Sittekuin kapteeni Stålsköld oli jättänyt äsken vihityt, joidenka
avioliittoon hän mielettömän, hillitsemättömän rakkautensa kautta oli
kylvänyt kirouksen pian orastavan siemenen, läksi hän, kovien
omantunnon-vaivojen kiusaamana, kiiruusti häätalosta pois. Ne
palvelijat ja lakeijat, joita tungokseen asti vilisi etehisessä ja
käytävissä, väistyivät hämmästyksellä syrjään, kun hän hurjaa vauhtia
syöksyi salista ulos heidän joukkoonsa. Pihalla ja portilla seisoi
joukko ratsuväkeä, mutta kapteeni tuskin heitä huomasi eikä hän
ensinkään ruvennut miettimään syytä minkätähden sotaväkeä tähän oli
asetettu. Juoksuaskelin kiiruhti hän eteenpäin. Myrsky ja sade
pieksivät hänen kasvojaan, mutta hän ei siitä vähintäkään huolinut.
Hän oli sellaisessa mielenkiihkossa, ett'eivät hänen ulkonaiset
tuntoaistinsa voineet hänelle mitään.
Kauaksi oli Drottninggatan niminen katu jäänyt hänen taaksensa, kun hän
eräällä kaitaisella poikkikadulla, jommoisia ahtaita sivukatuja
Tukholmassa, suureksi haitaksi asianomaisten asukkaiden terveydelle ja
mukavuudelle, vielä nykyjäänkin löytyy suuri joukko, sattui näkemään
erään tapahtuman, joka veti hänen huomiotansa siihen määrään puoleensa,
että hän pysähtyi sitä katselemaan.
Muuan pitkä, vartaloltaan jättiläisen muotoineen mies seisoi nojaten
selkäänsä erästä kiviaitaa vastaan noin kahdenkymmenen askeleen päässä
hänestä ja torjui suurella vasaralla pois päältänsä kolme
poliisimiestä, jotka paljastetuilla miekoilla huutaen ja kiroillen
ahdistivat häntä. Tämä taistelu oli niin omituista ja eriskummallista
nähdä, että kapteeni Stålsköld, hymyillen sitä katsellessansa, hetkeksi
unhotti ne murheet, jotka raskauttivat hänen sydäntänsä. Hän ei voinut
olla ihmettelemättä ja ihastelematta sitä kylmäverisyyttä ja
todellisesti ihmetyttävää taitoa, jota kiviaitaa vastaan nojautunut
mies osoitti omituista asettansa käyttäessään. Onnellisesti väisti hän
hurjistuneiden vastustajainsa kaikki lyönnit ja iskut, niin ett'eivät
nämä saaneet häntä haavoitetuksi.
Tähän saakka oli hän vaiti ollen kestänyt tuota epätasaista taistelua,
mutta nyt huudahti hän äkki-arvaamatta: "Kautta Jumalan! Pyhästi
vannon, ettei se teistä, jonka päähän sinkahutan tämän vasarani, tule
näkemään huomispäivän aurinkoa taivaalle nousevan! Hei! Yhden miehen
otsaluut se nyt mennessänsä ruhjoo!"
Hänen kolme vastustajaansa, joista kukin yhtä suurella syyllä saattoi
ottaa osaa tästä uhkauksesta, väistyivät pelästyneinä muutamia
askeleita taaksepäin.
Mutta huomattuansa, ett'ei mies aikonutkaan toteuttaa uhkaustansa, vaan
pettämällä heitä oli pyytänyt toimittaa itsellensä aselevon muutamaksi
hetkeksi taikka parhaimmassa tapauksessa tilaisuutta pakoon, ryntäsivät
he kaikki hänen päällensä ja tuo omituinen taistelu alkoi uudestaan.
Helposti ymmärrettävä oli, ett'ei vasaralla varustettu mies ajan
pitkään voisi kestää tätä epätasaista taistelua kolmikertaisesti
monilukuisempaa vihollista vastaan. Vaikka hänellä näyttikin olevan
jättiläisen voimat, näkyi kuitenkin selvästi, että hän jo aikoi väsyä.
Entistä heikommin väisti hän päällekarkaajain iskuja ja yksi näistä
halkaisi miekallansa sen nahkasen esiliinan, jota hän seppänä kantoi.
