Sill'aikaa vietettiin yhä häitä kenraalin palatsissa. Sinne mekin nyt
menemme emmekä hetkeksikään pysähdy tirkistelemään noita koreisin
livreapukuihin puetuita palvelijoita, jotka portailla ja etehisissä
kumartelevat meille, vaan kiiruhdamme suoraan suureen juhlasaliin.
Suurellainen on tosin se komeus, jota silmämme täällä näkevät! Kaikki
mikä nerokkaan Kristiina kuningattaren hovissa on suurta ja loistavata
on tänä iltana kokoontunut tänne. Nuo äärettömän kalliit kulta- ja
hopea korko-umpeluksella kaunistetut naispuvut satojen vahakynttiläin
lunoavassa valossa, nuo lukuisat katossa riippuvat hopea- ja
kristallikruunut, joita vastaan kynttilöiden säteet silmiä häikäisten
kimalttivat, nuo vierailta mailta tuodut verhot, joilla seinät ovat
peitetyt ja tuo lukematon määrä muita kalleuksia, joita on pantu
nähtäväksi, viittaavat enemmän jonkun itämaisen hallitsijan kuin
ruotsalaisen ylimyksen asuntoon.
Kuningatar Kristiinan hallituksen aika oli aatelisvallan loistoisuuden
aikakausi ja silloin saavutti etelämailta, erittäinkin Ranskasta
kotoisin oleva ylöllisyys puvuissa ja elämän tavoissa ensimmäisen
suuren voittonsa täällä Pohjolassa, voiton sellaisen, että vaikutukset
siitä halki vuosisatojen ovat ulottuneet meidän aikoihimme saakka. Vielä
meitäkin pitää sama silloin voitolle päässyt ylöllisyyden henki
kahleissansa, niinkuin se arvattavasti on pitävä lapsiamme ja lastemme
lapsiakin. Kaksi asiaa olivat erittäin sitä laatua, että ne saivat
tämän ylöllisyyden pikaisesti juurtumaan ja kuumeentapaisella
nopeudella leviämään, nimittäin kuningattaren ja hovin antama esimerkki
ja kolmenkymmenen vuotinen sota. Lisää vauhtia antoi sille
kuningattaren mieletön anteliaisuus. Ne lahjoitusmaat, joita hän
lahjoitti valtakunnan mahtavimmille suvuille, olivat niin avarat ja
suuret, että nämät suvut niiden ja sodassa riistetyn saaliin kautta
pääsivät ruhtinaallisen omaisuuden omistajiksi. Kaikki tämä rikkaus
joutui tavallisesti ylöllisyyden palvelukseen.
Kustaa Aadolf'in syvästi kristillinen mielenlaatu ja hänen vakaa ja
vaatimaton käytöksensä olivat saaneet aikaan sen, ett'eivät ylpeyden
henki ja ylöllisyyden himo, jotka nimen-omaan ovat tavattavat
kaikissa kunnian korkeimmille kukkuloille nousneissa kansoissa,
hänen elin-aikanansa päässeet valtaan Ruotsin kansassa. Vielä
holhojahallituksen aikanakin näytti siltä ikäänkuin olisi
suuren sankarikuninkaan henki kulkenut hänen kansansa keskellä
suojelija-henkenä, alati muistuttaen sitä hänen omien elämän-tapojensa
puhtaudesta ja yksinkertaisuudesta; mutta sittemmin herkesi tämä
muiston voima vaikuttamasta ja nouseva polvi, joka kerskaili isien
sankaritöistä, unhotti noudattaa heidän hyviä avujansa. Muutamat
kunniarikkaat vanhukset suuren kuninkaan ajoilta, jotka uskollisesti
säilyttivät hänen kirkkaan kuvansa povessansa, puuhasivat kyllä
vastarintaa tälle oudolle vieraalle, mutta ylöllisyys ei paljon
huolinut heidän puuhistansa, vaan työnsi loistavine, narrimaisine
seurueinensa eteenpäin, päivä päivältä voittaen yhä suurempaa alaa.
Nähtyänsä yrityksensä hukkaan menneiksi vetäytyivät nämät arvokkaat
vanhukset pois taistelutantereelta kätkien sydämiinsä syvän surunsa.
Eivätkä he soveltuneetkaan kanssakäymistä pitämään sellaisten ihmisten
kanssa, jotka eivät osanneet eroittaa ylpeyttä oikeutetusta itsearvon
tunteesta eikä pöyhkeilemistä arvokkaisuudesta, jotka pitivät
loistoisuutta jaloutena ja luulivat jotakin suuriarvoista
kunnioittavansa silloin kuin he kunnioittivat suurennäköistä.
Mutta jatkakaamme kertomustamme.
