"Kävitkö kirkossa tänään, Jakobsson?"
"Kyllä kävin isossa kirkossa, Pertti Månsson. Sinunkin olisi pitänyt
tuleman kuuntelemaan Fors'in herra Kristofferia! Hänen vertaistansa
pappia ei ole milloinkaan löytynyt Sörmlannin maakunnan rajojen toissa
puolla!"
"Entäs meidän Emporagrius? Mitäpä tuumailet hänestä? Luulisin toki että
hänessäkin on miestä pähkinöitä naksahuttamaan! Peijakas, millainen
ääni hänellä on!... ja entäs sanat sitte, jotka hänen suustansa virtana
valuvat!"
"No no Pertti Månsson ... ei mitään moitteen muotoista hänestäkään ole
sanottavaa, eipä suinkaan! Kyllä hän laulaa nokkansa mukaan, hänkin ...
ja tunnustaa täytyy, ett'ei hänen nokkansa olekkaan mikään kehno nokka
... mutta Kristoffer herra on kuitenkin kaikista Jumalan sanan
julistajista etevin, sen vakuutan kautta isäni autuuden! Hän sulkee
puheesensa niin paljon ruutia, että sillä voisi räjähyttää ilmaan
kaikki valtakunnan neuvokset ja muut ylimykset!"
"Aivan niin Jakobsson ... enhän sitä kiellä. Olenkin kuullut hoettavan
yhtä ja toista hänen täänpäiväisestä saarnastansa. Hän lienee oikein
kelpo lailla löylähyttänyt saunan kiuasta?"
"Tekipä niin, siitä voit olla vakuutettu! Kuningatar oli itse kirkossa
ja sai, kuten sanotaan, totuuden suorastaan vasten naamaansa. Että se
pippurilta maistui, sen saattoi ken hyvänsä nähdä, joka otti
huomatakseen, kuinka pahasti hän väänteli suutansa ja kasvojansa.
Esipuhe oli Mattheuksen viidennestätoista --"
"Kenties muistatkin kaikki tyyni?"
"En juuri sanasta sanaan, mutta tarkoitus oli se, ettei sovi ottaa
leipää lapsilta koirille heitettäväksi. -- Ymmärrätkö pistopuhetta?"
"Luulen ymmärtäväni. Lapsilla hän tarkoittaa vapaasukuisia."
"Aivan niin, Pertti Månsson; tuon sanoi Kristoffer herra milt'ei ihan
suoraan. Mutta me kaikki aatelittomat olemme koiria, joille
kuningattaren ei sovi heittää leivän muruakaan! Sitä hän ei -- Jumala
sen hänelle kostakoon -- ole tehnytkään! Kristoffer herra kutsui hänen
tuomiolle Jumalan tuomioistuimen eteen ja toden totta on, että
kuningattaren lienee vaikea päästä sisälle taivaan porttiloista, ell'ei
vanha ukko Pietari ota hämmästyäkseen ranskalaisista korupuheista! O
diabl' -- niinkuin kreivin palvelijoilla on tapana huutaa -- me ja
valtakunta ovat hukkaan menemäisillänsä!"
"Hiljaa Jakobsson!... Tuollaisesta puheesta saattaisivat asettaa sinun
korkeaan kunnia-asemaan Norrmalm'illa!" [Norrmalm on eräs paikka
Tukholmassa, jossa ennen aikaan hirtettiin kuolemaan tuomituita.]
Miesten keskustelu päättyi tähän syystä, että heitä vastaan tulla
tulvaili joukko kerjäläisiä, kasvoiltaan kalpeita, rääsyihin puetuita
ihmisiä, jotka haikeasti valittavalla äänellä anoivat heiltä almua, ja
vaikka äyrinki arvoista. Kerjäläisten oli sekä nälkä että myös vilu,
sillä nyt oltiin syyskuussa ja ilta oli kolkko ja kylmä, synkillä
pilvillä peitetyltä syys-taivaalta tipahteli tuon tuostakin raskaita
sadepisaroita. -- Luultavasti olivatkin meidän molemmat matkustajamme
siitä syystä nostaneet ylös takkinsa kaulukset, jotta heidän kasvonsa
olivat puoleksi peitossa, ja muutenkin suurella huolella kääriytyneet
lyhykäisiin nuttuihinsa. Nyt oli heidän pysähtyminen, sillä
kerjäläisjoukko sulki heiltä tien. Tukholman kaupungissa ei siihen
aikaan -- tämä tapahtui vuonna 1650 -- yleisesti löytynyt leveitä
katuja; tämä katu, jota myöten Jakobsson ja Månsson kulkivat
tullaksensa Norrbro nimiselle sillalle oli mitä kapeimpia.
Kerjäläiset huusivat vaikeroiden: "Antakaa meille Vapahtajamme
armahtavaisuuden tähden roponen! Meillä ei ole mitään syötävää!"
taikka: "Ell'ei joku kristillinen ihminen meitä armahda, niin kuolemme
nälkään!" j.n.e. Siinä sai kuulla monellaista ääntä, ääntä haikeata,
sydäntä särkevää. Siinä puhuttiin sekä ruotsin että suomen kieltä ja
näitä molempia kieliä monilla monituisilla eri murteilla. Eri
suunnilta, eri maakunnista olivat nämät onnettomat tulleet
pääkaupunkiin.
Tuo oli kova vuosi, tuo vuosi 1650. Sama surullinen maine on sen
edelläkäviälläkin, vuodella 1649. Nälän tuska oli sangen suuri
kaikkialla Ruotsin valtakunnan pohjoisimmissa maakunnissa, suurin
silloin, niinkuin tavallisesti ainakin, Suomessa. Vaikka meidän maassa
pettua ahkerasti ja säästämättä sekoitettiin Jumalan niukalla mitalla
antaman viljan sekaan, ei leipää kuitenkaan riittänyt, vaan suuren osan
maan asukkaista oli muuttaminen maasta pois. Muutamat lähtivät
Venäjälle; mutta suurin osa heistä pyrki Ruotsin maalle, jossa heidän
toiveensa päästä parempien päivien perille kyllä surullisella tavalla
pettyi.
Mutta palatkaamme Jakobsson'in, Månsson'in ja kerjäläisten luo.
"Me emme taida auttaa teitä -- sanoi ensin mainittu. -- Mutta käykäätte
linnaan pyytämään kuningattarelta apua! -- Hänellä on yltäkylläisesti
tämän mailman tavaraa, hänelle on helppo asia määrätä teille riittäviä
eläke- ja muona-varoja."
"Meiltä on pääsy linnaan kielletty. Me emme saata pyrkiä kuningattaren
puheille" -- valitti joku joukosta.
"Niin menkäätte vanhan valtiokanslerin luo! -- väitti Jakobsson --
Taikka valtakunnan rahavaraston hoitajan luo! Heidän toki pitää voida
jakaa teille jonkun pienen osueen niistä runsaista veroista, joita me
vuosittain olemme valtiolle maksaneet ja ovathan ne miljonat heidän
talletettavinansa, jotka Ruotsi voitti viime rauhassa. Minä rohkenen
arvella että niitä pitäisi käytettämän kansan hyväksi."
"Nuo korkeat herrat eivät pidä meistä vähintäkään huolta eivätkä salli
että lähestymme heitä! -- intti eräs vanha harmaapää ukko, joka
vavisten vilusta ja vanhuudesta seisoi sauvaansa nojaten.
"Siinäpä se nyt onkin -- huudahti Jakobsson kiljaisemalla -- He eivät
pidä teistä vähintäkään huolta -- eivätkä salli teidän lähestyä heitä!
Tämäpä juuri on pääpuntti asiassa! Päälle päätteeksi ovat nämät korkeat
herrat ynnä kuningatar tuhlanneet kaikki kruunun omistamat rahavarat,
jott'ei heillä nyt ole mitä antaa, jos antaa tahtoisivatkin -- siinä on
asian pirullinen kohta ja puoli! Mutta keventäkööt nyt _omia_ raskaita
rahapussejansa niinkuin tähän asti ovat keventäneet kruunun!"
"Sinä puhut liian rohkeasti!" -- kuiskasi Pertti Månsson varoittaen
kumppaninsa korvaan.
