Ensimmäinen luku.
Erämaan ratsastaja. -- Eräs kohtaus.
Oli heinäkuun päivä vuonna 1857, noin kolme tuntia ennen auringon
laskua, kun eräs ratsastaja istuen komean hevosen seljässä, Meksikon
alueella seurasi Rio-Vermejo-joen rantaa, joka noin 70 peninkulmaa
erämaan läpi juostuaan laskee Rio Grande-del-Norte jokeen.
Ratsastaja, kantaen meksikolaista metsästäjäpukua, oli arviolta noin
kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies. Ollen pitkä, hoikkavartaloinen
hänen liikkeissään oli jotakin miellyttävää ja kasvonpiirteissään
kuvastui avomielisyys ja lempeys. Vieno katse sinisissä silmissään,
vaalean tukkansa sakeat kiehkurat, jotka ympäröivät hatun lievettä, ja
laskeusivat epäjärjestyksissä hartioille, kasvoinsa kalpeus, joka
meksikolaisten omituisesta ihokarvasta erosi, kaikki tuo saattoi
päättämään ett'ei ratsastaja ollut espanjalaisen Amerikan polttavan
auringon alta syntyisin.
Tämä ulkomuodoltaan niin rauhallisen näköinen mies kätki sydämessään
leijonan urhoollisuuden, jota mikään ei voinut järkähyttää,
jonkatähden seudun asujamet eivät syyttä olleet antaneetkaan hänelle
"Kivisydämen"-nimeä.
Juuri silloin, kuin lukijalle häntä esittelimme, poikkesi ratsastajamme
erämaasta tiheään metsään, joka ulottuu aina Rio-Vermejo-joen rantaan.
Tämä kaukaisen lännen erämaa oli niitä, joiden yksinäisyyttä ei kaiku
ainoastakaan kirveen iskusta ollut häirinnyt. Puut täällä kasvoivat
omin tahtoinsa, risteilivät ja kiemuroivat toistensa yli ja ympäri,
siellä täällä joskus jättäen avoimen, oksissa ja kaatuneilla
puurungoilla sullotun paikan. Vuosituhansia kaatuneitten puitten
muodostama maaperä on jyrkkää, milloin se kohoaa kukkuloina ja vuorina,
milloin taas alenee mutaisiin soihin, joissa hirvittävät sisiliskot ja
käärmeet vihreässä limassa rypien asuskelevat, samalla kun miljoonia
myrkyllisiä hyönteisiä näiden kostealla pinnalla suristen lentelee
ympäri. Kivisydän mahtoi olla tavallinen vieras näissä erämaissa,
koskapa hän niin rohkeasti oli sinne uskaltanut, vieläpä semmoisella
hetkellä, kun taivaalta pakeneva aurinko peittää maan pimeydellä, joka
jättiläispuiden tiheiden oksain muodostaman peiton kautta tulee yhä
sakeammaksi. Kivisydän jatkoi matkaansa, tarkasti tähystäen ja
kuunnellen eteenpäin niin nopeaan kuin maanlaatu hänen hevosensa salli
kulkea.
Yli useiden jokien ja jyrkkäin rotkojen hänen täytyi mennä, kun samalla
joka taholta kuului milloin jaguaarin ulvominen milloin taas viekkaan
tiikerikissan naukuminen, jotka näkyivät hänen jälkiänsä seuraavan.
Näistä häntä ympäröivistä vaaroista hän ei paljoakaan huolinut,
tunkeutui vaan rohkeasti eteenpäin, vaikka metsäkin askel askeleelta
tuli jylhemmäksi ja ikävämmäksi.
Saavuttuaan vihdoin kukkulan juurelle Kivisydän pysähtyi, ja
laskeutumatta alas heitti tarkastelevan silmäyksen ympärilleen.
Ylt'ympäri vallitsi syvä hiljaisuus. Petoeläinten ulvonta poistui
kauemmaksi; ainoastaan kallioita myöten juoksevan veden lirinä kuului.
Tummansinervä taivas oli lukemattomissa tähdissä, valkoisissa pilvissä
uiva kuu heitti hopeisia säteitänsä yli kukkuloiden, joiden valaistut
rinteet tekivät niin omituisen vastakohdan paikkakunnan täydelliseen
pimeyteen.
Kivisydän seisahtui hetkiseksi ja kuulusteli tarkkaan pienintäkin ääntä,
ollen, pyssyynsä nojaten, samalla valmiina joka silmänräpäyksessä
antamaan tulta.
Huomattuansa, että kaikki oli kunnossa, hän teki liikkeen
laskeutuaksensa hevosen selästä, kun hevonen yht'äkkiä pää pystyssä ja
korvat pörhössä muutaman kerran syvään nuuski.
Kivisydän kuunteli ja muutaman hetken kuluttua hän kuuli useampain
paikkaa lähestyväin ihmisten askeleita.
Peruuttaen nopeasti hevosensa muutaman askeleen kukkulan juurelle, hän
hypähti maahan ja, suojaten itseänsä hevosensa ruumiilla, veti pyssynsä
vireisin. Koska kuitenkaan ei ennustanut vaaran lähestymistä tulijoiden
puolelta, niin vetäytyi turvapaikastaan pois, ja, heittäen ohjakset
käsivarrelleen sekä pyssynsä maata vasten, odotteli tulijoiden
lähestymistä.
