Jotta lukija voisi oikein käsittää asian laidan edellisessä luvussa,
täytyy meidän heittää lyhyt silmäys kapteeni Stålsköld'in lapsuuden ja
nuoruuden päiviin. Yhtä ja toista on meille jo ennakolta tuttu tässä
asiassa kenraali S----hjelm'in kuningattarelle tekemän kertomuksen
kautta.
Kenraali kertoi ensinnäkin todenperäisesti, että hän oli antanut
kuulustella Nördlingen'in taistelussa kaatuneen suomalaisen sankarin
leskeä ja poikaa heti kuin hän sai tilaisuutta siihen sekä että nämät
silloin elivät köyhyydessä. Tämä seikka näyttää kummalliselta, etenkin
ottaessamme huomioon sen tosi-asian, että useimmat korkeammat upseerit
Ruotsin armeijassa ensimmäisinä vuosina, joina ruotsalaiset ottivat
osaa kolmenkymmenen vuotiseen sotaan, ymmärsivät sotasaalisten ja
ryöstettyjen kalleuksien kautta rikastuttaa itseänsä. Myöhemmin, kun
suurin osa Saksan maata jo useammat kerrat oli ollut vihollisten
hävitystyön alueena ja kun onnikaan ei aina ollut ruotsalaisille
aseille altis, tuli tälläinen sotasaaliin kautta itsensä
rikastuttaminen vaikeammaksi, milt'ei mahdottomaksi ja tunnettu onkin,
että tämän saman armeijan upseerit toisinaan olivat niin suuressa
pulassa, että heidän elämänsä ylläpitämiseksi täytyi myydä
tarpeellisimmat tarvekapineensa, vieläpä aseensakin. Mutta tuota
tälläistä kovaa aikaa ei tarvinnut everstiluutnantti Stålsköld'in
nähdä, sillä hän kaatui samana päivänä kuin Ruotsin sotajoukot kärsivät
ensimmäisen huomiota ansaitsevan tappionsa. Mutta selitys hänen ja
hänen perheensä köyhyyteen on haettava itse hänen mielenlaadussansa.
Everstiluutnantti Stålsköld oli, näet, yhtä hurskas kuin hän oli rohkea
ja yhtä jalomielinen kuin urhoollinen; hän noudatti oikeuden
vaatimuksia samalla jäykällä pontevuudella kuin hän halveksi vaaroja,
ennen taistelua ja taistelun jälkeen oli hän yhtä sääliväinen ja
ihmisystävällinen kuin hän taistelun aikana oli peloittava. Hänelle ei
ollut sodan verinen ura urana rikkauteen, vaan pikemmin päin vastoin.
Ensiksikin ei hänen omatuntonsa milloinkaan myöntänyt, että hän itse
olisi ottanut mitään sotasaaliista, ja toiseksi tuli hänen miestensä
ryöstämä saalis hänelle itselle häviön lähteeksi. Everstiluutnantti
Stålsköld ylläpiti ankaraa kuria miehistössänsä, mutta ett'ei hän
kuitenkaan kaikilla ponnistuksillansa voinut estää heitä tekemästä
lukemattomia vallattomuuksia, jotka ennen muinoin sodan aikoina olivat
niin tavallisia, että sotilaat pitivät niitä milt'ei luvallisina ja
kohtuullisina, saatamme helposti ymmärtää. Tämä seikka huolestutti
kuitenkin syvästi hänen mieltänsä ja hänen omantuntonsa
velvollisuusluettelossa löytyi eräs pykälä, joka sisälsi sen käskyn,
että hänen tuli mahdollisuuden mukaan korvata näitä hänen sotilaittensa
tekemiä vallattomuuksia. Kun hänellä nyt ei ollut muita tuloja kuin
palkkansa, niin oli se siihen tarkoitukseen käytettävä ja, totuuden
