Ensimmäinen luku.
Yhtymys metsässä.
Tämän kertomuksen tapahtumat sattuvat 1740 ja 1745 vuosien väliselle
ajalle; ne johdattavat lukijan New-Yorkin siirtokunnan asutulle
alueelle, Hudsonin joen varrella sijaitsevan erämaan kaitaiselle
maankaistaleelle.
Oli ihana kesäkuun aamu, kun tämän äärettömän metsän sakeimmassa
paikassa kaksi miestä kohtasi toinen toisensa; kappaleen matkaa
kuljettuansa he seisahtuivat kukkulan rinteellä olevalle avonaiselle
saarekkeelle. Asettuen kaatuneelle puunrungolle he ryhtyivät
tarpeellisiin tavallisen, vaan voimakkaan ateriansa valmistuksiin.
Tämän ajan käytän lähemmin tutustuttaakseni lukijan näihin molempiin
miehiin, joilla tässä kertomuksessa on varsin tärkeä osa.
Hurry, toinen heistä, jonka varsinainen nimi oli Heinrich March, joka
nimi, kuten intialaisten rajanaapurein on tapa, oli hänen itsensä
ottama, oli keskikokoinen, voimakas, luonteeltaan rauhaton ja levoton
mies. Käytöksensä oli vapaa ja teeskentelemätön, tekemättä kuitenkaan
mitään alhaisenlaista vaikutusta.
Haukansilmä, toinen heistä, oli sekä ulkomuotonsa että luonteensa
puolesta paljoa erilaisempi toveriansa. Ollen hoikka ja pitkä
vartaloltaan hänen jäsenissänsä oli notkeutta ja kasvonsa ilmaisivat
teeskentelemätöntä avomielisyyttä.
Molemmat raja-asukkaat olivat vielä elämänsä keväimessä. Hurry oli 26,
Haukansilmä 24 vuoden ijässä.
Heidän pukimensa oli suurimmaksi osaksi hirven nahoista tehty ja, mitä
Haukansilmän pukuun tulee, oli se erinomaisen huolellista tekoa,
samalla kun hänen aseensakin olivat somemmat ja hienommat, kuin
toverinsa. "Tule Haukansilmä, käykäämme käsiksi!" kehoitti Hurry
valmistettuaan aterian. Haukansilmä noudatti kutsumusta ja maistettuaan
palasen hän kyllälti oli alkanut ylistää kylmän riistapaistin hienoa
makua.
"Eikö ole totta, että palanen hirvivasikkaa on erinomainen ruoka
metsämiehelle", sanoi Hurry mielihyvästä suu hymyssä ja sitten
veitikkamaisesti jatkaen: "Montako tällaista eläintä etkö ole
ottanutkaan hengiltä! -- Sinä olet, kuten olen kuullut, tarkka
pyssymies; syyttäkös delawarelaiset olisivat sinua nimittäneetkään --
Haukansilmäksi".
"Paljon mahdollista!" vastasi puhuteltu; mutta nyt elämmekin toisissa
oloissa, jolloin pyssyn käyttäminen minun mielestäni sota-aseena on
edullisempi. Kaiketi tiedät nuo alinomaiset intialaisten ja
siirtolaisten väliset rauhattomuudet?"
"Kyllä hyvin tiedän", vastasi Hurry, "enkä näille tienoille ole
tullutkaan muuta varten, kuin auttaakseni ystävääni, Hutter ukkoa, joka
tuonne järven rantaan on rakentanut itselleen linnoituksen tapaisen
majatalon, hänen taisteluissaan intialaisia vastaan. Sanopa minulle",
hän uteliaasti jatkoi: "mikä sinut tänne erämaahan johdatti?"
"Odottelen täällä erästä hyvää ystävääni", vastasi Haukansilmä.
"Vai niin, eihän liene vaan tuota Chingachgookia, Delawaresta",
keskeytti Hurry, "tuota jaloa intialaispäällikköä, josta jo minulle
puhuit. Mihin paikkaan olet yhtymisesi hänen kanssansa määrännyt?"
"Tuonne järven rantaan, kalliolle", vastasi Haukansilmä, "missä
heimokuntain sanotaan tavallisesti kokoontuvan rauhan sopimuksiansa
hieromaan".
"Niimpä menemme sitten yhdessä", Hurry jatkoi: "Minä saatan sitten
sinua Hutter vanhuksen majaan, joka molempain tytärtensä kanssa
kestiystävällisesti on ottava sinut vastaan".
Näin sanoen Hurry nousi ylös ja Haukansilmä seurasi hänen
esimerkkiänsä. Tarttuen pyssyihinsä he jättivät avonaisen
ruokailupaikkansa ja katosivat sakeaan metsään.
Toinen luku.
Käynti majatalossa. -- Eräs keino.
Hetkisen saivat seikkailijamme kulkeneeksi, kun Hurry äkkiä pysähtyi
kaadetun jättiläislehmuksen kohdalle. Lähestyen sen tyvipuolta ja
poistaen muutaman karvapalasen hän koverretusta puusta Haukansilmän
suureksi ihmeeksi veti ilmoihin pienen venheen tuhtoineen ja airoineen.
Hurry, nostaen toverinsa avulla venosen hartioilleen, kantoi sen järven
rantaan, joka jo kotvasen aikaa oli ollut näkyvissä. Ollen metsäisten
kukkuloiden ympäröimänä tarjosi tämä järvi viehättävän näköalan, jota
Haukansilmä ei kyllin voinut ihmetellä.
Laskettuaan veneen järveen toverukset nousivat siihen ja työnsivät sen
rannalta vesille. Puolen tunnin matkan rantaa pitkin soudettuaan tuli
Hutterin majatalo yhtäkkiä näkyviin. Vahvain varusten ympäröimänä se
pilarein päällä seisoi ylhäällä veden pinnasta, ja Hurry selitti
toverilleen, minkätähden Tuomo Hutter asuntonsa näin oli varustanut.