Vihdoin aukeni lehdikkö ja viisi ihmistä tuli näkyviin.
Toinen luku.
Kuolemasta pelastus. -- Vanhuksen tiedonantoja.
Matkamiehiä, jotka pimeässä yössä erämaan läpi kulkivat, oli neljä
miestä, joista kaksi horjuvin askelin taluttivat erästä naisihmistä, ja
omituisinta oli kaikista että matkustajoilla, jotka näkyivät olevan
valkoihoisia, ei ollut hevosta eikä tavaroita matkassaan.
Tuokiossa eivät huomanneet ratsastajan läsnäoloa, joka surkuttelun
sekaisella tunteella näki heidän lähestyvän. Yht'äkkiä muuan heistä,
joka näytti olevan talutettavan naisen isä, huudahti, huomatessaan
Kivisydämen: "Jumala olkoon kiitetty! Olemme pelastetut, tuolla on
vihdoinkin ihmisolento".
Matkailijat pysähtyivät, ainoastaan vanhus, joka nuo äsköiset sanat oli
lausunut, lähestyi Kivisydäntä sanoen kohteliaasti: "Suokaa, herrani,
minun pyytää teiltä, mitä ihminen toiseltaan erämaassa ei voine
kieltää, turvaa ja apua".
Kivisydän ennen vastaamistaan tunnusteli tarkalla silmällä vierasta.
Hän näytti kuudennellakymmenennellä olevalta mieheltä, kasvonpiirteensä
jalolta ja käytökseltään ylevältä. Hiuksensa olivat ohimoilta hieman
harmaat, mutta käyntinsä ja tuli tummissa silmissään niin elokasta,
kuin olisi ollut vasta kolmenkymmenen ikäinen. Vaatetuksensa komeudesta
ja käytöksensä ylevyydestä voi päättää hänen olevan korkeata
meksikolaista sukua.
Kivisydän ei ehtinyt vieraalle vielä sanaakaan virkkaa, kun muutamia
askeleita sivussa seisovain keskestä kuului heikko kuolemaisillaan
olevan naisen ääni.
"Isäni! Hyvä isäni!" hän huudahti. "Missä olette? Älkää minua jättäkö!"
"Täällä olen, tyttäreni!" vanhus hellästi vastaten kääntyi ja kiiruhti
kutsuvan luo.
Apua tarvitsevan äänen kuullessaan ratsastajan otsa synkistyi ja
silmissään välähteli tulinen liekki. Hieman viivyttyään hän lähestyi ja
laskien kätensä vieraan olalle kysyi: "Kenen ääni se on?"
"Kuolemaisillaan olevan tyttäreni, joka huutaa minua apuun", vastasi
vanhus haikeasta surusta värähtelevällä äänellä.
Kivisydän astui lähemmäksi. Maassa oli nuori nainen pitkällään;
kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolleen, silmänsä ummessa ja ainoastaan
heikko hengitys osoitti, ettei elämä vielä ollut sammunut.
Läsnäolijat tyttöraukkaa katselivat liikutettuina, joka Kivisydämeenkin
näkyi koskevan.
"Oo", huudahti isä vaipuen polvilleen tyttärensä viereen, tarttuen
hänen käteensä sitä suudellen: "omaisuuteni, elämäni annan sille, joka
rakkaan lapseni vaan pelastaa".
Kivisydän tarkasteli miettivästi tyttöä, kääntyen sitten isään hän
kysyi: "Mikä tauti häntä vaivaa?"
"Oi", vastasi isä, "parantumaton tauti, hän sai käärmeen pureman".
"Kauanko siitä on", Kivisydän kysyi.
"Juuri äsken!" isä vastasi.
Nuoren miehen katse kirkastui ja hetkisen ajateltuaan hän
läsnäolijoille, vastaustansa vartooville, sanoi toivoa herättävällä
äänellä: "Hetkinen vaan, niin pelastus on mahdollinen?"
Isä huudahti ilosta ja Kivisydämeen kääntyen, hän sanoi: "Oi,
pelastakaa, pelastakaa! Minä olen teitä, ken lienettekään, siunaava".
"Kiiruhtakaamme", ratsastaja sanoi, "tässä ei ole viivytteleminen", ja
lähestyi erästä puuta, jota tarkoin, ikäänkuin jotakin siitä
hakeakseen, tutkisteli. Yht'äkkiä hän veti puukkonsa, jolla katkoi
muutaman puunrunkoja kiertelevän kasvin oksia, joitten kanssa sitte
palasi matkailijain tykö, jotka rauhattomina seurasivat hänen
liikkeitään.
Karsittuaan kasvista lehdet ja isän riisuttua silkkisukan tyttärensä
jalasta, Kivisydän avasi haavan veitsellään ja vuodatti huolellisesti
siihen kasvin mehua.
Onneksi kuukin tätä tehdessä valaisi seudun kirkkaalla valollaan, jotta
voi nähdä yhtä selkeästi kuin päivällä.