Matalammalla äänellä vastasi Jakobsson: Ole huoletta! Minä olen kuullut
itse Niilo Niilonpojan puhuvan rohkeammin, paljonki rohkeammin!"
"Toki olit vähällä joutua pulaan maaliskuun leikissä. Oletko jo
unhottanut..."
"Empä niinkään, onhan minulla hyvä muisti --" keskeytti Jakobsson. Sen
jälkeen otti hän rahakukkaron taskustansa ja puhui taas korkealla
äänellä, jaellen joitakuita hopearahoja kerjäläisille: "Minä en ole
rikas, pikemmin köyhä. Kuitenkin annan vähistä varoistani niin paljon
kuin niistä riittää. Mutta rehellinen kansalainen minä olen ja tiedän,
että tekin olette samoin. Sen tähden pyydän teitä rukoilemaan Jumalaa,
että Hän lievittäisi kansan tuskaa ja armossansa kukistaisi valtakunnan
tuiki kehnon ja kelvottoman hallituksen, antaen meille toisen paremman!
-- Voi toki, kuinka hävyttömästi kuningatar itse ja ne miehet jotka
tätä nykyä pitävät valtakunnan hallituksen ohjia, pilkkaavat ja
parjaavat meitä heidän köyhiä alammaisiansa! Hovipiireissä väitetään
julkisesti, että Ruotsissa löytyy kahta lajia ihmisiä: vapaasukuisia
eli aatelisia ja roistolaisia. Kuulkaapas, hyvät ystävät: he kutsuvat
meitä aatelittomia roistolaisiksi! Mutta se kuitenkin on h----tin
valhe, että me roistolaisia olisimme!"
Kerjäläiset katsoivat hämmästyneinä puhujaan ja väistyivät syrjään, kun
hän, painettuansa hattunsa syvemmälle silmille, alkoi astua eteenpäin.
Pertti Månsson seurasi häntä. Hänkin oli saanut käsille kukkaronsa ja
antoi sivumennessään rahoja kerjäläisille.
Ääneti jatkoivat tuttavamme matkaansa Norrbro nimiselle sillalle.
Ehdittyänsä sille kuulivat he etäällä meluavaa ääntä.
"Mitäpä tuo melu merkinnee?" -- sanoi Pertti Månsson vähän pelästyneenä
ja pysähtyi tarkemmin kuuntelemaan.
"Eteenpäin mars, pelkuri! Eihän meillä ole aikaa jäämään kaikenmoista
mehiläisten meteliä kuuntelemaan!" -- lausui Jakobsson harmistuneena.
"Voitko arvata, mistä syystä tuolla noin melutaan?" -- kysyi Pertti
Månsson lähtien astumaan eteenpäin.
"Paljasta joutavaa, mutta voipa siitä syntyä muutakin kuin ainoastansa
joutavaa." --
"Selitä selvemmin! Tiedäthän vanhastansa, ettei minussa ole
arvoituksien selittäjää."
"Kuuleppas siis... Eräs ylimys viettää häitänsä ja jotta nyt kaikki
olisi niinkuin oleman pitää, niin täytyy 'roistoväenkin' saada osansa.
Aivan paikallaanhan on tuo ... on! Eikä muutaman oluttynnyrin ja
viinakannun hinta paljon paina sen miehen kukkarossa, jolle kuningatar
naimalahjaksi antaa 56 tilaa Suomessa! Kuule, kuule kuinka 'roistoväki'
kirkuu: se nyt kiittää kestityksestä. Mutta kyllä nuo oivalliset
viinatorvet minun toimestani vielä tänä iltana soittavat toista
nuottia!"
"Merkillistä ettet sinä milloinkaan taida puhua aatelismiehistä
katkeruudetta ja mielikarvaudetta --"
"Siitä suu puhuu mistä sydän on täynnä" -- sanoi Jakobsson pudistellen
nyrkkiänsä.
"Mutta pitäähän moni heistä meidän puoltamme. Skytte esimerkiksi."
"Ei ole koiraa karvoihin katsomista -- sanoo vanha sananlasku. P----le
piilee hänessä niinkuin toisissakin, vaikk'ei sen pukinjalka tätä nykyä
ole näkyvissä," säisti Jakobsson.
"Hm -- sinun kanssas ei pidä kiistellä vapaasukuisista. -- Kuka heistä
tänäpänä viettää häitään?"
"Kuka? Kuningattaren lemmikki, paroni Gyllenström, jonka kuningatar
nykyisin on korottanut _valtion kamariherraksi_. Valtion kamariherra!
Onko tässä syntisessä mailmassa milloinkaan ennen kuultu sellaista
arvonimeä! Mutta erinomattain onnistunut se on ja sen keksijä, armas
kuningattaremme, on pidettävä täydellisenä nerona. Valtion kamariherra!
Ha! ha! ha!" -- Jakobsson nauroi täyttä kurkkua.
"Hiljaa kaikin mokomin!" -- varoitti Pertti Månsson -- "Sinähän naurat
niin kovasti että katu allamme tärisee. Tuollaista valtiollista naurua
kamariherroista pitää välttää." --
"Valtiollista naurua kamariherroista! voithan sinä, veikkoni Pertti,
kekseliäisyydessä vetää vertoja itse kuningattarelle! Valtiollista
naurua kamariherroista! Kautta sieluni, eihän se ole huono lauseparsi!"
-- Jakobsson purskahti entistä makeampaan nauruun.
Pertti Månsson katseli levottomasti ympärillensä. Toverinsa nauruhimon
ohitse mentyä lausui hän: "Nauruasi hauskempi olisi kuunnella
kertomusta tulevasta parikunnasta. Ken on morsian?"
"Merkillistä, ett'et sinä ole kuullut puhuttavan asiasta, josta
kuitenkin koko Tukholma tätä nykyä puhuu! Morsiamena on Elvira
S----hjelm, tuon kuuluisan kenraalin tytär." --
"Vai hänkö! Minä olen nähnyt hänen kerran taikka kaksi kirkossa; hän on
ihmetyttävän kaunis, milt'ei yhtä kaunis kuin Ebba Sparre." --
"Rikkaimpana kaikista tämän kaupungin nuorista naisista hän kumminkin
on pidettävä, sillä hän on isänsä ainoa lapsi ja perillinen" -- sanoi
Jakobsson.
"Kaiketi on hänen isänsä nuo määrättömät aarteensa voittanut sodassa"
-- arveli Pertti Månsson.
"Niin on. -- Senpätähden moni väittääkin, että jos tuhansien munkkien
ja nunnain yhdistetyt kiroukset jotain voivat saada aikaan, niin eivät
nämät tavarat saata tulla hänelle siunaukseksi" -- säisti Jakobsson. He
olivat nyt ehtineet Drottninggatan nimisen kadun kulmaan, jossa he
poikkesivat mainitulle kadulle. Melu ja hälinä kuului nyt lähemmältä,
sillä tämän kadun varrella sijaitsi kenraalin palatsi.
Sen ulkopuolelle, kadulle, oli suuri joukko ihmisiä kokoontunut.
Muutamat heistä tirkistivät uteliaasti salin kirkkaasti valaistuihin,
koreasti koristettuihin ikkunoihin, joiden ohi juhlapukuihin puetuita
häävieraita tulvaili edestakaisin, toiset ja useammat heistä olivat
ahkerassa syömisen ja juomisen toimessa, oikein ahnaamalla käyden
ruokavarojen ja viinojen kimppuun. Näitä oli tuon ajan tavan mukaan
runsain määrin tarjona alhaisemman ja köyhemmän kansan nautintohimon
tyydyttämiseksi.
Että viinapikareita ja olvihaarikoita ahkerasti kallisteltiin, sen
saattoi päättää siitä, että hälinä ja huudot joka hetki kiihtymistään
kiihtyivät. Tässä muutamat riitelivät, toiset tuossa nauroivat laskien
pilkkaa ja ivaa samaan aikaan kuin muutamat joukosta täyttä kurkkua
hurrasivat; kenenkä kunniaksi, siitä oli tässä melskeessä mahdoton
saada selkoa.
Ahdinko kadulla oli niin suuri, että vaivoin pääsi kulkemaan väkijoukon
lävitse. Mutta sekään ei onnistunut muille kuin niille, joilla oli
vahvat käsivarret tien avaajina. Tämän kohta tajusivat toverimme
Jakobsson ja Månsson. He pysähtyivät tutkimaan miltä kohdalta he
helpommin voisivat jo mainitulla tavalla raivata itsellensä tietä.