tunnustaaksemme, hän käyttikin sen usein viimeiseen killinkiin asti,
kuitenkaan saavuttamatta täydellistä omantunnon rauhaa. Tämän tälläisen
menettelynsä kautta saavutti hän suuressa määrässä asujanten
mielisuosiota niillä seuduilla, joilla hänen väkensä majaili taikka
joidenka kautta hänen joukkonsa matkusti, mutta hänen miehensä
napisivat ääneen ja olivat yksimieliset siitä, että everstiluutnantin
omatunto oli liian ahdas ja arka. Niin suuressa kunniassa kuin he
pitivätkin häntä hänen oikeudentuntonsa, hänen sotilaskuntonsa ja
verrattoman urhoollisuutensa tähden, eivät he kuitenkaan voineet olla
moittimatta hänen "liiallista hempeämielisyyttänsä" ja hänen
"tarpeettomia pyhimystöitään", joiksi he hänen vahingon
korvaamistöitänsä kutsuivat. Nämä viimemainitut erittäinkin suututtivat
heitä, sillä sen verran oli heilläkin omaatuntoa, että heitä suututti
nähdessään, että heidän perin rehellinen everstiluutnanttinsa heidän
tähtensä joutui aineelliseen tappioon. Mutta asia ei ollut
parannettavissa ja everstiluutnantti _From_sköld [ruotsalainen sana
"from" merkitsee hurskas eli hurskasmielinen] tämän haukkumanimen
antoivat hänen miehensä kiukuissaan hänelle -- oli kerrassaan
"parantamaton", eivätkä he itse ottaneet tullaksensa "peräti
toisellaisiksi kuin muut sotamiehet".
Tälläinen oli everstiluutnantti Stålsköld sotilaana ja ihmisenä, eikä
se siis ketään ihmetyttäne, että hän jäi köyhäksi.
Kenraali S----hjelm'in (Nördlingen'in tappelun aikaan oli hän
kuitenkin vaan eversti) ensimmäinen toimi oli lähettää kaatuneen
sankarin perheelle rahoja ja -- olkoon sanottu hänen kunniaksensa --
tässä asiassa hän ei osoittanut niukkuutta. -- Kapteeni Stålsköld oli
silloin 9 vuotias poika.
Seuraavana vuonna pyysi kenraali kirjallisesti äitiä, joka asui
Turussa, lähettämään pojan Tukholmaan. Syyksi veti hän pojan i'än,
väittäen, että aika hyödyllisten tietojen ja taitojen oppimiseen jo oli
koittanut hänelle. Tukholmassa oli hänelle ensin annettava yksityistä
opetusta, ja opinto sitte jatkettava Upsalan yliopistossa. Yksin
Ruotsin maalla voisi hän oppia sellaisia tapoja, jotka nuorelle
aatelismiehelle olivat soveliaat j.n.e. Yhden pää-syistä, miksi hän
tahtoi että poika kasvatettaisiin kaukana kodista, jätti kenraali
peräti mainitsematta. Hän pelkäsi nimittäin -- ja siihen olikin hänellä
syytä -- että äidin liian suuri rakkaus poikaan olisi tuleva haitaksi
tämän kasvatukselle. Hän piti sangen todellisena, että pojan luonto
äitiin liiallisen lempeyden ja hyvyyden kautta pilaantuisi naisellisesti
hempeäksi ja miehen urostöihin kykenemättömäksi. Eivätkö kuolevan
everstiluutnantin viimeiset sanatkin todistaneet, että hänkin pelkäsi
jotakin sellaista tapahtuvan? Pait sitä oli kenraali sitoutunut
pitämään poikaa silmällä; mitenkä tuo voisi tapahtua, jos tämä edelleen
jäisi asumaan Suomeen?
