Meidän pitää nyt palaamaan pari tuntia taaksepäin ajassa, seurataksemme
Jakobsson'ia ja Aake Berg'iä heidän vaarallisella matkustuksellansa ja
huomataksemme, mitenkä he onnistuivat vaikeassa toimessa, jonka olivat
ottaneet toimittaaksensa.
Saavuttuansa Drottninggatan nimiselle kadulle ja kulkiessansa sitä
pitkin ihmetytti heitä suuresti, että täällä nyt oli niin hiljaista ja
rauhallista. Ei mitään melua ja meteliä enää kuulunut eikä
hurraahuutojakaan. Nopein askelin kiiruhtaen eteenpäin, ehtivät he pian
kenraali S----hjelm'in palatsin edustalle, jossa kuitenkaan ei enää
löytynyt ainoatakaan uteliasta ikkunoihin tirkistelijää. Ruokapöydät ja
viina-astiatkin olivat poissa. Mutta portilla seisoi joukko ratsuväkeä,
joidenka ratsut malttamattomasti polkivat maata.
Matkustajamme pysähtyivät ikäänkuin katselemaan komeasti valaistua
palatsia.
"Yrityksemme ei menesty. Me olemme myöhästyneet!" -- kuiskasi Jakobsson
Aake Berg'in korvaan -- Nuo hirtehiset tuolla (hän viittasi kädellänsä
ikkunoihin) ovat, pahaa aavistaen, ryhtyneet varokeinoihin. Heidän
toimestansa kai on meluava kansa ajettu matkaansa. P----le vieköön,
mitenkä varoviksi nuo ylimykset ovat tulleet viime aikoina!"
"Mitä meidän nyt tulee tehdä? Paras kaiketi on, että heitämme koko
tuumamme tällä kertaa siksensä?" -- kysäsi Aake Berg.
"Eihän tässä näy muuta tehtävää olevan, kuin että lähdemme kuljeksimaan
pitkin katuja kuulustelemaan mitä toiset mahdollisesti ovat saaneet
aikaan sekä ilmoittamaan heille yrityksemme huonon menestyksen" --
vastasi Jakobsson.
Tämän lyhyen neuvottelun päätyttyä lähtivät he astumaan eteenpäin, mutta
lähinnä olevassa kadun kulmassa he erkanivat toinen toisistaan,
kumpikin eri haaralla etsiäksensä toisia tämän pelastamis-yrityksen
johtajia.
Jakobsson ei muuten ollut erehtynyt tarkoituksesta, jota varten äsken
mainittu ratsujoukko oli asetettu kenraalin palatsin portille. Nämät
hevois-kaartiin kuuluvat ratsastajat olivat todellakin kutsutut tänne
ylläpitämään järjestystä ja karkoittamaan pois meluavaa kansa-joukkoa.
Sillä huomattuansa, että melske ulkona kadulla kiihtymistään kiihtyi,
oli kenraali S----hjelm, välttääksensä tälläisiä meluavia kansan
kokouksia sydämensä syvyydestä vihaavan kuningattaren suuttumusta,
Tukholman ylipäällikön Fleming'in suostumuksella kutsuttanut heidät
tänne. Tätä keinoa piti hän jo siitäkin syystä tarpeellisena, että hän
tiesi itsellänsä, mutta erittäinkin valtiokamariherralla olevan paljon
kadehtijoita ja vihamiehiä, jotka -- sitä hän pelkäsi -- yllyttäisivät
kansaa johonkuhun vallattomuuteen, jonka kautta hääjuhlallisuus tulisi
häirityksi. Kun muutamat hänen palvelijoistansa kertoivat hänelle
noista suurenmoisista viina-astioista, joista ei kenkään tietänyt, kuka
ne oli toimittanut sinne, kiihtyi tämä hänen pelkonsa yhä, sillä hän
oli vakuutettu siitä, että joku hänen omista taikka hänen vävymiehensä
vihamiehistä oli tehnyt hänelle nämät kepposet, siten saadaksensa
rahvaan yltymään raivoon. Näyttipä siltä kuin olisikin tuo tuntematon
vihamies saavuttanut tarkoituksensa, sillä hetki hetkeltä paisui meteli
ja entistä pahempia parjauksia ja kiivaampia uhkauksia kuului tuon
tuostakin rahvaan keskeltä. Ketkä niitä lausuivat, sitä ei tietty,
mutta arveltiin niitä palkattujen yllyttäjäin lausumiksi. Kenraalin
mieli oli sangen levoton sill'aikaa kuin hän odotti ratsumiesten tuloa.