Ett'ei uteliaisuus ollut johdattanut heidän askeleitansa tännepäin, sen
saattoi nähdä siitä, ett'ei tuo muhkea, valaistu palatsi ensinkään
vetänyt heidän huomiotansa puoleensa. Eivät he myöskään pyrkineet
ruoka- ja viinapöytien luo. Sen sijaan he suurella huolella
tarkastelivat kansaa ja erittäin näkyi Jakobsson'ista, että hän
jännitti kaikki kuulohermonsa voidaksensa kuulla mitä täällä
tuumailtiin ja puhuttiin.
Tuossapa seisoi mies, joka ylistämällä puhui kuningattaren onnellisesta
hallituksesta ja siitä äidillisestä huolesta, jonka hän aina oli
osoittanut alammaisiansa kohtaan; hän muistutti kuulijoitansa siitä
kunniarikkaasta rauhasta, jota kansa nyt nautti, ja kertoi lopuksi
monilukuisilla korusanoilla, mitenkä kuningatar juuri viime aikoina
valtakunnan nyt koossa oleville säädyille oli antanut sellaisia
lupauksia ja tehnyt sellaisia tarpeenmukaisia myönnytyksiä, että
Ruotsin valtakunnan onni ja loistoisuus niiden kautta kaikiksi ajoiksi
oli täydellisesti ta'attu. Hänen puoleksi päihtyneet kuulijansa
ilmoittivat raikkailla huudoilla mieltymystänsä kuningattareen. --
Jakobsson tunsi puhujan olevan erään hovin palkkaaman vakojan. Hän
lähestyi miestä ja juuri samassa kuin tämä alkoi visertää uutta
ylistysvirttä kuningattaren kunniaksi astui hän ikäänkuin epähuomiosta
hänen varpaillensa. Ylistysvirsi jäi nyt sikseen, vaan sen sijaan pääsi
niin kimeä valitushuudahdus miehen huulilta, että se hetkeksi veti
kaikkein läsn'olijain huomion puoleensa.
Jakobsson tunkeutui kiireesti edemmäksi erään toisen joukon luo. Siinä
toimitti muuan melkoisesti väkeviä juomia nauttinut roteva ja
vahvannäköinen porvarin renki puhujan tointa. Hän kirosi voimainsa
mukaan valtakunnan aatelittomia säätyjä, koska eivät vielä olleet
päättäneet "kerrassaan pitkiä puheita pitämättä silpoa pirstaleiksi
kaikki aatelismiehet". He ovat -- niin vakuutti puhuja -- syypäät
kaikkeen onnettomuuteen ja kurjuuteen, mitä löytyy valtakunnassa
"Jokaisen rehellisen kansalaisen velvollisuus on vihata, vieläpä
surmata heidät! Naapurinsa koiraa saapi sääliä, mutta ei
aatelismiehiä!" -- Lopuksi vahvisti tuo valtioviisas porvarin renki
puheensa senkin seitsemällä valalla.
Sellainen puhe oli Jakobsson'ille mieliksi. Hänen huulensa vetäytyivät
tyytyväiseen hymyilyyn ja hän jupisi itseksensä: "Vilja on
tuleentumaisillansa, leikkuun aika pian lähestyy." Sitte kääntyi hän
katsomaan, oliko Pertti Månsson seurannut häntä. Huomattuansa toverinsa
seisovan aivan hänen selkänsä takana lausui hän hänelle: "Nyt on meidän
aika lähteä."
"Lähtekäämme vaan. Tässä todella onkin oikein pirullinen ahdinko!" --
vastasi Pertti Månsson.
"Ole siis valmiina seuraamaan minua" -- sanoi Jakobsson ja ojensi
käsivartensa niitä käyttääkseen muurinmurtajina.
Mutta ennenkuin hän tätä murtamistyötänsä alkoi huusi hän korkealla
äänellä porvarin rengille: "Sinä olet puhunut aivan niinkuin
isänmaatansa rakastavan miehen tulee puhua. Meidän täytyy
välttämättömästi kukistaa koko aatelisto! Lisäämällä tahdon liittää
tähän lauseeseni senkin muistutuksen, että ell'emme pian pääse tuosta
kevytmielisestä, tuhlaavasta kuningattaresta ja hänen jumalattomasta
seurueestansa, ell'emme pian saa prinssiä herraksemme ja
kuninkaaksemme, niin on hukka ja perikato käsissämme. Eläköön prinssi
Kaarle Kustaa!"
Kaikkein silmät kääntyivät nyt sitä suuntaa kohti, missä Jakobsson
seisoi, huomatakseen, kuka tuo ylen rohkea puhuja olikaan, joka näin
röyhkeästi uskalsi parjata itse majesteettia, mutta hän oli jo poissa.
Ainoastaan kiivaat kiroukset ja haikeat valitushuudot osoittivat sitä
rataa, jota myöten hän kelvollisten muurin-murtajiensa avulla oli
kulkenut halki väkitungoksen.
"Minä en milloinkaan tule autuaaksi, ell'et sinä tähän aikaan ensi
tulevana vuonna roiku hirsipuussa!" -- änkkäsi Pertti Månsson
hengästyneenä päästyään toverinsa kanssa väkijoukon läpi.
"Äläpäs tee tuollaisia kevytmielisiä valoja, sillä seuraus niistä on
oleva se, ett'et milloinkaan tule autuaaksi. Kun olet heimolaiseni,
niin tuo olisi kylläkin ikävä seikka minulle!" -- vastasi Jakobsson
nauraen.
"Lakkaapas ilveilemästä ja puhu vakavamielisesti! Tällaiset asiat eivät
suinkaan ole naurun asioita! Kovasti jo kadun, että antauduin
kumppaliksesi sellaisiin tuumiin, joita en tähän asti ole kyennyt
tajuamaankaan. Sinä tulet saattamaan itsesi ja luultavasti minunkin
onnettomuuteen. Minä en ole luotu osan-ottajaksi näihin tälläisiin
seikkailuihin. Mutta jos olisinkin, niin jääpi kuitenkin varmaksi
totuudeksi tuo tosiasia, että p----le perii ne, jotka vallankumouksia
koittavat saada aikaan! Tuollaisiin toimiin ryhtyminen on sama kuin
kuumain hiilten kantaminen omassa povessaan: lakkaamaton tuska, kuume
ja poltto molemmissa tapauksissa."
"Viisaasti puhut ja oikein kai teet siinä, että kadut antaneesi
isänmaan rakkauden sydämessäsi kyteä -- niinkuin nyt huomaan --
helposti sammuvaksi tuleksi -- sanoi Jakobsson vakaasti, mutta ivaten.
-- Tietysti olisi parempi vastustelematta antaa kuningattaren tuhlata
valtakunnan varat jumalattomiin huveihinsa ja ulkomaalaisten
lemmikkiensä hyväksi, parempi antaa aateliston imeä maastamme kaiken
mehun ja ytimen, parempi kädet ristissä katsella kuinka meidän
talonpojat vapaista miehistä vähitellen muuttuvat orjiksi, iestä
kantavain härkäin tapaisiksi, parempi ja hauskempi sallia että yleisen
varallisuuden saavuttamiseen välttämättömästi tarpeellinen kauppaliike
kuihtumistaan kuihtuu, parempi levollisena odottaa siksi että _kaikki_
asiat valtakunnassa turmion partaalle ehdittyänsä auttamattoman
perikadon portaita pitkin syöksyvät alas surkeasti surkuteltavan
surkeuden pohjattomaan kuoppaan, parempi..."
Niin kiivaasti ja sellaisella vihalla ja mielenliikutuksella oli
Jakobsson puhunut, että hänen täytyi pysähtyä keskellä lausettansa
henkeänsä vetääkseen.
Toverinsa innokkaasta puheesta vähän rohkaistuna loihe Pertti Månsson
lausumaan: "Kyllä sinä, veli kulta, puhut totta, kyllä asiain laita
niin surullinen on, mutta emmehän me voi mitään tehdä niiden paremmalle
kannalle saattamiseksi."
