Lokakuun 20 p. vuonna 1650, jolloin Kristiina kuningattaren kruunaus
tapahtui, oli sunnuntai. Jo aikaisesta aamulla olivat tukholmalaiset ja
ne, jotka maaseuduilta olivat kruunauksen tähden matkustaneet
Tukholmaan, liikkeessä. Äärettömän suuri kansajoukko tulvaili linnaan
ja suureen kirkkoon, sekä niille kaduille, joita pitkin loistavan
kruunausjoukon piti kulkeman. Ainoastaan harvalukuinen vähemmistö
niistä monista tuhansista, jotka halusivat päästä kirkkoon, saattoi
saada sijaa siellä. Muut ympäröivät temppelin elävällä muurilla. Tungos
oli kaikkialla kauhea. Kun ylen määrin loistava ja komea juhlakulkue
lopulta lähti liikkeelle, oli moni vaarassa likistyä kuoliaaksi.
Ei koskaan sitä ennen ja tuskin myöhemminkään ole Tukholmassa nähty
niin mahtavan komeata kohtausta, eikä Ruotsissa niin loistavaa
kruunausta. Kulkueen etupäässä oli eräs hevois-henkivartijakaartin
osasto. Kuningattaren kallis-arvoisia juhlavaunuja veti neljä
lumivalkeata, hopeakenkäistä hevoista, ja niiden kummallakin puolella
ratsasti valtakunnan etevimpiä kenraaleja, miehiä, jotka
kolmenkymmenenvuotisessa sodassa olivat hankkineet katoamattomia
ansioita itselleen Ruotsin suhteen ja kuolematonta kunniaa historiassa,
niinkuin Königsmarck, Wittenherg ynnä moni muu. Heidän kanssaan
kilpaili tuhlaavassa komeudessa nuot viisi korkeata valtiovirkamiestä,
joiden ajokalut eivät olleet kuningattaren ajokaluja paljoa huonompia,
ja joiden joukkoon silloin luettiin miehiä semmoisia kuin Akseli
Oxenstierna, Pietari Brahe, sekä i'äkäs sotamarski Jaakko de la Gardie,
venäläisten ikimuistettava voittaja. Näitä lähimpänä ajoivat
valtioneuvokset, jotka tässä tilaisuudessa osoittivat yhtä suurta
loistoa, ja sitten valtakunnan muut mahtimiehet, aina säätynsä ja
arvonsa mukaan. Kuningattaren ent. opettaja, Juho Matthiaksenpoika,
piti tavanmukaisen kruunaussaarnan, itse kruunauksen toimitti valtion
ja kirkon-asioissa hyvin ansiokas Upsalan arkkipiispa, Juho Lenaeus.
Kun juhlallisuus kirkossa oli tapahtunut, palasi kruunaus-joukko
samassa järjestyksessä linnaan, jossa juhla-ateria oli valmistettu
osan-ottajille.
Mutta rahvaastakin, joka tiheissä joukoissa ympäröitsi kuninkaanlinnaa,
oli pidetty huolta. Alhaalla torilla vuoti viiniä runsaasti monesta
suihkukaivosta, ja moni söi maukkaasti sinne asetettua tavattoman
suurta "kruunaus-härkää". Tungos ei täälläkään ollut vähempi kuin se,
joka oli ollut suuren kirkon luona, ja niillä kaduilla, joita myöten
kruunausjoukko oli kulkenut. Olipa melua ja temmellystä, jota ei
mitenkään saata kuvata. Ei voinut kuulla lähimmän naapurin sanoja,
joll'ei tämä puhunut erittäin kovaa. Ja mitä illemmäksi tultiin, sitä
enemmän kasvoi melu, vieläpä samassa määrässä, kuin viinijumala ennätti
tunnetulla tavallaan vaikuttaa läsnä oleviin.