Mainittu kenraalin kirje pusersi lukemattomia katkeria kyyneleitä
äiti-raukan silmistä, satoja kertoja hän sen luki taas uudestaan, sen
ohessa tarkoin punniten, olivatko siinä mainitut syyt pojan matkaan
tarpeeksi pontevat, vai eikö. Mutta kuinka hän luki ja lukikin ja
kuinka tarkoin hän punnitsikin kenraalin esittämiä syitä, niin täytyi
hänen myöntää, että ne kaikki olivat pontevia, että lähtö Ruotsin
maalle oli pojan tulevaiselle onnelle hyödyllinen. Sitä siis ei voitu
saada paremmaksi -- heidän täytyi erota toisistansa! Äiti parka oli nyt
täydellisesti vakuutettu siitä, ett'ei hän voisi elää erillään
lapsestansa, että eronhetki oli oleva hänen viimeinen elonhetkensä.
Mutta vähäpäs siitä jos poikansa tulevaisuus vaan tulisi
turvatuksi, jos hän vaan tulisi onnelliseksi! Mutta kun tuli tuo
jäähyväisjättämisen hetki, ja niin katkera kuin se olikin sekä äidille
että pojalle, jäivät he kuitenkin molemmat elämään.
Nuori Kustaa saapui mainittavitta vastuksitta Tukholmaan. Kotiin jäänyt
murehtiva äiti ei voinut tarpeeksi asti ihmetellä sitä kummaa, että hän
jo seuraavana päivänä eronhetken jälkeen jaksoi maistella niitä
herkkupaloja, joita hänen vanha palvelijattarensa rakkaalla huolella
latoi hänen eteensä pöydälle.
Tukholmassa jäi Kustaa joksikuksi ajaksi asumaan kenraalin perheesen,
jossa häntä sangen suurella ystävällisyydellä kohdeltiin. Tällöin näki
hän ensi kerran Elviran, joka siihen aikaan oli pieni, kuusivuotias,
herttainen lapsi, ja tutustui hänen kanssansa. Jo silloin syntyi
lapsellinen hellyys ja mielisuosio molempien leikkikumppanien välille.
Pikku Elvira itki monta katkeraa kyyneltä, kun Kustaan täytyi lähteä
Upsalaan opintoja harjoittamaan. Tämä lapsuudessa solmittu ystävyyden
liitto muuttui sitte vuosi vuodelta yhä vahvemmaksi, kun Kustaa
lupa-aikoina asusteli Tukholmassa kenraalin luona. Nuoresta
Stålsköld'istä tuli vähitellen kenraalin tyttären unelmien ritari.
Elvira ei voinut mielikuvituksessaan luoda ainoatakaan kuvaelmaa
tulevaisuudestansa, jossa Kustaa ei olisi ollut päähenkilönä. Tämä
seikka oli hänen mielestänsä ihan luonnollinen, eikä hän voinut
käsittääkään kuinka tuo olisi voinut olla toisin. Pitihän tuon armaan
lapsuuden ystävän olla siellä missä hänkin. Hänettä ei voisi mitään
tosi-iloa syntyä, niin ajatteli Elvira.
Nuoren Kustaa Stålsköld'in oli luonto varustanut erinomaisen rikkailla
hengen lahjoilla ja hän vaurastui kaikissa tiedoissa niin pikaisesti ja
niin runsaissa määrin, että se nostatti ihmettelemistä kaikissa hänen
opettajissaan. Kukin heistä oli vakaasti vakuutettu siitä, että hänestä
kerran oli tuleva perin oppinut, kansansa sivistyttämistoimissa
ahkerasti puuhaava mies. Tähän toiveesen oli heillä sitä suurempi syy,
koska hän jo varhain myös osoitti suurta ahkeruutta, harvinaista
työkykyä ja sellaista pontevuutta, joka suurimmistakin vaikeuksista sai
voiton. Mutta kaikki nämät hyvät toiveet hänestä menivät hukkaan, kun
hän opettajiensa ystävällisistä neuvoista huolimatta antautui
sotapalvelukseen jo ennenkuin hän oli täyttänyt 15 ikävuotensa.