Tässä arveluttavassa tilassa ollessaan sattui hän huomaamaan kapteeni
Stålsköld'in ja jonkinmoinen avun toivo näytti syntyneen hänessä, sillä
hän huudahti kapteenille: "Hyvä ystävä! Jos olet rehellinen
ruotsalainen ja kansan ystävä, niin kiiruhda minua auttamaan tässä
taistelussani noita koiria vastaan!"
Poliisimiehet huomasivat nyt myös kapteenin läsnäolon ja yksi heistä
kääntyi häneen, sanoen: "Jos olette kuningattaren ja yleisen
rauhallisuuden ystävä, niin älkää estäkö meitä kuolleena taikka elävänä
tätä kirottua kapinoitsijaa kiinni ottamasta!"
"Hän valhettelee, tuo konna! -- kiljasi vasaralla varustettu mies --
Minä olen rehellinen sepänsälli, enkä ole milloinkaan häirinnyt yleistä
enkä yksityistä rauhaa, vaikka nämät ilkiät kiukussansa väittävät
sellaista!"
Kapteeni Stålsköld'in mieli nojautui tuon urhokkaan sepän puolelle ja
hän päätti auttaa häntä, sillä hän ei voinut hyväksyä sitä, että kolme
kelvollisilla miekoilla varustettua miestä ahdistivat yhtä, jolla
puolustuksekseen ei ollut parempaa asetta varalla kuin kömpelö vasara,
ja sitä paitsi oli hän pahalla ja äreällä tuulella, jotta hän kernaasti
käytti tätä tilaisuutta saadaksensa joitakuita vastaan purkaa sen
tyytymättömyyden itseensä ja koko mailmaan, joka rasitti hänen
mieltänsä.
"Olkaa varoillanne ja puolustakaa itseänne! -- huudahti hän sentähden
poliisimiehille -- Minä en ai'o kärsiä, että tätä luultavasti
rehellistä seppämiestä loukataan. Synti ja häpeä on nähdä kolme
aseellista miestä hätyyttävän yhtä piammiten aseetonta!"
Se poliisimiehistä, joka jo oli puhutellut kapteenia ja joka aseensa
käyttämisessä osoitti suurinta taitoa, kääntyi uudestaan hänen
puoleensa ja lausui.
"Minun nähdäkseni te olette upseeri Hänen Majesteettinsa armeijassa ja
uhkaatte käyttää miekkaanne vihollis-mielisessä tarkoituksessa yleisen
rauhallisuuden laillisia ylläpitäjiä vastaan! Tokko ensinkään olette
miettineet, mihinkä rikokseen teette itsenne syylliseksi? Minä
vangitsen teidät Hänen Majesteettinsa kuningattaren nimessä!"
"Mitä hulluuksia lörpötteletkään, houkkio! -- ärjäsi kapteeni Stålsköld
suuttuneena. -- Ole varoillas, ett'en leikkaa hävytöntä kieltäsi
kahtia!"
Poliisi muutti käytöstapaa kapteenia kohtaan ja sanoi nöyrästi:
"Kunnioitettava herra! Meidän velvollisuutemme vaatii, että me saamme
haltuumme tuon miehen joko elävänä taikka kuolleena, sillä hän on
tehnyt julkisen kapina-yrityksen hallitusta vastaan. Antakoon hän
itsensä vapaatahtoisesti meidän vangiksemme, niin emme pyydä häntä
loukata eikä tehdä hänelle mitään pahaa."
"Ei mitään pahaa, sanot sinä kirottu konna! Kautta
hevoskengittäjä-kunniani vannon, että seitsemän päivän kuluttua
linnunpeloittimena roikkuisin hirsipuussa, jos vaikka olisinkin yhtä
viaton kuin se lapsi, joka kuoli äitinsä kohdussa!" -- huudahti seppä,
joka hyvällä menestyksellä puolusti itseään kahta vihollista vastaan,
semminkin kun häntä nyt elähytti se toivo, että kapteeni kohta rupeaisi
hänen auttajaksensa.
"Jättäkää seppä rauhaan nyt heti kohta taikka syyttäkää itseänne!" --
käski kapteeni Stålsköld.
"Siihen emme voi suostua -- vastasi se yleisen rauhan ylläpitäjistä,
joka seisoi häntä lähinnä, lisäten: Muuten olisi sopivampi, että olette
meille avullinen meidän laillisessa toimessamme, kun että vaaditte
meiltä sellaista."
