Kuvailkaa, hyvä lukija, mielessänne kookas, lihava mies, noin
seitsemänkymmenen vuoden iässä, kasvot vähän samanlaiset kuin
Krilov'illa, katse kirkas ja älykäs tuuhean kulmakarman alta, uhkea
ryhti, vakava puhe, hidas astunto -- siinä on Ovsjanikov. Hänen yllään
oli avara sininen, pitkähihainen takki, napissa ylös asti, kaulassa
sinertävän punainen silkki huivi, jalassa kirkkaaksi kiillotetut,
tupsusuiset saappaat. Yleensä oli hän ulkomuodoltaan varakkaan
kauppiaan näköinen. Kädet oli miehellä kauniit, pehmoiset ja valkoiset;
usein hän keskustelun aikana otti kiinni takkinsa napista. Tämä
uhkea-ryhtinen, tyyni Ovsjanikov, älykäs ja hidas, suora ja itsepäinen
mies, muistutti mielestäni venäläisiä bojareita Pietari keisarin
edellisiltä ajoilta... Jerefi-nuttu [vanhan-aikuinen pitkä takki,
pitkähihainen, ilman kaulusta ja selkätaivetta] olisi pukenut häntä
hyvin. Tämä oli viimeisiä vanhan-aikuisia miehiä. Kaikki naapurit
kunnioittivat häntä suuresti ja pitivät kunnianansa seurustelemista
hänen kanssaan. Hänen säätyveljensä, talolliset, ne milt'eivät
rukoilleet häntä, nostivat lakkejansa hänelle jo pitkän matkan päästä
ja olivat ylpeitä hänen puolestaan.
Yleensä puhuen meillä on tähän saakka vielä vaikea eroittaa talollista
talonpojasta [talollinen oli vapaa mies, talonpoika oli maaoja]: hänen
talonsa on melkein huonompi kuin talonpojalla, vasikat ovat päivät
pääksytysten tattarimaassa, hevoset tuskin pystyssä pysyvät, valjaat
nuorassa. Ovsjanikov oli poikkeus yleisestä säännöstä, vaikk'ei
ollutkaan hän rikkaan kirjoissa. Yksinään hän eleli vaimonsa kanssa
hiljaisessa siistissä talossa. Palvelusväkeä oli hänellä vähän, väkensä
hän puki venäläiseen pukuun ja sanoi heitä työmiehiksi. Ei hän itsekään
tahtonut olla aatelismiesten kirjoissa, ei tekeynyt hovinherraksi, ei
milloinkaan "unohtanut asemaansa", kuten sanottiin, ei käynyt ensi
käskystä istumaan ja uuden vieraan astuessa sisään nousi aina ylös,
mutta semmoisella arvokkaisuudella, niin uljaalla kohteliaisuudella
että vieras ehdottomastikin kumarsi hänelle syvempään. Ovsjanikov piti
kiinni vanhoista tavoista, ei suinkaan taikaluulosta (hänen mielensä
oli kyllin vapaa), vaan siksi, että oli niihin tottunut. Hän,
esimerkiksi, ei pitänyt linjaleilla varustetuista ajokaluista, sillä ne
eivät olleet hänen mielestänsä oikeen rauhallisia, vaan ajeli joko
kilparattaissa tahi pienissä koreissa kärryissä, istui nahkatyynyllä ja
itse ohjasi kelpo juoksijatansa papurikkoa. (Hän piti ainoastaan
papurikko hevosia). Ajuri, nuori punaposkinen mies, hivukset tasoitetut
kaaren muotoon, sinertävä ärmäkkä päällä ja matala lammasnahkainen
lakki päässä, hihna vyöteisillä, istui nöyränä hänen vieressään.
Ovsjanikov makasi aina päivällisen jälkeen, kävi lauantaisin saunassa,
luki pelkkiä hengellisiä kirjoja (silloin aina arvokkaasti pannen
nenälleen pyöreät, hopeaiset silmälasit), heräsi ja kävi maata varhain.
Partaansa hän kumminkin ajoi ja piti hivuksiansa "saksalaiseen" tapaan.
Vieraita hän otti vastaan varsin ystävällisesti ja mielihyvällä, mutta
ei milloinkaan kumarrellut vyötäryksiin asti, ei hyörinyt eikä pyörinyt
eikä tarjoillut heille kaikenmoista, mitä vaan kuivattua ja suolattua
talossa on. "Kuules, eukko", puheli hän verkkaan, nousematta ja hieman
kääntäen päätänsä hänen puoleensa, "tuopas herrasväelle jotakin namua".
Myödä leipää, Jumalan viljaa, se oli hänen mielestänsä syntiä, ja
viidennellä vuosikymmenellä, jolloin koko maassa oli nälkä ja kauhean
kallis aika, jakoi hän koko leipävaransa ympäristön tilan-omistajille
ja talonpojille. Seuraavina vuosina maksoivat he sen kiitollisuudella
takaisin luonnossa. Usein tuli naapureita Ovsjanikov'in luokse, pyytäen
häntä ratkaisemaan heidän riitojansa, sovittamaan heitä, ja melkeinpä
he aina tottelivatkin hänen tuomiotansa, noudattivat hänen neuvojansa.