Hänen opettajansa erittäin, mutta myöskin muut ihmiset ja niiden
joukossa kenraali S----hjelm joutuivat hämille, kun tuo vakava,
toivorikas nuorukainen ilmoitti heille, että hän oli päättänyt luopua
opin-uralta, johon hän niin juurella mielihalulla ja menestyksellä oli
ryhtynyt. Heidän kysyessänsä syytä tähän heidän mielestänsä
kummalliseen päätökseen, antoi hän vaan karttavia vastauksia taikka
väitti, että syy siihen oli yksin-omaisesti haettava hänen suuresta
mieltymyksessänsä isävainajansa ammattiin. Todelliset syyt tekemäänsä
päätökseen ilmaisi hän ainoastaan äidillensä. Jotta lukija oppisi ne
tuntemaan, tahdomme tähän liittää muutamia otteita siitä kirjeestä,
jonka hän vähän ennen lähtöänsä sotatantereelle kirjoitti äidillensä.
* * * * *
"Sitte pyydän kiittää sinua, rakas äitini, siitä ettäs soit minun itse
valita elatus-ammattini, sillä ilman tätä sinun lupaustasi en olisi
voinut tehdä nyt puheena olevaa päätöstä. Sinun varmaankin tulee sääli,
että näin varhain katkaisin opintoni, juuri silloin kuin olin päässyt
hyvään alkuun, ja kyllä ensi alussa tuntuukin ikävältä jättää nuo
rakkaat ystävät Ciceronin, Caesarin ja Terention, mutta ennen kaikkia
Plutarchon, sillä minun taitoni Kreikan kielessä on vielä niin heikko,
että minun kyllä olisi tarvinnut jatkaa työtäni tällä alalla, mutta nuo
tuollaiset huolet ai'on väkisin poistaa mielestäni voidakseni sitä
suuremmalla innolla antautua sotaharjoituksiin. Opettajilleni tehty
päätökseni ei ollut mieliin. He väittivät, että minun olisi pitänyt
hakeman elatukseni opin tiellä, jota kulkemaan he pitivät minua
kykenevänä, mutta se tie on niin pitkä eivätkä he ensinkään ajatelleet
kuinka raskaalta tuntuu syödä toisten armoleipää. Minä tahdon nyt heti
itse ansaita elatukseni, ja se ei voi tapahtua muulla tavoin kuin
miekka kädessä! Jumalalle olkoon kiitos siitä, että viime vuoden
kuluessa olen kasvanut niin pitkäksi, ett'ei minun tarvitse hävetä, kun
seison joukkomme rintamassa. Vahvaksi olen myös tullut kuin karhun
pentu. -- Sinä ehkä kutsut tämän kerskaukseni ylpeydeksi ja pitänet
sitä puuttuvan kristillisen nöyryyden todisteena, mutta mitä se muuten
lieneekin -- ylpeyttä se ei ole. Taikka olisiko tuokin ollut todistus
ylpeydestä, että pari kuukautta sitte annoin eräälle vanhemmalle
kumppanilleni, paroni P:lle sellaisen korvapuustin, että hänen korvansa
siitä humisivat monta päivää jälestäpäin, syystä että hän pilkkasi
vähävaraisuuttani ja muistutettuansa minua, kenraalilta nauttimastani
raha-avusta monen kuullen, sanoi, että minä kuulun 'kerjäläismunkkien
tiedekuntaan?' -- Ei, tämä ei voinut olla mikään todistus ylpeydestä
eikä sekään, että tuonnoin annoin kelpo selkäsaunan eräälle nuorelle
kreiville, joka kysyi minulta oliko minun aatelisvaakunaani, jota hän
ei sanonut tuntevansa, kuvattu 'suomalainen kerjäläispoika tyhjä
rahakukkaro kaulassa.' -- Ikävä on olla köyhä, sillä köyhällä ei ole
muuta turvaa toisten pilkkaa vastaan, kuin omat käsivartensa." -- --
"Minä tekisin suuren ja anteeksi antamattoman vääryyden, ellen
tunnustaisi, että monesta hyvästä olen suuressa kiitollisuuden velassa
