Aamulla tuli Jakobsson pulskasti puettuna päävahtiin ja astui vakavin
askelin päiväkirjaa pitävän herran luo. Hän ilmoitti, että hänen
kotonansa edellisenä päivänä, hänen itse poissa ollessansa, oli tehty
murtovarkaus. Muiden kapineiden muassa oli varas vienyt mukanansa yhden
kaksipiippuisen pistoolin, jonka varressa löytyvään, hopeaiseen
koristeesen oli piirretty "A. B." (Aake Berg'in nimikirjaimet.)
Melkoisen summan rahaakin sanoi hän tässä tilaisuudessa kadottaneensa,
mutta väitti, että hän ennen kaikkia halusi saada pistoolin takaisin,
sen kun oli saanut eräältä rakkaalta ystävältänsä muistoksi.
Kunniallisen palkinnon lupasi hän sille, joka toimittaisi takaisin
nämät varastetut kapineet, joista hän antoi täydellisen, kirjallisesti
tehdyn luettelon. Kun kirjanpitäjä oli kirjoittanut kaikki muistoon,
läksi Jakobsson pois.
Mutta ohimennessä aukeni sattumalta sen huoneen ovi, jossa kapteeni
Stålsköld istui keskustellen luutnantti von D:n kanssa. Vaikka
Jakobsson ainoastansa vilkaisemalla katsahti sinne sisään, tunsi hän
heti pelastajansa. Kuitenkin hän kokonaan salasi mielenliikutuksen,
joka tämän näön johdosta syntyi hänen povessaan. Vasta ulos kadulle
ehdittyänsä jupisi hän itsekseen: "Kyllä nyt itse olen rehellisesti
päässyt asiasta, mutta pelastajani näkyy olevan pahemmassa kiikissä.
Kautta kunniani vannon tavalla taikka toisella korvaavani tälle
jalolle, uljaalle nuorukaiselle ne harmit ja vastukset, joita hänen
täytyy kärsiä minun tähteni. Sydämmessäni aavistankin että kerta pääsen
tilaisuuteen sitä tekemään." --
Vähän ajan päästä Jakobsson'in lähdettyä saapui Tukholmaan ylipäällikkö
Fleming itse päävahtiin. Hän tuli lähemmin tiedustelemaan yöllä
tapahtunutta kapinallista rettelöä ja kuulustamaan niitä, joita takaa
ajettaissa oli saatu vangiksi. Hänen muotonsa oli rauhallinen eikä koko
tapaus näyttänyt tehneen häneen sanottavaa vaikutusta, joko että hän
piti sitä vähäpätöisenä taikka että hän nykyisten myrskyisten
valtiopäivien kuluessa, jolloin alinomaa levottomuuksia tapahtui, oli
tottunut kylmällä verellä ja mieltänsä liiallisesti pahoittamatta
vastaan-ottamaan tietoja öillisistä rettelöistä. Sitä paitsi tiesi hän,
että pääkaupunkiin oli kokoontunut lukematon joukko kerjäläisiä
valtakunnan eri maakunnista, joita nälkäisiä raukkoja kuka rajupäinen,
rahoilla varustettu seikkailija tahansa helposti saattoi vietellä jos
johonkin hullunkuriseen yritykseen. Sen lisäksi luuli hän oman
virka-arvonsa ja hallituksen etujen vaativan, että tälle tapaukselle
annettaisiin niin vähän valtiollista merkitystä kuin mahdollista.
Saatuansa tiedon ylipäällikön tulosta kiiruhti luutnantti von D. häntä
vastaan etehiseen. Tervehdittyänsä käski Fleming luutnantin heti
seurata häntä siihen huoneesen, jossa vangit olivat. Harvoin saattaa
tavata onnehensa tyytyväisempiä ihmisiä kuin nämät vangit, jotka
levollisina venyivät olkivuoteillansa. Eikä tätä sovi ensinkään
ihmetellä, sillä nämät raukat eivät olleet pitkään aikaan saaneet maata
niin lämpöisessä huoneessa kuin päävahdin vankihuone oli eikä syödä
niin hyvää ja terveellistä ruokaa, kuin heille täällä tarjottiin. Nämät
edut pitivät he niin suurina, että nekin molemmat, joita vartiat olivat
lyöneet ja aseillansa haavoittaneet, saatuansa haavansa huolellisesti
sidotuiksi osoittivat vaan mielihyvää nykyiseen tilaansa.
