Kapteeni Stålsköld oli käynyt kahden huoneen läpi, kun hän äkkiä
pysähtyi. Siitä huoneesta, johon hänen nyt oli astuminen, luuli hän
kuulleensa syvän huokauksen. Varovasti lähestyi hän ovea, astui
hiljaisilla askeleilla kynnyksen yli ja jäi sitte liikkumatonna
seisomaan. Hohtava puna lensi nuolen nopeudella hänen poskillensa.
Eräällä sohvalla istui Elvira, nojaten päätänsä käteensä. Syvä murhe ja
epätoivo kuvautuivat hänen kasvoissansa. Hän ei huomannut sisään
tullutta, vaan itki yhä katkerasti, mutta äänettä.
Nuorukainen seisoi niinkuin lattiaan naulattuna. Että syvät tunteet
aaltoilivat hänen sydämessänsä, sen saattoi päättää hänen kasvoinsa
vaihtelevista vuoleista. Tuo hehkuva puna katosi pian niistä ja hän
muuttui tavattoman vaaleaksi niinkuin olisi kaikki hänen verensä
vetäytynyt sydämeen, mutta tämäkään vaaleus ei ollut kestäväinen, vaan
jätti uudelleen sijaa tuliselle punalle. Tälläistä vaihtelemista kesti
pitkän ajan. Sen ohessa katseli hän hehkuvin silmin pitkään nuorta
naista niinkuin olisi hän ikuisiksi ajoiksi pyytänyt piirtää hänen
kuvansa sydämeensä. Näytti siltä kuin olisi hän tahtonut astua
eteenpäin, mutta hänen jalkansa eivät totelleet hänen tahtoansa, hän
aikoi puhua, mutta hän ei voinut heikointakaan ääntä pusertaa
huuliltansa. Vihdoin valtasi hurja, hulluuden rajoihin ulottuva tunne
hänen mielensä, hän syöksi eteenpäin ja heittäytyi polvillensa Elviran
eteen.
"Kautta Jumalan! -- huudahti hän sellaisella äänellä, jolla ainoastansa
järjen ohjista irtaantunut intohimo ja mielenkiihko puhuvat -- sinä
rakastat minua Elvira! Tunnusta minulle se, ja tämä tunnustuksesi on
oleva ainoa elämäni ilo! Mahdollisesti teen väärin siinä, että pyydän
sinulta tälläistä tunnustusta, mutta minä en jaksa elää yli tämän yön
huomiseen saakka, ell'et sanallasi vahvista sitä, mitä jo kauan olen
aavistanut ja tietänyt! Sinä tosin olet toisen oma, mutta edessä
taivaan olet sinä ollut minun, sinun sydämes on ollut minun! Tämä on
oleva viimeinen pyyntöni! Armosta, anna minulle vastaus!" --
Kuultuansa tämän äänen vavahti Elvira äkkiä. Viimeinen jäännös elämän
karvasta katosi hänen kasvoiltansa ja koko hänen ruumiinsa vapisi
värähdellen. Mutta sill'aikaa kuin nuorukainen puhui saavutti Elvira
vallan mieliliikutuksensa yli ja kun kapteeni oli päättänyt kiihkoisan
puheensa, heitti Elvira häneen ylenkatseellisen silmäyksen ja sanoi
hieman vapisevalla äänellä: "Teidän rohkeutenne ja hävyttömyytenne ovat
todella rajattomat, herra! Minä uskoin teitä kunnolliseksi mieheksi,
mutta havaitsen nyt, että olen kovasti erhettynyt sen hyvän ajatuksen
suhteen, jota pidin teistä. Ei kukaan narri milloinkaan ole loukannut
kunnian velvollisuuden pyhiä lakeja hurjemmalla tavalla kuin te nyt!"
Nuorukainen vaaleni. Hän yritti tarttua Elviran käteen, mutta Elvira
veti nopeasti kätensä pois.