Kun nämät vihdoin saapuivat paikalle, sanottiin, että he olivat tulleet
saattojoukoksi kuningattarelle hänen kotimatkallansa. Kuitenkin
vaadittiin samalla rahvasta lähtemään pois. Ne, jotka eivät
vapaatahtoisesti ottaneet lähteäksensä, karkoitti ratsujoukko väkisin.
Mitään varsinaista kapinaa sen ohessa ei syntynyt, vaan päättyi asia
kovilla kirouksilla ja uhkauksilla kansan puolelta. Kuningatar ei
tietänyt koko asiasta mitään.
Mutta seuratkaamme Jakobsson'ia.
Erottuansa matkakumppalistansa käveli Jakobsson sattumuksen ohjaamana
katua ylös, toista alas. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Silloin
tällöin tuli häntä vastaan joku yksinäinen matkustaja, joka rientävin
askelin kiiruhti hänen ohitsensa, hätä hädin vastaten hänen
ystävälliseen tervehdykseensä. Hän alkoi jo epäillä, tokko hän tapaisi
ainoatakaan niistä, joita hän etsi, arvellen että kukin heistä, jättäen
toimitettavansa toimittamatta, oli mennyt kotiansa rauhallisesti
nukkumaan, kun hän yht'äkkiä etäällä kuuli melkoisen kovaa ihmis-äänten
sohinaa. Jonkinmoinen toivo syttyi tämän ohessa hänen mielessänsä ja
hän kiiruhti sitä katua kohti, josta tämä äänten sohina kuului.
Täällä tuli häntä vastaan suuri ihmisjoukko, niin omituisen ja
kummallisen kaltainen, että hän päivästä aikaa sitä katsellessaan
epäilemättä olisi purskahtanut täyttä kurkkua nauramaan, mutta nyt sai
hän vallitsevan pimeyden tähden siitä ainoastansa yleisen haahmokuvan.
Siinä löytyi jos jotakuta lajia ihmisiä yhteiskunnan alimmaisesta
kerroksesta: rääsyihin puetuita kerjäläisiä, juopuneita merimiehiä,
samassa tilassa olevia porvarien renkejä, oppipoikia monesta eri
ammattikunnasta, häviöön joutuneita nurkka-kaupustelijoita akkoinensa
y.m. Useimmilla heistä oli aseina särkyneitä laudan palasia, joita he
luultavasti olivat murtaneet jostakusta laudoista tehdystä aitauksesta.
Muuten näytti joukossa vallitseva yhteishenki olevan mitä veljellisintä
laatua, sillä he astelivat, riveihin asettuneina, käsitysten eteenpäin.
Vieläpä näytti jonkinmoinen järjestyksen ja kurin henkikin olevan
heissä olemassa, sillä jos joku rähisi ylenmäärin kovalla äänellä, niin
saattoivat hänen kumppalinsa hänet heti ankarilla uhkauksillaan
vaikenemaan. Tämän kirjavan joukon etunenässä kulki eräs mies, joka
päättäen hänen kovin huonosta ja lahonneesta puvustansa, ei kuulunut
tämän mailman onnenlapsien joukkoon.
Kun tämä omituinen joukko oli ehtinyt sille paikalle, johon Jakobsson
oli pysähtynyt sitä odottamaan, laski viimemainittu henkilö
kursailematta käsivartensa hänen käsivartensa alitse ja veti hänet
mukanansa, lausuen: "Äläpäs kuhnaile, vaan lähde mukaan!"