"Emmekö voisi! -- huudahti Jakobsson kiivaasti -- Älä sano niin! Me
voimme ahkerasti ylläpitää ja kohentaa sitä tyytymättömyyden kipenää,
joka kytee kansan povessa, uhaten pian täysitulena nousta taivaan
ilmoille, ja me saatamme huutaa ja sanomalla sanoa kansalle mitkä sen
ammoisilta ajoilta esi-isiltä perityt oikeudet ovat. Kun kerta olemme
saaneet kansan täydelliseen oikeuksiensa tuntemiseen, niin olemme
samassa päässeet voitolle: me olemme nimittäin silloin tulleet
tarpeeksi väkeviksi vaadittaissa käyttämään väkivaltaa, niin että
voimme panna valtiolliset tuumamme toimeen kuningattaren ja
aatelisherrain tahtoakin vastaan. Mutta meidän ei pidä väsymän tien
keskitienoilla. Kärsivällisesti täytyy meidän sytyttää hiili hiilen,
sysi syden perästä: kyllä tämä tällä tavalla kohentamamme kipinä
vähitellen paisuu polttavaksi tuleksi, liekiksi leimuavaksi; -- ehkä
pikemmin kuin aavistammekaan."
"Hm" -- jupisi Pertti Månsson äänellä, joka selvästi todisti, ett'ei
hän luottanut Jakobsson'in tulevaisuuden toiveisin.
Samassa he poikkesivat eräälle sivukadulle ja pysähtyivät, muutamia
satoja askeleita sitä pitkin käytyänsä, erään ikivanhan,
kaksikerroksisen kivestä tehdyn talon edustalle. Kadun puolella olevat
puolipyöreät kiviportaat osoittivat, että huoneuksen alikerrassa löytyi
kauppapuoti. Mutta puodin ovi oli suljettu ja suljetut olivat myös
ikkunat verrattoman suurilla tammisilla luukuilla, jotka eivät suoneet
pienimmänkään valon säteen tunkeuvan huoneista kadulle. Portti oli
tehty veistämättömistä honkahirsistä, joita vahvat rautasiteet
yhdistivät toinen toisiinsa. Paksussa rautarenkaassa riippui suuri
portinkolkutin.
Jakobsson tarttui kolkuttimeen ja koputti sillä kolme kertaa porttia
vastaan.
"Onko sinun aikomuksesi kutsua kaikki lähitienoilla asuvat ihmiset
tänne, koska niin ankarasti kolkutat?" kysyi Pertti Månsson
hämmästyneenä.
"Se kai, mikäs muuten" vastasi Jakobsson nauraen.
Hetken kuluttua kuului askelten ääni portin holvissa, avain pistettiin
lukkoon ja kierrettiin ympäri, jonka jälkeen portti, kireästi rätisten
saranoillansa, aukeni.
Jakobsson'in ja Pertti Månsson'in astuttua sisään suljettiin portti
taas.
Talon pihalta kömpivät molemmat toverit pilkko-pimeän käytävän kautta
ylös huoneuksen ylikertaan. Vaivalla sinne ehdittyänsä, aukaisivat he
käytävän perukassa löytyvän oven ja astuivat sisään erääsen saliin.
Tätä suurta, mutta matalaa huonetta valaisivat hyvin vaillinaisesti
muutamat kynttilät eräällä pitkällä pöydällä lähellä peräseinää. Pöydän
ympärillä istui kolme miestä, joista yksi, joka arvattavasti oli talon
isäntämies, kiiruhti voimakkaalla käden-lyönnillä tervehtimään
tulijoita terve-tulleiksi.
Ennenkuin jatkamme kertomusta pitää meidän lähemmin tarkastaman näitä
saliin kokoontuneita miehiä ja luomme ensiksi huomiomme Jakobsson'iin.
Vartaloltaan oli hän erittäin pitkä sekä jäntterä ja hartiakas kuin ani
harva. Mutta kuitenkin osoitti jok'ainoa hänen liikuntonsa noreutta,
joka solakkaimmillekin ainoastaan ahkeran voimistelemisen kautta tulee
osaksi. Kellertävät, kiharat hiuksensa peittivät puoleksi hänen korkean
otsansa, jonka piirteet, samoin kuin tuo eriskummallisen kirkas
loistekin hänen terävissä silmissään, todistivat hänessä löytyvän
paljon rohkeutta ja lujuutta, jota ei kovimmatkaan vastukset voi
masentaa. Hänen ryhtinsä oli uljas ja hänen käytöksensä käskemään
tottuneen miehen käytös. -- Hän oli puettu hienosta Hollannin
verkakankaasta tehtyyn merimies-pukuun.
Jos joku kysyisi mitä ammattia tämä Jakobsson oikeastaan harjoitti,
niin olisi meidän vaikea antaa tyydyttävää vastausta siihen. Totuutta
loukkaamatta voisimme kutsua häntä kauppiaaksi, mutta yhtä suurella
syyllä saattaisimme nimittää häntä laivuriksi, asioitsijaksi ja miltei
salakuljettajaksi. Kaikissa näissä elinkeinoissa hän toimiskeli ja oli
uutteruutensa ja järkevyytensä kautta osannut koota itsellensä, hänen
oloihinsa verraten erittäin suuren omaisuuden. Häntä pidettiin
perirehellisenä miehenä ja lähimmäistensä luottamusta ja kunnioitusta
hän nautti hyvin suuressa määrässä. Että hänen oikeuden tuntonsa ja
hänen salakuljettaja-toimensa saattoivat keskenänsä olla
sopusoinnussa, se seikka ensi katsannolta näyttänee kummalliselta,
mutta kun ottaa huomioon sen ajan katsantokannan, joka salakuljetusta
ei pitänyt ensinkään kunniata loukkaavana, niin pääsee helposti
selville tästä näennäisestä vastakohdasta.
Jakobsson oli harras puuhaamaan myös valtiollisissakin toimissa.
Valtiollisen tunnustuksensa puolelta kuului hän radikaalein joukkoon,
s.t.s. niiden, jotka väittivät että aateliston valta ja mahtavuus olisi
kukistettava, että valtikka oli Kristina kuningattarelta otettava pois
ja prinssi Kaarle Kustaalle annettava. Siinä kapinassa, jonka
Tukholman porvaristo maaliskuussa puheena olevana vuonna oli nostanut
ja joka onnettomalla tavalla päättyi, oli hän ollut toimekkaana
osan-ottajana, mutta älynsä avulla oli hänen onnistunut päästä ikävistä
jälkiselkkauksista, vaikka hän epäluulon alaisena olikin vedetty siihen
oikeuden käyntiin, jota tämän kapinan johdosta käytiin.
Hänen oppilaaltansa valtiollisissa asioissa, rehelliseltä ruokatavarain
kauppiaalta Pertti Månsson'ilta puuttui kokonaan opetusmestarinsa
pontevuus, järkähtämätön lujuus ja uskalias rohkeus. Mutta yhteisenä
hyveenä oli heillä molemmilla sama sydämellinen isänmaan rakkaus ja
vilpitön murhe nykyisistä valtiollisista oloista. Muuten oli Pertti
Månsson kaikissa ystävänsä suuremman älyn ohjaamana. Vartaloltaankin
oli hän lyhyempi ja hoikempi kuin Jakobsson. Hänen kasvonsa kuvasivat
todellista sydämen lempeyttä ja vilpitöntä hurskautta ja jumalanpelkoa.
Ulkomuotonsa puolesta paljon suurempaa huomiota nostava henkilö kuin
Pertti Månsson oli läsnä olevien joukossa se mies, jonka olemme
arvelleet talon isännäksi. Vartaloltaan oli hän yhtä kookas kuin
Jakobsson ja sama ponneton lujuus ja rohkeus kuvautui näiden molempien
miesten kasvoissa, jotka kuitenkin muissa suhteissa olivat hyvinkin
erinkaltaiset. Jakobsson oli valkeaverinen, talon isäntämies
ruskeaverinen siihen määrään asti, että olisi voinut luulla hänen
eteläisen taivaan alla syntyneeksi ja kasvaneeksi. Harvoin pohjan
lapsilla nähdään niin tummanmustia, tulta tuikkaavia silmiä ja niin
täydellisesti kaarneenkarvaisia hiuksia kuin hänellä. Voisimme sanoa
hänen kauniiksi, milt'ei ihanaksi, ellemme ottaisi lukuun tuota
ilkkuvaa, ivallista hymyilyä, joka alituisesti leikkii hänen
huulillansa. Samoin kuin Jakobsson oli hän siinä iässä, milloin
miehuuden voima täydellisimmin astuu esiin. Hänen nimensä oli Aake
Berg.