"Kolmasti ovat ryöstöhaluiset intialaiset vanhuksen majan polttaneet
poroksi maalla", sanoi Hurry, "ukko Tuomo haki sentähden turvaa
järveltä. Kukaan ei voi veneettä tulla hänen luoksensa, ja veneestä
hyökätessä on epäiltävää, kumpiko kääntyy tappiolle, kumpi voitolle.
Sillä Hutter on kaukaisiksi ajoiksi sekä aseilla että ampumavaroilla
varustettuna ja majatalokin on, niinkuin näet, rakennettu vahvoista
tammipuista, jotka vihollisen kuulia vastaan muodostavat hyvän
varustuksen".
Hurryn näin kertoessa läheni vene majataloa ja tuhtolauta sai toimittaa
maalleastuttavan tointa. Kiinnitettyään veneen rantaan nousi Hurry
Haukansilmän kera kallion törmälle vastapäätä majataloa. "Niinpä näkyy
olevankin, kuin ajattelin", hän sanoi, "talossa ei ole yhtään ihmistä,
koko perhe on löytöretkellä ja kaiketi vasta iltayöllä palaa kotio".
Sillä välin kun Hurry majatalon eteisessä katseli onkivapoja, verkkoja
ja muita kalastusesineitä, astui Haukansilmä sisemmälle majataloa,
jonka ovet Hurry oli saanut auki. Kaikki täällä sisällä oli hyvässä
järjestyksessä, kuin maan kaukaisemmissa osissa olevilla siirtolaisilla
ainakin. Haukansilmä, tarkastettuaan kaikkia, lähti ulos majatalon
ulkopuolella olevalle tasangolle, missä Hurry oli rasvatyynen järven
katseluun vaipuneena. Heitettyään silmäyksen vesille päin Haukansilmä
etäällä huomasi veneen, jonka Hurry tunsi "arkiksi", kuten Hutterin
laivaa tavallisesti nimitettiin.
"Tämä on nyt se Hutterin perheen uiva asunto", sanoi Hurry ystävälleen.
"Se on liitetty kokoon vahvoista hirsistä ja huoneita siinä on
useampia, kuin missä muussa talossa hyvänsä. Majatalon asujamet voivat
ottaa pakonsa laivaan ja soutaa järvelle, kun rannalta huomaavat
uhkaavan vihollisen".
Sillä välin tuli arkki lähemmäksi. Taisi olla vaan pari sataa askelta
rannasta ja samassa laski arkki majatalon rantaan.
Huomatessaan ystävänsä sivulla vieraan, aivan tuntemattoman miehen,
Hutter hämmästyi. Jätettyään tyttärensä laivaan hän meni Hurryn luo,
joka lyhyen tervehdyksen jälkeen esitteli toverinsa. "Katsos,
Tuomoseni, tämä on Haukansilmä, tuo kuuluisa metsästäjä, joka turhaan
ei kannakaan nimeänsä. Suuren osan nuoruudestaan hän on delawarelaisten
keskuudessa oleskellut, voipi sentähden intialaisten hyökätessä olla
meille erinomaisena apuna".
"Olkaa tervetullut, nuori mies!" sanoi Hutter ystävällisesti
vieraalleen, ojentaen hänelle kovan, jäntevän kätensä. "Minä luotan
sinun apuusi", hän jatkoi, "ja toivon sinusta lapsillenikin oivaa
turvaa".
"Sen lupaan teille", vastasi Haukansilmä ojentaen lupauksensa
vakuudeksi oikean kätensä.
"Mutta kerropa", pyysi Hutter nuorukaista, "kuinka näihin kaukaisiin
seutuihin olet tullut? Mikä on varsinaisesti syynä tänne tuloosi?"
"Tuopa on pian sanottu, Hutter ukkoseni", Haukansilmä vastasi.
"Saattepa kuulla kertomukseni: Olen nuorimies, tähän asti vielä
saamatta sotakenttää polkea. Delawarelaisten luona oleskelin useampia
vuosia, he ovat rauhallisia intialaisia, jotka paljon eroavat
sotaisista Hurooneista. Delawarelaiset pyysivät minua menemään
valkoihoisten kansalaisteni luo pyytämään näiltä neuvoa ja apua. Sen
tein ja nyt täällä järvellä odottelen Chingachgookia, tuota jaloa
puna-ihoa, ilmoittaakseni hänelle keskusteluni päätöksen valkoihoisten
kanssa. Voinko tässä teitä hyödyttää on se minua ilahuttava.
Chingachgookikin, minun uskottuni, kuten varmuudella voi arvata, on
mielellään oleva teille apuna".
Haukansilmä oli tuskin lopettanut kertomuksensa, kun Hetty ja Judith,
molemmat Hutterin tyttäriä, jotka miesten keskustellessa olivat
keittiössä olleet puuhailemassa, tulivat tasangolle käskemään isää
vierainensa tulemaan illalliselle. Miehet kävivät majaan ja nautitsivat
mielihyvällä mehukasta riistapaistia.
Sillä välin tuli hämärä, mutta Hutter kielsi tyttäriänsä sytyttämästä
valkeata, jott'ei viholliset, jotka öisin tavallisesti ilmaantuivat
järvelle, huomaisi majataloa,
"Kirkkaalla päivällä", hän varovasti muistutti, "en näiden paksujen
hirsien suojassa pelkää tuhansiakaan villeistä, sillä olen sekä aseilla
että ampumavaroilla hyvin varustettu, mutta öinen hyökkäys on
vaarallinen. Salaa he voivat veneellä lähestyä majataloa ja silloin
voimme olla hukassa kaikista varokeinoista huolimatta".
Tämän kuultua miehet nousivat ylös ja Hettyn ja Judithin poistuttua
makuuhuoneesensa, Hutter ilmaisi tovereilleen tuumansa.