"Ken sinä olet ja mitä p----lettä tämä merkitsee?" -- kysyi Jakobsson
lähtien käymään rutkaleen näköisen miehen sivulla.
"Sinä et tunne minua Jakobsson! Olipa tuo oivallista! Minä olen
voittanut sinun kavaluudessa!" vastasi rutkaleen näköinen mies.
Jakobsson pysähtyi hämmästyksen ja kummastuksen valtaamana, sillä nyt
oli hän miehen äänestä tuntenut hänen -- hurskasmieliseksi ystäväkseen
Pertti Månsson'iksi.
"Äläpäs pysähdy; -- eteenpäin; eteenpäin vaan!" -- kehoitti Pertti
Månsson ja veti Jakobsson'ia kädestä.
"Enkö näe unta? Oletko sinä todellakin saanut tämän aikaan ja ruvennut
tämän oivallisen joukon johtajaksi?" huudahti Jakobsson vielä milt'ei
puoleksi hurmaantuneena kummastuksesta.
"Olen! Olen kuin olenkin!" -- riemuitsi Pertti Månsson, hyvillänsä
tästä ystävänsä kummastuksesta, lisäten: "Tämä nyt on selvä todistus
siitä, ett'en olekaan siihen määrään asioita aikaan-saamaton, kuin sinä
väitit minun olevan!"
"Ellen omilla silmilläni olisi nähnyt tätä maine-työtäsi, niin
helpommin uskoisin pirun vieneen kuningattaren ja koko aateliston kuin
sinun tätä ihmettä saaneen aikaan! -- Niin ihmeenä, todellisena
ihmetyönä tätä pidän, jos kuinka asiaa mietin! Mutta sanoppas Herran
nimessä, mitenkä olet käyttäinnyt?"
"Minä olen ottanut rahan ja viinan paholaishenget avukseni -- sanoi
Pertti Månsson -- Sitä paitsi on onni ollut minulle erittäin
suosiollinen. Ensiksi tapasin suuren joukon sellaisia, jotka kovasti
kirkuivat ja kiroilivat siitä syystä, että heidät väkivaltaisesti oli
ajettu pois kenraali S----hjelmin palatsin edustalta, jonne olivat
menneet hääjuhlaa katselemaan. Nämät tyytymättömät, joista useimmat
olivat melkoisesti humalassa, olivat, kuultuansa mistä asiasta oli
kysymys, heti kohta valmiit käymään käsiksi pelastamistoimeemme. Sitte
ei ollut niinkään vaikeata rahojen ja viinan avulla saada muita lisäksi
ryhtymään sellaiseen yritykseen, johon jo ennakolta niin monet olivat
ruvenneet osaa-ottajiksi. Myös olen omasta päästäni sepittänyt suuren
joukon mitä kauhistavimpia juttuja. Minä olen noille seuraajoilleni
vakuuttanut, että hallitus on tehnyt sen päätöksen, että kaikki vangit
huomispäivän kuluessa kaikessa hiljaisuudessa teilataan itse
vankilassa, jotta kansa ei saisi tilaisuutta pelastamaan heitä sekä
että heidän poikkileikatut päänsä, kaikille aateliston vihollisille
varoitukseksi, pitkiin salkoihin pystytettyinä asetetaan ylt'ympäri
toria y.m.s. ehkä vielä kauhistavampaakin. Lopulla saapuivat Bosberg ja
Grå viinalekkereinensä minun avukseni".
"Missä he nyt ovat?"