Koetta tehdessä lapsiparka tunsi kauheita kipuja.
Haavan päälle asetteli Kivisydän sitten lehtiä, jotka nauhalla sitoi
kiinni. Näkyi heti että tytär tunsi helpoitusta, kouristukset
lakkasivat, silmät ummistuivat ja hetkisen kuluttua vaipui sairas
makeaan uneen.
"Jumala olkoon kiitetty", huudahti isä, "hän on siis pelastettu!"
"On!" vastasi Kivisydän, "ellei vaan kipu palaa takaisin, niin ei
mitään ole pelkäämistä. Voitte nyt minuttakin tulla toimeen.
Auttaessani tytärtänne olen tehnyt velvollisuuteni ja tahdon nyt
poistua. Voikaa hyvin!"
"Ei, ennenkuin saan tietää nimenne", huusi isä tarttuen nuoren miehen
käteen.
"Minkätähden sitä tahdotte?" Kivisydän kysyi.
"Säilyttääkseni sitä miestä muistossani, jolle olen kiitollisuuden
velassa", vanhus vastasi.
"Turhaa on että tiedätte nimeni", nuori mies virkkoi.
"Olkoon niin", sanoi isä, "en tahdo enempää nimeänne tutkistella,
Sallikaa toki minun sanoa omani, jotta tiedätte, kenen olette
itsellenne saattaneet kiitollisuuden velkaan, Nimeni on Don Pedro ja
asuntoni on täällä aivan lähellä. Olen San Antonio nimisen, suuren
meksikolaisella alueella sijaitsevan espanjalaisen siirtolan omistaja".
"Sen omaisuuden kyllä tunnen", keskeytti Kivisydän; "mutta sanokaa,
kuinka olette keskellä yötä joutuneet tänne erämaahan?"
Don Pedro kertoi nyt lyhyesti koko tapahtuman. "Olen", sanoi hän,
"tyttäreni Hermosan, jonka hengen näin pelastitte, ja muutamain
ystäväini kanssa pienellä matkustuksella täältä kahden päivämatkan
päässä olevaan siirtolaan nyt palaamassa. Illan pimetessä pysähdyimme
metsän laitaan, koska pelkäsimme yöllä eksyvämme tieltä ja olimme juuri
ehtineet asettua väsyneitä jäseniämme lepuuttamaan, kun yht'äkkiä
joukko villejä miehiä hyökkäsi päällemme ja, ennenkuin ehdimme käyttää
aseitamme, sitoivat meidät. Eikä siinä kylläksi, rosvoilijat peittivät
vielä päämme naamioilla ja laahasivat meidät kauas metsään, varmaankin
siinä tarkoituksessa että kuolisimme nälkään taikka joutuisimme
petoeläinten saaliiksi. Senjälkeen he hevostemme ja kapineittemme
kanssa katosivat jättäen meidät oman onnemme nojaan".
Kivisydän, joka kertomusta oli tarkkaan kuunnellut, rypisti otsaansa,
sillä hän näkyi arvaavan, keitä nuo rosvoilijat olivat, kuitenkaan hän
ei keskeyttänyt Don Pedroa, joka jatkoi:
"Olimme epätoivon tilassa ja ellei ystäväni ja onnettomuuden toverini
Don Estevanin, joka omistaa jättiläisvoimat, olisi onnistunut
siteitänsä katkoa ja meitä irroittaa kahleistamme, niin kurjasti
olisimme joutuneet hukkaan. Kaikki kapineemme riistettyinä jatkoimme
matkaamme jalkasin, mutta mahdotonta oli tästä aivan tuntemattomasta
metsästä löytää ulos. Harhailtuamme ympäri antauduimme vihdoin
kärsivällisesti kohtalomme huostaan".
"Onnettomuus tulee kuitenkin harvoin yksin -- sillä yht'äkkiä huudahti
tyttäreni kivusta -- hän oli saanut käärmeen pureman. Silloinpa vasta
epätoivomme nousi korkeimmilleen. Nyt oli ajatuksemme kuumeentapaisesti
kiintyneinä siihen, kuinka saisimme lapsiraukan pelastetuksi".
"Tässä epätoivon hetkessä Jumala lähetti teidät pelastavana enkelinä
luoksemme".
Kivisydän seurattuaan osaaottavaisesti Don Pedron kertomusta tahtoi nyt
sanaakaan lisäämättä poistua seurueesta.
"Oi, jääkää tänne!" rukoili vanhus kääntyen Kivisydämeen, "elkää
jättäkö meitä tänne erämaahan!"
Kivisydän ei mielinyt heitä kauemmaksi seurata, vaan antoi sen neuvon
että odottaisivat täällä aamun tuloa, koska yön pimeydessä
matkustaminen oli arveluttavaa. Mutta kun toisetkin häntä kiihkeästi
pyysivät saattamaan heitä metsästä pois, niin hän siihen suostui, sanoi
kuitenkin: "Olen teitä varoittanut vaan en vastaa siitä kaikesta, joka
vielä voi tapahtua".
Kolmas luku.
Hyökkäys ja voitto. -- Ero.