Ammatiltaan oli hänkin kauppias ja hänestä kerrottiin, että hän
suolakaupan kautta oli koonnut rikkautta. -- Useat kauppiaat Ruotsin
pikkukaupungeissa ostivat kauppaliikkeesensä tarpeelliset suolavarat
häneltä.
Ne kaksi henkilöä seurassa, joista emme vielä ole puhuneet, erosivat
niin hyvin muotonsa kuin pukunsa puolesta melkoisesti edellisistä.
Molemmat olivat puetut pitkiin sarkanuttuihin; samanlaista kangasta
olivat myös heidän housunsa ja aina kaulaan asti kiinni punotut
liivinsä. Helposti voi sanoa, että he kuuluivat talonpoikaissäätyyn.
Nuoremmalla heistä, jonka kullankarvaiset, kiharaiset hiukset valuivat
alas aina hartioille asti, oli vaalea ja kivuloinen kasvonmuoto, mutta
ken tarkemmin katseli hänen silmiinsä, huomasi pian, ett'ei häneltä
puuttunut älyä ja intoa; vanhemman vakaissa, katsojan mielestä
kunnioituksen tunteita nostavissa kasvoissa oli nähtävänä paljon
kokeneen miehen mielenrauha, sellainen rauha, jonka vakuutus tehdyistä
velvollisuuksista painaa tekijän kasvoille ja hyvä omatunto hänen
sydämeensä. Molemmat olivat valtiopäivämiehiä. Edellinen oli kotoisin
Sörmlannin maakunnasta, jälkimäinen oli talonpoikaissäädyn
puheenjohtaja silloin koossa olevilla valtiopäivillä, talollinen Pertti
Ersson Roslagen'ista.
"Mitä uutisia Turusta, veikko Jakobsson? -- kysyi Aake Berg, sitte kuin
kaikki olivat painaneet puuta -- Mitenkä siellä ollaan ja eletään?
Ollaanko tyytyväisiä nykyiseen hallitukseen, vai eikö?" --
Jakobsson'illa oli tapana niinkuin vastedes tulemme huomaamaan, omalla
aluksellaan tuon tuostakin matkailla Tukholmasta Suomeen, erittäinkin
Tukholmasta Turkuun, ja takaisin. Tälläiseltä matkalta oli hän
vast'ikään palannut.
"Siellä niinkuin kaikkialla -- vastasi hän -- valitetaan aateliston
vallattomuutta ja pahaksutaan sitä sortotilaa, jossa virkamiehet
pitävät rahvasta, mutta Turku on liian kaukana hovista, jotta siellä
tunnettaisiin kuningattaren yksityistä elämää; sinne asti viha häntä
vastaan ei ulotu."
"Mitä väitellään Suomessa ruununtilojen peruuttamisesta? Pidetäänkö
tätä asiaa tähdellisenä?" -- kysyi Aake Berg vielä.
"Kyllä pidetään. Kaikki toivovat mitä hartaimmin, että tämä toimi pian
saadaan alkuun. Kansa panee kaiken luottamuksensa valtiopäiviin." --
"Valitettavasti ei tästä asiasta tule niin mitään, -- sanoi Pertti
Ersson -- kansan toiveet tässä suhteessa eivät tule toteutumaan." --
Jakobsson punastui mieliharmista.
"Te, joka olette talonpoikaissäädyn puhemies, sanotte sen! Ehkä myöskin
otatte sanoaksenne, mitä hyvää on saatava aikaan näiden valtiopäiväin
kautta, jos niiden tärkein tehtävä jätetään ratkaisematta siksensä!" --
huudahti hän.
Pertti Ersson'in huulet vetäytyivät sellaiseen hymyilyyn, jossa iva ja
totisuus taistelivat keskenänsä.
"Me ai'oimme _kruunata kuningattaren_," sanoi hän sen jälkeen.
Aake Berg purskahti nauramaan.
"Hyvin puhuttu, Pertti Ersson!f" -- ilveili hän. "Vieläkö sinun nyt,
Jakobsson veikkoni, haluttaa tehdä useampia sopimattomia kysymyksiä
valtiopäivien vaikutuksesta? Minä luulen, että kerrassaan sait
riittävän vastaukseen kaikkiin kysymyksiin ja toivon, typeräpää vaikka
oletkin, että kykenet ymmärtämään, jotta ne valtiopäivät, jotka
kruunaavat talonsa ja tilansa menettäneen, itsevaltaisen kuningattaren
tulli- ja aksiisitulojen pää-omistajaksi, loistoisalla tavalla ovat
tehneet tehtävänsä!"
"Siten on asiain laita -- lausui Pertti Ersson. Kaikki meidän parhaat
yrityksemme peruuttaa kruunulle sen kevytmielisesti poislahjoitetut
taikka myydyt maatilat jäävät mitättömiksi. Kuin tiedätte, olivat
kolmen aatelittoman säädyn edustajat eilen kutsutut linnaan
kuningattaren puheille. Hänen Majesteettinsa vaati meiltä silloin sen
lupauksen, ett'ei enää oteta puheeksi ruununtilojen peruuttamista
näillä valtiopäivillä, sillä hän väitti että tämä kysymys koskee hänen
majesteetti-oikeuksiansa.
"Ai'otteko pitää tämän teiltä vaaditun lupauksen?" -- kysyi Jakobsson.
"Ai'omme" -- vastasi Pertti Ersson vakaalla äänellä.
"Todellakin kaunis myönnytys majesteetti-oikeuksille ja seurattava
esimerkki alammaisellisesta kuuliaisuudesta! -- sanoi Jakobsson
katkerasti.
"Kuinka lieneekin, kerran annettu lupaus on pidettävä" -- lausui Pertti
Ersson lujalla totisuudella.
Samassa kuului ulkoa kolme kolkutusta porttia vastaan ja hetken
kuluttua astui kolme henkilöä saliin. Ystävällisesti tervehdittyään
läsnä olevia asettuivat vastatulleet istumaan heidän joukkoonsa.
Muutaman minuutin kuluttua saapui taas uusia vieraita. Tällä tavoin
uusien vieraiden saapumalla lisääntyi seura yhä lisääntymistään, niin
että noin puolentunnin kuluttua enemmän kuin viisikymmentä henkilöä oli
salissa koossa. Kaksikolmatta osaa näistä kuului porvarissäätyyn, loput
olivat talonpoikia. Viime mainitut kaikki ja useimmat porvareista
olivat valtiopäivämiehiä.
Keskustelu koski yhä edelleen päivän valtiollisia kysymyksiä. Oltiin
par'aikaa kiivaassa väittelyssä siitä, mihin toimiin olisi ryhdyttävä,
jotta saataisiin tuo aatelittomain säätyjen kuningattarelle antama
lupaus puratuksi, kuin seura vielä lisääntyi kahdella uudella
jäsenellä, joiden sisään astuessa kaikki läsnä olevat nousivat
seisoallensa.
Viimeksi tulleet olivat puetut pitkiin, hienosta mustasta verasta
tehtyihin viittoihin, joidenka alla he kantoivat lyhyitä
samettinuttuja, joita vyötäisiltä ympäröitsi koreasti korkoumpeluksella
koristetut vyöt. Ulkomuotonsa puolesta olivat nämät sen ajan
historiassa sangen kuuluisat miehet hyvin erinlaatuisia. Ensin sisään
astunut, jonka vyössä riippui kaksipiippuinen pistooli, jonka kiiltäviä
piippuja ja varren kulta- ja hopea-koristuksia vastaan kynttilöiden
säteet kirkkaasti kimaltelivat, oli keski-ikäinen pitkänläntä mies;
hänen muotonsa veti heti ensi katsannolta välttämättömästi huomiota
puoleensa. Hänen ryhtinsä oli suora ja jalo, hänen käytöksensä
ystävällinen mutta käskevä ja jok'ainoa piirre hänen kasvoissaan
ajoitti tavallista suurempaa henkistä älyä ja kykyä. Häneltä oli
huolellisesti siivottu leukaparta ja pitkät viikset, joidenka huippuja
hän tuon tuostakin oikean kätensä sormilla väänteli. Tämä mies oli
porvarissäädyn puheenjohtaja, Tukholman toimekas ja peloton pormestari
Niilo Niilonpoika Silenius.