"Meidän asemassamme", hän sanoi, "on päähuomio laskettava siihen, että
täydellisesti pidämme järven vallassamme. Venhe on meille samasta
arvosta kuin sotalaiva. Sellaisia laivoja on täällä neljä. Kolme niistä
on täällä luonamme ja neljäs tuolla järven rannassa onteloon puuhun
kätkettynä. Lienee parasta hakea sekin pois, sillä villeillä on koiran
vainu ja helposti voisi venhe joutua heidän käsiinsä".
Tämä oli Hurrysta ja hänen ystävästään aivan selvää, jonkatähden
päättivät heti lähteä venettä tuomaan.
Kolmas luku.
Vihollisen jäljillä. -- Kahleissa.
Seurueen etunenässä meni Hutter. Ilmoitettuaan tyttärilleen
aikomuksestaan hän tovereinensa nousi venheesen ja kaikessa
hiljaisuudessa soudettiin ulos järvelle. Tämmöinen matka yön pimeydessä
oli vaarallinen, kuitenkin saattoi Hutter vakavalla kädellään ohjata
veneen puolen tunnin kuluttua määräpaikkaan.
Ensinnäkin oli jokataholta tutkittava, näkyisikö missään tulta
tuikkavan. -- Koska ei mitään huomattu, niin päätettiin laskea rantaan.
Hurry ja Hutter nousivat pyssyinensä hiljaa maihin ja Haukansilmä jäi
venettä vartioimaan.
Koverrettu puunrunko, jossa pieni venhe oli kätkettynä aivan lähellä
vuoren rinteellä. Syvä hiljaisuus vallitsi metsässä ja vaaratta
saapuivat etsijät määräpaikalle. Hutter veti sangen varovasti veneen
puun sisästä, nosti sen hartijoillensa ja molemmat lähtivät nyt
kulkemaan mäen rinnettä alas rantaan päin. Tänne saavuttuansa he
laskivat kevyen veneen toisen viereen veteen. Tällä tavoin saatuansa
kaikki venheensä valtoihinsa, oli tarkka vaarinpito näistä
tarpeellinen. He soutivat nyt sellaiseen paikkaan, mistä koko rannalle
voi nähdä. Mutta yht'äkkiä taukosivat soutamasta, sillä jonkun matkan
päästä huomasivat valoa, joka lähemmin katsellessa näytti sammuvalta
kekäleeltä. Aivan varmalta näytti, että tässä oli intialaisten leiri ja
koska he kaikessa tapauksessa seuraavana aamuna saivat tältä puolen
odottaa hyökättävän, niin tahtoivat saada tiedon villien sotilasten
sekä lu'usta että varustuksista.
Haukansilmä pysytteliin venheessä rannan läheisyydessä sillä aikaa kun
Hurry ja Hutter salaista polkua myöten hiljaa hiipivät tulelle päin.
Lukija voi ajatella missä jännityksessä nuori mies venheessä, yksin
istuen, odotteli mitä tuleman piti.
Hetkinen oli jo toverein lähdöstä kulunut, kun Haukansilmän huomion
herätti ääni, joka hänen täytti pelolla. Hän kuulusteli ja kuulikin
kohta läpitunkevan äänen, joka ilmaisi jotakin kauheata. Haukansilmä
laski aironsa veteen ja samassa, kun venheellä lähestyi rantaa, hän
selvästi kuuli kuivain oksain ritinää, jopa askeleitakin. Hetkisen
oltuaan epäilyksissä, ken tulija mahtoi olla, kuului yhtäkkiä viisi tai
kuusi laukausta. Hurja huuto seurasi sitä ja lehdistöstä kuului
räiskettä, josta selvään voi huomata, että mies miestä vastaan
taisteltiin.
"Heittäkää irti, te maalatut käärmeet!" Hurry kiljui vihasta. "Eikö
siinä jo ole kyllä että olen vallassanne, tahdotteko kai vielä minut
tappaakin?"
Haukansilmällä oli nyt se surullinen tieto että toverinsa uskallettuaan
liian pitkälle olivat joutuneet villein käsiin ja tietämättömänä, mitä
tehdä, hän antoi veneestä merkin.
"Pysy rannasta loitolla", huusi Hutter Haukansilmälle. "Me olemme
kahleissa ja minun lasteni turvallisuus riippuu kokonaan sinusta. Sinun
on varovasti koettaminen päästä villejä pakoon. Jumala ei ole toki
sinua hylkäävä, vaan onnellisesti vievä majataloon takaisin. -- Hän
sinua siunatkoon!"
"Olkaa huoleti!" huusi Haukansilmä rauhoittaen. "Minä olen tyttäriänne
suojeleva niin hyvin kuin voin".
"Niin, Haukansilmä, tee mitä vallassasi on!" huusi Hurry, joka kahden
intialaisen vartioimana, kädet kahleissa, seisoi muutaman askeleen
päässä Hutterista. "Mutta", lisäsi hän, "minun mielestäni on parasta,
että soudat majataloon, otat molemmat tyttäret ja vähän muonavaroja
mukaasi ja tulet siihen paikkaan järveä, josta tänään nousimme maihin.
Siitä voit löytää tien delawarelaisten luo; sillä, mitä minuun ja Tuomo
ukkoon tulee, niin tietämätöntä on, eivätkö intialaiset jo tänä yönä
meiltä ota päänahkaamme".
Tässä Hurryn keskeytti karkealla kädellä suuta vasten lyönti, merkki,
että yksi villeistä ymmärsi niin paljo englannin kieltä, että hän
miehen puheesta vähäisen ymmärsi. Heti sen jälkeen loittonivat
intialaiset rannalta syvemmälle metsään, ja Hurry ynnä Hutter
seurasivat heitä estelemättä.
Neljäs luku.
Tukala tila. -- Eräs seikkailu.