Matkailijat valmistautuivat nyt jättämään tämän paikan jossa edellinen
kohtaus oli tapahtunut. Hermosa nukkui vielä sammalikolla, ja herättää
häntä olisi ollut sangen varomatonta, joka olisi hänen paranemisellensa
mitä arveluttavimpia seurauksia vaikuttanut. Kivisydän katkoi sentähden
vahvan puunoksan, josta valmisti jonkunlaisen kantopaarin, jolle sitten
kaksi Don Pedron palvelijaa Hermosan nostivat.
Noustuaan ratsullensa antoi Kivisydän merkin lähtöön. Nuori ratsastaja
katsasti alinomaa levottomasti ympärilleen, kuin olisi odottanut jotain
hirveätä tapahtuvan. Hän otti kulkunsa eräälle kukkulalle päin, jonka
juurelle pian saavuttiin. Matkailijat seurasivat noin kymmenen minuutin
matkan päässä saattajasta, joka aina ratsasti hyvän matkaa edellä, kun
yht'äkkiä kova laukaus kuului.
Matkailijat katsahtivat taakseen. "Mitähän tämä merkitsee", Don Pedro
sanoi levottomana. "Epäilemättä kavallusta!" Don Estevan vastasi
katsahtaessaan tarkkaavasti ympärilleen ja nähdessään Kivisydämen
loitolla katoavan pensaikon taakse.
Tätä peloittavaa ääntä seurasi hiljaisuus. Mutta tuskin oli muutama
minuutti kulunut kun tiheätä ampumista eri haaroilta alkoi kuulua
silminnähtävästi vastauksena aikaisemmin annettuun merkkiin. Kohta
tämän jälkeen tuli Kivisydän matkailijain luo, jotka hänen poissaolonsa
oli tehnyt levottomaksi.
Hänen kasvonsa olivat vaaleat ja liikkeensä levottomat.
"Teidän tahtonne mukaan on tapahtunut", hän sanoi kiukustuneena. "Minä
en vastaa siitä onnettomuudesta, joka nähtävästi teitä kohtaa".
"Mikä se on? Mikä vaara meitä uhkaa", Don Pedro kysyi kavahtaen ylös.
"Intialaiset ovat meidät huomanneet", vastasi Kivisydän, "Tiikerikatin
villi seurue on meidän läheisyydessämme".
"Oi!" Don Pedro huudahti kauhistuksella, "minkä nimen lausuitte?
Tiikerikatti, tuo peloittava rosvoilija, jonka lukemattomat rikokset
vuosikausia on tämän seudun täyttäneet kauhulla, lähestyy meitä. Oi
meitä, olemme hukassa!"
"Ei hän itse", Kivisydän rauhoittaen vastasi, "vaan osa hänen
rosvojoukkoansa. Nyt tarvitaan kylmäverisyyttä ja miehuutta". Hänen
annettua merkin laskeutuivat kaikki nyt maahan ja alkoivat hiljaa käydä
konttaamalla eteenpäin; Hermosakin oli niin paljon virkistynyt että
saattoi tähän outoon kulkuun voimiansa myöten ottaa osaa. Hän tahtoi
ennen viimmeisetkin ponnistuksensa käyttää, kun joutua vihollisten
kynsiin. Askel askeleelta tulivat matkailijat, aseet käsissä,
eteenpäin, kunnes aivan lähellä huomasivat intialaiset. Neljä heistä,
jotka vasemman korvansa yli pistetystä korppikotkan sulasta voi tuntea
päälliköiksi, olivat nuotiovalkean ääressä kyyryssä äännettöminä
polttaen piippuansa.
Kivisydämen käskystä nousivat matkailijat hiljaa ylös ja kukin heistä
haki puurungon takaa suojan.
"Jätän teidät tänne", sanoi Kivisydän hiljaa, "minä menen leiriin,
rauhoittukaa, ja mitä tapahtuneekaan, niin elkää ennen ampuko, kuin
näette minun heittävän hattuni maahan".
Matkailijat nyökäyttivät myöntyväisesti päätään ja Kivisydän katosi
pensaikkoon. Siitä paikasta, mihin matkailijat olivat laskeutuneet,
saattoi helposti huomata kaikki, mitä leirissä oli tekeillä, saattoipa
tarkasti kuuntelemalla kuulla keskustelunkin. Kumarruksissa eteenpäin,
sormi pyssyn hanassa ja katse leiriin tuijottaen matkailijat nyt
kuumeentapaisesti odottivat sitä hetkeä, jolloin saisivat lauaista.
Saavuttuaan leiriin Kivisydän astui esille nuotiotulen ääreen. Hitaasti
hän lähestyi intialaisia ja siitä ystävällisyydestä, jolla nämät häntä
tervehtivät, saattoi huomata, että mies, jonka huostaan matkailijat
olivat antautuneet, oli villeille jo vanhastaan tunnettu. Don Pedro
piti ensimmältä tätä onnena, sillä hän toivoi Kivisydämen mahdollisesti
voivan vaikuttaa heidän pelastukseksensa, mutta sitte hän rupesi
epäilemään luullen nuorta miestä petturiksi. Matkailijat eivät tienneet
vielä, kuinka tämän turvaajansa käytöstä oikein selittelisivät, kuin
leiristä alkoi kuulua vilkasta keskustelua, josta seuraavan selvästi
saattoi huomata: "Minun veljeni on varovainen", sanoi yksi päämiehistä,
"hän on valkoihoiset hyljännyt, koska hän tietää, että Tiikerikatti on
heidät intialaisten keihäille pyhittänyt".