Enemmän kuin kaikki muut tämän loistavan hääseuran jäsenet,
joista suurin osa kuului hovipuolueesen, ani harva n.k.
vanha-aatelispuolueesen, vetää huomiotamme puoleensa kuningatar, joka
läsnä olollansa oli kunnioittanut suosikkinsa häitä. Hän oli
tarjoutunut maksamaan kustannuksetkin niihin, mutta rikas kenraali
S----hjelm oli alammaisuudessa pyytänyt saada ne itse maksaa. Tähän
pyyntöön olikin kuningatar antanut suostumuksensa, epäilemättä
salaisella mielihyvällä, sillä Kristiinan raha-asiat olivat jo tähän
aikaan jotensakin huonolla kannalla. Kenraali puolestansa oli
mielellänsä suostunut kuningattaren tekemään ehdoitukseen, että
hää-iltana pantaisiin toimeen baletti, johonka hän itse oli laatinut
kaavan ja jonka pää-ohjaajaksi hän itse tarjousi. Baletit olivat
Kristiinan lempihuvituksia eikä hän milloinkaan ollut paremmalla
tuulella, kuin niitä näytettäissä.
Baletin juoni oli nyt samoinkuin useimmiten muutenkin otettu
kreikkalaisten muinoistaruista, tällä kertaa päivän merkitykseen
erityistä huomiota laskemalla. Syyt Troijalaiseen sotaan olivat baletin
juonen pääkohdat. Sentähden jakautuikin baletti kahteen osaan:
edellisessä näytettiin Peleon ja Thetin häitä, jälkimäisessä ihanan
Helenan ryöstämistä Spartan hovista. Tästä syystä oli useammalla
balettiin osaa ottajalla kaksi osaa näytettävänä ja pukujen muuttamisen
tähden oli määrätty tunnin loma-aika molempien osastojen välillä.
Kristiina itse esiintyi ensimäisessä osastossa metsästyksen
jumalattarena, Dianana, jonka osaa hän hyvin usein ja erittäin
mielellään näytteli, luultavasti siten osoittaaksensa
vastenmielisyyttänsä avio-elämään, sillä Dianasta kerrottiin, ett'eivät
Amor jumalan nuolet häneen ensinkään pystyneet; jälkimäisessä oli hän
eräänä Helenan hovinaisena. Molemmissa osissa, joita hän muuten suurella
menestyksellä näytteli, mutta erittäinkin Dianana, oli hänellä
ylenmäärin kallis, kullalla ja hohto-kivillä koristettu puku. Joku
naisvaatteuksen ihailia vaatisi ehkä täydellistä selitystä näiden
pukujen kuosista ja niihin kuuluvista kääreistä ja reunuksista, mutta
meidän täytyy tunnustaa, ettemme ole tarpeeksi suuri naispukujen tuntija
tullaksemme sellaisen kuvauksen kanssa laihin. Se vaan on mainittava,
että Kristiina kuningatar, vaikka hän vasta oli 23 vuoden vanha, jo
tähän aikaan itse pukemisessa ja pukujen pitämisessä osoitti sitä
huolimattomuutta, josta hän sittemmin tuli niin kuuluisaksi, ja joka sai
aikaan sen, että hänen puvussansa, jos se muuten olikin maikka kuinka
kallisarvoinen, puuttui hyvää naisellista aistia ja hienompaa kauneuden
tuntoa.
Kuningattaren etevin ja mahtamin lemmikki, kreivi Maunu Gabriel de la
Gardie, joka muutamia päiviä ennen häitä oli tullut Tukholmaan
Liivinmaalta, jossa hän oli kenraalikuvernöörinä, näytti baletin
ensimmäisessä osastossa erään metsähaltijan osaa. Tässä tehtävässään
tuli hänen alituisesti olla metsästyksen jumalattaren, nuoren
kuningattaren seurassa. Jälkimäisessä osastossa näytti hän erään
kuningas Menelaon hoviherran osaa. Sitäkin tehdessänsä pysyi hän
alituisesti kuningattaren rinnalla, kuiskasi hänen korvaansa
kaikellaisia imartelusanoja ja osoitti hänelle noita hienoja
kohteliaisuuden temppuja, joita hienon hoviherran tietysti tulee
osoittaa korkea-sukuiselle hovinaiselle. -- Jupiterin osaa näytti
prinssi Kaarle Kustaa, Apollonin herttua Aadolf Juhana ja Aareen eli
Mars'in Kustaa Aadolf Lewenhaupt. Pait heitä, otti moni muukin sen ajan
valtiollisessa ja hovihistoriassa hyvin tuttu mies leikkijumalana,
taikka oikeammin, jonkun vanhan kreikkalaisjumalan sijaisena osaa tähän
balettiin.
Noiden kolmen onnettomuutta tuottavan kultasen omenan omistamisesta ja
kauneuden maineesta kiistelevien jumalatarten osat olivat annetut
kolmelle hovin kauneimmalle nuorelle neidelle. Ihanin ja suloisin
heistä oli Afroditen osan näyttäjätär, kauneudestaan kuuluisa Ebba
Sparre.