kenraalille. Hän on aina osoittanut hyväntahtoisuutta minua kohtaan ja
äskettäin hän vakuutti, että panisi minut tilaisuuteen jatkamaan
opintojani jossakussa kuuluisassa yliopistossa ulkomaalla, jos hän sen
kautta voisi saada minua estetyksi opin tietä hylkäämästä. Mutta minä
tiedän, että kehoittavana syynä kaikkeen tähän hänen hyvyyteensä ei ole
hellyys minua kohtaan, vaan hänen päätöksensä niin täydellisesti kuin
mahdollista lunastaa isälleni antama lupauksensa. Jäisinkö kauemmin
hänen vaivoiksensa nyt, kun jo olen päässyt siihen ikään, että itse
voin itsestäni pitää huolta! -- Yhtenä yönä näin sellaista unta, että
isävainajani miekka kädessä lähestyi vuodettani. Katsottuansa pitkään
minuun antoi hän miekan minulle ja käski minun taistella sillä isänmaan
ja oikean uskon vihollisia vastaan. Eikö minun tule pitää tätä näköä
todistuksena siitä, että isänikin hyväksyy tehdyn päätökseni? --
Mahdollista on, että kenraalin hyväntahtoisuus minua kohtaan olisi
muuttunut hellemmäksi, ellei hänen puolisonsa alinomaa olisi
työskennellyt sitä vastaan. Tämä ylpeä rouva, joka lukee sukuperänsä
Folkungein kuninkaallisesta suvusta, vihaa minua, sen tiedän
varmaan, sillä ollessani kenraalin perheessä Tukholmassa olin usein
tilaisuudessa sen huomaamaan. Eikä toisin voinut ollakaan laita.
Hänen mielestänsä oli minun läsnä oloni kenraalin huoneessa häväistys
koko hänen jalolle suvullensa. Sentähden kokee hän myös kaikin tavoin
estää minua lähestymästä nuorta Elviraa, joka sydämellisesti pitää
minusta." -- --
"Se seikka minua kovin huolettaa, etten ennen lähtöäni Saksan maalle
ehdi tulemaan sinun luoksesi, rakas äitini, mutta sotamarski
Torstensson, joka on nimitetty Ruotsin armeijan ylipäälliköksi, odottaa
ainoastansa pohjalaisia heti kohta sen jälkeen lähteäksensä matkaan,
eikä kulune monta päivää, ennenkuin he saapuvat. Ne suomalaiset
ratsumiehet, joidenka joukossa minä tulen palvelemaan, ovat jo koossa
täällä. Pait suomalaisia tulee myös suuri joukko ruotsalaisia
seuraamaan sotamarskia sotatantereelle, nimittäin neljä komppaniaa
länsigööttejä, upplantilaisia ja vermanlantilaisia sekä viisi
komppaniaa smålantilaisia ynnä kolme komppaniaa smålantilaisia
ratsumiehiä, jotta meitä yhteenluettuina on koko vähäinen armeija.
Kaikista nyt sotaan lähtevistä olen minä luultavasti nuorin, mutta
toivon pian voivani osoittaa ett'en sen vuoksi ole huonoin!" -- Näin
paljon kirjeestä.
Ensimmäisinä aikoina, kuin Kustaa Stålsköld oleskeli Upsalassa, oli hän
toisinaan tavannut sittemmin valtiokamariherran ja paronin
Gyllenström'in, joka silloin oli päättämäisillänsä opintonsa
yliopistossa, mutta pian sen jälkeen läksi vieraille maille
vaurastuaksensa korkeasäätyisten hienoissa tavoissa. I'än suhteen oli
paroni 7 taikka 8 vuotta Kustaata vanhempi. Rajattoman ylpeytensä ja
vihan- ja kostonhimoisen mielenlaatunsa tähden vieroitti hän jo
Upsalassa kumppaniensa sydämet itsestänsä eikä hänen onnistunut
opettajiensakaan suosiota saavuttaa. Matkoiltansa palasi hän kotimaahan
samaan aikaan kuin Kustaa mainion Torstensson'in seurassa läksi Saksan
maalle.
