Ensimmäinen luku.
Nuori siirtolainen. -- Saapumus. -- Talon ystävä.
Kesällä vuotta 1814 lähestyi laiva Etelä-Amerikan itärannikolla olevaa
Buenos-Ayres nimisen melkoisen kauppakaupungin satamaa, ja mukanaan oli
suuri joukko matkailijoita. Siirtolaisten joukossa oli myös eräs Thomas
Mahr niminen nuorukainen, jonka keskustelusta katteinin kanssa saattoi
huomata hänen muutama viikko sitten jättäneen synnyinkaupunkinsa
Frankfurtin lähteäkseen ensin mainitussa kaupungissa asuvan Robert
Warren nimisen enonsa luo. Tämä harjoitti suuremmoista kauppaa eläinten
nahoilla, joita Pampas-nimisiltä heinä-aavikoilta kuljetti ja
kuultuansa eräältä kauppaystävältään että sisarensa pojasta tulisi aimo
kauppias, kutsui hän tämän jälkimmäisen tulemaan luoksensa. Thomas,
joksi tahdomme nuorukaista lyhyesti nimittää, seurasi kutsumusta sitä
halukkaammin, kun vanhempansa jo kauan sitten olivat kuolleet.
Peninkulmia leveän La Plata-joen ranta tarjosi Thomakselle omituisen
näyn. Pitkät matkat olivat sakeata pensaikkoa, joitten yli siellä
täällä milloin mahtavat palmupuut leveine lehtikatoksinen milloin taas
aloekasvin jättiläisoksat kullankeltaisen karvaisine kukkineen
kohosivat ilmoihin. Lukematon monenkarvainen lintuparvi liikkui niiden
oksilla, kun samalla koko rantamaa vilisi mitä erinkaltaisimmista
vesilinnuista.
Lukematon paljous aluksia ja venheitä ilmoitti vihdoinkin
Buenos-Ayresin sataman läheisyyden, jonne pian saavuttiinkin.
Astuessaan maihin Thomas ihmisjoukosta suureksi ilokseen kohta huomasi
rakkaan enonsa. Sukulaiset ajoivat nyt vaunuilla kaupunkiin, jonka
matkan kestäessä Thomaksella oli erittäin äitinsä kuolemasta paljon
kertomista.
Sillä välin lähestyttiin varsinaista kaupunkia. Tässä tarjoutuva
maisema ei Thomaksesta ollut niinkään ihanaa, sillä La Platan varrella
olevat äärettömät Pampas-nimiset heinä-aavikot ulottuvat
peninkulmamääriä sisämaahan.
Hitaasti vierivät vaunut pitkin katuja, kun omituinen joukko ihmisiä
tullen sivukadulta seisattui erään puodin edustalle. He olivat
kauniita, tummaihoisia miehiä rintoihin asti ulottuvalla parralla.
Kauan Thomas tarkasteli näitä komeiden ratsuin seljässä istuvia miehiä.
"Tuletpa heidät lähemmin tuntemaan", sanoi Warren erästä ratsastajoista
ystävällisesti tervehtäessään. "He ovat nimeltä Gauchos, tuon suuren
juuri näkemäsi Pampas-aavikon asujaimia. Omistaen monilukuisia
karjalaumoja he minulle luovuttavat eläintensä nahkoja; jonka tähden
olen aina heidän kanssansa tekemisissä".
Pian saavuttiin talon edustalle, joka sekä kokonsa että komeutensa
puolesta paljon erosi muista. Tämä oli Warrenin perheen asunto, jonka
kesti-ystävälliset ovet nuorelle sukulaiselle nyt avautuivat.
Talonisäntä esitteli sukulaisensa kotiväelleen ja tarjottua ruokaa sekä
juomaa vieras vietiin huoneesensa, jossa hyvässä levossa sai virkistää
matkan vaivoista rasittunutta ruumistansa.
Herätessään Thomas kuuli enonsa vilkkaasti keskustelevan erään miehen
kanssa, jonka tunsikin samaseksi Gaucholaiseksi, jota enonsa matkalla
oli tervehtänyt.
Thomas meni huoneesen, missä molemmat miehet keskustelivat.
Gaucholainen nimeltä Wituh, tarkasteli mielihyvällä koreata
nuorukaista, ja tultuaan esitellyksi, pyysi häntä ottamaan osaa
keskusteluun, joka koski suuremmoista nahkojen hankintaa. Keskustelun
molemminpuolisella menestyksellä loputtua Wituh otti sydämellisesti
jäähyväiset.
Toinen luku.
Vanhuksen neuvo. -- Matkaanvalmistus ja hyvästijättö.