"He ynnä muutamat toiset myöhemmin tulleet liittolaisistamme
sekaantuivat rahvaan joukkoon mahdollisuuden mukaan ylläpitääksensä
järjestystä ja kuria. Voit olla vakuutettu ett'ei se ole mikään helppo
asia. Kun me kuljimme vanhan valtiokansleerin asunnon ohitse oli myrsky
vähällä päästä raivoamaan. Yhdistetyillä ponnistuksillamme saimme töin
tuskin estetyksi, ett'ei koko yrityksemme silloin mennyt hukkaan. Sitä
emme kuitenkaan saaneet estetyksi, että kiviä heitettiin ikkunoista
huoneisin. -- Kuuleppas kuinka meikäläiset nytkin käskevät ja pyytävät
joukkoa marssimaan eteenpäin hiljaisuudessa ja melua pitämättä ja
huomaappas, kuinka kehnosti meidän soturimme tottelevat heitä."
"Kuka olisi uskonut sinun saavan tälläisiä urostöitä aikaan!" --
huudahti Jakobsson uudestaan. -- "Suo minulle anteeksi, hyvä Pertti
Månsson, että olen pitänyt toimeliaisuuttasi ja pontevuuttasi liian
huonossa arvossa! Tästä lähtien en kunnioita näitä omaisuuksia
kenessäkään niin suuressa määrässä kuin sinussa. Terävän järkes kautta
olet yksin toimittanut enemmän kuin me kaikki muut yhteensä."
"Mutta minä olenkin nyt tehnyt kaiken sen, mitä aion tehdä" -- sanoi
Pertti Månsson.
"Mitäpä näillä sanoillas tarkoitat?" kysyi Jakobsson.
"Tarkoitan sitä, että sinä nyt saat ottaa haltuusi koko asian. Sinua
vaan olen odottanutkin itse vetäytyäkseni pois koko leikistä. Me
lähestymme kohdakkoin vankilaa, mutta sitä ennen asuntoani; siinä
erkanen teistä ja jätän kaikki tyyni muiden huostaan."
"Sinun ei pitäisi jättää muille lopullista kunniaa tästä yrityksestä,
jonka olet pannut noin hyvään alkuun. Sepä olisi suuri vahinko sinulle.
Eikä tämä yritys olekkaan, tyystin punniten, niinkään vaarallista
laatua. Vankilaa vartioitsevat sotamiehet ovat harvalukuiset, heidät me
vangitsemme ajatuksen nopeudella. Lopputehtävämme siellä ei myöskään
vaatine aivan pitkää aikaa. Sitte lähteköön jokainen rauhassa kotiansa,
sillä minä olen varma siitä, että Stensson lupauksensa mukaan tuo ne
hevoset, joita vankien tulee käyttää sitä pikemmin päästäksensä
turvaan, hyvissä ajoin ennen määrättyyn paikkaan, jotta ei meillä ole
vangeista, päästettyämme heidät vankilasta irti, yhtään mitään
rasitusta. Koko tapaus tulee pidettäväksi tavallisena, katumelskeenä,
jonka johtajista hallituksen on mahdoton saada mitään tietoa, he kun
kaikki olivat valhepuvuissa ja roistoväelle peräti tuntemattomat."
"Jos vaara olisi vieläkin vähempi, kuin sen nyt kuvaat olevan, jos
vankilassa ei löytyiskään parempaa vartiaa kuin yksi ainoa pieni hiiri,
jonka suun me tukitsisimme pumpulilla sittenkuin ensin olisimme
sitoneet sen jalat ja lävistäneet siltä silmät puhki, en sittenkään
ottaisi mitään tämän enempää tässä asiassa tehdäkseni!" -- vakuutti
Pertti Månsson vakaalla totisuudella.
"Sinä siis pelkäät?" -- kysyi Jakobsson.
"En saata kieltää että peliään."
"Mutta mistä ja minkä ihmeen kautta sait tuon rohkeuden, jota tähän
asti olet osoittanut?"
"Niin, mistä sen sainkaan? Selvitäppäs se asia itse, jos kykeneet! --
sanoi Pertti Månsson sävyisästi -- Minä puolestani en jaksa käsittää
sitä ja mitä likemmäksi tulen taloani sitä käsittämättömämmäksi käy
asia itsellenikin."
Jakobsson purskahti nauruun.