Ylipäällikkö Tukholmassa, Herman Fleming, oli saanut osaksensa Menelaon
osan ja hän osasi ihmetyttävällä todenmukaisuudella kuvata tämän
onnettoman kuninkaan syvää mielenliikutusta sinä hetkenä kuin hänelle
ilmoitettiin tuo uhkarohkea teko, että Troijalainen prinssi oli vienyt
mukanansa hänen ihmeen-ihanan vaimonsa. Mitä Helenan kauneuteen tulee,
niin oli nuori morsian, 20 vuotias Elvira S----hjelm aivan kuin luotu
hänen osaansa näyttämään. Epäilemättä olisi moni läsnä olevista
nuorista herroista ollut valmis rupeamaan kaksin taisteluun Paris
prinssin kanssa, jos siten olisi voinut omakseen voittaa spartalaisen
kuningattaren sinä sulo-olentona, jona hän tänä iltana esiintyi. Paris
prinssin osaa näytti ylkä, valtiokamariherra Gyllenström.
Elvira S----hjelm oli vaalea-verinen ja hänen tummansiniset silmänsä
loistivat kirkkaammin kuin timantit siinä jalokivi-koristeessa, jolla
hänen kastanjankarvaiset suortuvansa olivat kiinnitetyt hänen
kiireellensä. Mutta näiden silmäin katse oli haaveksivainen ja
surumielinen niinkuin hieno hymyilykin hänen huulillansa. Tämä astui
sitä selvemmin näkyviin kuin hän tänä iltana oli tavallista vaaleampi
ja alakuloisempi. Hänellä oli erittäin sorea ja kaunis vartalo, joka
oli keskikokoinen. Hänen olennossaan olivat suloisuus ja viattomuus
niin harvinaisesti järjestyneet, että se vaikutti suloisuuden tunnetta
niissäkin, jotka olivat hänen läheisyydessänsä, aivan niinkuin olisi
joku salainen lumousvoima lähtenyt hänestä. -- Hänen morsiuspukunsa
veti rikkautensa puolesta vertoja kuningattaren puvulle, mutta
naisellisesti hienon miellyttävän käytöksen suhteen ei löytynyt koossa
olevain joukossa ainoatakaan nuoren morsiamen vertaista.
Illan kuluessa oli kuningatar usein ja pitkään luonut silmänsä erääsen
akkunan komeroon. Siinä seisoi, punasesta sametista tehtyjen
akkunavarjostimien puoleksi peittämänä eräs nuori mies,
silminnähtävästi kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Baletti ei
ensinkään näyttänyt vetävän hänen huomiotansa puoleensa, niin
uneksivaisena ja liikkumatonna seisoi hän siinä pitkään miekkaansa
nojaten. Päättäen puvusta, johon hän on puettu, näkee heti että hän
kuuluu "siniseen rykmenttiin", tuohon mainioon rykmenttiin, jota
kutsuttiin "urhoollisista urhoollisimmaksi" ja joka rykmentti monessa
kuumassa verileikissä loistavalla tavalla oli osoittanut tämän
kunnianimen ansaitsevansa.
Nuorukaisen kummallinen hajamielisyys, joka ei soveltunut muiden
vierasten iloon, oli saanut kuningattaren uteliaisuuden hereille. Tuon
tuostakin kääntyivät hänen silmänsä akkunan komeroa kohti. Typerä
nuorukainen! -- etkö jo huomaa kuinka korkean naisen silmäysten
esineenä olet? -- Ei; -- hän seisoo yhä liikkumatonna kuin kiveen
veistetty patsas.
Kun baletti vihdoin oli päättynyt, kääntyi kuningatar de la Gardien
puoleen ja sanoi viitaten kädellänsä ajatuksiinsa vaipuneesen
nuorukaiseen: "Voitteko sanoa minulle hyvä kreivi Maunu, kuka tuo nuori
upseeri on?"
De la Gardie loi silmänsä kuningattaren osoittamaan suuntaan ja katseli
ylpeästi hymyillen hetken aikaa nuorukaista. -- "Hän kantaa sinisen
rykmentin värejä" -- vastasi hän sen jälkeen.
"Sen kyllä itsekin näen" -- säisti kuningatar malttamattomasti -- "Vaan
ettekö tunne häntä lähemmin? Mikä on hänen nimensä?"
Kreivi Maunu katsoi pitkään kuningattareen. Olisko hän, kunnian
korkeimmille kukkuloille kiivennyt mies, jota valtakunnan mahtavatkin
kumarsivat, tuttu nuorten upseerien kanssa! Arvokkaasti kohotti tämä
ylön varhain saavutetun mahtavuuden pilaama onnen helmalapsi
olkapäitään vastatessaan: "En tunne tuota nuorta herraa enkä tiedä
milloinkaan ennen häntä nähneeni. -- Sen vaan voin hänen ulkonäöstänsä
päättää, että hän Saksan maalle on jättänyt rakkaan morsiamensa, jota
hän kai nyt ikävöiden ajattelee!"
Huomattuansa, ett'ei tämä hänen leikkipuheensa ensinkään ollut
Kristiinalle mieliksi, lisäsi hän: "Kuitenkin jos Teidän Majesteettinne
haluaa lähempiä tietoja tuosta nuoresta upseerista, niin otan muutaman
hetken kuluessa toimittaakseni kaikki ne tiedot hänestä, joita
milloinkaan voitte toivoa."