Noin k:lo 9 aikana alkoi tulitus, joka sitten taukoamatta kesti
puoli-yöhön saakka. Jo ensimmäisiä, verrattain vähäpätöisiä raketteja
vastaan-otti kansa äänekkäillä hurraa-huudoilla. Hetki hetkeltä tuli
mieli-ala yhä iloisemmaksi. Toiset nauroivat, toiset lauloivat, toiset
taas huusivat voimiensa takaa. Mutta ne, jotka jo olivat väsyneet tahi
kyllästyneet näihin toimiin, huvittelivat tappelulla. Usealla eri
taholla ja muutamissa joukoissa oteltiin sydämmen pohjalta ja tehtiin
monta urhoollisuuden näytettä, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä sota
kunninkaan ja valtakunnan puolesta. Haavoitetuista ja kaatuneista ei
saanut näin juhlallisessa tilaisuudessa olla puutetta; monta kannettiin
pois enemmän kuolleena kuin elävänä ja moni aivan hengetön oli saanut
sankarikuolon.
Semmoinen oli elämä linnan ulkopuolella ja ympärillä, kun
kapteeni Stålsköld lähti linnasta. Hän oli sinä päivänä ollut
vahti-adjutanttina, mutta noin k:lo 10 aikana illalla oli eräs toinen
kaartin-upseeri tullut hänen sijaansa. Niin päästyään vapaaksi päätti
hän sekaantua kansajoukkoon ja kuluttaa aikaansa katselemalla kuinka
kansa huvittelihe. Sitä paitsi oli hänellä yhtä toista miettimistä, ja
sen luuli parhaiten saattavan tapahtua ulkona raittiissa ilmassa,
sill'aikaa kuin käveli ympäri varsinaisetta päämäärättä, mihin hyvänsä
sattumus hänen veikin.
Hän oli pari päivää sitten tavannut Elviran, ensimmäisen kerran tuon
onnettoman tunnustuksen jälestä. Tätä kohtausta oli hän itse hakenut,
sillä hänelle tuli tuiki mahdottomaksi saada rauhaa ennenkuin oli
nähnyt hänet. Kertomuksista oli kuullut Elviran kohta häiden jälkeen
sairastuneen, mutta taas vähin voimistuneen. Mikä oli ollut sairauden
syynä? Ehkä suru ja epätoivo? Millä tavoin oli parooni käyttäinnyt
häntä kohtaan, ja millaiseksi alkoi hänen kohtalonsa muodostua? Oliko
hänen koston-uhkauksensa millään tavalla vaikuttanut paroonin
menettelytapaan, vai oliko tämä jo ehkä ansainnut sen verisen
rangaistuksen, jolla hän, kapteeni, oli uhannut paroonia vähimmästäkin
loukkauksesta Elviraa kohtaan? Näihin ja muihin samanlaisiin
kysymyksiin halusi hän vastausta, ja siinä toivossa meni hän kenraalin
luo, kun toivoi siellä tapaavansa Elviran, eikä hän tässä toivossaan
pettynytkään. Tähän käyntiin oli hänellä sitäpaitsi toinen, kylläkin
tärkeä syy. Olipa jo aika ilmoittaa kenraalille, jonka tiesi
edespäinkin itseänsä suosivan, siitä uudesta käänteestä, joka
kuningattaren häntä kohtaan osoittaman hyvyyden kautta oli hänen
kohtalossaan tapahtunut.
Hetken kuljeskeltuaan ympäri meluavassa kansajoukossa, päätti hän
pyrkiä vähempiliikkeisille ja kauvempana oleville kaduille saadakseen
häiritsemättä muistella tätä tapaamista ja uudestaan miettiä niitä
huomioita, joihin sen johdosta luuli saaneensa syytä. Hän muisteli siis
kenraali S----hjelm'in sydämmellistä vastaan-ottoa, ja muisti häpeällä,
kuinka tyydyttämättömästi oli vastannut tämän kysymykseen, miksi niin
pitkään aikaan ei ollut käynyt hänen luonansa, ja jättänyt hänen,
kenraalin, tietämättömäksi tapahtuneesta nimityksestä. Sen muistutuksen
huomaavaisuuden puutteesta, joka oli tässä kysymyksessä, piti kapteeni
aivan oikeutettuna.