"Ha! ha! ha! Kylläpä sinä vielä olet sama Pertti Månsson kuin ennenkin
ja minä rupean uskomaan, että p----le meni sinuhun muutamaksi hetkeksi,
mutta että hän nyt taas luopuu sinusta!" -- lausui hän pilkaten.
"Kuinka sen asian lieneekin laita, siitä en huoli päättää; se vaan on
varma että jätän kaiken kunnian tästä yrityksestä sinulle. Mutta ole
varoillasi, sen neuvon annan sinulle. Tässä kadun kulmassa erkanevat
tiemme. Jää hyvästi ja onnea tuumillesi!"
Kuiskaavalla äänellä sanottuansa nämät sanat Jakobsson'ille pujahti
Pertti Månsson äkkiä eräälle ahtaalle poikkikadulle, jonka varrella
hänen talonsa sijaitsi.
Jakobsson jatkoi yhä matkaansa, astuen tuon omituisen joukon
etunenässä. Iloksensa hän sattui huomaamaan, että rähinä ja älinä hänen
johtamassansa armeijassa vaikenivat jota lähemmäksi tultiin vankilaa.
Mutta pimeän tähden ei hän voinut nähdä, että se myös mieslukunsa
suhteen hetki hetkeltä harventui sen kautta, että useat noudattivat
Pertti Månsson'in esimerkkiä ja hiipivät matkaansa.
Noin kahdensadan askeleen päässä vankilasta antoi Jakobsson
sotilaillensa käskyn pysähtyä. Niitä oli silloin jäljellä ainoastansa
viisikymmentä. Näille piti hän matalalla äänellä innokkaan
kehoituspuheen ja määräsi sen jälkeen, mitenkä vankilaa valloittaissa
oli meneteltävä. Hänen itse tuli muutamien urhokkaimpain kanssa hyökätä
esiin vartioita vangitsemaan; muut saivat vankilan piirittämisen
toimeksensa. Jokaisen piti tehdä tehtävänsä hiljaisuudessa ja melua
nostamatta. Mutta jos vartijoille vastoin luuloa saapuisi väkeä avuksi,
niin karkoittakoot piirittäjät heidät urhoollisesti takaisin. Mutta jos
auttajain luku oli niin suuri, ett'eivät kyenneet heitä voittamaan,
niin pitäisi kunkin heistä, täyttä kurkkua huutaen että valkea oli
valloillansa, ruveta juoksemaan ristiin rastiin, siten saadaksensa
aikaan sellaista häirinkiä ja sekamelskettä, joidenka vertasta ei oltu
kuultu eikä nähty. Vähäisen melskeen synnyttyä oli helppo asia päästä
pakoon.
Kun tavasta, jolla käytäisiin vankilan valloittamiseen käsiksi ja sen
ohessa mahdollisesti kysymykseen tulevista varokeinoista näin oli
päätetty, marssittiin eteenpäin.
Jakobsson kulki nytkin toisten edellä ja häntä lähinnä seurasivat ne,
jotka olivat tarjoutuneet yhdessä hänen kanssansa hyökkäämään
vartioiden kimppuun. Useimmat viimemainituista kuuluivat "P.C.G.
seuraan". Vähän jälestäpäin tulivat ne, jotka olivat saaneet vankilan
saartamisen toimeksensa. Heidän johtajaksensa oli ruvennut sama
valtioviisas porvarinrenki, jonka jo kerta ennen olemme tavanneet tässä
kertomuksessa. Kaikki noudattivat syvintä äänettömyyttä.
Päihtyneidenkään ei kauemmin tehnyt mieli räyhätä. Ankaran tuulen
suhina ja sade, joka raskaina pisareina tipahteli alas kadulle, estivät
milt'ei kokonaan askeleiden äänenkin kuulumasta.
Kaikki näytti siis hyvää ennustavan, etenkin kun Jakobsson
seuraajinensa huomiota nostamatta pääsi ihan lähelle vankilan porttia.