Haukansilmä oli nyt yksin kohtalonsa nojassa. Tilansa oli sangen
tukala. Kaukana metsässä olivat toverinsa, joita ei voinut auttaa ja
majatalossa molemmat tyttäret avuttomina, joiden luo synkässä yössä oli
vaikea päästä. Sidottuaan molemmat venheet yhteen hän souti järven
keskelle päin. Täällä hän levähtääkseen heittäysi pitkäkseen veneesen,
jonka jätti aaltojen ajeltavaksi. Edellisten hetkien jännitys väsytti
Haukansilmää niin että muutamassa minuutissa vastoin tahtoansa vaipui
makeaan uneen, josta vasta aamun koitteessa heräsi.
Yön kuluessa hän oli lähestynyt vuoren juurta, joka kohosi jyrkkänä
järven itäisellä rannalla, niin lähelle, että selvään voi kuulla
lintujen laulavan. Vinha tuuli puhalsi niin ankarasti että ajoi veneen
rantakiville, eikä kaikin voiminkaan hän voinut saada sitä rannasta
ulommaksi. Sekin toivo, että hän tässä paikassa voisi intialaisten
huomaamatta pysytellä, oli vähäinen. Neuvotonna, mitä tehdä, laski hän
airon veneesen ja tarttui pyssyyn. Olipa juuri nostamaisillaan
asettaan, kun kuula lensi niin läheltä päätänsä että hänen täytyi
kyyristyä ja heittäytyä pitkälle pituuttaan veneen pohjalle. Tätä
seurasi huuto ja seuraavassa silmänräpäyksessä juoksi intialainen
lehdiköstä, jossa oli ollut piiloutuneena, avonaiselle paikalle sitä
nientä, jonka kivikolle vene oli ajautunut. Haukansilmä, huomaten
vaaran, nousi yht'äkkiä ylös ja tähtäsi pyssyllään. Kuitenkin -- hän
maltti silmänräpäyksen; oli näet ensimmäinen kerta, jolloin hän ihmistä
tähtäsi. Mutta kun näki, että tässä oli valikoiminen sen välillä joko
tappaa taikka tulla tapetuksi, niin hän laukaisi ja -- surkealla
huudolla kaatui intialainen maahan. Oudot tunteet valtasivat tässä
silmänräpäyksessä Haukansilmän. Katumus sekoittui voittoriemuun.
Ladattuaan pyssynsä uudestaan hän juoksi venheestä kaatuneen
intialaisen luo, joka rentonaan makasi seljällään. Tämä ei ollutkaan
hengetönnä, sillä silmänsä käännähtivät sinne tänne jokaisesta
voittajan askeleesta ottaen vaarin. Nähtävästi hän odotteli sitä
kuolettavaa pistosta, joka päänahkan riistämisen edellä tavallisesti
käypi, vaan Haukansilmä, joka arvasi intialaisen ajatukset, rauhoitti
hänen pelkonsa.
"Ei puna-iho", hän sanoi, "ei sinulla ole mitään pelkäämistä; päänahkan
riistäminen ei ole minun asiani, tahdon ennemmin vaan sinua auttaa niin
hyvin kuin voin". "Vettä", huusi kuoleva janoissaan, "anna
intialaisraukalle vettä!" "Sitä saat", vastasi Haukansilmä lauhkeasti
ja nostaen käsivarsilleen hän kantoi hänet rantaan, jossa asetti hänen
ruumiinsa sellaiseen asentoon, että saattoi palavata janoaan sammuttaa.
Muutaman minuutin intialainen istui selkä kallion suojassa rannalla,
kun yht'äkkiä nyökäyttäen päätään sulki silmänsä ainiaasti. Viimmeisen
silmäyksensä, jossa laupeus ja anteeksianto kuvastui, hän loi
Haukansilmään.
"Hänen henkensä on haihtunut", sanoi Haukansilmä surullisesti ja nosti
maahan vaipuneen ruumiin istuvaan asentoon kallioseinän nojaan. "Minä
en tahtonut sinun kuolematasi, punaiho", hän sanoi lohdullisesti, "vaan
itsepä annoit minulle vallan valita joko tappaa tai tulla tapetuksi, ja
silloin tein minkä jokainen asemassani olisi tehnyt. Luulenpa olevani
viaton".
Nämä sanat osaksi ääneen osaksi supisten lausuessaan hän ajatuksissaan
keskeytyi, kun parin sadan askeleen päässä maaniemekkeeltä huomasi
toisen intialaisen. Hän oli luonnollisesti vakooja, jonka pyssyn
laukaus nähtävästi oli saanut liikkeelle. Intialainen, huomattuaan
hänen, antoi kuulua kiihkeän huudon, johon ainakin tusina villejä eri
paikoilta vuoren harjannetta vastasi. Haukansilmä, tämän uhkaavan
vaaran huomatessaan, juoksi muutamalla hyppäyksellä venheesensä, jonka
muutamalla voimakkaalla aironvedolla sai ulommalle rannasta. Tuulikin
oli kääntynyt, joten hänen onnistui ennen villein tuloa soutaa
syvemmälle järveä, jonne mitkään pyssynluodit eivät voineet kantaa.
Intialaiset, nähdessään toverinsa hengetöinnä kallion nojassa,
joutuivat hirveään raivoon ja vannoen kauhean koston Haukansilmälle he
vetäytyivät metsään takaisin. Aurinko oli jo ehtinyt korkealle
taivaalle kun Haukansilmä lähestyi Hutter-vanhuksen majataloa. Judith
ja Hetty olivat tasangolla suuressa jännityksessä ja huolessa
odottamassa hänen tuloansa.
Viides luku.
Ikävä yhtymys. -- Päätetty yhteentulo.
"Missä isämme on?" molemmat sisaret huudahtivat, kun näkivät
Haukansilmän yksin tulevan luoksensa.
"Hänen kävi onnettomasti!" nuori mies vastasi yksinkertaisesti ja
peittelemättä. "Hän ynnä Hurry joutuivat villein käsiin; ja taivas
tietäköön, mikä tästä lopuksi tuleekaan. Metsässä kätkössä olleen
venheen olen tuonut mukanani, niin että ainoastaan lautoilla taikka
uiden voivat villit sotamiehet meitä lähestyä. Illampana on
Chingachgook'kin yhtyvä meihin ja silloin voimme, kuten toivon, sekä
arkkia että majataloa suojella, kunnes läheisen linnaväen upseerit,
näistä tapauksista tiedon saatuansa, saapuvat avuksemme".