Kapteeni Stålsköld nojasi nyt kotvasen aikaa polttavan otsansa
käteensä. Sitte nousi hän seisoallensa ja sanoi: "Niinhän se olkoon! Te
olette langettaneet tuomionne ylitseni, kunnioitettava rouva, ja olette
sen tehneet syystä, sillä minä huomaan nyt, vaikka valitettavasti liian
myöhään, että olenkin menetellyt niinkuin narri. Teillä on todellakin
syytä halveksia minua. Minulla tosin ei ole tapana loukata kunnian ja
velvollisuuden pyhiä lakeja -- mutta tällä kertaa sen olen tehnyt. Että
ihmisellä on tunteita, on jo synti, mutta jos hän antaa niiden hallita
itseänsä, niin tekee hän kuolinsynnin. Tähän hirveään kuolinsyntiin
tein itseni vikapääksi!" Hän vaikeni hetkeksi vetääksensä henkeänsä.
Sen jälkeen jatkoi hän taas puhettansa: "Jos tämä ikävä tapaus
vähimmälläkin tavalla synkistäisi teidän onneanne tulevaisuudessa, niin
olisi murheeni siitä verrattoman suuri. Kuitenkin toivon, että tämä
pahan mielen pilvihattara niinä ilon päivinä, joita nyt käytte
nauttimaan, pian haihtuu muistostanne. Me eroamme nyt ainaiseksi.
Eläkää onnellisna rouva vapaaherratar!"
Kumarrettuansa syvään astui kapteeni muutaman askeleen ovea kohti, kun
kimeä valitushuuto sai hänet katsomaan taaksensa.
Elvira oli hervotonna vaipunut sohvalle. Ajatuksen nopeudella riensi
kapteeni Stålsköld erään pöydän luo, jolla oli taiteellisesti tehty
hopeinen vesikarahvi. Tainnoksiin mennyt virkosi pian, kun kapteeni
hänen ohimojansa kasteli vedellä, ja hän kuiskasi heikolla äänellä:
"Nyt voin taas paremmin. Menkää, herra, menkää! Taivaan siunaus
seuratkoon teitä!"
Kapteeni Stålsköld'in sydämessä anasti mielikiihkon paha enkeli
uudestaan vallan hänen paremmilta tunteiltansa, ja hän huudahti:
"Kaikki sen kiroukset sortakoot minua, mutta minä en voi elää saamatta
vastausta sinun huuliltas!"
"Niin kuule siis hurja! Sinua olen lempinyt ja sinulle sykkii sydämeni!
Ainoastaan käteni he ovat voineet lahjoittaa pois. -- Mutta lähde,
taivaan nimessä lähde!"
Nuoren sotilaan kasvot kirkastuivat merkillisellä tavalla, kuullessaan
nämät sanat rakastettunsa huulilta, ja hänen silmissänsä paloi milt'ei
ylenluonnollinen valo kun hän vastasi: "Nyt olen tyytyväinen ja vannon
kärsivällisyydellä kovan kohtaloni kantavani! Antakoon taivas
sinullekin voimia siihen, sitä olen alati rukouksissani anova. -- Jää
nyt hyvästi sinä kirkkahin tähti elämässäni, sydämeni enkeli ja onneni
kuolin-enkeli! Tämä ainoa muisto vielä vaan."
Hän painoi suudelman Elviran otsalle, katseli häntä sen jälkeen vielä
hetkisen syvästi liikutettuna, pyyhki pois kyyneleet, jotka tunkeuivat
esiin hänen silmistänsä ja oli menemäisillään huoneesta, kun voimakas
käsi äkkiarvaamatta tarttui hänen olkapäähänsä.
"Voi taivaan herra, ole minulle armollinen!" -- huudahti Elvira ja
peitti kasvonsa käsillänsä.
Kapteeni Stålsköld kääntyi ja seisoi nyt silmätysten
valtiokamariherraa, paroni Gyllenström'iä vastaan. Tämä oli hiljaan
hiipinyt huoneesen juuri sinä hetkenä, jolloin Elvira lausui onnettoman
tunnustuksensa.
Kapteeni Stålsköld kavahti taaksepäin, kun hän näki paronin, ja
vaaleni.
"Minun läsnäoloni näkyy säikähtävän teitä, herra kapteeni."
Nuori kapteeni muuttui, nämät sanat kuultuansa, entistä vaaleammaksi,
mutta hän vastasi kuitenkin tyynellä äänellä, katsoen vakaasti
vastustajansa silmiin: "Ei ainakaan siitä syystä, jota te
tarkoittanette, herra paroni. Kun jättää hyvästi rakkaalle lapsuuden
ystävälle, ei ole syytä säikähtymiseen, jos kohta kolmas henkilö
tuleekin saapuville. Tuo pilkallinen katseenne ja ivallinen hymyily
huulillanne eivät ole tässä tilaisuudessa paikallansa."