Kapteeni ymmärsi nyt, että puhujan tarkoitus oli väittelyjen kautta
estää häntä seppä-raukkaa pelastamasta siksi, kunnes tämä olisi
voitettu ja vangittu. Sentähden kosketti hän miekkansa kärjellä
poliisin rintaa, siten vaatien häntä puolustamaan itseään.
Mutta tuskin olivat heidän aseensa sattuneet toisiinsa kuin poliisimies
jäi aseettomaksi; hänen miekkansa, joka heltesi kädestä, lensi vinhaa
yli kadun erästä kiviseinää vastaan, ponnahti siitä takaisin ja putosi
kadulle. Se oli keskikohdalta taittunut ja puoleksi särkynyt, joka
seikka selvään osoitti millä voimalla ja taidolla kapteeni käytti
pitkää miekkaansa.
"Hyvin tehty, kunnon pelastajani! huudahti seppä. -- Kylläpä näkyy,
että olet ennenkin mitellyt miekkaasi taitavampienkin vastustajien
kanssa kuin näiden!"
Sepän tätä puhuessa oli kapteeni Stålsköld jo käynyt noita toisia
aseilla vielä varustettuja poliisimiehiä vastaan, mutta nämät eivät
jääneet odottamaan niin vaarallista vihollista, vaan läksivät, jättäen
voiton toivon, tuota päätä käpälämäkeen, jonne heidän miekkansa
menettänyt kumppalinsa mitä kiireimmiten seurasi heitä.
"Sinä suoritit tehtäväsi oikein miehen tavalla, hyvä sepposeni; en ole
milloinkaan eläissäni nähnyt mokomaa taistelua, kuin tuo sinun
taistelusi noiden poliisien kanssa!" -- lausui kapteeni Stålsköld
leikillisesti, pistäen miekkansa tuppeen ja valmistautuen jatkamaan
matkaansa.
Mutta seppä tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Jalomielinen pelastajani!
Suokaa minun ennen lähtöänne kiittää teitä ja sanoa teille, että teitte
minulle suurimman hyvän työn, jonka toinen ihminen voipi toiselle
tehdä! Teidän avuttanne olisin rauenneilla voimilla pian jäänyt noiden
kirottujen koirien saaliiksi. Jos joskus sattuisi sopiva tilaisuus,
niin olen valmis hengelläni maksamaan tämän hyvän työnne!"
"Sellaiset ajatukset tuottavat kunniaa sinulle, seppä, ja ystävät ovat
aina hyvät olemassa!" -- vastasi kapteeni.
"Minä en ole mikä näytän olevan, -- väitti seppä -- mutta tällä kertaa
en saata mainita teille säätyäni enkä nimeäni."
"Kuuleppas vaan! -- Milt'en jo rupea uskomaan väärin tehneeni siinä,
että pelastin sinun ehkä hyvinkin ansaitusta rangaistuksesta!"
"Sellaista älkää uskoko; -- minä vakuutan olevani rehellinen mies!
Mutta pyhät valat sitovat kieleni. -- Vaan olkaa te, jalo pelastajani,
avosydämisempi kuin minä ja sanokaa minulle nimenne! Tämä pyyntöni on
ehkä liian rohkea, mutta minua kovin ilahuttaisi tuntea sen miehen
nimi, jolle Jumalata lähinnä olen suurimmassa kiitollisuuden velassa."
"Olkoon menneeksi! Eihän se koske minuun, mikä mies sinä olet, seppä,
eikä minun tarvitse hävetä sanoa, että olen Hänen Majesteettinsa
sinisessä rykmentissä palveleva kapteeni Stålsköld."
"Kylläpä heti huomasin, että kerran ennen olette ollut taistelussa!
Ottakaa suosiollisesti sydämellisimmät kiitokseni vastaan, herra
kapteeni! -- Kummallekin meistä lienee vaarallista viipyä tässä
paikassa kauemmin."
"Jää hyvästi seppä! Pyydän varoittaa sinua vast'edes välttämään
tälläisiä selkkauksia, sillä hyvin epätietoista on, josko vielä toisen
kerran sattuisin saapumaan sinua pelastamaan."