"Valkoihoisia en ole hyljännyt", Kivisydän vastasi päättävästi,
"intialaiset siinä pettyvät, minä olen vannonut valkoihoisia veljiäni
suojella, ja olenkin heitä puolustava voimieni mukaan".
"Tiikerikatin käskyt ovat sitä vastaan!", huudahti yksi päälliköistä.
"Minä en ole velvollinen tottelemaan Tiikerikatin käskyjä", Kivisydän
vihastuen vastasi, "minä vihaan kavaltamista enkä ole salliva
punaihoisten täyttää murhaavia aikomuksiansa".
"Ooh!" huudahti ensimmäinen päälliköistä. "Tiikerikatti tahtoo, että
valkoihoisten päänahka on heiltä otettava".
"Te kurjat", metsästäjä kiljaisi vihastuen, "minäkin olen valkoihoisia,
niin ottakaa minunkin päänahkani!" ja silmän räpäyksessä hän heitti
karvaisen hattunsa maahan, hyökkäsi samalla intialaisen päällikön
päälle ja syöksi veitsensä syvälle hänen rintaansa. Samassa kuului kuin
yhdestä pyssystä neljä laukausta ja toisetkin nuotiovalkean ääressä
olleista päälliköistä ketertyivät veriinsä hiekalle.
Nyt alkoi hirveä viiden miehen viittätoista vastaan taistelu, joka
yltyi sitä kiivaammaksi, kun kukin tiesi ettei tässä ollut armoa
odotettavissa. Onneksi matkailijoilla oli pistoolit, jotka ensin
vastustajoitansa vastaan laukasivat ennenkuin sapeleillaan ryntäsivät.
Kahdestakymmenestä sotilaasta kaatui kaksitoista, kahdeksan jälelle
jäänyttä pötkivät pakoon.
Taistelun melske tunkeutui Hermosankin korviin, joka sivussa pensaissa
sen taukoomista odotti. Pistooli kädessä tuo urhokas nainen oli joka
hetkenä valmis puolustaimaan. Vihdoin tuli isä kertomaan koko
tapauksen, sitten nousi koko seurue ratsailleen ja lähti matkaan.
Vinhaa vauhtia ratsastaessa yökin sai kuluneeksi. Auringon nousussa
matkailijat saapuivat tien risteykseen, jossa Kivisydän tahtoi heistä
erota. "Teillä on tästä ainoastaan muutaman peninkulman taival
siirtolaan ja tie sinne on helppo löytää", hän sanoi.
"Elkäämme kuitenkaan näin erotko toisistamme", Don Pedro vastasi,
"minulla on velvollisuuksia Teitä kohtaan".
"Unhottakaa ne!" keskeytti Kivisydän. "Te palaatte kotiinne, minä taas
harhailen erämaassa ja säilytän teistä muiston, joka koskaan ei ole
katoova. -- Jääkää hyvästi!" Näin sanoessaan hän ojensi kätensä
kaikille, käänsiin ja ratsasti täyttä laukkaa pois.
Neljäs luku.
Siirtolassa. -- Selityksiä.
Kaksi tuntia Kivisydämen erottua matkailijat vihdoinkin saapuivat Don
Pedroksen siirtolaan, jossa kotiväki oli suuresti iloissaan heidän
tulostansa.
Hermosa vetäytyi huoneesensa, jossa lankesi polvilleen kiittämään
Jumalaa heidän onnellisesta pelastumisestansa erämaassa. Lopetettuaan
hän vaipui syviin mietteisiin istuimelleen. Yht'äkkiä, ikäänkuin unesta
kavahtaen, hän tarttui kelloon kutsuakseen jotakin luokseen. Ovi
avautui ja sisään astui kaunis tummaihoinen nainen. Ystävällisesti
tervehtäen hän notkistui nuoren rukoilijattaren jalkoihin ja,
kiinnittäen mustat silmänsä häneen, hän kysyi: "Mitä haluatte,
Hermosa?"
"Tahdoin sinua nähdä, kanssasi vähän jutellakseni", nuori hallitsijatar
vastasi.
"Oi, mikä onni", huudahti Nina -- se oli tytön nimi -- lyöden ilosta
käsiänsä yhteen. "En ole kaukaan aikaan teitä nähnyt; kuten kuulen,
olette matkallanne olleet suuressa vaarassakin".
"Ken sanoi sen teille?" Hermosa kysyi. "Don Estevan kertoi kaikki, mitä
erämaassa oli tapahtunut", vastasi Nina, "hän kertoi myös siitä
miehestä, joka niin urhokkaasti oli teitä puolustanut, ja Don Torribio,
hovimestarinne, sanoi tuntevansa Kivisydämen, vaan vakuutti myös, että
hänen hyvyytensä vain oli näennäistä, jonka takana pirullinen petos
piili".