Vuosi oli kulunut umpeen mitään erinomaista Warrenin talossa
tapahtumatta. Thomas tuli enonsa kauppaliikkeessä, joka laajenemistaan
laajeni, aivan hyvin aikoihin. Peräänkysymys nahoista tuli niin
suureksi, että Warren katsoi parhaimmaksi vuosittain lähettää mies
nahkain ostoa varten aavikoille. Kysymys vaan oli, ken olisi niin
rohkea, tälle pitkälle matkalle lähtemään, seuduille, joilla
intialaisten hyökkäyksistä ei ollut varmaa.
Kukapa muu kuin Thomas oli tähän kuin luotu. Mutta tässä asiassa oli
Wituh'inkin mielipidettä kuultava.
Muutamana päivänä tämä saapuikin kolmen aseellisen miehen kanssa
Warren'ille. Warren, kauppatoveriaan tervehdittyään, kertoi hänelle
tuumansa ja Wituh iloitsi siitä suuresti että Thomas hänen kanssansa
tahtoi lähteä matkalle, kuitenkaan salaamatta, että täällä moni vaara
oli uhkaamassa erittäinkin intialaisten puolelta, jotka samoilevat
aavikoita ja hyökkäävät gaucholaisten alueelle. "Kuitenkin", hän sanoi,
"on rohkean miehen helppo ajaa tuon julman, suurimmaksi osaksi
pelkurimaisen roskajoukon pakosalle".
Ukko Warren joutui kuitenkin kaikenlaisiin epäilyksiin, kun tuli
kysymys sukulaisensa lähettämisestä Pampas-aavikolle. Hän pelkäsi näet
nuorukaisen henkeä, mutta Thomasta ei mitkään esteet voineet enään
pidättää ja lopulta saikin enonsa suostumaan.
Tuota pikaa ruvettiin nyt matkalle varustamaan. Kaksi urhoollisinta
palvelijoistaan Warren valitsi Thomakselle matkatovereiksi.
Tarpeellisten muona- ja muitten tarpeitten varustettua he ottivat
Warrenilta jäähyväiset. Ukko ei voinut kättä-antaessaan salata hiipivää
surullista tunnetta, vaan Wituh sanoi rauhoittaen: "Olkaa huoleti,
ukkoseni, minä panen henkeni nuorukaisen edestä alttiiksi ja katson
perään, ettei vähintäkään saa tapahtua!"
Kolmas luku.
Rohkea ratsastus. -- Levähdys.
Oli ihana kevät päivä kun urhoolliset ratsastajamme olivat
Pampas-aavikolle matkalla. Tuo ääretön lakeus oli kuin peite, jonka
mehevän vihreästä pohjasta tuhannen tuhannet monen karvaiset kukkaiset
nostivat päitänsä. Siellä täällä oli vaan joukko mangolio-puita taikka
kaktus-kasveja nähtävänä. Lukemattomat laumat kesyttömiä hevosia oli
noilla äärettömillä ruohokentillä laitumella, ja alinomaa näki
puhvelihärkä-parveja ja gaucholaisten puolivilliä sarvikarjaa samoavan
ympäri aavikkoa.
Nuorukainen ratsasti äännetönnä gaucholaisen rinnalla, kun yht'äkkiä
hänen hevosensa pörhisti korviansa, levitti sieraimiansa ja laski
päänsä maan tasalle.
"Hevoset vainuvat tovereitaan", sanoi Wituh Thomakselle; "ne
kiiruhtavat juomapaikoille, ja koska mekin tarvitsemme virkistystä,
niin lienee parasta seurata heidän jälkiänsä", Neljännestunnin kuluttua
matkailijamme saapuivat pensastoon, josta juoksevan kirkkaan lähteen
vedellä saivat janonsa sammuttaa. Toverit levittivät peitteet
pehmoiselle nurmelle ja Wituh seuralaisineen laskeutui puitten
siimekseen hetkiseksi levolle.
Parvi intialaisia, joka juomapaikoille oli tullut hevosia
kiinniottamaan, oli huomannut matkailijoitten pensastoon tulon, ja
päätti tehdä hyökkäyksen.
Neljäs luku.
Hyökkäys. -- Voitto.
Wituh oli seuralaisineen vaipunut sitkeään uneen, kun hän yht'äkkiä
heräsi hevosen hirnumisesta. Hän herätti heti toverinsa, jotka
ensimmältä hänen ilmiannostaan pelästyivät, vaan sitten tarttuivat
aseihinsa. Ennenkuin toinen nuoli lensi läpi ilman, joka yhä vähän kuin
ensimmäinenkään sattui tarkotettavaansa, matkailijat jo olivat
taistelukunnossa, kukin määrätyllä palkallansa.