Hänen seuraajansa näytti melkoista lyhyemmältä, vaikka hän totta
todellakin oli yhtä pitkä. Syy tähän kummaan oli se, että hän aina
nojasi päätänsä alaspäin ja kävi muutenkin eteenpäin kyykistyneenä,
jotta hänen vartalonsa sai kaaren muodon. Harvat ohuet hiukset
ympäröivät hänen paljasta, hiuksetonta kiirettänsä, otsansa oli korkea,
nenänsä pitkä ja suippuinen, huulet laihat ja toisiinsa likistetyt,
posket laihat, leuka pitkä. Näille jotenkin rumille kasvoille antoivat
hänen kirkkaat, terävät silmänsä eriskummallisen muodon. Kun hän
puhuessaan kohotti päätänsä ja katsoi suoraan eteenpäin, niin
tuikkailivat nämät hänen silmänsä neron tulta. Tämä mies oli Tukholman
kaupungin tunnettu kirjuri Niilo Pertinpoika Skunk.
Arvokkain askelin astui Niilo Pertinpoika pöydän luo kaikkein
läsn'olijain kohteliaasti kumartaessa. Selvästi näkyi, että he hänessä
kunnioittivat päällikköänsä.
Niilo Niilonpika heitti hattunsa pöydälle, laski vasemman kätensä
kupeesensa ja alkoi puhua:
"Ikäviä uutisia edelleen, arvaan ma? Tuo onkin kuin kirottu, ett'eivät
meidän tuumamme tahdo menestyä. Yhtä valoisilta kuin asiat näyttivät
muutama viikko takaperin, yhtä ikäviltä ja toivottomilta näyttävät ne
nyt! Kaupunki on rauhaisa, ei ainoatakaan hallitusta peljättävää
melskettä enää, rahvaan lujamielisyys on murtumaisillansa, korkeat
herrat entistänsä kopeammat, vanha valtiokansleri on vähintänsä
seitsemän vuotta nuorempi kuin kuukausi takaperin ja hänen nuoret
junkkerinsa alkavat taas kohotella kukonharjojansa ja päälle päätteeksi
muiden harmien höysteeksi tuo kuningattarelle annettu onneton lupaus!
Tämä on toki liian paljon pippuraruokaa yhdeksi ateriaksi! Miehen vatsa
ei voi sitä sulattaa!"
Hetken vaiti oltuansa ja syvämielisen näköisenä viiksiänsä
väännettyänsä lisäsi hän: "Mutta vähän tuosta kuningattarelle antamasta
lupauksestamme! Siitä pääsemme paraiten siten, ett'emme sitä pidä!
Olkoon se pidettävä tyhjänä, satunnaisena kohteliaisuuden osoituksena,
jolla ainoastaan oli hetkellinen merkityksensä. Itsepäisille naisille
täytyy toisinaan luvata jos jotakin tarkoin huolimatta tuleeko lupaus
pidetyksi tahi ei!"
"Tämä on hyvä neuvo!" -- huudahtivat kaikki porvarit yhteen ääneen.
"Ja meidän tulee sitä seurata," lisäsi Niilo Skunk.
"Sen teemme!" -- vakuuttivat porvarit.
"Tähän päätökseen me talonpojat emme yhdy," sanoi Pertti Ersson.
Niilo Niilonpoika kohotti levottomasti olkapäitään ja lausui Pertti
Ersson'ille: "Herkkätuntoisuus on hyvä avu kunnian asioissa, mutta
valtiollisissa on se naurettava!
"Ehkä onkin -- vastasi Pertti Ersson pontevalla vakavuudella. -- Minä
en olekkaan kauaksi kiivennyt opin ja sivistyksen portaita myöten enkä
kykene ratkaisemaan korkeamman valtioviisauden vaatimuksia, mutta sen
tiedän nuoruudessani oppineeni, että miehen tulee sanoissansa pysyä,
eikä niitä syödä."
"Se kyllä on totta, niin kauvan kuin tavallisista ihmis-oloista on
kysymys, mutta kohta itsevaltaisen ja kurjan hallitsijan ja hänen
sorrettujen alammaistensa välillä on sellainen, että se tykkänään
purkaa kaikki yhteiskunnassa pyhinä pidettävien siveyslakien
määräykset," väitti Niilo Skunk.
Pertti Ersson pudisti epäillen päätänsä ja sanoi: "Ei, niin ei voi
olla! Jumalan pyhässä raamatussa antamat säännöt, joita noudatan, ovat
tässäkin suhteessa hyvin yksinkertaiset ja selvät. Valhetta ja
vääryyttä on aina ja kaikkialla välttäminen, missä muodossa ne
esiintyvätkin." -- Luoden rehelliset silmänsä terävästi Niilo
Niilonpoikaan jatkoi hän puhettansa: "Miksikä ensinkään tehtiin tuo
onneton sitoumus? Muistanette, hyvä herra, että minä eilen linnassa
_murisin_ sitä vastaan niinkin paljon, että se nosti kuningattaren
huomiota ja hän loi epäsuosiollisen katsauksen minuun? Jos ei siinä
silloin olisi ollut arvokkaampia miehiä läsnä, niin olisin suorastaan
sanonut vastalauseeni. Onko siis minun ja säätyläisteni vika, että
sellainen lupaus annettiin?"
Niilo Niilonpoika tarttui Pertti Ersson'in käteen ja lausui: "Kunnon
ystäväni! Te todellakin olette syytön siihen pulaan, johon olemme
joutuneet, mutta kerta siihen jouduttuamme pitää meidän kaikkia
mahdollisia keinoja käyttämällä pyrkiä taas päästä siitä."
Tästä asiasta kiisteltiin kiivaasti vielä pitkä aika, mutta Pertti
Ersson ja hänen säätyläisensä pysyivät järkähtämättömästi
päätöksessään.
"Kummaa toki! -- huudahti Niilo Niilonpoika vihdoin hieman suuttuneena
-- Koskeehan tämä asia kipeämmin teitä talonpoikia, se kuin etukynnessä
juuri tarkoittaa teidän pelastamistanne aatelismiesten väkivallasta!
Aiotteko todellakin edelleen kädet ristissä kärsiä sellaista julkista
vääryyttä ja laittomuutta?"
"Emmepä suinkaan! Siihen valituskirjaan, jonka kuningatar lupasi
vaataan-ottaa, ai'omme pontevilla sanoilla piirtää vastalauseemme sitä
vastaan" -- vastasi Pertti Ersson.
"Pahoin pelkään, ett'eivät tuollaiset valituskirjat ole miksikään
hyödyksi, jos asia kerta itse valtiosalissa säätyjen koossa ollessa
jääpi puheeksi ottamatta -- väitti Niilo Niilonpoika. -- Kuitenkin
olemme tätä valituskirjaakin ajatelleet ja Niilo Pertinpoika onkin jo
kirjoittanut kaavaa siihen." -- Kääntyen kaupunginkirjuriin sanoi hän;
"Olkaa hyvä ja lukekaa tämä kaava elikkä esitys kokonaisuudessaan, että
läsnä olevat siitä sitten voivat sanoa mielipiteensä."
Niilo Pertinpoika otti esiin viittansa taskusta erään paperimytyn ja
luki sitte korkealla äänellä sepittämänsä kaavan puheena olevaan
valituskirjaan. Aina vähän päästä keskeyttivät kuuliat häntä
innokkailla mieltymys-huudoillansa. Kun lukeminen oli päättynyt, niin
hyväksyttiin tämä kaava yksimielisesti pidemmättä väittelyttä. Porvarit
ja talonpojat olivat yhtä hartaat kiittämään sitä. Mutta tämä kirjoitus
olikin mestarillisella taidolla kyhäelty ja sen tekijä todisti siinä
syvämielisesti mutta samassa päivää selvemmällä tavalla, kuinka tuiki
tarpeellinen ruununtilojen peruuttaminen oli valtiolle ja kuinka
vahingolliset aateliston saavuttamat etu-oikeudet olivat yhteiskunnan
onnellisuudelle.