"Teidän hävyttömyytenne ja poikamaisuutenne ovat yhtämittaiset,
kapteeni Stålsköld!" -- sanoi paroni ivaten, mutta jäädyttävän kylmällä
äänellä.
"Herra valtiokamariherra! -- huudahti kapteeni, kiivastuneena tarttuen
miekkansa kahvaan -- Te kovin erehdytte, jos luulette, että jätän
tuollaiset solvaukset rankaisematta! Jos olette kunnon mies, niin
määrätkää paikka, missä loukkaavan lauseenne todistatte todeksi; taikka
minä sen julki-valheeksi."
"Mitä paikkaa tarkoittanettekaan -- eihän se tämä paikka ole."
"Ei olekkaan," myönsi kapteeni.
"Muuten -- jatkoi paroni samalla pilkkaavalla äänellä -- pitäisi teidän
hurjaantuneissa aivoissanne löytymän sen verran tervettä järkeä, että
tarkemmin mietittyänne tajuatte, mikä rajaton eroitus arvossa ja
ansiossa on minun ja teidän välillänne. Kaksintaistelu meidän
keskenämme ei voi tulla kysymykseenkään!"
"Minä olen aatelismies samoin kuin te, herra paroni!" --
"Teidän aatelisuutenne on niin epätietoista laatua, että teette
viisaimmin, jos olette siitä kerskaamatta! Minä en muista milloinkaan
nähneeni Stålsköld perheen vaakunakilpeä." --
"Olkoon niin, ett'ei se ole nähtävissä ritarihuoneessa, mutta kuitenkin
on tämä kilpi yhtä puhdas ja kirkas kuin teidänkin ja te olette konna,
ellette ota todistaaksenne tekemiä solvauksianne!" --
Paroni Gyllenström pysyi yhä edelleen tyynenä. "Teidän tulisi ajatella
-- sanoi hän -- että minä olen loukattu ettekä te. -- Se seikka, että
te olette menetellyt konnamaisesti on päivää selvempi eikä kaipaa
todistuksia. -- Vaan sitä se kaipaisi, että antaisin teille katkeran
muistomarjan maistettavaksi ja soisin ihmisten tietää mikä millainen
mies te oikeastaan olette, mutta minun perheeni arvo ja tämän naisen
kunnia (hän viittasi kädellänsä Elviraan, joka puolikuolleena istui
sohvassa) vaativat, että tämä asia huolellisesti pidetään salassa."
Kapteeni Stålsköld seisoi paronin edessä murtuneella mielellä. Nyt
vasta esiintyi hänen ajattelematon menettelynsä hänelle oikeassa
valossansa, kun hän näistä paronin sanoista selvästi ymmärsi, että tämä
hänen ja Elviran keskinäisestä puheesta oli kuullut enemmän kuin hän
tähän saakka oli uskonut ja toivonut. Myöskin tajusi hän sen
pohjattoman onnettomuuden, johon hänen raivoisa mielikiihkonsa oli
syössyt hänen kasvatussisarensa ja hänen mielessänsä syntyi niin suuri
tuska, että se pusersi hien suurina pisarina valumaan alas hänen
otsaltansa. Syvästi katuvaisilla ja tuskaantuneilla silmäyksillä
katseli hän Elviraa. Mielellänsä olisi hän nyt sydänverensä
vuodattamalla ostanut takaisin hairauksensa! Olisipa hän heti paikalla
ollut valmis omalla miekallansa lävistämään rintansa, jos hän tällä
työllänsä olisi luullut voivansa korvata sen rikoksen, jonka hänen
kiihkoisa rakkautensa oli saanut hänet tekemään! Mutta voisiko hän
sellaisen itsekoston kautta saada aikaan vähintäkään lievitystä
viattoman Elviran surkeasti surullisessa kohtalossa?
Eikö hän tietänyt, että paroni hänen kuolemansakin jälkeen olisi
kostava nuorelle vaimollensa loukatun kunniansa ja hyljätyn
rakkautensa? Eikö hän tuntenut paronia mieheksi, joka ei milloinkaan
antanut anteeksi hänelle tehtyä solvausta ja jonka viha ja kostonhimo
olivat yhtä sammumattomat? Kapteeni raukka oli hirveän tukalassa
tilassa ja ne tuskat, joita hän kärsi, olivat sanomattoman katkerat.