"Tehkää siten, kreivi! -- sanoi Kristiina -- En tahdo kieltää, että
tuon nuorukaisen kummallinen hajamielisyys on vetänyt huomiotani
puoleensa. Olen pitkän ajan katsellut häntä, mutta en ole nähnyt hänen
ainoatakaan jäsentänsä liikahduttavan. Tahtoisin saada selon siitä,
mikä lienee syy tuohon hänen syvään miettiväisyyteensä."
Kun kreivi Maunu juuri oli lähtemäisillänsä tiedustelumatkalle,
lähestyi kenraali Paikull kuningatarta ja häntä.
"Te tulette kuin kutsuttuna, herra kenraali!" -- huudahti Kristiina.
"Soisiko onneni todellakin minun voivani olla Teidän Majesteetillenne
joksikuksi palvelukseksi?" kysyi kenraali Paikull.
"Voitte kuin voittekin! Te tunnette meidän armeijamme ja siinä
palvelevat upseerit paremmin kuin kreivi Maunu; -- arvattavasti voitte
sanoa minulle tuonkin upseerin nimen, joka seisoo tuolla akkunan
komerossa? Tästäpä asiasta juuri onkin kysymys." --
"Teidän Majesteettinne! -- vastasi kenraali Paikull -- Harvat lienevät
ne soturit teidän kunniarikkaassa armeijassanne, jotka eivät osaisi
mainita hänen nimeänsä. Sillä vaikka hän vielä on nuorukainen -- 24
vuoden vanha, ellei muistoni minua petä -- niin on hän jo saavuttanut
sellaisen maineen urhoollisuudestaan ja sotilaskunnostaan, että
vanhempikin mies, kuin hän, saattaisi siihen olla tyyväinen. Hänen
nimensä on Stålsköld. --
"Stålsköld -- toisti kuningatar -- Minä en muista sellaista nimeä
Ruotsin aatelisten sukunimien joukossa."
"Aivan luonnollistahan se on, sillä tämän suvun nimi ei vielä olekkaan
kirjoitettu ritarihuoneen kirjoihin. Kuitenkin on varma, että Teidän
Majesteettinne isä, korkeasti autuas kuningas Kustaa Aadolf, Lech
virran yli päästyämme koroitti silloisen everstiluutnantin
suomalaisessa ratsuväessä Stål'in ja hänen jälkeisensä aatelis-arvoon
nimellä Stålsköld, palkinnoksi hänen tässä taistelussa niinkuin
useammissa edellisissäkin osoittamasta urhoollisuudestaan.
"Suku siis on Suomesta kotoisin? kysyi Kristiina.
"Sieltä, Teidän Majesteettinne!"
"Onko tämä nuori upseeri sen everstiluutnantin poika, josta puhuitte?"
"Kyllä hän on hänen poikansa -- vastasi kenraali Paikull ja lisäsi: --
Hänen isänsä, joka kieltämättä oli pelottomimpia sankareitamme, kaatui
tuossa meidän aseillemme niin onnettomassa Nördlingen'in tappelussa
enkä minä usko, että hän jättikään jälkeensä muita lapsia kuin tämän
pojan, joka vuorostaan on kuulunut armeijaamme 14 ikävuodestansa asti.
Ensi alussa palveli hän samassa rykmentissä kuin isänsäkin, mutta
muutettiin sittemmin sankarimaineen saatuansa kapteenina 'siniseen
rykmenttiin,' johon hän tätä nykyä kuuluu."
Kristiina oli nuori, hänen povessansa tykytti, vaikk'ei hän itse
tahtonut myöntää sitä, _naisen_ sydän, -- näin lämpöiset kiitoslauseet
niin vanhalta ja arvokkaalta sotilaalta vaikuttivat hänen sydämessänsä
mielihyvää nuorta kapteenia kohtaan. Mutta hän salasi tämän tunteensa
-- Kristiina kuningatar olikin teeskentelemis-taidossa täydellinen
mestari -- ja oli välinpitämätön olevinansa.
Armollisimmalla hymyllä kiitettyänsä vanhaa kenraalia hänen antamista
tiedoistaan riensi hän taas de la Gardie'n käsivarteen nojaten
tanssiin.
Mutta ei aikaakaan kuin hän kääntyi isännän, kenraali S----hjelmin
puoleen, vakuutettuna siitä, että hän häneltä saisi lähempiä tietoja
tuosta kummallisesta häävieraasta, joka yhä edelleen seisoi uneksivassa
asemassaan.
"Tuo nuori kapteeni lienee teidän sukulaisianne, koska hän on tullut
Tukholmaan teidän tyttärenne häihin, vaikka hänen rykmenttinsä on
Pommerissa?" -- kysyi hän.