Ainoastansa kaksi vartioitsevaa sotamiestä oli näkyvissä ja nekin
seisoa jököttivät välinpitämättöminä nojaten seinää vastaan, pää rinnan
nojassa. Jakobsson antoi tovereillensa merkin hyökkäykseen ja ryntäsi
lähinnä seisovaa sotamiestä vastaan, jolta pikaisesti riisti aseet
pois. Melkein samaan aikaan tekivät muutamat hänen seuralaisistansa
samoin toiselle sotamiehelle.
Hyvään alkuun oltiin siis nyt päästy.
Mutta aseettominakin tekivät sotamiehet niin paljon vastarintaa, että
he pari kertaa olivat ehtineet korkealla äänellä huutamaan "hollah!
hollah!" ennenkuin rynnäkön tekijät saivat suukapulat sidotuiksi
heidän suuhunsa. Tämä heidän huutonsa kerrassaan teki vankien
pelastamistoimessa puuhaajain kaikki toiveet ja toimet mitättömiksi.
Vankilan portti avattiin yht'äkkiä selki selällänsä ja erään upseerin
komentamina astui siitä neljäkymmentä sotamiestä painetit tanassa ulos
pihalle. Tämä kaikki tapahtui lyhyemmässä ajassa kuin sen kertomiseen
on kulunut.
Jakobsson'in seuralaiset läksivät, hämmästyneinä vartiaväen
paljoudesta, heti pakoon. Hän yksin jäi seisomaan paikallensa.
Tarkottaen enemmän pakenevia liittolaisiansa kuin portista tulleita
vankilan vartioita huusi hän ankaralla äänellä: "Älkää paetko! Meidän
pitää vaikka mihin hintaan kevytmielisen kuningattaren ja porvarein
verta himoavain herrojen kynsistä pelastaa ne viattomat miehet, jotka
he ovat määränneet teurastettaviksi!"
Hän oli tuskin saanut nämät sanat suustansa, kun muutamat sotamiehistä
tarttuivat häneen, pitäen häntä kiinni käsistä ja niskasta. Jakobsson
ponnisti kaikki jättiläisvoimansa päästäksensä irti. Ojentaen vahvat
käsivartensa ja sivaltaen niillä taaksepäin onnistui hänen lyödä kumoon
ne sotamiehet, jotka pitivät niistä kiinni. Kun hän sitte hyökkäsi
eteenpäin, eivät voineet takaapäin hänen kauluksiinsa kiinni tarttuneet
pidättää häntä. Rikkinäiset repaleet Jakobsson'in takista jäivät
kuitenkin heidän saaliiksensa. Onneksi hänelle ja hänen kumppaneillensa
kielsi komentava upseeri sotamiehiänsä ampumasta. Tämän jalon herran
sääliväisyyden tunne pelasti tässä tilaisuudessa monta ihmistä
kuolemasta. Sen sijaan käski hän heitä ja paikalle kiiruhtavia
poliiseja ajamaan pakenevia takaa ja vangitsemaan heistä niin monta
kuin mahdollista. Mutta tämäpä oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä
pakoon lähteneet olivat jo ennättäneet päästä melkoisen matkan edelle
ja sitä paitsi oli pimeä. Sentähden saatiinkin heistä kiinni
ainoastansa neljä, jotka olivat kompastuneet ja kaatuessansa loukanneet
itsensä. Kaksi näistä tulivat pahoin haavoitetuiksi, sillä kiiruussa
löivät takaa-ajajat heitä aseillansa, tehdäksensä heitä pakoon
kykenemättömiksi.
Jakobsson'in, joka kauvimmin oli viipynyt, oli myös vaikein päästä
pakoon. Kolme reipasta poliisimiestä ajoi häntä takaa. Mutta Jakobsson
oli yhtä ketterä ja nopea kuin vahvakin. Hän ei siis epäillytkään
voittavansa takaa-ajajansa juoksussa, kun hän yht'äkkiä liukahti
muutamilla katu-kivillä, jotka sateen kautta olivat tulleet
niljakkaiksi ja liukkaiksi, ja kaatui.