"Oi toki!" huokasi Judith, "että tämä kumminkin piti tapahtuman! --
Kertokaa edes tarkemmin vangittuin kohtalosta!"
Haukansilmä antoi nyt lyhyen ja selvän kertomuksen kuluneen yön
tapauksista, jota Judith ja Hetty, näyttämättä mitään liikutuksen
merkkiä, jännityksellä kuuntelivat. Haukansilmän lopetettua tyttäret
äännettömään surumielisyyteen vaipuneina nousivat valmistamaan
päivällistä, kun sillä välin Haukansilmä asetteli aseitansa
järjestykseen.
Aterian kestäessä Judith kääntyen Haukansilmään sanoi: "Kerroit jo
ennen tuosta Chingachgookista. Luuletko voivamme antautua tuon
intialaisen suojelukseen?"
"Varmaan, yhtä hyvin kuin minun", vastasi Haukansilmä. "Jalosydäminen
hän on kuin harva heimolaisistaan".
"Mutta mitä tuo omituinen nimi, Chingachgook, oikeastaan merkitsee?"
kysyi Hetty uteliaasti.
"Isoa käärmettä!" vastasi Haukansilmä. "Kavaluutensa tähden häntä niin
nimitettiin. Varsinainen nimensä on Unkas, joka on vanhaa
intialaissukua".
"Koska hän on niin kavala", arveli Judith, "niin saammepa hänestä
oivallisen puolustajan".
Tämän sanottuaan nuori mies nousi seisoalleen ja ryhtyi tytärten avulla
majataloa mahdollisuuden mukaan varustamaan puolustustilaan ennen
lähtemistänsä Chingachgookia tapaamaan.
Sillä välin tuli hämärä ja yhtymyksen hetki lähestyi. Kätkien veneen
mutaan ajaantuneiden puunrunkojen sisäpuolelle Haukansilmä telkitsi
majatalon niin vahvasti että aivan mahdoton oli erinomaisitta aseitta
murtautua sisään. Tytärten kera astuttuaan arkkiin hän sen ohjasi ulos
ulapalle. Vieno tuuli puhalteli myötäisesti, niin että puolen tunnin
kuluttua saavuttiin yhtymyspaikkaan. Aurinko oli tuskin ehtinyt vuorten
taa, kun intialainen soturi, pyssy kädessä, ilmaantui kallion kärjelle.
"Jumala olkoon kiitetty, Käärme, että tulit", sanoi Haukansilmä.
"Tämä nyt on delawarelainen Chingachgook!" sanoi Haukansilmä molemmille
tyttärille esitellessään vierasta, jota nämät arkin ovella
ystävällisesti tervehtivät, jonka jälkeen molemmat miehet lähtivät
kajuuttaan asioistansa neuvottelemaan ja päättämään. Muun muassa
Chingachgook kertoi taipaleella järvelle kohdanneensa parven
Irokeessejä, joiksi vihollismielisiä intialaisparveja myös kutsutaan ja
heidän läheisyydessään huomaamatta tuntikausia oleskelleensa. "Hyvä
Käärme", puuttui Haukansilmä hänen puheesensa, "kuulitko mitään
vangeista heidän luonansa, näiden tyttösten isästä ja eräästä Hurry
nimisestä ystävästään?"
"Chingachgook on heidät nähnyt", vastasi päällikkö, "he kävelivät
vapaina ja kahleettomina villisotilasten seassa, joka vihollisen
kohtelu heidän luonansa on harvinaista!"
Tämän lohduttavan uutisen Haukansilmä oitis kertoi tyttärille, jotka
lausuivat toivomuksensa, että jollakin tavoin olisivat miehet
pelastettavat. Palattuaan ystävänsä luo, hän tälle sitte lyhyesti
kertoi tähänastisista tapauksista elämässään. Sillä välin oli arkki
lähestynyt majataloa. Päästyään vihdoin rantaan olivat kaikki iloiset
onnellisesta paluumatkasta. Kaikki majatalossa oli entisellään ja
nautittuaan vähän ravintoa majatalon asujamet menivät levolle, jonka
tarpeessa niin suuresti olivat.
Kuudes luku.
Keskustelu. -- Vankeudesta.
Päivän koitteessa vuoteeltaan noustua Haukansilmä ja delawarelainen
menivät ensimmäiseksi työkseen ulos tasangolle. Järvellä, jonne
tarkastelevan silmäyksen heittivät, oli syvä hiljaisuus. Olivat juuri
palaamaisillaan majataloon, kun yhtäkkiä kaukaa järvellä huomasivat
jotakin, jonka sittemmin tunsivat kahdeksi intialaiseksi soturiksi.
Nämä seisoivat lautalla ja näkyivät olevan aseettomia. Mitähän noiden
villien vierasten täällä oli tekemistä? Joutuin oli majatalo
suojelustilaan asetettuna, sillä mahdollisesti voi muita
intialaisparveja olla lautan seurassa. Tyttäretkään, jotka sillä välin
olivat nousseet vuoteeltaan, eivät tästä käynnistä ollenkaan tulleet
hämilleen vaan varustaivat pyssyillä ja vetäytyivät Chingachgookin
kanssa huoneisin, kun sillä aikaa Haukansilmä jäi tasangolle
odottamaan.
Hitaasti liikkuvan lautan ollessa noin sata askelta majatalosta hän
tuleville Hurooneille huudahti: "Sanokaa, missä tarkoituksessa olette
tuolla lautalla tänne tulleet?"
"Emme lähesty teitä sotilaina", vastasi toinen heistä, nimeltä
Rivanoak, "tahdomme vaan rauhassa kanssanne keskustella talostanne
kotoisin olevasta kahdesta miehestä, jotka leirissämme ovat vankeina ja
jotka päällikkömme erinomaisesta suosiosta ovat lunnaita vastaan
lunastettavissa".