Kuin salaman satuttamana Hermosa nämät sanat kuullessaan kavahti ylös
huudahtaen: "Mahdotonta! Missä on Don Torribio? Käske häntä luokseni!"
Hetkisen kuluttua tuli Torribio, keskiaikainen kaunis mies, viehättävä
ja notkea käytöksessään, sisään. Nöyrästi kumartaen hän tervehti
hallitsijatartansa, joka ystävällisesti ojentaen kätensä sanoi: "Olen
onnellinen Teidät nähdessäni. Istukaa ja kertokaa minulle jotakin
tuosta miehestä, joka kutsuu itseään Kivisydämeksi ja joka erämaassa
niin paljon meitä hyödytti. Kuten olen saanut tietää, kuulutte tuntevan
hänet".
"Oi, jotta voisin sanoa Teille totuuden!" Don Torribio huudahti.
"Kivisydän tuo nuori seikkailija, jonka olette nähneet, on villin
Tiikerikatin, tuon peloittavan rosvoilijan poika, jonka nimeäkin koko
seudussa mainitaan kauhulla".
Ikäänkuin käärmeen pistämänä Hermosa vaipui istuimellensa, kasvonsa
kalpenivat ja vapisevalla äänellä hän sanoi: "Mahdotonta! Se mies, joka
niin jalosti meitä kohteli, ei voi olla mikään pelottava rosvoilija".
"Olen kuitenkin kertova, mitä henkenne pelastajasta tiedän", Torribio
jatkoi. "Kivisydän on tuon kuuluisan Tiikerikatin poika, niinkuin jo
mainitsin. Isän maine on luonnollisesti siirtynyt poikaan ja tehnyt
tämän yhtä peloittavaksi, kuin hänenkin. Kuitenkin on minun
tunnustaminen, että vaikka häntä monesta rikoksesta ja häpeällisestä
teosta syytetään, ei vielä ole ollut mahdollista saada häntä syytteen
alaiseksi. Kaikki, mitä hänestä kerrotaan, on läpitunkemattomaan
salaisuuteen kiedottuna. Kivisydän lienee noita tunnetuita
mehiläis-metsästäjöitä, joiksi muutamia puolivillejä kutsutaan, jotka
ympäri heinäaavikoita ratsastelevat ja tuontuostakin ystävällisessä
sovussa liittyvät intialaisiin".
"Kuinka mielelläni enkö riistäisi sitä salaisuuden huntua, joka
henkenne pelastajata ympäröi! Kentiesi joskus tähän tilaisuus
tarjoutuu".
"Oi, kuinka olisin teille kiitollinen siitä", Hermosa vastasi ojentaen
kätensä hovimestarille, joka kohteliaasti tervehtäen poistui.
Viides luku.
Eräs yhtymys. -- Vastenmielisiä havaintoja.
Erottuaan matkailijoista, jotka, kuten olemme kuulleet, onnellisesti
saapuivat kotiinsa, Kivisydän käänti hevosensa tiheässä metsässä
olevaan vuoren luolaan, joka oli useinmainitun rosvoilijan,
Tiikerikatin, suosima olopaikka.
Vaivaloisen kulun jälkeen hän vihdoin saapui piilopaikalle, jonka aukon
sakea pensasto peitti. Kytkien hevosensa puuhun, hän pensaikkoa
raottaen astui maanalaiseen huoneesen, jonka nurkasta löytämällään
soihdulla valaisi. Neljänneksen tuntia varrottuaan kuului hevosen
kavioiden kopsetta, joka seisahtui rotkon edustalle. Heti jälkeen astui
Tiikerikatti sisään.
Tämä villi rosvoilija oli hämmästyttävän kookas mies. Leveät
hartiansa ja jäntevät jäsenensä osoittivat, että voimansa, vaikka jo
useita vuosia keski-ikäänsä pitemmälle ehtineenä, olivat vielä
käyttämättömässä kunnossa. Ilman vaikuttamasta tulipunaiseksi
muuttuneesta iho karvastaan voi huomata Tiikerikatin kuuluvan
valkoihoisiin. Pukunsa oli puoleksi meksikolaisten ja punaihoisten;
kuitenkin todistivat piikkisijan piikeillä ja lasihelmeillä koristetut
mokkasiininsa hänen mieltymystään intialaispukuun.
Leveäteräinen veitsi, sotakirves ja kuula- sekä ruutipussi riippui
nahkaisessa kireälle vedetyssä vyössään.
Korvallisensa yli hän kantoi valkopäistä kotkankynää, päällikön
tuntomerkkiä, ja kädessään hän piteli suuren suurta, hopealla hienosti
kirjaeltua pyssyä.
Tämä siis oli nyt se mies, jolle intialaiset olivat antaneet
Tiikerikatin nimen.
Synkkä pilvi laskeutui hänen leveälle otsalleen ja kääntyen poikaansa
hän lausui: "Näyt unhottaneen että olen isäsi; sillä päättäen kaikesta,
mitä olen kuullut, olet tuohon Don Pedroon, jota kuolemaani asti
vihaan, ystävällisesti liittyneenä".
