoneiden kanssa, ja harvinaisen kaunis nais-vartalo

näyttäytyi kynnyksellä.

Se oli nuori kuudentoista, korkeintaan seitsemäntoista vuotias tyttö.

Kalpeana ja vapisevana seisoi hän tuossa, ja loi aran katseen eteensä.

"Eno kulta! Kuinka voi haavoitettu?" kuiskasi hän, ja käänsi

kyyneleisen katseensa Pentti Esanpoikaan. "Minä olen niin levoton,

niin levoton!"

Pentti Esanpoika katseli hetken teeskentelemättömällä mielihyvällä

kaunista tyttöä, meni sitten hänen luoksensa ja vastasi, ottaen

hellästi tytön toisen käden käsiinsä:

"Sinä täällä rakas lapseni! Sellaiset verennäöt eivät todellakaan ole

sinua varten! Sitä paitsi toivon mitä parasta sairaasta. Mene nyt

kauniisti makaamaan, rakas Elsaseni". -- Pentti Esanpoika oli

tahallansa asettunut niin, ett'ei Elsa saattanut nähdä kalmankalpeata

kapteenia.

"Mutta enokulta", väitti tyttö, "minä en mitenkään saa unta!

Ajatteleppas, jos ne pahat ihmiset, jotka ovat lyöneet upseeria,

murtautuvat ikkunoista sisään! Ompa hirveätä, eno, että löytyy niin

julmia ihmisiä!"

"Niin on, lapseni", sanoi Pentti Esanpoika. "Mutta saatat olla aivan

rauhassa, sillä he jättävät kyllä tähän taloon hyökkäämättä, sillä

silloin otettaisiin he kiinni ja joutuisivat, niinkuin sanotaan,

satimeen".

"Enkä minä niin paljon heitä pelkääkään, kuin muuten olen levoton. Enkö

saa valvoa kanssasi, eno kulta?"

"Ei, lapseni, et saa! Mene nyt vaan aivan siivosti ja tee niinkuin

olen sanonut. Siunaa itsesi ja rukoile Jumalaa kaikkien ihmisten

ja haavoitetun upseerinkin puolesta. Semmoisen viattoman enkelin

rukouksen, kuin sinä olet, pitäisi kuuluman Korkeimman armoistuimelle!"

-- Hän otti nuoren tytön pään käsiensä väliin ja suuteli hänen

runsaita, tummanruskeita kutriansa.

"Teen teen, eno, mutta sinun täytyy luvata, että saan auttaa sinua

valvomisessa, jos täällä täytyy valvoa useampi yö".

"Olkoon niin, minä suostun siihen, ja nyt hyvää yötä", sanoi Pentti

Esanpoika ja työnsi tytön hellällä väkivallalla takaisin ovesta.

"Kiitoksia eno kulta lupauksesta!" vastasi tyttö, painoi äkkiä huulensa

hänen otsaansa ja sulki oven jälestänsä.

Pentti Esanpoika seisoi kauvan paikallansa ja antoi katseittensa

viivähtää siinä ovessa, jonka kautta tuo lempeä olento oli kadonnut,

meni sitten entiselle paikallensa ja mutisi itsekseen, katsellen

kapteenia: "Olisi kenties parasta lapsikullan rauhalle, ett'ei hän

ensinkään näkisi kapteenia, sillä kalpea kärsiminen herättää kenties

helpommin niin turmeltumattomassa sydämessä lemmen uinailevan kipinän,

kuin kukoistava terveys! Mutta, ehk'ei täällä tarvitsekkaan valvoa

useampaa yötä".

Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudella · 第 17 / 34 题