Ja ensimäisen silmäyksen heitettyänsä näihin rikkinäisiin rääsyillä
puettuihin henkilöihin, joidenka kalpeat kasvot oli selvänä todisteena
heidän pitkällisestä kärsimisestänsä, ymmärsi ylipäällikkö, ettei hän
heiltä voisi saada öillistä kahakkaa valaisevia tietoja. Kuitenkin piti
hän velvollisuutenansa kuulustella heitä, ensin kutakin eriksensä ja
sitte kaikkia yhdessä. Mutta tämä kuulustelu todisti vaan hänen
arvelunsa todeksi.
Ensimäiseksi tunnustuksensa tekevä lausui likimäärin seuraavat sanat:
"Minä olen kotoisin Norrlannista, josta nälän-tuska pakoitti minun
lähtemään etelään päin. Muutamia päiviä sitte saavuin Tukholmaan.
Toivoin täällä saavani työn-ansiota, mutta se ei ole onnistunut. Niukan
ravintoni olen kerjännyt päivällä, yöni olen viettänyt joko taivas-alla
taikka -- kun onni sattui olemaan minulle myötäinen -- jossakussa
vajassa. Viime yönä, jolloin tälläinen suotuisa onni ei ollut sattunut
osakseni, sain erästä katua myöten kulkiessani eräältä mieheltä, jolla
näytti runsaasti olevan rahoja, yhden riksin sillä ehdolla, että
seuraisin sitä joukkoa, jonka etunenässä hän kulki. Kun lupasin tehdä
kaikki, mitä hän vaan käskisi, niin antoi hän vielä lisäksi minulle
pikarillisen viinaa voimieni virkistykseksi. Tätä sävyisää ja
kohteliasta miestä en tuntenut enkä häntä vieläkään tuntisi, jos kohta
hän astuisikin eteeni, sillä silloin oli pimeä. Paljon puhuttiin
vangeista, joita hallitus oli päättänyt salaa antaa teilata, mutta tätä
puhetta en liioin ottanut huomioon enkä paljon muuta ajatellut kuin
riksiäni ja ryyppyä, jonka lämmittävän vaikutuksen tunsin ruumiissani.
Mitä vankilan luona tapahtui, sitä en nähnyt, mutta kun kaikki muut
pakenivat niin pakenin minäkin eivätkä sotamiehet olisikkaan minua
saavuttaneet ell'ei eräs pitkäläntä seppä olisi juossut minua kumoon."
Toisten vangittujen tekemät tunnustukset olivat sisältönsä puolesta
pää-asiallisesti yllä olevan kanssa yhtä pitävät. Ainoa kohta, jossa ne
toisistansa erosivat, koski asianomaisten kotiseutua.
Ylipäällikkö ei ollut uskovinansa näitä tunnustuksia ja vaati asiasta
enemmän valaisevia tietoja, mutta vangit vakuuttivat yhteen ääneen
kaikki sanoneensa, mitä tiesivätkin. Eikä heitä saatu mitään lisäämään
näihin tunnustuksiinsa, vaikka uhattiin käyttää kiristys-penkkiä ja
muita sen ajan hirvittäviä kidutuskoneita.
Sydämessään olikin Fleming täydellisesti vakuutettu siitä, että kukin
heistä oli puhunut totta, sillä helppo oli ymmärtää, että nämät
ihmisraukat, rahoilla ja viinalla vieteltyinä, olivat ruvenneet
osallisiksi yritykseen, jonka vaarallisuutta he eivät kyenneet
käsittämään.