"Sukua ei hän ole, mutta kyllä hän minun tahdostani on tehnyt tämän
matkan." --
"Teillä siis kuitenkin oli joku erityinen syy, jonka tähden tahdoitte,
että hänen piti oleman läsnä tässä juhlallisessa tilaisuudessa?" --
"Olipa kyllä. Asian laita on sellainen, että saatan tuota nuorukaista
kutsua ottopojakseni. Sota on lahjoittanut minulle tämän kasvatin.
Mutta en tohdi enkä tahdo väsyttää Teidän Majesteettinne
pitkämielisyyttä kertomalla niitä tapauksia, joidenka johdosta tulin
hänen kasvatus-isäksensä."
"Älkää sellaista peljätkö, herra kenraali! Päin vastoin suon
mielelläni, että minulle kerrotaan tuosta Ruotsin kansalle niin suurta
mainetta tuottavasta sodasta!" -- vakuutti kuningatar, jonka
uteliaisuus yhä oli kiihtymässä.
"Teidän Majesteettinne tuntee ja tietää, että yksinomaisesti olen
soturi. Sellaisena en ole ehtinyt puhetaitoa oppimaan enkä ensinkään
osaa korulauseita käyttää. Syystä siis pelkään, että kertomukseni
tulisi kaikin puolin niin onnistumattomaksi, ettei se täyttäisi Teidän
Majesteettinne pienimpiäkään vaatimuksia."
"Olkaa huoletta siitä asiasta, kenraali! Minä rakastan sotilaan
korutonta puhetta" -- sanoi kuningatar. -- Hyvällä omalla tunnolla
voimme vakuuttaa, ett'ei tässä hänen viimeisessä lauseessansa ollut
totuuden alkuakaan. Korkeasti oppinut Kristiina, jonka lempihuvituksena
oli päivät pitkät keskustella viisaus- ja sielutieteen vaikeimmin
ymmärrettävistä asioista sen aikakauden oppineimpien miesten kanssa, ei
suinkaan rakastanut korutonta puhetta, vaan piti sitä raakamielisyyden
ja tyhmyyden tunnusmerkkinä.
Kenraali ei kuitenkaan kauemmin estellyt, vaan alkoi kertoa: "Kun me
Teidän Majesteettinne suuren isävainajan johdolla matkustimme ottamaan
Franken nimistä maakuntaa haltuumme, täytyi meidän sitä ennen
valloittaa Würzburg'in kaupunki. Tämä valloitus maksoi meille paljon
vaivaa ja paljon kuolleita. Itse kaupunki tosin ei tehnyt mainittavaa
vastarintaa, mutta sen vahva linna sitä ankarampaa. Kun ensikerran
ryntäsimme sitä vastaan, heitettiin me suurella miestappiolla
takaisin. Uusi rynnäkkö oli tehtävä ja tehtiinkin paremmalla
menestyksellä, sillä linna joutui meidän haltuumme, vaikka kyllä
kalliista verihinnasta. Tässä tilaisuudessa, rynnäkölle käydessämme
jouduin innossani liiaksi kauas meidän sotarinnastamme. Äkkiarvaamatta
huomasin itseni viiden vihollisen piirittämäksi. Kasvomuodoltaan oikein
pedon kaltaisia olivat nuo julmurit, joidenka kanssa minun nyt oli
tekeminen. Pukimistaan ja aseistaan tunsin heidät Kroaateiksi. Hyvien
pistoolieni avulla pääsin kahdesta päällekarkaajastani vapaaksi, mutta
kolmas oli jo antanut minulle iskun päähäni ja neljäs valmistihe
keihäällään lävistämään rintani puhki, kuin auttajani äkkiarvaamatta
saapui. Niinkuin noitumalla lensi kroaatin keihäs pirstaleina ilmaan,
pistoolin laukaus pamahti ja hän kaatui selällensä maahan rinta
lävistettynä. Jälkeenjääneet kroaatit heittivät nyt pelästyneinä
aseensa maahan ja rukoilivat armoa, joka myöskin heille suotiin. Kaikki
tämä tapahtui lyhyemmällä ajalla, kuin sitä kertoessa on kulunut. Kun
saadusta iskusta olin melkein tykkänään pyörryksissä ja kun veri
haavasta päälle päätteeksi virtana valui alas pitkin kasvojani, en
voinut heti tuntea pelastajaani, suomalaista kapteenia Stål'ia,
sotilasta, jonka ruumis oli yhtä voimakas kuin mieli urhoollinen ja
peloton. -- Mutta nuo tuollaiset veriset kuvaukset sodasta eivät ole
Teidän Majesteettinne korvia varten!"
"Ajatelkaa toki, herra kenraali, että minä olen Kustaa Aadolf'in tytär!
Pitäisikö minun siis säikähtyä kertomuksista; koskisivatpa ne vaikka
kuinka ankaria verilöylyjä?" sanoi Kristiina hymyillen.