Rynnäten lähemmäksi lähettivät intialaiset lakkaamatta murhaavia
nuoliansa. Kun heidän sotilaistaan kaksi pahoin haavoitettuna kaatui
hevostensa seljästä, niin koko parvi hajosi toinen toisestaan hetkeksi,
jolloin taistelu taukosi; mutta tuskin saivat matkailijat pyssynsä
uudestaan ladanneiksi, kun vihollinen taas aikoi tehdä hyökkäyksen.
Nuolen nopeudella he laskeutuen hevosiltaan toisessa kädessä tomahawka
niminen intialais-aseensa, toisessa keihäs ryntäsivät jalkasin
matkailljoitten kimppuun. Mutta kun Thomas sai hyökkäävän päällikön
yhdellä laukauksella kaadetuksi maahan ja useimmat tämän sotilaista
olivat jo kaatuneet, niin jälelle jääneetkin hakivat pakenemalla
pelastuksensa.
Kahdeksan kaatunutta intialaista jäi taistelu tantereelle, kun
sitävastoin matkailljoitten puolella säästyivät kaikki.
Hieman levättyänsä matkailijat nyt käänsivät kulkunsa Wituh'in asuntoa
kohti, sillä pelkäämistä oli, että vihollinen piankin tuli
monilukuisempana näkyviin.
Viides luku.
Majassa. -- Vaarassa. -- Urhoollinen puolustus.
Gaucholaisen asunto on tavallisesti tehty savesta ja rakennukseltaan se
on piammiten linnoituksen näköinen. Ympäri rakennusten käy leveä, syvä
hauta, jonka äyräiden etu- ja takasivulle piikkisiä kaktus- ja
orjantappura pensaita on istutettu. Wituh omisti äärettömän
sarvikarjalauman, jota kaitsemassa hän piti kahdeksantoista paimenta.
Hänen majansa oli sievästi kivistä rakennettu, kun sitä vastoin katto,
kuten sellaisissa rakennuksissa on tavallista, oli turpeilla ja
puunoksilla peitetty.
Wltuh'in perhe, vaimonsa ja kaksitoistavuotias poikansa, olivat jo
sikeässä unessa, kun matkailijat lähestyivät asuntoa. Gaucholaisen
emäntä koiran haukunnasta heränneenä nousi peljästyksissään
vuoteeltaan, vaan rauhoittui kuullessaan miehensä äänen. Tervehdittyään
vaimoansa Wituh hänelle esitteli vieraan. Ruokaillessa emäntä sai
kuulla kertomuksen siitä tuimasta taistelusta, jonka matkailijat olivat
pamparetkellään kestäneet, eipä hän sitäkään unhottanut mainita, että
Thomaksella oli syytä kehua itseänsä hänen henkensä pelastajana.
Koko sen päivää ja seuraavan yön oli aivan rauhallista; mutta seuraava
päivä ei ehtinyt iltaan, kun aivan läheltä Wituh'in asuntoa kuului
intialaisten kiljuva sotahuuto. Kauhistuneina huudosta asukkaat
tarttuivat aseisin. Muutama laukaus katolta kaatoi heti kaksi
hyökkäävää intialaista. Hurjassa vimmassa syöksivät nyt muut uudelleen
esiin; mutta Wituh, vieraansa Thomas ja urhoisat toverinsa pitivät
lakkaamatta ampumista vihollisten riveihin vireillä katon aukoista,
jossa kuolettavilta nuolilta olivat turvassa. Vihollisten sotilaita oli
jo kahdeksan kaatunutta ja useita haavoittuneita, antamatta kuitenkaan
vähintäkään perään, kun yht'äkkiä yli Pampas-aavikon kaikui vieras
sotahuuto, joka täytti intialaiset kauhulla. Kun he suurimmassa
epäjärjestyksessä yrittivät peräytymään, huomasivat ratsujoukon, joka
nähtävästi riensi apuun. Viholliset pakenivat tuuliaispäänä, jättäen
kuolleensa ja haavoitettunsa, vastakkaiseen suuntaan, apuun
rientäneitten karjapaimenten seuraamina. Kaikki kokoontuivat sitten
Wituh'in asuntoon, jossa emäntä sytytetyllä nuotiovalkealla oli
voimakkaan aterian valmistanut. Miehet asettuivat sitten nuotion
ympärille mehukasta riistapaistia syömään. Wituh oli sitä mieltä että
mahdollinen hyökkäys kostonhimoisten vihollisten puolelta olisi
estettävä, jonka tähden hän kutsutti kokoon kaikki gaucholaiset ja
paimenet yksissä voimin vihollista rankaisemaan. Tähän tuumaan kaikki
yhtyivätkin. Talon asujamet menivät sitten levolle ja seuraavan päivän
sarastaessa vietiin joka haaralle viestit yhteisestä retkestä
intialaisia vastaan. Sunnuntain aamuna kokoontui melkoinen joukko
miehiä joka taholta Wituh'in asuntoon. Sotaneuvottelun pidettyä lähti
illan pimetessä muudan sata aseellista ratsastajaa pampas-retkelle.