"Kiitän teitä herra kapteeni neuvostanne, jota mahdollisuuden mukaan
otan noudattaakseni."
"Siinä teet viisaasti seppä!" -- vakuutti kapteeni Stålsköld ja jatkoi
äsken kerrottujen tapausten kautta katkaistua matkaansa samaan
suuntaan, jonne yleisen rauhallisuuden pakenevat ylläpitäjätkin olivat
menneet. Hän astui nyt keveämmillä askeleilla ja keveämmällä mielellä,
sillä äskeiset tapahtumat olivat sysänneet syrjään hänen sydäntänsä
raskauttavat katkerat tunteet. Mutta pian ne palasivat takaisin ja
ahdistivat hänen mieltänsä uudistetuilla voimilla entistä ankarammin.
Jo oli hän tuskallisten ajatustensa takia epätoivoon lankeamaisillaan
kun hän yht'äkkiä kuuli täyttä laukkaa ajavien ratsastajain hevosten
kavioiden kopinaa. Kapteeni Stålsköld'ille oli tämä kavioiden kopina
siksi hyödyllinen, että hän taas unhotti katkeran murheensa ruvetessaan
arvelemaan mitä ja millaista tarkoitusta varten nämät ratsastajat tähän
aikaan yötä mahtoivat olla liikkeellä?
Mutta pitkiin mietteisin ei hänelle suotu aikaa, sillä ratsujoukko
läheni ja sen päällikkö huudahti jylhällä äänellä: "seis!"
"Hyvä ystävä!" -- vastasi kapteeni ja pysähtyi, sillä hän hyvin tajusi,
että tämä päällikön antama käsky etupäässä koski häntä, jos kohta sen
ohessa ratsujoukkoakin.
"Onko tuo jompikumpi niistä kahdesta?" -- kysyi päällikkö kääntyneenä
häntä lähinnä ratsastavan ratsumiehen puoleen.
Viime mainittu kannusti hevostansa ja ratsasti aivan kapteenin eteen.
Kumartuen alas katsoi hän kapteenin silmiin, jonka tehtyänsä hän palasi
takaisin päällikön luo ja sanoi: "Oikein -- tämä on tuo upseeri."
Vuorostaan ratsasti nyt joukon päällikkö kapteenin luo ja sanoi
käskevällä äänellä: "Minä vangitsen teidät kuningattaren ja
vallitsevien lakien nimessä! Antakaa minulle miekkanne!"
"Soo-o! Onpa minulla oikein pirullisen paha onni tänä yönä! -- vastasi
kapteeni tyynesti -- Mutta minkätähden vangitsette minun, jos sallitaan
minun kysyä?"
"Ensiksi sentähden, että olette tarttuneet aseesen järjestyksen ja
yleisen rauhan laillisia ylläpitäjiä vastaan ja toiseksi siitä syystä,
että olette auttaneet julkista kapinoitsijaa pakoon pääsemään ja siten
tehneet itsenne velkapääksi majesteetti-rikokseen."
"Kautta hiiden! Olisinko todellakin tehnyt majesteetti-rikoksen!" --
huudahti kapteeni Stålsköld, joka oli tullut hyvälle tuulelle,
leikillisesti.
"Niin on asian laita" -- huudahti ratsujoukon päällikkö äreällä
äänellä.
"Mutta minkä oikeuden ja vallan nojalla _te_ minun vangitsette, jos
saanen sitäkin kysyä?" --
"Minä olen luutnantti Hänen Majesteettinsa henkivartijaväessä ja
minulle on rauhallisuuden ylläpitäminen Tukholmassa uskottu täksi
yöksi." --
"Ainoastaan täksi yöksi eikä pitemmäksi ajaksi?" -- kysyi kapteeni.
"Se seikka ei koske teihin!" -- ärjäsi luutnantti suuttuneena.
"Mutta ellen sittenkään ota totellakseni käskyjänne, hyvä herra
luutnantti -- mitä siinä tapauksessa aikonette tehdä?" -- intti
kapteeni Stålsköld.
"Siinä tapauksessa aion käyttää väkivaltaa."
"Olette kai sitä mielipidettä, ett'en ypö yksin voi kestää teitä
kaikkia vastaan?" -- kyseli kapteeni yhä.