Sen jälkeen ilmoitti Niilo Niilonpoika, että muuan henkilö, jonka nimen
hän mainitsi, oli pyytänyt päästä seuran jäseneksi. Tämän asian
johdosta syntyi nyt vilkas keskustelu.
Lukija on jo epäilemättä arvannut, että me olemme vieneet hänen
valtiolliseen salaseuraan. Tälläisiä tavallisesti "klubbeiksi"
kutsutuita seuroja löytyi Tukholmassa 1650 vuoden valtiopäivien aikana
useampia. Päätarkoituksena oli niillä kaikilla valtiollisten asioiden
keskusteleminen ja valtiopäivillä ratkaistavain kysymysten edeltäpäin
valmistaminen, mutta sillä seuralla, johonka nyt olemme tutustuneet,
oli toinen, erittäin tärkeä sivu-tarkoituskin. Ne miehet, jotka
kokoontuivat salaisiin keskusteluihin Aake Berg'in talossa, kutsuivat
itsensä "P.C.G. seuraksi" ja kuin mainitsemme, että näillä kirjaimilla
merkittiin sanoja Prins Carl Gustaf taikka suomeksi Prinssi Kaarle
Kustaa, niin voipi jokainen helposti arvata että tämän seuran jäsenet
olivat mainitun prinssin hartaita puoluelaisia, jotka toivoivat niin
pian kuin mahdollista saadaksensa häntä kuninkaaksensa. He olivat sitä
mielipidettä, etteivät valtakunnan asiat kuningattaren hallituksen
ohjia pitäessä voisi mainittavalla tavalla parantua, jos kohta
joitakuita pienempiä muutoksia nykyisissä onnettomissa oloissa
saataisiinkin aikaan. Kaikki toiveensa he panivat prinssi Kaarle
Kustaasen, hänelle oli mitä pikemmin sitä parempi tie valtaistuimelle
raivattava. Koska seuralla oli näin kapinallinen kanta, niin emme saata
ihmetellä että se pyrki pysyä salaisuuden vaipan verhossa. Uusia
jäseniä seuraan ottaessa noudatettiin suurta varovaisuutta. Jokaisen
uuden jäsenen täytyi pyhällä valalla vannoa, ett'ei hän seuraan
kuulumattomille sen vehkeistä ja toimista mitään puhuisi. Vieläpä tämä
vaiti-olemisen sitoumus koski itse seuran nimeä ja olemustakin.
Seuran jäseneksi tänä iltana ilmoitettu pyrkijä oli huikentelevan ja
epäluotettavan luonteensa kautta pahan maineen saanut Pentti Skytte. Jo
tähän aikaan nautti hän tätä mainetta niin suuressa määrässä, että
kaikki puolueet kammoivat häntä eivätkä ottaneet ruvetaksensa hänen
liittolaisekseen. Nytkin vastusteltiin hänen ottamistansa seuran
jäseneksi ankarasti. Erittäin puhui Jakobsson luonteensa koko
kiivaudella sitä vastaan.
"Tämä ei ole mikään seura aatelismiehille ja valtakunnan neuvoksille --
sanoi hän. Sallia Skytten tulla seuraamme on sama kuin että sallisimme
itse p----een omassa persoonassaan tulla tänne! Varjelkoot meitä kaikki
pyhät sellaisista henkilöistä! Hovista lähtenyt tuuli puhaltaa nyt
häntä vastaan, mutta tuuli on oikullinen, ja voi äkkiarvaamatta kääntyä
toiseen suuntaan. Että Skytte niin tapahtuessa kylmäverisesti pettäisi
meidät, siitä voin panna sieluni autuuden pantiksi! Itse sekin seikka
jo, että hän on kuullut puhuttavan seurastamme, on ikävä ja huolettava
asia enkä voi ymmärtää mitenkä hän on urkkinut itsellensä tiedon siitä!
Olisko joku meikäläisistä ruvennut valapatturiksi? Siitä on saatava
selko ja petos ankarasti kostettava!"
"Petosta ei tässä ole olemassa -- sanoi Niilo Niilonpoika. -- Pentti
Skytte ei tiedä seurastamme mitään. Tosin hän arvelee että nykyisiin
oloihin tyytymättömät ovat yhtyneet jonkimmoiseen salaliittoon, mutta
siinä onkin kaikki. Tänään kun hänet tapasin ilmoitti hän minulle,
ollen kovin närkästynyt hallitukseen, mielihalunsa yhtyä porvaris- ja
talonpoikaissäätyjen vastapuolueesen. Ajatellen että hän korkean
virkansa kautta voisi olla meille joksikuksi hyödyksi esittelin häntä
äsken jäseneksi seuraamme. Mutta tarkemmin asiaa nyt mietittyäni
peräytän tämän ehdoitukseni, sillä minä en, todellisen mielipiteeni
hänestä, sanoakseni, luota häneen enemmän kuin Jakobssonkaan."
Sittekuin tämä asia näin oli saatu päätteesen ja kun muutamia muitakin
kysymyksiä noin puolen tunnin kuluessa oli keskusteltu, läksivät seuran
jäsenet pois, eivät kuitenkaan kaikki yhteen aikaan, vaan kaksittain ja
kolmittain. Vihdoin oli heistä vaan viisitoista jäljellä. Näillä ei
näyttänyt olevan kiirettä, vaan istuivat hyvässä rauhassa pitkän pöydän
ympärillä. Aake Berg antoi kantaa esiin vanhaa olutta, jota juotiin
suurista hopeaisista maljoista. Ajan tavan mukaan kallisteltiin maljoja
ahkerasti. Yleisesti versoivat Kristiina kuningattaren hallituksen
aikana kaikki paheet, mutta erittäin saavutti juopumus silloin
Ruotsissa ja Suomessa niin suuren vallan, ett'ei sen vertaista sitte
jälestäpäin ole tavattu. Vieläpä itse hovipiireissäkin oli juopumus
yleinen, vaikka Kristiina itse sitä pahetta vihasi enemmän kuin kaikkia
muita.
"Ellen pety, niin voimme käyttää tätä yötä hyväksemme -- sanoi Niilo
Niilonpoika otettuansa maljastansa aika kulauksen -- Pentti Skytte
antoi minulle tässä asiassa hyödyllisen viittauksen."
"Pentti Skytten antaman viittauksen alla piilee epäilemättä joku petos"
-- väitti Aake Berg.
"En usko sitä. Hän on tätä nykyä silmittömästi suuttunut kuningattareen
ja neuvoskuntaan. Jos voitaisiin näille saada aikaan jotkut kelpo
kepposet, niin olisipa tuo kostoa himoavalle Skyttelle mieliksi. Hän
onkin jo ryhtynyt valmistaviin toimiin."
"Saammeko kuulla, mihin toimiin?" -- kysyi vieraanvarainen isäntä.
"Tänäpanä viettää, niinkuin kaikki tietänette, kuningattaren suosikki
Gyllenström häitään. Mahtavimmat hovipuoluelaisista ovat kokoontuneet
häätaloon, mutta tuo seikka ei ole meille niin suuresta arvosta, kuin
rahvaan hyväksi toimeen pantu kestitys."
"Minä luulen että tähtäämme samaa otusta" -- huudahti Jakobsson.
"Omilla silmilläni -- jatkoi Niilo Niilonpoika puhettaan -- olen ollut
tilaisuudessa näkemään että suuria ihmisjoukkoja on kokoontunut tätä
kestitystä nauttimaan. Pentti Skytte on pitänyt huolta siitä ett'ei
viinajumalan tavarat kesken loppuisi. Omalla kustannuksellaan on hän
salaa antanut viedä sinne useita viina-astioita, joka toimi illan
pimeydessä onnistui niin hyvin, ett'ei se ensinkään nostanut huomiota."
"Tämä oli sangen viisaasti keksitty temppu!" -- huusivat useammat
porvarit yhteen ääneen.
"Lopun voinette ehkä arvata?" -- kysyi Niilo Niilonpoika.