Elviran oli hän tavannut kalpeana ja kärsivänä, mutta hänelle ei ollut
onnistunut saada selville tämän sisällistä mielentilaa eikä suhdetta
parooniin. Häntä itseänsä kohtaan oli Elvira kartteleva ja näytti
selvästi, että mieluimmin olisi tahtonut välttää puhelua niistä
aineista, joista hän halusi saada selitystä. Mutta kun hän siitä
huolimatta otti puheeksi nämät aineet, antoi Elvira kierteleviä
vastauksia, ja lopuksi oli hän lausunut melkein katkerasti: "On
nimen-omainen tahtoni, kapteeni Stålsköld, ett'ette ensinkään koeta
sekaantua minun arviosuhteisini, sillä siten ette saa tehdyksi mitään
hyödykseni, vaan päinvastoin. Siitä saatatte olla vakuutettu, että
parooni on kohdellut ja vastakin kohtelee minua niinkuin olen ansainnut
tulla kohdelluksi, eikä ole hänen luonteensa mukaista antaa kenenkään
sanojen tahi uhkausten vaikuttaa hänen menetystapaansa. Mitä
teidän valaanne tulee, niin pitää pitämänne sitä tekemättömänä!"
Arvoituksentapaisia sanoja kapteenille. Kuinka arveli Elvira paroonin
pitävän itseänsä kohdella, ja kuinka oli tämä häntä kohdellut. Hän oli
kokenut saada tarkempaa selkoa siitä, mutta turhaan, sillä Elvira oli
päättävästi kieltänyt kaikki enemmät selitykset.
Hänelle ei jäänyt neuvoksi muuta kuin itse, niin hyvin kuin voi,
koettaa päästä selville tästä asiasta. Hän tutki itsekseen sentähden
tarkoin paroonin luonteen, asetti jokaisen hänen ominaisuutensa
erikseen, ja tarkasteli niitä sitten hänessä yhtyneinä. Olipa hän
havainnut paroonin muuttuneen nä'önkin ja sen kamalan kolkkouden, jota
tämä ei silloinkaan voinut salata, kun näyttäytyi linnassa.
Saattoikohan tähän kolkkouteen olla syynä muu kuin rajaton luulevaisuus
ja palava kostonhimo? Kapteeni vastasi tähän kysymykseen kieltävästi,
ja hänen loppupäätöksekseen tuli, että Elviran kohtalo oli marttyyrin,
ja paroonin suhde häneen oli kiusaajan kiusattuun.
Mutta miten saisi hän todistuksia tähän suhteesen, kun Elvira
sulkemalla hänet luottamuksestansa oli selvästi näyttänyt, ett'ei hän
koskaan rupeaisi ilmi-antajaksi, vaan oli päättänyt vai'eten kestää ja
nurisematta kärsiä kovimmankin kohtalon? Vai noudattaisiko hän Elviran
neuvoa, ja pitäisi valansa tekemättömän arvoisena? Ei, tuhat kertaa ei!
Elviran tahto ei saattanut päästää häntä niistä valoista, jotka oli
tehnyt, eikä siitä edes-vastauksesta, joka tulisi hänelle, joll'ei
niitä pitäisi. Salainen aavistus sanoi hänelle sitä paitsi, että
parooni pelkäsi hänen kostoansa, ja hän toivoi tämän pelon tuottavan
Elviran kohtalolle huojennusta. Mutta hän arvasi tämän pelon pian
taukoavan vaikuttamasta paroonin menettelyyn, jos tämä huomaisi, ett'ei
hän ai'okkaan pitää valaansa, tahi ett'ei hän tehnyt mitään
tiedustellakseen sitä perhesuhdetta, jota oli sitoutunut pitämään
silmällä. Olisi sentähden varsin tärkeätä hänelle keksiä keino, joten
semmoinen silmällä pito tulisi mahdolliseksi. Mutta mistäpä keksisi
semmoisen keinon? Tämä asia oli tuottanut hänelle paljon tuumimista, ja
hän oli mietiskellyt paljon sinne tänne, keksimättä mitään
hyväksyttävää keinoa saadakseen selville paroonin perheellistä
suhdetta. Ja kuitenkin täytyi hänen keksiä sellainen keino tahi
tunnustaa tehneensä väärän valan! Jo paljas tämän jälkimäisen
ajatteleminenkin kauhistutti häntä sangen kovasti, ja hän päätti toden
teolla pinnistää mietintäkykyänsä, kunnes se hänen väsymättömyytensä
kautta tulisi pakoitetuksi keksimään keinon, joka saattaisi
tarkoituksen perille, ja jonka hän sen vuoksi hyväksyisi.