"Niinpä olen!" -- huudahti luutnantti vihan vimmassa, lisäten: "Mutta
minä en ole tullut tänne vaihtamaan koukkusanoja teidän kanssanne, vaan
viemään teitä vankilaan! Antakaa minulle sentähden pitkiä puheita
pitämättä miekkanne ja sanokaa nimenne!"
"Te tahdotte siis välttämättömästi saada tiedon nimestäni, herra
luutnantti?" --
"Sanoinhan jo, että tahdon!" --
"No niin. Nimeni on Stålsköld, olen kapteeni Hänen Majesteettinsa
sinisessä rykmentissä."
"Perhana! Oletteko kapteeni Stålsköld! Tämä hiton pimeä ja sade estävät
tuntemasta vanhoja ystäviä ja tuttavia! Kuitenkin tuntui äänenne
minusta tutulta."
"Kiitän onneani, että tapasin teidät, luutnantti von D----!" huudahti
kapteeni Stålsköld. "Siitä on pitkä aika kun viimeksi kohtasimme
toisemme, mutta toivoakseni olette voineet hyvin? Mutta ottakaa
kuitenkin miekkani -- oli minulle mieluista saada antaa se vanhalle
ystävälle!" Hän oli päästänyt irti miekkansa ja tarjosi sitä luutnantti
von D----lle, joka ei sitä kuitenkaan ottanut vastaan, vaan sanoi
kohteliaasti:
"Pitäkää miekkanne, kapteeni hyvä. En tahdo ottaa sitä teiltä, vaikka
viran puolesta täytyykin vaatia, että seuraatte minua ja saatte tyytyä
seuraani."
"Suostun mielelläni tarjoukseenne, ja ne hetket, jotka seurassanne olen
viettänyt, pidän iloisimpina hetkinäni!" vakuutti kapteeni.
"Mutta ennenkuin lähdemme täältä, täytyy teidän sanoa, mihinkä
kapinan-nostaja, jonka te, luultavasti tietämättä asian oikeata laitaa,
pelastitte oikeuden rankaisevista käsistä, on joutunut?"
"Tarkoitatteko sitä kunnon seppää, joka vasarallansa teki kauniimpia
urotöitä, kuin kukaan seppä koskaan tätä ennen on tehnyt? Hän oli
todellakin erinomainen. Jospa olisitte olleet näkemässä, luutnantti,
von D----! Niin mestarillista taistelua en luultavasti koskaan enään
saa tilaisuutta katsella!"
"En epäile, että mies oli yhtä taitava kuin urhoollinenkin, mutta sitä
suurempi oli vahinko, että hän pääsi käsistämme ja sitä suurempi syy on
epäillä, ett'ei hän ollut se, jolta näytti. Tätä nykyä parveilee öisin
kaupungin kaduilla koko joukko käsityöläisiä, joiden laadusta saattaa
luulla yhtä ja toista."
"Semmoinen on minulle, joka olen vaan pari päivää oleskellut
Tukholmassa, aivan tietämätöntä. Mutta luulettekohan, että kukaan muu
kuin seppä olisi kyennyt käsittelemään niin muodotonta asetta
sellaisella ihmetyttävällä taidolla?"
"Tämä seikka todistaa tosin hänen ammattinsa todellisuutta, myönsi
luutnantti von D----, mutta kuinka hyvänsä, niin huomasitteko,
minnepäin hän meni?"
"En kuolemakseni sitä huomannut! Tosin kuulin porttia aukaistavan ja
pantavan kiinni perästäni ja sen vuoksi on mahdollista, että hän meni
johonkin läheiseen taloon, mutta varmaan en saata mitään sanoa."
Kapteeni Stålsköld puhui tahallansa valhetta erehdyttääkseen
luutnanttia ja hänen seuralaisiansa, sillä ei hän tahtonut turhaan
seppää pelastaneensa. Myös oli hän ryhtynyt äsken kerrottuun laveaan
keskusteluun ainoastaan antaakseen hänelle aikaa pakoon pääsemiseen ja
hän piti varmana, että tämä tarkoitus nyt oli saavutettu.
"Siinä on siis kaikki, mitä asiasta tiedätte?" kysyi luutnantti
epäilevästi.
"Saakeli, luutnantti von D----! Olen jo sanonut enemmän kuin
tiedänkään, olenhan jo sanonut yksin arvelunikin!"