"Niin olkaat tervetulleet, Irokeesit lautallanne!" huusi Haukansilmä ja
auttoi heitä maalle.
Kun Chingachgook ja tyttäret, nähtyään ettei vihollisesta hyökkäyksestä
tullutkaan mitään, saivat kuulla Huroonein tulleen keskustelemaan ja
hieromaan kauppaa vankein lunastamisesta, niin tunsivatpa sydämensä
kevenevän. Judith ja Hetty riensivät majataloon, toivat kaksi komeasti
kirjaeltua pukua hienoimmasta punaisesta kankaasta ynnä kaksi hopealla
taiteellisesti silattua pistoolia. Intialaisia nämät kapineet näkyi
miellyttävän, sillä hymysuin sanoivat tästä vievänsä ilmoituksen
päällikölleen ja ennen päivän laskua tuovansa vastuun.
Molemmat sotilaat laskeutuivat sitten lautalleen ja soutivat takaisin
vähän matkan päässä majatalosta olevalle rannalle.
Tunti toisensa perästä kului ja jo koskettelivat auringon säteet
läntisiä kukkuloita ilman että mitään merkkiä palaavasta lautasta
voitiin huomata. Vihdoin Haukansilmä huomasi lähestyvän lautan, jolla
näki nuo äsköiset intialaiset ja näiden jaloissa kahlehdittuina
makaavan Hutterin ja Hurryn.
Lautta rantautui ja intialaiset lähettiläät, vaadittuaan rannalla
seisovia riisuutumaan aseista, irroittivat vankein kahleet,
jättääksensä heidät luvattuja lunnaita vastaan omaisilleen.
Rivanoak tovereineen taas palasi kiiruhtaen takaisin heimolaistensa
luo.
Seitsemäs luku.
Uusia tuumia. -- Kova onnettomuus.
En tarvinne kertoa iloisesta yhtymyksestä majatalossa tuon ikävän eron
jälkeen. Illallista syödessä Haukansilmä molemmille miehille lyhyesti
kertoi kaikki, mitä heidän poissa ollessansa oli tapahtunut, samaten
Hutterkin antoi uskollisen kuvauksen omasta ja ystävänsä vankeudesta,
josta eivät koskaan toivoneet pääsevänsä.
"Olen kuitenkin utelias tietämään, tahtovatko villit tästälähin sotaa
vaiko rauhaa kanssamme", arveli Hurry. "Vapauttamisemme näyttää puhuvan
rauhan puolesta; mutta noihin intialaisiin ei ole luottamista, sen olen
kylläkin oppinut tuntemaan, pelkään vaan että Rivanoak seurueinensa
tänään vaan on tarkoittanut saada tietoja majatalostamme ja
varustuksistamme".
"Mahdollista kyllä", vastasi Haukansilmä, joka, tullen ovelle, näytti
heille hirvennahkanauhalla sidottua ja vereen kastettua pientä
puukimppua. "Tämä on intialainen sodanjulistuksen merkki", selitti hän
heittäen kimpun pöydälle.
Suuri hämmästys valtasi kaikki läsnäolijat, ja arkkiin pakeneminen
näkyi heistä parhaimmalta, sillä luultavaa oli vihollisen piankin
lähestyvän lautoillaan ja siinä tapauksessa ei majatalo enään tarjonnut
kyllin suojaa. Oli myös mahdollista että he tällä tavoin voivat välttää
hyökkäyksen.
Tuota pikaa koottiin kaikki irtaimisto arkkiin, eikä tuntiakaan
kulunut, kun majatalon asujamet jo olivat järvellä. Hutter ohjasi
alusta läntiselle rannalle, jossa sangen varovasti noustiin maihin.
Miehet, asetettuaan pyssynsä vireille, jättivät kaikessa hiljaisuudessa
aluksen ja jättäen tyttäret arkkiin hiipivät hiljaa metsän tiheikön
läpi löytääkseen vihollisen jäljet. Neljänneksen tuntia kuljettuansa he
yhtäkkiä kaukaa huomasivat tulta tuikkavan, jonka tähden voitiin pitää
varmana että vihollinen oli täällä leirissä. He lähestyivät tätä
hiipien ja Chingachgook huomasi tarkalla silmällään kymmenkunnan
sotilasta tulen ympärillä joutilaina makaavan. Muutaman askeleen
eteenpäin kuljettuaan olivat miehemme saapuneet erään tammen ta'a, kun
yksi intialaisista kuivain oksain ritinästä heräten kavahti ylös ja
huomasi Haukansilmän. Huutaen kirkeällä huudolla tovereilleen merkin
vihollisen läheisyydestä nämät nuolen nopeudella pyssyinensä riensivät
osoitettuun suuntaan. Miehemme päättivät palata arkkiin, koska
vihollinen oli heitä lukuisampikin.
Chingachgookin ja Hurryn onnistui päästä pakosalle, kun sitä vastaan
Haukansilmän, joka juostessaan kompastuen tuli viivähtämään, jättiläis
intialainen juuri arkin läheisyydessä sai kiinni ja vei vankina
leiriin. Asiain näin ollen oli arkin asujainten mahdoton ystävätänsä
pelastaa ja kun he itsekin olivat suuressa vaarassa, niin, jättäen
Haukansilmän surullisen kohtalonsa nojaan, työnsivät kiiruusti
aluksensa rannasta vesille.
Suuri riemu vallitsi intialaisleirissä vangitun saapumisen johdosta.
Mutta se katse, millä häntä tarkastivat, oli ylevän ihmettelyn
sekainen. Nuori mies oli nimittäin näillä seuduin kunnon pyssymiehenä
saavuttanut hyvän maineen, jonka tähden häntä, kuten vankeja
tavallisesti, ei sidottu käsistä eikä jaloista, vaan, pyssyn ja veitsen
otettua pois, sai vapaana liikkua leirissä.
Kahdeksas luku.