Kun sankarikuninkaan tytär mainitsi isänsä nimen, kumarsi kenraali
S----hjelm päänsä syvään kunnioituksesta ja kuningattaren herjettyä
puhumasta, jatkoi hän kertomustansa: "Sittekuin minun haavani oli
parantunut, tapasin sodan kuluessa henkeni pelastajan usein, mutta en
milloinkaan päässyt tilaisuuteen vähimmälläkään työllä osoittamaan
kiitollisuuttani häntä kohtaan, vaikka kyllä etsein sellaista
tilaisuutta. Koitti niin Syyskuun 7 päivä kolmekymmentä ja neljä,
jälkimäinen noista molemmista onnettomista päivistä Nördlingen'in
luona. Samoin kuin edellisenä päivänä seisoi entinen kapteeni Stål,
samoin everstiluutnantti ja aatelissäätyyn koroitettu nimellä
Stålsköld, väkinensä armeijan oikealla siivellä niinkuin minäkin.
Meille oli annettu käsky vastaan-ottaa ja pidättää Hispanialaisia,
jotka tiheissä riveissä hyökkäsivät meitä vastaan. He eivät olleet
ottaneet osaa edellisen päivän taisteluun, tulivat siis
heikkonemattomilla voimilla ja olivat sitä paitsi monilukuisemmat kuin
me. Ensin alussa torjuimme heidän hyökkäyksensä menestyksellä, mutta
lopuksi täytyi meidän vetäytyä takaisin ylivoiman pakoittamina. Silloin
näin mainitun Stålsköld'in, miehuullisesti taistellen, kaatuvan maahan.
Heti riensin tarjoomaan hänelle apuani, mutta hän ei ottanut
tarjoomustani vastaan, vaan sanoi: 'Kiitän teitä, mutta te ette taida
tehdä mitään hyväkseni. Minä tunnen, että olen saanut osani.' --
'Tahdon viedä teidät pois taistelusta' -- väitin minä. -- 'Siitä ei
olisi kenellekään hyötyä, mutta teille se vahinko, että joutuisitte
vangiksi taikka surman omaksi; minulla ei ole monta hetkeä jäljellä
enää,' vastasi hän ja painoi kätensä sydäntänsä vastaan, josta verensä
kirkkaana suihkeena uhkui esiin. Hetken kuluttua lisäsi hän heikolla
äänellä: 'Kuitenkin ... nyt muistan... Te voitte todellakin tehdä
minulle äärettömän kalliin hyvän työn, jos vaan tahdotte sen tehdä.' --
Minä kiiruhdin vakuuttamaan hänelle, että olin altis mihinkä uhraukseen
hyvänsä, jos vaan siten vähimmälläkään tavalla voisin suorittaa sitä
kiitollisuuden velkaa, joka tähän saakka oli suorittamatta jäänyt.
Tämän kuultuansa lausui hän hiljaan: 'Minulta jää vaimo ja ainoa
poikani köyhyyteen. Pitäkää huolta siitä, että viimemainittu tulee
isänmaallensa joksikuksi hyödyksi, ett'ei hän kasvatuksen ja isällisen
johtajan puutteessa pilaannu.' Hän hohotti kätensä minulle. Kun siihen
tartuin, oli se kylmä, hengen kipinä oli sammunut hänessä. Tämän ohessa
olivat Hispanialaiset samonneet aivan lähelle, jotta virkku ratsuni
töin tuskin sai minut pelastetuksi surman suusta."
"Sellainen taistelutantereella kuolevalle sotatoverille annettu lupaus
on, jos muuten joku lupaus, pyhänä pidettävä!"
"Siinä asiassa olen aivan samaa mieltä kuin Teidän Majesteettinne! Myös
teinkin sydämessäni pyhän valan vainajan viimeistä tahtoa tunnollisesti
täyttääkseni. Ensi tilaisuuden sattuessa annoin kuulustella äitiä ja
poikaa. He elivät todellakin köyhyydessä, sillä niitä kahta taloa,
jotka korkeasti autuas kuningas Kustaa Aadolf oli luvannut
everstiluutnantti Stålsköld'ille, eivät he olleet saaneet."
Kuningattaren kasvot synkistyivät.
"Tämä on sangen ikävä asia, että yksi isävainajani antama lupaus näin
kauan on jäänyt lunastamatta ja minäkin olisin suonut varhemmin saavani
tiedon siitä!" -- sanoi hän.
"Teidän Majesteettinne! Minä tein kerran holhojahallitukselle
kirjallisen muistutuksen tästä asiasta, mutta kun se sittekin joutui
unhotuksiin, en katsonut soveliaaksi sittemmin puuhata siitä sen
enemmän, vaan päätin jättää sen siksi kunnes kasvattini itse pitäisi
siitä huolta. Minä olenkin kehoittanut häntä anomuskirjan kautta
valvomaan oikeuksiansa Teidän Majesteettinne luona, mutta hän ei ole
suostunut siihen."
"Minulla on oleva kunnian asiana, että tämä tietämättömyyteni tähden
tähän asti laiminlyöty kysymys mitä kiireimmiten tulee oikeuden
mukaisella tavalla ratkaistuksi, etenkin koska olen kuullut
kerrottavan, että tämä poika sotilastoimessaan on osoittanut milt'ei
yhtä suurta kuntoa kuin isänsäkin aikanansa."