Näin sanoen hän heitti ankaran katseen Kivisydämeen, joka
närkästyksissään iskien pyssynsä maahan ja kääntyen isäänsä kiljasi:
"Olette siis todellakin hätyyttäneet matkailijoita, jotka rauhallisesti
kulkevat pitkin tietä. Tämä on kovin minua vihastuttanut. Kutsutte
itseänne isäksi, suokaa anteeksi, jos olen pakoitettu nyt sanomaan,
ett'en voi teitä rakastaa".
"Mitä minuun tulee, niin ei ainoatakaan sanaa suustanne joko
synnyinpaikastani tai muista perheellisistä suhteistani ole
todistamassa, niin että ylimalkaan alan epäillä olevan sukulaisuuden
siteitä välillämme ollenkaan".
"Haluan puhua suuni puhtaaksi!" Kivisydän kiljaisi vihaisena. "Silmäni
ovat avautuneet. Olette lapsuudestani saakka koettaneet sydämestäni
kaikki säälivät tunteet tukahuttaa; siinä ette, kiitos Jumalan, ole
onnistuneet, ja nyt olen päättänyt elää omin nokkini, saattakoon tämä
päätös mihin hyvänsä". Näin sanoen Kivisydän suuresti kiivastuen
poistui. Hampaitaan purren rosvoilija vanhus seurasi nuorta
ratsastajaa, joka ratsullaan pian katosi sakeaan metsään.
Kuudes luku.
Hyökkäys siirtolaan. -- Vihollisen tappio.
Kivisydämen poistuttua rosvoilija nousi ratsullensa ja ratsasti
intialaistensa leiriin. Villisoturit olivat Tiikerikatin saapuessa
istuallaan tupakoiden nuotiotulen ympärillä. Nähdessään hänen he
kunnioittavasti nousivat seisoalleen, merkki, että häntä pidettiin
suuressa kunniassa. Ystävällisesti vastattuaan heidän tervehdykseensä
hän viittoi heitä kokoutumaan ympärilleen, jonka jälkeen kuuluvalla
äännellä lausui: "Apaakkein päälliköt, te urholliset soturit! Elkäämme
kauempaa viivytelkö kukistaa vihollisemme Don Pedron ylpeyttä. Kukin
asettukoon paikalleen, Urubuksen huuto on oleva hyökkäyksen merkkinä".
Hyväksymisen merkiksi päälliköt kumarsivat Tiikerikatille, jonka
johdolla sitten teltat otettiin pois ja lähdettiin Don Pedron siirtolaa
kohti. Päivän koitteessa saavuttiin lavealle pitkää heinää kasvavalle
aavikolle, jota kesti hyvän aikaa, sitten tultiin taas sakeaan metsään
ja vasta seuraavana päivänä yön pimetessä lähestyttiin San Antonio
siirtolaa.
Vahtimies, joka läpi yön oli siirtolan turvallisuuden takia valveilla,
oli kuullut askeleita, jotka vaikka olivatkin hiipiviä, tyynenä yönä
sitä selvemmin kuuluivat. Hän laukasi heti pyssynsä siirtolan
asujamille merkiksi, että vihollinen oli läheisyydessä. Don Pedros
nousi peljästyksissään vuoteeltaan ja aavistaen lähestyvän vaaran,
puhalteli sotatorveen, joka kutsui kaikki näillä tiluksilla olevat
miehet aseisin. Muutamassa minuutissa oli melkoinen joukko miehiä
koolla, jotka päivää ennen olivat saapuneet siirtolaa suojelemaan
intialaisten hyökkäyksiä vastaan.
Kului hetkinen ilman että yön rauhallisuutta mikään häiritsi. Silloin
yht'äkkiä Urubuksen kiljunta kuului tyynessä yössä. Toistamiseen kuului
kiljunta, miesten riveissä syntyi nyt eloisuutta. Kolmannen kerran
vielä huuto uudistui ja silloin vasta nousi hirvittävä melu joka
taholta; intialaiset hyökkäsivät siirtolan äärimmäisiä varustuksia
vastaan, joille koettivat kiivetä, mutta kovan vastustuksen perästä
siirtolaiset heittivät heidät takaisin tulipommeilla ladatuilla
pyssyillänsä, levittäen kuoloa ja hävitystä intialaisten leirissä.
Taistelua jatkettiin läpi yön vähillä loma-ajoilla ja loppui vasta
sitten kun aurinko oli ehtinyt korkealle taivaalla. Ilohuudolla
intialaiset tervehtien aurinkoa syöksivät uudessa vimmassa eteenpäin.
Siirtolaiset jättivät, ikäänkuin pakosalle lähtevinään, asemansa
julmistuneitten sotilasten seuraamina.
Mutta, oi kauhistusta, mitä tapahtui? -- Yht'äkkiä kuului hirvittävä
räjäys. Tanner jymisi heidän jalkainsa alla ja ilmaan heitetyt
intialaiset putosivat kappaleina maahan. Siirtolaiset olivat, näet,
kaivaneet maahan alaisia käytäviä, jotka he täyttivät ruudilla, jonka
intialaisten lähestyessä sytyttivät. Peloittava oli vihollisten
kauhistus. Mielettöminä he pakenivat joka haaralle. -- Valkoihoiset
pelastuivat.