Kotiin tulo. -- Ojasta allikkoon.
Sillä välin kun Haukansilmän kävi näin surullisesti, ohjasi Hutter
alustansa majataloon nähdäkseen oliko se vihollisen hyökkäykseltä
säilynyt. Alus saattoi olla noin pari sataa askelta talosta --
yltympäri vallitsi syvä hiljaisuus, missäkään ei vihollismielisten
intialaisten jälkiä ollut nähtävissä. Hutter päätti tovereinensa
sentähden rantautua. Chingachgook oli tuskin ehtinyt aluksen keulalle
kun Hurry ja Hutter jo olivat tasangolla.
"Tulkaa", sanoi jälkimmäinen, "avatkaamme talossa ovet ja akkunat,
jotta täällä viihtyisimme yhtä hyvin kuin ennenkin". Miehet astuivat
sisään. Huoneissa vallitsi syvä hiljaisuus, mutta sitä seurasi räiske,
joka tuosta muuten niin pelottomasta Chingachgookista, hänen samassa
ovea lähestyessään, tuntui jokseenkin salaiselta. Päällikkö kuunteli.
Mutta samassa kuului kova intialaiskiljunta, jota seurasi Hurryn
kiroileminen, ja sitten kuului siltä, kun vuorotellen olisi ankarasti
painia lyöty. Chingachgook ei tiennyt mistä alottaa. Aseet kaikki
olivat arkissa; sillä kukapa voi huomata että vihollinen oli
tunkeutunut sisään niin tarkoin suljettuun taloon. Delawarelainen oli
juuri lähtemäisillään aseitansa hakemaan, kun ovi yht'äkkiä aukesi ja
Hurry, neljän Huroonilaisen saattamana, kädet sidottuina, tuli
näkyviin.
Taistelu pysähtyi hetkeksi, jota minä käytän kertoakseni, miten
intialaiset olivat tunkeutuneet majataloon. Yksi niistä, jotka
vangittua Hutteria ja hänen onnettomuuden toveriansa Hurrya olivat
tuoneet lunastettavaksi, oli tätä tilaisuutta käyttänyt hyväkseen
tarkastaaksensa majatalon rakennustapaa ja asetovereineen asujainten
poissa ollessa tunkeutunut sisälle. Noustuaan talon katolle ja
poistettuaan muutaman kattopuun oli heidän helppo laskeutua huoneesen
Hutterin paluuta odottelemaan.
Mutta luokaamme silmäyksemme tuonne tasangolle, jonne jätimme Hurryn
sidottuna vihollisten keskelle. Villejä sotilaita tervehdittiin
muutamalla laukauksella jonkun sadan askeleen päässä olevasta
aluksesta, sillä seurauksella, että kaksi intialaista kaatui ja
hetkisen kuluttua kaatuivat toisetkin koettaessaan venheellä lähestyä
arkkia.
Häiritsemättä saattoi Chingachgook nyt rantautua. Noustuaan tasangolle
molempain tytärten seuraamana hän alkoi päästämään Hurryn kahleista kun
sillä välin Judith ja Hetty riensivät isänsä luo huoneesen. Täällä oli
aivan hiljaista, yhdestä huoneesta vaan kuului haikeata valitusta.
Tyttäret avasivat sykkivin sydämin oven; vaan mikä näky tässä heille
tarjoutui. Isänsä oli huoneen nurkassa kyyryssä pää rintaa vasten
vaipuneena. Salaisen tunteen valtaamana meni Judith hänen luokseen ja
aikoi paljastaa hänen päästään hatun, joka oli syvään painettuna. Mutta
-- oi kauhistusta -- onnettoman Hutterin päälaesta oli nahka
poisriistettynä. Myöskin Chingachgookiin ja Hurryyn, jotka saapuivat
paikalle, tuo surkea tila, missä kuoleva vanhus oli, koski hellästi.
Vanha Tuomo koki saada puhetta suustaan, vaan ei voinut muuta kuin
raskaasti huoahtaa; nyökäytti vaan päätänsä -- ja hänen henkensä jätti
ainiaaksi maallisen kotelonsa.
Surullisen liikutuksen valtaamina seisoivat tyttäret kuolleen isänsä
vieressä. "Kunnon mies hänessä erosi meistä", sanoi Hurry ja vedet
tunkeutuivat Chingachgookinkin silmiin.
Samana päivänä vielä toimitettiin Hutterin hautajaiset. Peitteesen
pantu ruumis upotettiin samaan paikkaan järveä, missä vuosikausia
sitten vaimonsakin oli leposijan löytänyt.
Chingachgook ja Hurry huomasivat kyllä yksinänsä ajan pitemmyyteen ei
voivansa pitää majataloa hallussaan; sillä aivan selvää oli että
intialaiset näin onnistumattoman taistelun perästä tekisivät uuden
hyökkäyksen. Hurry päätti sentähden lähteä englantilaisesta linnastosta
hakemaan apua taistelussa saaliinhimoisia Hurooneja vastaan. Seuraavan
päivän aamulla tapaamme hänet jo matkalla sinne, mutta Chingachgook jäi
majataloon orpojen tyttösten suojelijaksi.
Yhdeksäs luku..
Intialaisleirissä kahleissa. -- Odottamaton apu. -- Jumalan sallimus.
Mutta palatkaamme takaisin intialaisleiriin, jonne Haukansilmän
jätimme. Tuon onnettoman taistelun jälkeen Hutteria ja hänen
tovereitansa vastaan oli vangilla huonot päivät. Eräänä aamuna
kokoontui villien koko seurue hänen ympärilleen ja yleinen vaitiolo,
syvän hiljaisuutensa tähden sitä uhkaavampi, vallitsi. Haukansilmä
huomasi vaimoin ja lasten vuoleskelevan pihkaisia kuusenjuurilastuja,
jotka hän tiesi pistettävän ruumiisensa ja sytytettävän, kun sillä
välin kolme nuorta miestä sitoi hänet köysiin. Vanhemmat soturit
sivelivät sormillaan tomahawkiensa kärkiä, ikäänkuin niiden terävyyttä
koetellaksensa.