Kaikista sankarikuninkaan Kustaa Aadolf'in oppilaista oli Torstensson
nerokkain ja taitavin. Ruotsin armeijan hänen komennettavanansa ollessa
kohosi ruotsalaisten aseiden maine korkeammalle kuin milloinkaan ennen.
Voitosta voittoon vei hän pelottomat joukkonsa. Näillä sotaretkillä
pääsi nuori Stålsköld usein tilaisuuteen osoittamaan, että hän täysin
määrin oli perinyt isänsä pelottomuuden ja kylmäverisyyden vaaroissa
eikä kestänytkään kauan ennenkuin hänen nimeänsä mainittiin
urhoollisimpien keralla. Esimiestensä luottamuksen ja kunnioituksen
voitti hän täydellisesti sen tarkan huolen kautta, jolla hän toimitti
kaikki tehtävänsä. Kunniaksi luettiin hänelle myös se seikka, ett'ei
hän koskaan ottanut osaa niihin hurjiin juominkeihin ja muihin
irstaisuuksiin, joista kaikki kolmenkymmenen vuotiseen sotaan osaa
ottavat sotajoukot tämän sodan viimeisinä vuosina ovat niin
surullisesti mainehikkaat.
Stålsköld'ille uskottiin hänen kuntonsa ja luotettavuutensa takia monta
tärkeätä tointa. Jok'ainoa talvi, jolloin armeija sotaisiin yrityksiin
puuttumatta joutilaana majaili talvi-asemillansa, lähetti
päällikkökunta hänen Tukholmaan sellaisilla ilmoituksilla Ruotsin
hallitukselle, joidenka saapuminen asianomaiseen paikkaan oli erittäin
tärkeä. Sellaiset matkat, jolloin hänen usein täytyi kulkea vihollisten
vallassa olevien maakuntien halki, olivat mitä vaarallisinta laatua ja
vaativat matkustajain puolelta suurinta varovaisuutta ja tarkkuutta.
Mutta Kustaa Stålsköld, joka seuraajaksensa näille retkille
tavallisesti otti yhden ainoan suomalaisen ratsumiehen, suoritti joka
kerta vaikean lähettiläs-toimensa erinomaisella onnella ja
menestyksellä.
Näihin hänen kuljettamiinsa ilmoituksiin lähetti hallitus
sotapäällystölle vasta-ilmoituksia. Mutta kun nämät vastaus-ilmoitukset
koskivat sodankäynnin tärkeimpiä kysymyksiä, niin kului usein pitkä
aika ennenkuin hallitus lopullisesti oli tehnyt päätöksensä näissä
kysymyksissä ja niin täytyi Kustaa Stålsköld'in toisinaan viikkokausia
odottaa Tukholmassa ilmoituksien valmistumista. Näinä loma-aikoina oli
hän usein vieraana kenraalin perheessä ja sai niin omin silmin nähdä ja
huomata kuinka Elvira vuosi vuodelta elpyi ja vaurastui, ei ainoastansa
ulkonaisesti ruumiillisessa, vaan myöskin sisällisesti henkisessä
suhteessa, kuinka hän kauniista herttaisesta lapsesta kasvoi nuoreksi
ihanaksi neideksi. Heidän lapsuudessansa solmimansa ystävyyden liitto
yhdisti heidät edelleen toinen toisiinsa. Monesti istuivat he pitkät
ajat kahden kesken. Kustaa kertoeli silloin nuorukaisen hehkuvalla
innolla tapauksia sodasta, usein sellaisia, joihin hän itse oli ottanut
osaa ja Elvira kuunteli näitä kertomuksia sykkivällä sydämellä,
vavahtaen kuin pelästynyt lintu kuullessaan kuinka Kustaa suomalaisten
toveriensa keralla kuulain vinkuessa ja luotien lentäessä ryntäsi
itävaltalaisten pattereita valloittamaan. Kauheata! Olispa joku luoti
voinut sattua häneenkin, lapsuuden ystävään! --
Tämän ohessa eivät he kumpikaan tulleet ajatelleeksi, tuskin
huomanneeksikaan, että heidän tunteensa toinen toisiansa kohtaan
vähitellen muuttuivat hellemmiksi, lämpöisemmiksi kuin tavallisen
ystävyyden. Suuri muutos oli kuitenkin tapahtunut molempien sydämissä.