Thomas jäi perettä ja kotia vartioimaan, kun liittoutuneet kaikessa
hiljaisuudessa lähtivät matkaan.
Kolmannen päivän aamulla he jo pääsivät intialaisten
jäljille ja puolenpäivän korvissa syntyi taistelu, joka
kääntyi rosvoilija-joukoille hirveäksi tappioksi.
Kuudes luku.
Hauska kotiintulo. -- Ero.
Kuudennen päivän aamulla vihdoinkin ratsastajat suurella riemulla
palasivat Wituh'in asuntoon, jossa voiton johdosta ilokemut
toimitettiin. Thomaksen kanssa suostuttuaan suuremmoisista
nahkalähetyksistä gaucholaiset, sekä Wituh'ilta ja hänen perheeltänsä
että Thomakselta ottivat sydämelliset jäähyväiset. Myös Thomaskin, joka
näissä muutamissa päivissä oli kaikkien rakkauden saavuttanut, mietti
paluumatkalle lähtöä ja Wituh tahtoi itse saattaa vieraansa kotio.
Häiritsemättä saapui seurue muutaman päivän kuluttua Buenos-Ayresiin ja
vanhan enon ilo oli suuri nähdessään sukulaisensa ihka terveenä
edessään.
Warrenille kertoi nyt Wituh kuinka urhoollisesti nuorukainen oli
taistellut ja mitä hän koskaan ei voinut unhottaa, kuinka Thomas
eräässä hyökkäyksessä oli hänen henkensä pelastanut.
Kolmipäiväisen viipymisen jälkeen tuli gaucholaisellekin eronhetki.
Syleillen Warrenia ja Thomasta, jotka hänelle olivat tulleet rakkaiksi,
hän nousi satulaansa, kannusti hevostansa ja katosi pian ystävänsä
näkyvistä.
Seitsemäs luku.
Kuolon kielissä. -- Ijäinen ero.
Seuraavat vuodet Warrenin talossa vierivät erinomaisempia tapahtumatta.
Kauppa kävi oivallisesti, ja sen laajeneminen oli suureksi osaksi
Thomaksen ansio. Mutta kaikki on katoovaista. -- Keväällä vuotta 1817
nähtiin Wituh Buenos-Ayresin katuja pitkin ratsastavan Warrenin taloon.
Surullisena ja alla päin tuli Thomas tällä kertaa häntä vastaan.
"Terve tultuanne, rakas ystäväni", huudahti Thomas surullisella
äänellä. "Kiitos Jumalan että tulitte enoni luo viimeisille
jäähyväisille".
Kyynelsilmin astui Wituh portaita ylös ja meni kuolevan vanhuksen
huoneesen. Hänen lähestyessään kuoleva vielä kerran raotti lakastuneita
silmiään ja vaivaloisesti liikkui huuliltaan sana "Wituh!" jonka
jälkeen päänsä rauhallisesti vaipui alas ja -- hän heitti henkensä.
Pitkällisiä surun päiviä Wituh tällä kertaa vietti Warrenin talossa.
Tätä hän ei aavistanut. Hän viivähti kaupungissa siksi kunnes väsyneen
matkailijan ruumis oli haudattu, jonka jälkeen rupesi paluumatkalle
lähtöä säälimään. Jäähyväisten hetki nyt tuntui katkerammalta kuin
koskaan ennen ja ratsastaessaan seurueineen kaupungin katuja oli kuin
näkisi hän tämän viimeisen kerran.
Ja viimeisenpä erän hän sen näkikin. Muutama kuukausi sen jälkeen hän
eräässä taistelussa intialaisia vastaan tuli kuolettavasti
haavoitetuksi ja viimeisiä sanojansa oli terveiset Thomakselle.
Helppo on ajatella millä tunteilla tämä vastaan otti tiedon Wituh'in
kuolemasta. Thomas sitä vastoin, joka sai enonsa kauppaliikkeen periä,
näki vielä monta onnellista päivää ja palautti usein mieleensä muiston
kelpo gauchosta.