Haukansilmä ei ottanut vastarintaa. Rauhallisena, kädet sekä jalat
kahleissa, hän antoi nahkahihnalla sitoa itsensä puuhun. Nämä olivat
mitä tuskallisimpia silmänräpäyksiä, jotka varma kuolema olisi
päättänyt, ellei yht'äkkiä jotakin odottamatonta olisi tapahtunut.
Metsästä kuului yhtaikaa outo ääni, jota kaikki intialaiset suurella
jännityksellä kuuntelivat. Ääni tuntui säännölliseltä ja jykevältä,
kuin olisi nuijalla maahan lyöty. Taustalla puitten välissä ilmestyi
vähitellen olentoja ja järjestetyssä kulussa lähestyi nyt
englantilainen sotaväen-osasto, jonka punaset takit loistivat vihreän
lehdistön läpi. Kohtausta, joka nyt seurasi, on vaikea kertoa.
Unhottaen puuhun sitomansa vangin villit sotilaat epätoivon valtaamina
pakenivat suurimmassa epäjärjestyksessä. Saarroksiin joutuneet Huroonit
nostivat kauhean huudon, jota englantilaisten sotamiesten riemuhuudot
seurasivat. Harva heistä vaan pääsi pakoon, useimmat joko kaatuivat
taikka otettiin vangiksi. Mutta tulipa tappiota englantilaistenkin
osaksi. Kaatuneitten joukossa oli kunnon Hurrykin, intialainen oli
tomahawkillaan hänen päänsä halaissut. Sittenkuin Hurry oli erittäin
juhlallisesti haudattu ja Haukansilmä kiusallisesta asennostaan
päästetty, lähtivät sotamiehet majataloon, jonne Chingachgook lautalla
heitä saattoi.
Täälläkin kohtasi surullinen näky, sillä Hetyn, toisen sisarista, he
löysivät kuoleman kielissä vuoteellaan. Hirveä kuume kalvoi viimmeisiä
voimiaan ja Chingachgookin sekä Haukansilmän huoneesen astuessa kuolon
enkeli kirkasti jo kasvonsa piirteitä. Surullisena seisoi Judith
kuolinvuoteella ja muittenkin oli nähdessään tuon niin aikaiseen
poislähteneen vaikea pidättyä itseään liikutukselta. Muutaman tunnin
kuluessa oli Hettykin rakkaitten vanhempainsa viereen upotettu ja
Judith vuodatti katkeria kyyneleitä sisarensa kostealla haudalla.
Tällä, hiljaisella hautajaisjuhlallisuudella päätettiin päivä ja
muutaman tunnin kuluttua oli koko majatalon asujaimisto syvään
uneen vaipuneena. Olivat näet aikaisin menneet levolle, sillä
päivänkoitteessa tahtoivat englantilaiset soturit palata takaisin.
Yksinkertaisen aamiaisen nautittuaan sotilaat laskeusivat arkkiin, joka
heidät vei niemekkeelle, mistä sitten jalkaisin jatkoivat taipaletta.
Englantilainen upseeri Warley, osaston johtaja, kehoitti Judithin
muuttamaan kanssansa osaston kaupunkiin, jossa hän tahtoi ystävyydellä
vastaan ottaa hänet perheesensä. Tätä kutsumusta hän mielellänsä
seurasikin; sillä mitäpä oli, joka häntä, kaikki rakkaansa
kadotettuaan, voi tässä yksinäisessä seudussa pidättää ja jossa hän
intialaisten hyökkäyksistäkään ei koskaan ollut varmana.
Majatalon huolellisesti suljettua Judith ystävällisen upseerin ja
muitten miesten seurassa nousi veneesen. Äänetönnä istuen Haukansilmän
rinnalla, venheen tyvenellä järvellä kiitäessä, hän yhtämittaa loi
katseensa majataloon, jossa suurimman osan elämätänsä oli viettänyt ja
jonka hän niin monen katkeran kokemuksen jälkeen kentiesi ainaisesti
jätti. Vihdoin saavuttiin rantaan. Maallenousupaikalla Chingachgook
erkani Judithista ja Haukansilmästä heimonsa leiriin mennäksensä, jonne
seuraavan päivän illalla saapui. Suurella ilolla ottivat toverinsa
häntä vastaan ja vastakin tuo oiva intialainen taisteluissa, joita
delawarelaiset naapuri-heimoja vastaan kävivät, kunnosti monesti
itseään. Kansansa keskuudessa Chingachgook saavutti yhä enemmän
mainetta, kunnes hänenkin vuoronsa tuli. Eräässä taistelussa Hurooneja
vastaan hän kaatui, ja makaa juuri lähellä mainittua järveä haudattuna.
Haukansilmä, joka oli englantilaisten joukkoon liittynyt, kunnosti
monissa verisissä tappeluissa itseään ja kohosi suureen maineesen.
Viisitoista vuotta sai kuluneeksi ennenkuin hän tuli tilaisuuteen käydä
majatalossa.
Rannassa vielä seisovalla venheellä, jonka ensin laati käytettävään
kuntoon, hän sousi yli järven. Jäljettömästi eivät olleet vuodet
vierineet vanhan majatalon yli. Katto oli myrskyjen hävittämä ja
seinähirret mädäntyneet. Muutama ankara myrsky voi vähitellen koko
rakennuksen syöstä järveen.
Surumielin Haukansilmä jätti tämän seudun, johon niin monet muistot
häntä kiinnittivät. Hän ei sitä enään koskaan nähnytkään, sillä
muutaman vuoden kuluttua tästä käynnistä hän vihollisen luodin
lävistämänä kaatui kunnian tantereelle, ja Judith, joka koko myöhemmän
elinaikansa vietti jalon Warleyn perheessä, itki tuota kunnon miestä ja
säilytti häntä uskollisessa muistossa.