Useat toimittivat hänen kehoituksestansa keskenään lopullisen tilusten
jaon... Pari kolme kertaa oli hän ollut sovittajana tilan-omistajain
rouvillakin, mutta pianpa ukko kieltäytyi olemasta välittäjänä
naispuolisten henkien riidoissa. Hän ei voinut kärsiä kiireilemistä,
levotonta hätäilemistä, akkaväen lörpötystä ja hyörimistä. Sattui
kerran hänen talonsa palamaan. Työmies juosta läähättää tupaan ja
huutaa: "Valkea on irti, valkea on irti!" -- "Mitäs sinä siinä huudat?"
vastasi Ovsjanikov tyynesti, "annas minulle tuolta lakki ja sauva"...
Mielellänsä hän itse opetti hevosia. Kerran läksi huima nuori hevonen
kiidättämään häntä mäen alle, jossa oli kuoppa. "Älä tuossa hätäile,
oriparka, nuori olet vielä, särjet koipesi", varoitteli Ovsjanikov
hepoansa säveästi, ja tuokion kuluttua oli hän hevosineen, rattaineen
ja takana istuvine poikineen kuopassa. Onneksi oli kuopan pohjalla
hiekkaa läjissä; kukaan ei saanut mitään vammaa, orit vaan nuljautti
jalkansa. "Katsos nyt", puheli levollisesti Ovsjanikov, nousten
maasta, "enkös minä sitä sanonut?" Mielensä mukaisen hän oli ottanut
vaimonkin. Tatjana Iljinishna Ovsjanikov oli kookas nainen, uljas ja
harvapuheinen, kaulassa aina ruskea silkkihuivi. Hänestä huohti kylmää,
vaikk'ei kukaan valittanut hänen ankaruuttansa, päin vastoin moni köyhä
sanoi häntä emokseen ja hyväntekijäkseen. Säännölliset kasvojen
piirteet, suuret tummat silmät, ohuet huulet tiesivät vieläkin hänen
muinoista kuulua kauneuttansa. Lapsia Ovsjanikov'illa ei ollut.
Minä tutustuin hänen kanssaan, niinkuin lukija jo tietää, Radilov'in
luona ja läksin parin päivän perästä hänen taloonsa. Hän istui
paraillaan suuressa nahkaisessa nojatuolissa ja luki marttyrien
historiaa. Harmaa kissa istua kehräsi hänen hartioillaan. Hän otti
minut vastaan, tapansa mukaan, ystävällisesti ja arvokkaasti. Me
rupesimme haastelemaan.
-- "Sanokaapas, Luka Petvovitsh, suoraan", virkoin minä muun muassa;
"eikös ennen muinoin teidän aikoinanne ollut parempi olla kuin nyt?"
-- "Olihan sitä parempaakin, oli niinkin", vastasi Ovsjanikov;
"rauhallisempaa oli olo ja elo; toimeentulo oli parempi kanssa, oli
kyllä... Mutta kumminkin on nyt olo parempi ja teidän lapsenne saavat
sitäkin paremman olon, kun kasvavat ja miehiksi varttuvat".
-- "Minäpä luulin kuin luulinkin, Luka Petrovitsh, teidän rupeavan
ylistelemään vanhoja aikoja".
-- "Ei minulla ole syitä niinkään ylistellä vanhoja aikoja. Niinkuin,
nyt esimerkiksi sanoen, te olette nyt tilanomistaja; samanlainen
tilan-omistaja kuin vaari vainajannekin, mutta ei teillä ole semmoista
valtaa! Ja toinen te olette mieskin. Kyllä meitä nytkin muut herrat
ahdistavat, mutta tuskinpa muutoin saattaa ollakaan. Niin, niin! en
minä enää näe semmoista, mitä nuoruudessani näin".
-- "Niinkuin esimerkiksi mitä?"
-- "No niinkuin esimerkiksi sanon taaskin vaarivainajastanne. Oman hän
oli oikeuden mies! Sorti meikäläistä. Tiedättehän te -- niin ja
mitenkäs ette tietäisi omia tiluksianne? -- tuon pellon, joka nalkkina
pistää Tshepligin'ista ja Malinninaan!... Siinä kasvaa nyt kauraa.
Niin no, tuo samainen pelto on meidän, ihan meidän maatamme.
Vaari-vainajanne otti sen meiltä pois. Ajaa karautti sinne hevosen
selässä, kädellään viittasi: minun on, sanoo, tiluksiani tämä, -- ja
niin ottikin omakseen. Isä vainajani (kepeät mullat hänen haudalleen!)
oli oikeuden mies ja kiivas mies oli kanssa; hän ei tuota sallinut --
ja kukapas se niin mielisuosiolla omaansa heittää? -- ja antoi kuin
antoikin oikeuteen kanteen. Mutta yksinään antoi, muut eivät sitä
tehneet, -- pelkäsivät näet. Ei aikaakaan, niin jo ilmoitettiin vaari
vainajallenne, että Pietari Ovsjanikov muka on kannellut teidän
päällenne, kun näetsen maan häneltä otitte... Vaari-vainajanne samassa
lähetti meille jahtimestarinsa Bansh'in ja hänen kanssaan miesjoukon...