Kenraali myönsi, ett'ei hänen kasvattinsa ollut aivan ansaitsematon
siitä kiitoksesta, jolla hänestä oli puhuttu kuningattarelle.
"Lapsuudessa jo ilmaantui hänessä erittäin rikkaita luonnon lahjoja ja
tavaton opinhalu -- lisäsi hän -- Yöt päivät istui hän kirjan ääressä.
Hänen terveytensä tähden täytyi meidän kovittamalla estää häntä
lukemasta. Mutta yhtä innokas kuin hänen opinhimonsa, oli hänen isiltä
peritty rakkautensa sotilas-elämään. Odottamalla odotti hän sitä
päivää, jolloin hän olisi varttunut niin vahvaksi, että jaksaisi kantaa
aseita. Eikä hänen tarvinnutkaan aivan kauan odottaa: neljäntoista
vuotiaana tuli hän armeijaan. -- Minulla on aina ollut hänestä iloa
eikä milloinkaan mielipahaa."
Leikillisesti hymyillen säisti tähän kuningatar: "Sitä en ensinkään
epäile että teillä, hyvä kenraalini, on ollut hänestä iloa, mutta hän
itse näyttää olevan sitä hyvää lahjaa kokonaan vailla!"
"Tuollainen alakuloisuus, jonka olen havainnut hänessä hänen
Tukholmassa ollessansa, ei oikeastaan kuulu hänen luonteesensa. Minä
pahoin pelkään, että joku salainen huoli raskauttaa hänen mieltänsä" --
vastasi kenraali.
Kristiina pyysi, että kenraali käskisi kapteeni Stålsköld'in nyt heti
hänen puheillensa.
Kun kenraali ilmoitti tämän käskyn kasvatillensa, joutui tämä kovin
hämille. Kaikkia sodan kovuuksia kestäneen, mutta hoviolojen temppuihin
ihan tottumattoman nuorukaisen mielestä oli kuningatarta puhutteleminen
hyvin vaikea toimi, milt'ei vaikein kaikista tehtävistä koko mailmassa.
Olihan tuo kuningatar päällepäätteeksi sen sankarikuninkaan tytär,
jonka muistoa hän jumaloitsi! Ei, sellaiseen toimeen ei hän uskalla
antautua! -- Vaan mitäpäs tehdä? Täytyihän kai mennä! Odottihan tuo
korkea nainen häntä. Kooten kaiken mielipontevuutensa astui hän
kuninkaallisen hallitsijansa luo, mutta keveämmällä mielellä ja
keveimmillä askeleilla olisi hän komppaniansa etunenässä käynyt
rynnäkköön vahvinta linnoitusta vastaan.
Kristiina katseli mielihyvällä nuorta pulskeaa sotilasta, jonka
kauniissa kasvoissa kuvautui urhous ja miehuullinen päättäväisyys.
"Vieläkö teidän äitinne on elossa, kapteeni Stålsköld?" -- kysyi hän,
saadaksensa keskustelun alkuun.
"Vielä on" -- kuului lyhyt vastaus, mutta miehellä, joka pelkäämättä
oli katsellut verenhimoisia Kroaatteja ja Walloneja kasvoista
kasvoihin, ei nyt ollut tarpeeksi rohkeutta nostamaan silmiänsä
lattiasta.
Näytti siltä kuin ei kuningatar ensinkään olisi paheksinut tätä
kainoutta; se kai pikemmin miellytti hänen naisellista itserakkauttaan.
"Sepä oli hauska kuulla! -- sanoi hän samalla ystävällisellä äänellä --
sitte pääsen tilaisuuteen suorittamaan velkani hänelle. Jo kauan
olettekin tätä suorittamista saaneet odottaa; minä sanon te, sillä
teitäkin tämä velka koskee, kapteeni Stålsköld." --
"Teidän Majesteettinne nyt puhumasta velasta en tunne enkä tiedä niin
mitään" -- vastasi kapteeni, kuningattaren sanojen tarkoitusta
ymmärtämättä.
"Kuinka? Ettekö ole kuullut puhuttavan siitä lupauksesta, jonka
isävainajani antoi teidän isällenne?" --
"Kyllä siitä joskus on minulle kerrottu" -- sanoi kapteeni.
"Niin arvoisat miehet ovat todistaneet tämän lupauksen
todenperäisyyden, ett'ei siitä ole vähintäkään epäilemistä. Ne kaksi
taloa kuuluvat teille, mutta koska olette saaneet odottaa niitä näin
kauan, niin kohtuus ja oikeus vaativat, että tuohon isäni määräämään
läänitykseen omalta puoleltani lisään neljä saman-arvoista taloa."
"Teidän Majesteettinne; -- minä en ole ansainnut sellaista armoa!" --
änkkäsi kapteeni vastaukseksi, enemmän tyhmistyneenä kuin iloisena
saadusta lahjasta.