Tämän tapaturman tähden saavuttivat poliisit Jakobsson'in, joka tässä
huutavassa hädässä muisti, että hänellä oli pistooli muassansa ja
päätti sitä nyt käyttää puolustuksekseen. Hän pisti kätensä poveen --
mutta pistooli oli poissa, se oli pudonnut, Jakobsson ei tietänyt mihin
taikka koska. Tämän onnettomuuden lisäksi tuli vielä sekin ikävä seikka
-- että vasarakin hänen kaatuessansa oli luiskahtanut hänen kädestänsä
ja lennähtänyt ties minne ja kuinka kauaksi. Hän tähysteli sitä
silmillänsä ja haparoi käsillänsä, vaan ei nähnyt eikä löytänyt.
Samassa kuuli hän kolme miekkaa vedettävän tupesta ja karkealla äänellä
huusi joku aivan läheltä häntä: "Sinä olet kuoleman oma, jos teet
pienimmänkin pa'on yrityksen!"
Tuskan hiki kihoili Jakobsson'in otsalta -- mutta olkoon menneeksi,
parempi kuolla nyt heti kuin vangittuna tulla hirtetyksi! Hän oli
kaatunut suinpäin, mutta vaikka hän kovasti oli loukannut rintansa,
niin oli kuitenkin hänelle onneksi että hän oli kaatunut sillä tavoin.
Sen kautta oli hän päässyt sellaiseen asemaan, että hän nelin ryömin
saattoi pelästyneen jäniksen tapaan loikahtaa eteenpäin. Mitä,
millaista hyötyä hänelle karttuisi tälläisestä loikahduksesta, sitä ei
hän itsekään voinut arvata -- mutta hei vaan! -- tulkoon tuosta mikä
hyöty tahansa, umpimähkää hän loikahti kun loikahtikin eteenpäin
sellaisella vauhdilla, että hän taas kaatui suullensa ja löi nenänsä
jotakin kovaa esinettä vastaan, luultavasti kiveä vastaan -- niin hän
arveli. Mutta ei, se ei ollutkaan kivi. Mahdoton on kuvata hänen
iloansa, kun hän huomasi, että hän oli lyönyt nenänsä -- omaa
vasaraansa vastaan! Tuo siunattu vasara, -- hän tarttui siihen
kuumeentapaisella innolla!
Jakobsson'in hätyyttäjät hämmästyivät niin suuresti hänen oudosta ja
odottamattomasta matkustustavastansa, ett'eivät muistaneet aseitansa
käyttää ennenkuin Jakobsson päästyänsä seisaallensa oli valmis
puolustamaan itseänsä. Suureksi onneksensa oli Jakobsson nuoruudessansa
oppinut miekkailutaitoa ja siinä saavuttanut niin suuren kätevyyden,
että aatelismiehenkin olisi sopinut siitä kerskata. Hyödyksi oli
hänelle sekin seikka, että hän pääsi seisomaan erästä muuria vastaan,
saaden siten selkänsä vapaaksi.
Mitenkä hänelle sitte kävi, sen me ennakolta tunnemme, sillä lukijat
ovat epäilemättä arvanneet, että kapteeni Stålsköld'in pulasta
pelastama seppämies oli juuri ystävämme Jakobsson.
Erottuansa kapteenista alkoi Jakobsson juosta täyttä vauhtia eikä
levähtänyt ennenkuin saapui kotiinsa, jonne onnellisesti ehdittyänsä
oli niin hengästynyt ja väsynyt, että vaipui istumaan lähinnä
seisovalle tuolille.
Aake Berg ei tavannut matkallansa ainoatakaan vankien
pelastamis-yrityksen johtajista. Kauan harhailtuansa sinne tänne läksi
hän kotiin siinä luulossa että koko yritys tällä kertaa oli rauennut
tyhjään.