Kun murhaavan taistelun perästä Don Pedros ystävineen meni
taistelutantereelle, he täällä löysivät hävityksen seassa pahoin
haavoitetun sotilaan, joka näytti heistä sangen oudolta. Ihokarvaltaan
valkoinen hän sekä pukunsa että aseittensa puolesta näytti päälliköltä.
Don Pedros käski viedä miehen majaan häntä vielä viimeisillä hetkillään
kunnioitettavaksi. "Tämä ei ole kukaan muu, kuin Tiikerikatti, tuo
peljätty rosvoilija", sanoi Don Estevan nähdessään haavoitetun. Niin
olikin. Kuullessaan rosvoilijan nimen pääsi läsnäolijoista pelästyksen
huuto. Tiikerikatti, jonka monista haavoista verta vuoti, heräsi
vihdoin kuumeen tapaisesta unestaan. Don Pedros oli juuri häntä
lähestymäisillään puhutellaksensa, kun ulkoa kuului hevosen kavioin
kopsetta. Ratsastaja ajoi samassa pihalle, jonka Don Pedros pian tunsi
samaksi uskolliseksi saattajakseen erämaassa. "Kivisydän" hän ilosta
huudahtaen riensi nuorta ratsastajata vastaan. Kuullessaan Kivisydämen
nimen Tiikerikatti hämmästyksestä äännähtäen vaipui liikkumatonna
vuoteelleen.
Seitsemäs luku.
Havaintoja. -- Onnettoman kuolema.
Erottuaan isästään luolassa ei Kivisydän ollut häntä sen koommin
tavannut. Aavistaen intialaisten aikovan Don Pedrosta vahingoittaa hän
pysytteliin siirtolan läheisyydessä voidakseen tarpeen tullessa tälle
nyt rakkaaksi tulleelle ukolle olla apuna.
"Onnetoin!" Kivisydän huudahti nähdessään verissään makaavan
Tiiketikatin.
"Kivisydän!" vastasi rosvoilija kohottautuen vuoteeltaan ja tuijottavin
silmin nuorukaiseen katsahtaen. Kooten kaikki voimansa hän kaikkien
läsnäolijoiden kuullen huudahti: "Saatte kuulla salaisuuden! -- Vuodet
ovat varmaankin paljon minun muuttaneet, koskapa tähän asti olen voinut
pysyä tuntemattomana".
Tarttuen Don Pedrosta käteen hän lausui: "Minä olen -- Fernando,
veljesi, joka yli kolmenkymmenen vuoden olen epäsovussa ja vihassa
ollut sinusta eronneena".
"Mitä sanottekaan?" huudahti Don Pedros ja hämmästyksen huuto pääsi
kokoutuneista. "Olen totuuden sanonut", sanoi Tiikerikatti kylmästi
vastaten. "Nimeni olen sanonut. Olen Fernando". Heikommalla äänellä hän
jatkoi: "Kolmekymmentä vuotta olen erämaassa harhaillut; tullut itse
villiksi, liittynyt intialaisiin, jotka pian minun valitsivat
päälliköksensä. Heidän avullaan tahdoin sinulle kostoa, kun katala
onneni minun saattoi tähän tilaan, sinun käsiisi". "Jumalan sallimus
tässä on!" lausui Don Pedros lauhkeasti, mutta Tiikerikatti viitaten
kädellään jatkoi: "Voimani katoavat. Kuulkaat siis kaikki, ennenkuin
silmäni ainiaksi ummistuvat", ja Kivisydäntä osottain hän sanoi: "Sinä
et ole minun poikani -- olet Don Carlos, veljeni Don Pedroksen poika.
Pienenä poikasena sinut salaa ryöstin isältäsi ja vein erämaahan.
Lapsesi on tässä, Don Pedros!" huudahti hän ponnistaen kaikki voimansa,
jonka jälkeen voimattomana vaipui vuoteelleen.
"Lapseni", kuului kuin kaiku isän suusta ja sydämellisesti hän puristi
nuorukaista rintaansa.
"Veljeni!" huudahti Hermosa tuolilta hypähtäen, jolle liikutuksesta oli
vaipunut. "Sinäkö, veljeni, olit siis henkeni pelastaja, saattajamme
erämaassa aavistamattamme rahtuistakaan, mitkä sisälliset siteet meitä
yhdistivät. Jumalani, kuinka kaiken tämän piti tapahtua!"
Tämän kohtauksen kestäessä Tiikerikatti yhä oli kuolontapaiseen uneen
vaipuneena. Kerran raotti kuoleva silmäänsä ja yhä kalpenevilta
huuliltaan kuului ainoa sana: "Anteeksi!"
Huulet ummistuivat ja hetkisen kamppailtuaan Tiikerikatti jäi
liikkumattomaksi. -- Hän oli kuollut.
"Jumalan sormi on tässä!" lausui Don Pedros syvästi liikutettuna.
"Rukoilkaamme onnettoman sielun puolesta!"
Ja langeten sitten ruumiin viereen polvilleen hän rukoili ja kaikki
läsnäolijat seurasivat esimerkkiänsä.