Nytkin mietti hän tätä vaikeata asiaa, ja kulki lakkaamatta eteenpäin,
siitä huolimatta minne. Eräässä kadunkulmassa seisahtui hän lopulta
katsoakseen ympärilleen. Edessään oli hänellä pimeä ja ahdas
poikkikatu, jota ei muistanut milloinkaan kulkeneensa, ja hän mietti
parhaillaan minnekkä se veisi hänen, jos lähtisi sitä kulkemaan, kun
mustaan väljään vaippaan kääriytynyt mies tulli hänen ohitsensa. Tämä
tapaus, niin vähäpätöiseltä kuin se näyttikin, herätti kapteenissa
suurta kummastusta, sillä hän oli huomannut, että sama henkilö jo
_kolme_ kertaa oli kulkenut hänen ohitsensa. Ihmeellinen teiden
yhteen-sattuminen. Mutta eipä siinä kyllä. Monena edellisenäkin iltana,
kun hän oli liikkunut kaupungissa, oli hän tavannut saman miehen
milloin tavaten milloin käyden hänen ohitsensa, ja niin oli hän tehnyt
monta kertaa joka ilta. Miehellä ei aina ollut samaa pukua, mutta
kapteeni Stålsköld oli kuitenkin tuntenut hänen vartalosta ja ryhdistä.
Tämän kasvoja ei hän kuitenkaan kertaakaan ollut päässyt näkemään,
sillä mies näytti huolellisesti kätkevän ne. Sill'aikaa kuin kapteeni
seisoi, mietiskellen mitä sellainen merkitsisi, kulki kolme henkilöä
hänen sivutsensa, ja hekin menivät tuolle kapealle kujalle. He näkyivät
kuuluvan työmiesten luokkaan, eikä, heidän horjuvasta käynnistään
päättäen, torilla olevien suihkukaivojen viini näyttänyt, mitä heihin
tulee, hukkaan juosseen. Kapteenikin lähti taas liikkeelle, vieläpä
samaan suuntaan kuin edelliset kulkijatkin, sillä hän oli päättänyt,
että kuja oli jollakin tavoin yhteydessä Drottninggatan nimisen kadun
kanssa jolle hän halusi päästä. Hän ei ollut käynyt pitkältä, kun
eräässä kujan tekemässä mutkassa, jonka jälkeen kuja näytti hiukan
leventyvän, huomasi tien itseltänsä suljetuksi. Sulkijana ei ollut
aitaus, muuri eikä mikään muukaan eloton esine, vaan elävä salpa, jonka
muodosti neljä keskenänsä tappelevaa henkilöä. Kapteeni Stålsköld,
jolla ei ollut vähääkään halua sekaantua otteluun, koetti päästä
taistelevien sivutse, mutta huomasi sen pian mahdottomaksi, sillä
nämät, otellen kaksi kahta vastaan, tulivat aina joko tahallaan tahi
sattumalta kapteenin eteen ja sulkivat häneltä siten tien. Kun ei siis
enää mitään muuta ollut tehtävänä kuin joko väkivallalla murtautua läpi
tahi seisahtua, niin valitsi kapteeni Stålsköld jälkimäisen. Jo alusta
alkaen oli hän kummastellut sitä hiljaisuutta, joka vallitsi tappelun
kestäessä, mutta kun hän nyt lähemmin tarkasteli sitä, huomasi hän
pian, ettei hiljaisuus ollut ainoa omituisuus tässä tappelussa, sillä
hän havaitsi siinä myöskin ihmeteltävän järjestyksen ja
säännöllisyyden. Taistelijat löivät toisiansa vuorotellen, ja
noudattivat tätä järjestystä niin johdonmukaisesti, että toinen aina
odotti toisen vasta-lyöntiä, ennenkuin iski uudelleen. Korkeimmilleen
nousi kuitenkin kapteenin kummastus, kun hän tunsi neljä taistelijaa
tuoksi musta- ja väljäviittaiseksi mieheksi ja niiksi kolmeksi, jotka
hiukkaa ennen olivat kulmassa menneet hänen ohitsensa.
Ei hänelle kuitenkaan suotu pitkää aikaa mietteisin, sillä miehet
taukosivat yht'äkkiä tappelemasta ja saarsivat hänen.