Kustaa ei enää ollut Elviralle paljas lapsuuden ystävä, vaan se jalo
sankari, jonka rakkautta hän mielikuvituksessaan oli kuvannut onnen
suloisimmaksi lahjaksi. Kustaalle oli Elvira se lemmetär, joka sodassa
kiihoitti hänen mieltänsä urostöihin, jonka omaksensa omistamisen
tähden hän toivoi saavuttavansa sankarimainetta ja kuuluisuutta.
Kenraalin luona tapasi Kustaa usein paroni Gyllenströmin. Niistä
katseista, joita paroni loi häneen, ei ollut Kustaan vaikea päättää,
että ankara viha häntä kohtaan hehkui paronin povessa. Mutta mikä oli
syynä tähän vihaan, siinä kysymyksessä hän ei päässyt selville. Siitä
oli hän kuitenkin vakuutettu, ett'ei hän sanoilla eikä töillä
milloinkaan ollut loukannut paronia.
Kumma kyllä ei ollut kenraalilla aavistustakaan niiden tunteiden
todellisesta luonteesta, jotka yhdistivät hänen tyttärensä ja
ottopoikansa toisiinsa. Sentähden kummastuttikin häntä suuresti, että
Elvira ensi alussa vastusteli ottaaksensa aviokseen sitä miestä, jonka
_hän_, kenraali, oli hänelle valinnut ja sopivaksi katsonut. Kenraali
oli silmittömästi suuttua tästä vastustelemisesta. Vaan kun Elvira ei
voinut mainita päteviä syitä epäykseensä ja kun ei hän uskaltanut
tunnustaa totuutta, niin vaikenivat vastalauseet pian hänen huulillansa
ja hän päätti kärsivällisesti antautua kuvan onnensa orjattareksi. Eikä
vastusteleminen olisikaan häntä kauaksi auttanut, sillä kenraalilla oli
isänvallasta sellaiset mielipiteet, että hänen kaikissa asioissa
ehdottomasti tuli noudattaa isänsä tahtoa. Pait sitä oli hänellä
tärkeitä syitä saada paroni Gyllenström vävyksensä. Hän itse oli
nimittäin tähän aikaan kuningattaren epäsuosiossa, mutta vävynsä
välityksen kautta toivoi hän uudestaan pääsevänsä hänen mielisuosioonsa
eikä hän tässä toivossaan pettynyt.
Kenraalin sukuylpeydessä me ehkä voimme löytää selityksen siihen hänen
tietämättömyyteensä tyttärensä sydämen asioissa, joista edellisessä
puhuimme. Saattoiko hän, jonka esi-isät pakanuuden ajoista asti olivat
olleet valtioneuvoksia, marskeja ja drotseja, ajatella, että köyhän
everstiluutnantin poika, jonka hän puoleksi armosta oli ottanut
huoneesensa, rohkeni pitää hänen tytärtänsä kohtaan muita tunteita,
kuin kiitollisuuden ja kunnioituksen? Hän piti hellemmän suhteen näiden
nuorten kesken niin mahdottomana, ettei hän hyväksynyt puolisonsa
kokeita estää heitä seurustelemasta toinen toisensa kanssa, sillä hänen
mielestänsä oli tälläinen varovaisuus kokonaan tarpeeton, milt'ei hänen
tyttärensä arvoa loukkaava.
Mutta edellisessä sanottu riittää jo tarkoitukseensa, jonkatähden taas
saatamme jatkaa varsinaista kertomustamme.