"Luulen olevani tämän asian lopputarkoituksen jäljillä -- sanoi Aake
Berg -- Me nostatamme rahvaan kapinaan, valloitamme vankilan ja
pelastamme vangit. Jumala suokoon meidän onnistua! Olen valmis
uskaltamaan paljon onnetonta veljeäni pelastaakseni."
"Tämä oli minunkin tuumani. Ilokseni kuulen nyt että toisetkin ovat
samaa asiaa ajatelleet" -- sanoi Jakobsson.
Tässä on mainittava että vangeilla tarkoitettiin niitä, jotka
maaliskuun kapinan tähden vielä istuivat vankeudessa. Juuri nykyjään
oli neuvoskunnassa ollut kysymys heidän lopullisesta kohtalostaan ja
useat mahtavat herrat neuvoskunnassa, etenkin vanha valtiokansleeri
Akseli Oxenstjerna, olivat vaatineet kuolemanrangaistusta monelle
heistä. Huhu tästä nostatti mieliharmia ja kiihoitusta yli koko
valtakunnan. Erinomattain huolestuneet ja tuskaantuneet olivat tietysti
vangittujen sukulaiset ja ystävät. Mutta rahvaskin oli pannut niin
pahaksensa tämän asian, ett'ei näyttänyt mahdottomalta yllyttää sitä
puheena olevaan yritykseen.
"Suostuvatko kaikki läsnä olevat osaa ottamaan tähän pelastustoimeen?"
kysyi Niilo Niilonpoika.
Kaikki vastasivat myöntäväisesti ja väittivät, ett'ei tätä sopivaa
tilaisuutta pitäisi jättää kokematta. Kuitenkin oli kaikella
varovaisuudella toimeen ryhtyminen.
Sen jälkeen keskusteltiin likimmistä tuuman toimeenpanemista koskevista
seikoista ja jokaiselle määrättiin eri tehtävä. Siitä olivat kaikki
yksimieliset, ettei pormestari Niilo Niilonpoika eikä kaupunginkirjuri
Niilo Skunk tehokkaasti ottaisi osaa tähän vaaralliseen yritykseen,
sillä jos asia onnettomasti sattuisi päättymään, niin olipa tuo ennen
kaikkia tähdellistä, että seuran molemmat johtajat pääsisivät
epäluulosta vapaiksi. Väärin kai olisi heittää seuran menestys yhteen
onnen vaakaan, etenkin kuin tämä toimi ei koskenutkaan "P.C.G. seuraa",
vaan tässä nyt läsnä olevia mieskohtaisesti.
Jakobsson ja Aake Berg, jotka pidettiin muita rohkeampina ja
älykkäämpinä, saivat toimeksensa mennä yllyttämään kenraalin ja Skytten
viinaa nauttineita kapinaan. Toisten tuli koota kokoon kaduilla
kuleksivia kerjäläisiä, varkaita ja rosvoja ja johtaa heitä kaupungin
vankilaan. Mitä suurempi melske ja hälinä siellä syntyisi, sitä
vaikeampi olisi asianomaisten saada tieto siitä, kutka olivat kapinan
johtajat. Rahoja tuli jokaisen runsaasti ottaa mukaansa; niitä piti
käyttää siinä, missä sanat elivät vaikuttaisi.
Yksin Pertti Månsson pani jyrkän vastalauseen hänelle määrättyyn
tehtävään. Hän vannoi kautta Jumalan ja kaikkein pyhäin, että hän
oli ihka mahdoton sellaiseen toimeen. Mutta hänen valansa ja
vakuuttamisensa nostattivat vaan naurua ja ivaa läsn'olijoissa. Pertti
Månsson parka sai siinä pitkissä kulauksissa niellä mitä ilkeimpiä
kokkapuheita. Vihdoin piti Jakobsson pitkän kehoituspuheenkin hänelle.
Päästäksensä kaikesta tästä pilkasta lupasi hän lopuksi ryhtyä toimeen
ja parhaan kykynsä ja ymmärryksensä mukaan tehdä tehtävänsä.
Kun kaikki asiat näin oli saatu selville, juotiin maljat pohjaan tuon
vaarallisen yrityksen menestykseksi; tämän jälkeen Niilo Niilonpoika,
Niilo Pertinpoika Skunk ja kaikki muut vieraat, paitsi Jakobsson,
läksivät pois.
"Nyt on meidän mitä kiireimmiten pukeutuminen vale-pukuihin -- sanoi
Aake Berg, jäätyänsä kahden kesken Jakobsson'in kanssa -- Miksi ja
millaiseksi henkilöksi ai'ot muuttaa itsesi?"
"Sepäksi taas niinkuin viime kerrallakin valhe-puvussa ollessamme. Se
on oivallinen ammatti tuo sepän ammatti; minä rakastan sitä. Usein
juohtuukin mieleeni, että Jumala arvattavasti oli aikonut minua
sepäksi, vaikka pahaksi onnekseni satuin jäämään pajan oven
ulkopuolelle. Se oli kyllä ikävä tapaturma, sillä sen kautta jäi tämä
valtakunta parasta hevoskengittäjäänsä vaille! -- Vaan annappas tänne
tuo leiviskän painava vasara-kolhuri, jotta saan tarkastaa, onko se
entisessä kunnossaan!"
Saatuansa Aake Berg'iltä erään tavattoman suuren pajavasaran ja
heiluttaen sitä päänsä yli jatkoi Jakobsson puhettansa: "Tämä on
oivallinen ase! ... erittäin oivallinen! Ei löydy ainoatakaan niin
kovaa vapaasukuista pääkalloa koko valtakunnassa, ett'ei se pirstoksi
menisi, jos tällä lempi-aseellani sitä kerran kolahuttaisin! -- Mutta
tuo nyt esiin vanhat seppävaatteeni... Kas niin... Tuo nahkanen
esiliina ei ole tämänpäivän tekoisia sekään... Nyt lopuksi vielä
hiiliä! Nokikolarilla ei saa olla mustempia kasvoja ja käsiä kuin
minulla."
Puhuessaan oli Jakobsson pukenut päällensä vanhat, rikkinäiset ja
nokiset vaatteet. Saatuansa vielä kasvonsa ja kätensäkin noetuiksi
ängähti hän tyytyväisellä äänellä: "Nyt olen valmis."
Aake Berg loi silmänsä häneen eikä voinut olla nauruun purskahtamatta.
"Mistä matkasi seppämies?"
"Korpimetsien sysihaudoilta palajan työpajaani."
"Missä tuo työpajasi?"
"Hovilan neiden narrinavetan pihassa. -- Entäs sinä Ahtolan ahojen
ajaja -- mistä tulet?"
"Tietämättömistä."
"Mihin matkas?"
"Tuntemattomiin."
"Vai niin; matkamme kulkee samaan suuntaan. Lähtekäämme yhdessä
tallustamaan."
"Lähtekäämme vaan, mutta ottakaamme mukaan nämät leikkikalut
lapsillemme."
Tämän sanottuansa otti Aake Berg, joka oli pukeutunut merimieheksi ja
peittänyt kasvonsa naamarilla, kaksi pistolia eräästä salalaatikosta ja
antoi toisen niistä Jakobsson'ille, joka kätki sen nuttunsa alle.
Sammutettuansa kynttilät lähtivät he sitte huoneesta.
Ehdittyänsä portille sanoi Aake Berg portinvahdille: "Sinä et saa avata
porttia kenellekään, joka ei tunne oikeita tunnussanoja! Mutta kaikille
niiden tuntijoille avaat sen ja kätket jokaisen, joka pyytää tulla
kätketyksi, tallin alla olevaan kellarikamariin."
"Te voitte täydellisesti luottaa minuun!" -- vastasi portinvahti.
"Hyvä on!" -- Toverillensa sanoi Aake Berg heidän Drottninggatan
nimistä katua kohti käydessä: "Siihen huoneesen viemme vangit ja
pidämme heidät kätkettyinä siksi, että heitä uhkaava kuoleman tuomio on
peruutettu. Mutta jos heille ei suoda armoa, niin lähetämme heidät
salaa pois valtakunnasta, -- siinä tapauksessa nimittäin, että meidän
onnistuu pelastaa heidät vankilasta."
Ulkona oli nyt pilkkopimeä, tuuli puhalteli ankarana myrskynä ja
taivaalla ajelivat mustat pilvet toinen toisiansa hirmuisella
vauhdilla.