"Kuolkoon tuo kirottu vakoja!" -- huusi se heistä, joka oli viittaan
puettu, ja sivalsi voimakkaasti kapteenia pitkällä puukolla, ennenkuin
hän oli ehtinyt ajatellakaan puolustustansa. Lyöjä tähtäsi kapteenin
rintaan, mutta onneksensa kerkesi tämä hyvään aikaan kääntämään
vasemman kylkensä vihamiestänsä vastaan, jotta hänen aseensa tunkeui
kapteenin vasempaan käsivarteen. Samassa hetkessä paljastivat muut
kolmekin puukkonsa ja hyökkäsivät kapteenia vastaan.
Mutta ainoastaan ensimmäinen heistä kerkesi lyömään terävän aseensa
kapteenin jo ennenkin pahasti haavoitettuun vasempaan käsivarteen,
kohta alapuolelle olkapäätä, sillä kapteeni oli oikealla kädellänsä
vetänyt miekkansa tupesta. Ei viipynyt hetkeäkään, ennenkuin häntä
viimeksi haavoittanut rosvo sai ansaitun palkkansa. Huutaen "pois
tieltäni kurjat sala-murhaajat!" sivalsi kapteeni häntä miekallansa
vasten silmiä sillä seurauksella, että hän kamalasti korahtaen vaipui
maahan verihinsä. Kaatuneen toverit vetäytyivät tämän nähtyänsä
muutaman askeleen taaksepäin.
Mutta viittaan puettu mies paljasti samassa myös pitkän miekan, jota
hän oli pitänyt viittansa alla salattuna, ja kävi taas kapteenin
kimppuun, joka ainoastaan suurella ponnistuksella pysyttäytyi pystyssä
seinää vasten, niin väsyneeksi tunti hän itsensä verenvuodosta ja
haavojen tuottamasta kivusta.
Kuitenkin päätti hän antaa niin kalliisti kuin suinkin maksaa henkensä,
sillä vaikka hän huomasi, että hän aseiden käyttämisessä oli viittaan
puettua miestä paljoa etevämpi, huomasi hän kuitenkin, että hän ajan
pitkään sortuisi, etenkin koska hänen kaksi muuta vastustajaansa taas
lähestyivät ja tällä kertaa jykevät sauvat aseina, jotka he tähän
asti olivat pitäneet vaatteisinsa kätkettyinä. Avusta ei ollut
paljon toivoa, sillä ainoastaan muutamia asuttuja taloja oli tällä
poikki-kadulla ja ainoastaan harvoin poikkesi joku yksinäinen kulkija
illoin sille. Vähän siis olisi tässä auttanut avun huuto, hätäkeino,
johon kapteeni hyvin vastenmielisesti olisi ryhtynyt, koska sellainen
hänen käsityksensä mukaan ei ollut sopivaa.
Ainoa pelastuksen mahdollisuus hänellä olisi luottaa itseensä ja jos
mahdollista oman taitavuutensa avulla voittaa väkivallan tekijät. Hän
koetti sentähden äkillisellä hyökkäyksellä haavoittaa vastustajaansa,
vaan viittaan puettu mies oli varoillaan ja vetäytyi muutaman askeleen
takaisin.
Näkyi selvästi, että hän, tietäen huonommuutensa, kylmäverisesti
miettien odotteli sitä täydellistä väsymystä, joka kapteenin
haavoitetusta tilasta ennemmin tahi myöhemmin välttämättömästi tulisi,
senjälkeen sitä helpommin tappaaksensa melkein aseettoman vihollisen.
Sentähden vältti hän huolellisesti joka asentoa, joka olisi saattanut
hänen itsensä vaaraan, ja pysyi kokonaan puolustuksessa. Ehkä tahtoi
hän myöskin antaa apulaisillensa heille tulevan osan lopullisesta
voitosta.
Kun kapteeni Stålsköld huomasi, ett'ei hän voinut pettää
vastustajaansa, jonka erin-omainen varovaisuus oli vastapainona hänen
suuremmalle taitavuudelleen, niin sammui viimeinenkin toivon kipinä
hänessä. Samalla sai hän myös niin tuiman kangin-iskun päähänsä, että
hän melkein meni tainnoksiin.