"Te ette mitään ole saanut lahjaksi, kapteeni Stålsköld, vaan omanne
olette nyt saaneet omaksenne. Tietänette sen, että raha ja kaikki mikä
on rahan arvosta vuosien kuluessa kasvaa prosenttia? Sen verran
talousoppia tulee nuoren sotilaankin tuntea!" -- säisti kuningatar
iloisesti nauraen.
Samassa joukko hovin hienoimpia herroja lähestyi kuningatarta. He
katsoivat kummastuksella ja vastenmielisesti tuota heille ihan
tuntematonta kapteenia. Silminnähtävästi se pisti heitä vihaksi, että
heidän korkea hallitsijattarensa niin pitkän ajan oli suonut hänen
puhua kanssansa. Ei kenenkään ihmisen mieli ole kateudelle niin altis
kuin hovimiehen.
"Lopullinen käskyni -- näin jatkoi Kristiina puhettansa -- nuorelle
soturille -- on se, että toishuomenna kello 6 e.pp. tulette linnaan
ottamaan vahvistuskirjat puheena oleviin taloihin." -- Tämän
sanottuansa nyykähytti hän ystävällisesti päätänsä merkiksi siitä,
ettei hänellä tällä kertaa ollut sen enemmän sanomista hänelle. Syvästi
kumarrettuaan nuorelle hallitsijattarelle vetäytyi kapteeni syrjään.
Vielä mennessäänkin seurasi Kristiina häntä katseellaan. Kun hän sitte
kääntyi häärivien hoviherrojen puoleen, vetäytyivät hänen huulensa
eriskummalliseen hymyyn. Mistä syystä hän näin hymyili? Vertailiko hän
nuorta rehevää sotilasta hoviherroihinsa? Jos hän sen teki, niin on
varma, ett'ei tämä vertailu päättynyt viime mainittujen eduksi.
Kuitenkin unhotti hän pian kaikki vertailut, iloisten sävelten soidessa
hehkuvalla nuoruuden innolla ottaen osaa tanssiin. Tanssia kesti
lähemmän kello 3:een, jolloin häävieraat vetäytyivät palatsin
vasemmassa siivessä löytyviin huoneisin, joissa herkullinen hääateria
oli valmistettu heille.
Kapteeni Stålsköld yksin jäi suureen juhlasaliin. Puhuttuansa
kuningattaren kanssa meni hän takaisin entiselle paikallensa akkunan
komeroon, jossa hän itse erityistä huomiota nostamatta tarkasti saattoi
seurata kaikkia tapahtumia salissa. Kapteeni ei kuitenkaan käyttänyt
hyväksensä tätä asemansa etuisuutta. Sen sijaan rupesi hän ajattelemaan
syytä kuningattaren erinomaiseen ystävällisyyteen häntä kohtaan, sillä
hän hyvin tajusi että Kristiina vähemmälläkin anteliaisuudella olisi
voinut rehellisesti lunastaa Kustaa Aadolf'in hänen isällensä antaman
lupauksen ja, niin vähän hovimiestä kuin hänessä olikin, oli hän
ottanut havaitaksensa, että kuningattaren hänelle antama käskykin tulla
linnaan oli lausuttu erinomattain herttaisella äänellä; sitä
kummastuttavampi seikka, kun hän oli puhunut hoviherrojensa kuullen.
Mutta kun kapteenin ajatukset tätä miettiessä aina palasivat takaisin
samaan kohtaan, hänen omaan mitättömyyteensä, niin päätti hän vihdoin
tykkänään poistaa tämän asian mielestänsä. Sen jälkeen katseli hän
salinsa häärivää joukkoa ja hänen silmäyksensä harhailivat sinne tänne
siksi, että tapasivat morsiamen, jonka ihanaan kuvaan ne sanomattomalla
surulla takertuivat pitkäksi ajaksi. Helposti saattoi hän huomata, että
Elviran kasvoissa kuvautui suru ja tuska sekä että hän, vaikka huonolla
menestyksellä, koki salata alakuloisuuttansa teeskennellyllä hymyllä.
Jumala tietää mitä nuori sotilas morsianta katsellessansa ajatteli,
varma on, että hän uudestaan joutui entiseen uneksivaan mielentilaansa.
Niin muodoin ei hän ollut huomannutkaan, että vieraat toinen toisensa
perästä olivat menneet pois juhla-salista.
Vasta kuin eräs palvelija kiireellisillä askeleilla, iloisesti
hyräillen astui saliin, heräsi kapteeni unelmistansa, Palvelija
säikähtyi huomattuansa ett'ei hän, niinkuin hän oli luullut, ollutkaan
yksin salissa. Hän tirkisteli pitkään akkunan komeroon. Saatuansa
selville, kuka siellä seisoja oli, sanoi hän: "Ettekö ai'o käydä
atrioitsemaan herra kapteeni?"
"Tietysti ai'on" -- vastasi kapteeni Stålsköld ja läksi käymään samaan
suuntaan, jonne muut vieraat ennen häntä olivat menneet.