Luutnantti kääntyi siihen ratsumieheen, jota olemme nähneet hänen jo
kerran ennenkin puhutelleen ja joka ei ollut kukaan muu kuin
aseettomaksi tehty poliisimies. Matala-ääninen keskustelu syntyi heidän
keskensä, jonka jälkeen viimeksimainittu neljän ratsumiehen seurassa
nelisti täyttä laukkaa siihen suuntaan, jossa tuo järjestyksen
ylläpitäjille häpeällinen taistelu oli ollut.
Luutnantti von D---- laskeusi senjälkeen hevosen selästä ja käski yhden
ratsumiehen tehdä samoin. Oman ratsunsa tarjosi hän kohteliaasti
kapteenille.
"Olkaa niin hyvä, kapteeni ja nouskaa satulaan. 'Ferm'illäni' ei tosin
ole kaikkia niitä oivia ominaisuuksia kuin sillä kelpo ratsulla, jolla
ratsastitte Jankovitz'in tappelussa, kun valloititte Hatzfeld'in
patterit, vaan toivon kuitenkin että olette tyytyvä."
Mutta kapteeni Stålsköld'iä ei voitu taivuttaa ottamaan vastaan tätä
luutnantin erittäin kohteliasta tarjousta, ja sittenkuin monta
molemminpuolista sanaa oli vaihdettu, nousi luutnantti von D----
vihdoin oman hevosensa selkään ja kapteeni nyt hevosettoman
ratsumiehen.
"P----nan ikävä seikka tämä!" -- sanoi luutnantti von D----, kun he
hiljaista ravia ratsastivat eteenpäin.
"Mutta huuhtokaamme suuttumus alas takkavalkean ääressä lasilla vanhaa
portviiniä. Ette luultavasti ensinkään tietäneet, että poliisien
ahdistama seppä todellakin oli tehnyt itsensä syypääksi hyvin
arveluttavaan rikokseen?"
"Sitä en saattanut likimainkaan aavistaa," vastasi kapteeni Stålsköld.
"Näin vaan urhean miehen tukalan aseman, vihastuin kimppuun kävijöiden
epäritarillisuudesta, sotia kolme yhtä vastaan ja tarjosin hänelle
apuani, jota en luule että itse ylimaaherrakaan olisi häneltä
kieltänyt, jos hän olisi minun asemassani ollut. Mutta mitä pahaa oli
hän sitten oikeastaan tehnyt?"
"Hän oli kiihoittanut kerjäläisjoukon, muutamia humalaisia merimiehiä
ja joukon muita kuljeksijoita hänen johdollansa koettamaan
kaupunginvankilasta vapauttaa muutamia valtiollisia vankeja, joita
siellä säilytetään. Hyökkäys ei kuitenkaan ensinkään onnistunut. Sillä
kun kauvan oli pelätty jotakin sellaista, oli vartijoita lisätty
moninkertaisiksi ja he olivat erittäin valppaita. Ryntääjät lähtivät
sentähden heti pakoon, ja koko asia päättyi muutamien repaleisten
roistojen haavoittamiseen, jotka todennäköisesti hirsipuussa saavat
maksaa uhkarohkean yrityksensä. Mutta päämies pääsi pakoon, juuri
teidän vuoksenne, kapteeni hyvä! Oltiin sitä paitsi kuultu halventavia
lauseita Hänen Majesteetistaan kuningattaresta ja valtakunnan
hallituksesta. Häntä auttaaksenne sekaannuitte hyvin ikävään asiaan."
"Älkää olko levoton, luutnantti hyvä. Kyllä minä asiani selvitän.
Muuten en ensinkään tunne nykyajan valtiollisia selkkauksia, jonka
vuoksi täytyy pyytääni, että hyväntahtoisesti lähemmin selittelisitte
minulle niitä, sill'aikaa kuin me lämpimän takkavalkean ääressä, jota
suuresti ikävöin, istumme ja nautimme hyvää portviiniänne."
"Vähine tietoineni antaudun teidän käytettäväksenne. Mutta tuo hiton
sade pieksee ihmistä vasten kasvoja, niin että koskee. Hyvä, että pian
olemme perillä."
He kannustivat hevosiansa ja laukkasivat tiehensä. Korkea-vahdin luona,
jonne he pian saapuivat, laskeutuivat he selästä.