Kun heiltä sen selvempiä tietoja ei voitu saada, läksi ylipäällikkö
vankihuoneesta pois, annettuaan käskyn, että näitä toistaiseksi
pidettäisiin vankeudessa. Tämä hänen käskynsä ilahutti suuresti
vankiraukkoja, jotka olivat pelänneet, että heitä heti laskettaisiin
leivättömään vapauteen. Höysteeksi tähän heidän iloonsa tuli vielä
sekin seikka, että vartija, joka tähän asti kaiken ajan oli istunut
huoneessa, myöskin läksi huoneesta pois. Nyt sallittiin heidän siis
haastella ja juttua laskea toinen toisensa kanssa! Siihen saakka oli
heitä ankarasti kielletty sanaakaan hiiskumasta toisillensa.
"Kestäköön näitä kultasia päiviä vielä pitkänkin ajan!" -- oli iloinen
huokaus, joka tämän ohessa nousi heidän rinnastansa. -- Surullista on
ajatella, että ihminen ruumiin ravinnon puutteen kautta voipi tulla
niin kurjamaisen onnettomaksi, ettei hän enää laske arvoa kalliimpaan
kaikista hyvän Jumalan antamista lahjoista -- vapauteen.
Nyt oli kapteeni Stålsköld'in vuoro tulla kuulusteltavaksi. Luutnantti
von D----n saattamana astui ylipäällikkö tuiman näköisenä siihen
huoneesen, jossa kapteeni oleskeli. Katsottuansa terävästi kapteeniin,
sanoi Fleming ankaralla äänellä: "Teillä näyttää olevan sangen
omituiset käsitykset, kapteeni Stålsköld, velvollisuuksistanne valtiota
ja yhteiskuntaa vastaan, koska te, sen sijaan, että teidän tulisi
koettaa ylläpitää järjestystä ja rauhaa, jonka tarkoituksen
saavuttamiseksi kukin sotilas kantaa aseitansa, päin vastoin käytätte
miekkaanne kapinoitsijain ja rauhallisuuden häiritsijäin hyväksi!" --
"Herra parooni -- vastasi kapteeni tyynesti, pelkäämättä katsoen
ylipäällikköä silmiin -- minä en tiedä milloinkaan tahallani tehneeni
itseäni velkapääksi sellaiseen rikokseen, josta minua syytätte."
"Te ette tahtone kieltää yöllistä tekoanne?" -- kysyi Fleming.
"En, enpä suinkaan. Minä tunnustan kuolemasta pelastaneeni erään
sepänsällin, jota raukkaa kolme rajupäistä miestä ahdisti terävillä
aseilla, siten tehden velvollisuuteni rehellisenä sotilaana ja
upseerina. Pitäähän aina sorrettua auttaa."
"Mutta nuo miehet olivat järjestyksen laillisia ylläpitäjiä?"
"Mistä minä sen olisin tietänyt? Enkö yhtä suurella syyllä saattanut
pitää heitä rosvoina, etenkin, kun sanotaan Tukholmassa tätä nykyä
löytyvän sellaisia kosolta? Muuten heidän toimensa todistikin pikemmin
julkeata verenhimoa kuin rakkautta lailliseen järjestykseen ja
rauhaan."
"He eivät jättäneet teitä tietämättömiin siitä, mihin ammattiin he
kuuluivat ja mitä tarkoitusta varten he ahdistivat seppää" -- väitti
ylipäällikkö.
"Mutta seppä vakuutti myös, että hän oli rehellinen porvarimies, joka
ei ollut tehnyt mitään pahaa. Velvollisuuteni oli uskoa sitä, joka
silminnähtävässä hengenvaarassa anoi apuani eikä niitä, jotka
röyhkeästi tallasivat turvaksemme annetuita jumalallisia ja
inhimillisiä sääntöjä".
"Upseerin ei sovi esiintyä koukuttelevana asian-ajajana".
"Miksi Teidän Ylhäisyytenne suvainneekin kutsua puolustustani, niin
pysyy kuitenkin selvänä totuutena se asia, että mieluisammin annan
miekkani pois, kuin että sitä kantaisin itselleni häpeäksi, ell'en saa
sitä käyttää heikkojen turvaksi, vaan pitää tyvenesti katsella kuinka
kolme aseellista miestä rauhan aikana kadulla pistävät kuoliaaksi
aseettoman miehen, jonka en tiedä mitään rikosta tehneen!"