"Kun tämä asia nyt on selvillä meidän välillämme -- sanoi paroni,
vihasta hehkuvin silmin katseltuansa nuorukaista -- niin lienette hyvä
ja lähdette pois tästä huoneesta!"
Tämä ylenkatseellinen ja halveksiva muistutus saattoi kapteenin
päättämään mietiskelemisensä ja hän vastasi jälleen tyynenä:
"Aikomukseni onkin lähteä niin pian kuin aikani tulee, vaan ei
kuitenkaan teidän käskystänne."
Tämän sanottuansa kääntyi hän Elviraan, notkisti toisen polvensa
hänelle ja tarttui hänen vapisevaan käteensä, jonka nosti huulillensa.
"Hyvästi Elvira! -- sanoi hän --- Tullos onnelliseksi niinkuin sinä
ansaitset onnelliseksi tulla! Kauhistava olisi minun, lapsuutesi
leikkikumppalin ajatella, että sinun elämäsi polku minun tähteni tulisi
ohdakkeita kasvavaksi!"
Hän nousi taas seisaallensa ja iski paroniin uhkaavan, terävän
silmäyksen. Sitte tarttui hän toisella kädellänsä miekkansa kahvaan
sill'aikaa kuin hän uhaten ojensi toisen paronia kohti ja puhui äänellä
sellaisella, joka todisti että jok'ainoa sanottu sana tuli hänen
povensa pohjasta: "Jos joskus saan kuulla, että te pienimmälläkin
tavalla olette kostaneet tälle jalolle naiselle tätä tapahtumaa -- niin
lävistän rintanne puhki tällä miekallani! Tämän vannon tekeväni kautta
elävän Jumalan ja kautta kaiken, mitä pyhänä pidetään taivaassa ja maan
päällä, eikä se silloin paljon auttaisi teitä, jos ansioonne olla
kuningattaren lemmikki voisitte lisätä vaikka Ruotsin valtakunnan
drotsetin arvon! Kalpani sittekin lävistäisi tien teidän sydämeenne!
Valallani vakuutan myös, että käytöstänne vaimoanne kohtaan olen pitävä
silmällä. Älkää ajatelkokaan, että hetkeksikään voitte salata itsenne
minulta: väijyvät silmäykseni tavoittavat teitä auringon säteissä ja
kuun kumottavassa valossa! Pankaa nämät sanani tarkoin muistoonne,
herra paroni, sillä minä en ai'o sanoa niitä toistamiseen! Mutta varman
kadotuksen oma olette, jos minä joskus tulen muistuttamaan teitä
tehdystä valastani! Jos te silloin pakenisittekin vaikka hornan
syvyyteen, niin tapaa kostava käteni teidät siellä eikä mitkään
helvetin voimat voi pelastan teitä kuolemasta!"
Hän vaikeni, mutta hänen silmänsä paloivat kuin kekäleet ja hehkuva
puna paistoi hänen kasvoillaan. Tämä kauhea valo hänen silmissänsä ja
se tulinen pontevuus, jolla hän oli valansa lausunut, säikähdyttivät
paronia. Hän ymmärsi selvästi, että hänen edessänsä seisova valan
tekijä oli mies, joka oli päättänyt pitää puheensa.
Kohteliaasti kumarrettuansa vetäytyi kapteeni nyt huoneesta pois.
Kynä ei voi kuvata sitä pohjatonta vihaa ja katkeraa kiukkua, joka
kuvautui paronin turmiota ennustavissa katseissa, hänen luodessaan
silmänsä nuoren sotilaan jälkeen. Kun viimeinen kaiku kapteenin
askelista oli herjennyt kuulumasta kääntyi hän nuoren vaimonsa puoleen
ja sanoi:
"Minä toivon Elvira, ettäs pian ilmaannut vieraitten joukkoon, jotka jo
levottomuudella odottavat sinua. Muuten sinun tulee pitää perheellistä
kunniaamme edes niin paljon muistossasi, ett'et kumminkaan häissämme
pane toimeen julkista pahennusta!" Näillä sanoilla jätti paroni nuoren
itkevän vaimonsa.
"Voi Kustaa! Kustaa! Mihinkä kauheaan onnettomuuteen sinä syöksit
minun!" -- huudahti Elvira epätoivon vallassa yksin jäätyänsä.