Fleming tuumaili kotvasen aikaa asiaa itseksensä eikä voinut olla
sydämessänsä tunnustamatta, että kapteeni Stålsköld tavallansa oli
oikeassa. "Jos itse olisin ollut tuollaisessa tilassa, niin luulen
kautta Jumalan, että olisin tehnyt samoin kuin hän" -- jupisi hän. Sen
jälkeen kysyi hän leppeämmällä äänellä, luulisiko kapteeni,
tavatessansa miehen, tuntevansa häntä?
"Sitä en usko -- vastasi kapteeni. -- Ensinnäkin oli silloin niin
pimeä, ett'en saattanut hänen nokimustia kasvonvuolteitansa tarkemmin
selittää ja toiseksi peittivät hänen syvälle päähän painetun hattunsa
leveät liepeet kokonansa hänen silmänsä."
"Mutta uskotteko hänen todellakin olleen sepän?"
"Sitä en voi tietää, mutta varma on, että hän käytteli vasaraansa niin
suurella taidolla ja näppäryydellä, että paraskin seppä koko
valtakunnassa olisi voinut ylpeillä moisesta ammatti-kätevyydestä."
"Minun on vaikea uskoa, että hän oli seppä. Epäilemättä piili tuossa
sepän puvussa joku mahtavampi mies, sillä monesta asianhaarasta
päättäen pidän juuri häntä koko tämän kapinallisen rettelön
pääjohtajana" -- sanoi ylipäällikkö.
Sen jälkeen ilmoitti hän, että kapteeni Stålsköld taas saisi nauttia
vapauttansa ja kielsi häntä öisiä tapauksia kenellekään kertomasta,
sillä kansan mieltä ei pitäisi kiihoittaa tuollaisilla kertomuksilla.
Sitä paitsi oli luultava, että koko asia heitettäisiin siksensä, jos
sen tutkimuksen kautta, jota par'aikaa pidettiin kaupungin seppien
luona, yöllistä meteliä valaisevia kohtia ei saataisi ilmi. Vieläpä
lupasi Fleming kuningattaren luona puoltaa kapteenia selittämällä, että
vaikuttimena hänen käytökseensä oli jalo, vaikka sattumuksen takia
tällä kertaa väärin käytetty ritarillisuus.
Tämän ystävällisen lupauksen annettuansa läksi ylipäällikkö pois
pää-vahdista. Molemmat upseerit seurasivat häntä kohteliaasti
vaunuihin.
Luutnantti von D. onnitteli sitte kapteenia, että hänen miehuullisen ja
teeskentelemättömän käytöksensä kautta oli onnistunut voittaa
ylipäällikön mielisuosio ja toivotteli, ett'ei hänen tämän asian tähden
tarvitsisi kärsiä tätä enempää harmia ja mielipahaa.
Mutta näyttipä siltä kuin ei olisikkaan takaisin saavuttamansa vapauden
lahja vähimmälläkään tavalla ilahuttanut kapteeni Stålsköld'in mieltä.
Kohteliaimmasti kiitettyänsä luutnantti von D----tä hänen
osoittamastansa hyväntahtoisuudesta ja ystävyydestä läksi hän
sysimustalla mielellä pää-vahdista. Tähän asti oli tuo öinen tapaus
vetänyt milt'ei kaikki hänen ajatuksensa puoleensa; nyt kun hän,
ainakin toistaiseksi, oli suoriunut tästä asiasta, rupesivat nuo
katkerat, tuskalliset muistit uudelleen ahdistamaan hänen sydäntänsä ja
omaatuntoansa niin ankaralla voimalla ikäänkuin olisivat tahtoneet
kostaa hänelle sen, että hän näin pitkäksi ajaksi oli irroittanut
huomionsa niistä.
Kapteeni ajatteli Elviraa ja hänen riistettyä onneansa, omaa menetettyä
omantunnonrauhaansa ja sitä valaa, jonka hän oli tehnyt, sekä niitä
vaikeuksia, jotka ilmaantuivat hänelle tämän valan täyttämisessä.
Lukija helposti käsittänee, että nämät tälläiset ajatukset olivat
omiansa synnyttämään nuoren sotilaan sydämessä tuskan ja epätoivon
tunteita.