Niin ottivatkin sitten isäni kiinni ja veivät teidän hovillenne. Minä,
siihen aikaan pieni pojan pahainen, kirputtamaan paljain jaloin
perästä. Ja mitenkäs kävi? Tuotiin hänet talonne eteen ja niin siinä
akkunain alla ruoskitsivat hänet. Vaari-vainajanne se vaan balkonilla
seisoo ja katselee; muori vainajanne se akkunassa istuu ja kanssa
katselee. Isä huutaa: 'Maria Vasiljevna, hyvä emäntä, auttakaa,
armahtakaa edes te!' Mutta hänpä vaan kurottelekse ja katselee. Niin
sitten pakotettiin isä luopumaan maasta; vieläpä käskettiin kiittämään,
että muka hengissä pääsi lähtemään kotiansa. Sillä tavoin jäikin tuo
maa teidän omaksenne. Kysykääpäs joskus talonpojiltanne, mikäs muka
tämän kulman nimi on? Nyrkkikulman nimeä se kantaa, sillä
nyrkkioikeudella se on otettu pois. Siksipä sitten meikäläisen miehen
ei ole syytäkään suuresti kaivata muinaista järjestystä".
Minä en tiennyt mitä vastata Ovsjanikov'ille enkä uskaltanut katsoa
häntä silmiin.
-- "Ilmaantuipa siihen aikaan toinenkin naapuri meille Konov, Stepan
Niktopoliovitsh. Vähällä oli kotonaan näännyttää isä vainajani ellei
hirmulla, niin armolla. Viinaan menevä mies hän oli ja kernaasti juotti
muitakin, ja annas kun mies naukkaa ryypyn ja toisen ja sanoo
franskaksi 'ce bon' ja sitten tulee humalaan, niin voi sinun seitsemän
seppää! Kaikille naapureille pannaan kutsut. Troikat seisovat valmiina
siltä varalta; ja jos ken ei tule, niin samassa jo tulla tuiskahtaa
itse hakemaan... Kummallinen oli mies! Selvänä ollessaan hän ei
valehdellut, mutta annas kun tulee toiselle kymmenelle, niin jo lähtee
laskettelemaan: hänellä muka on Pietarissa kolme kartanoa Fontankan
varrella: yksi punainen kartano ja siinä yksi savupiippu, toinen
keltainen ja siinä kaksi piippua, kolmas talo sininen ja siinä piippuja
ei ensinkään. Ja kolme on muka hänellä poikaa (mies ei ollut edes
nainutkaan): yksi on jalkaväessä, toinen hevosväessä, kolmas muutoin
itsekseen vaan ... ja kullakin pojalla asunto eri talossa: vanhimman
luona käy amiraleja, keskimmäisen luona kenraleja, mutta nuorimman
luona pelkkiä Englantilaisia! Ei aikaakaan niin nousee mies pystyyn ja
virkkaa: 'eläköön vanhin poikani, se on kunnon poika se!' ja samassa
itkemään. Ja onneton silloin se, ken ei tätä maljaa juo. 'Maahan ammun
sinut', huutaa isäntä, 'enkä edes salli haudatakaan!'... Toisinaan taas
kumahtaa pystyyn ja kiljasee: 'tanssikaa te, Jumalan luomat, omiksi
huviksenne ja minulle ratoksi!' Siinä ei sitten auttanut mikään; tanssi
vaikka siihen paikkaan nyykistyisit. Oman alueensa tytöt uuvutti ihan
pilalle. Useinkin saivat koko pitkoisen yön, hamaan aamuun saakka,
tanssia ja laulaa rivitanssia, ja kuka tytöistä kimeämmin laulaa, sille
palkinto. Ja kun vaan tyttöset väsyä alkavat, niin isäntä samassa
päätänsä pidellen vaikeroimaan: 'Voi mua vaiveroista! Jo nyt minut
hylkäsivät, utuisen lapsen!' Silloin tallirengit tyttösiä rohkaisemaan.
Mielistyi myös isävainajaani; minkäs sille mahtoi! Ja ihan näet oli
kuolijaksi näännyttää hänet, ja näännyttänyt hän olisikin ellei
olisi, kaikeksi onneksi, itse kuollut ensin: humalapäissään putosi
kyyhkys-lakasta. Niin, semmoisia naapureita meillä oli!"
-- "Kylläpäs ovat ajat muuttuneet", virkoin minä.
-- "Ovat ne, ovat ne", myönsi Ovsjanikov. "Niin, ja kyllä hovinherrat
ennen vanhaan uljaammin elivät kanssa, ylimyksistä puhumattakaan, --
sainpa minä heitä Moskovassa nähdä kyllikseni. Kuuluvat ne sieltäkin
vähenneen."
-- "Oletteko olleet Moskovassa?"
-- "Olen. Siitä on jo monta Herran vuotta. Minä olen nyt jo kolmannella
kahdeksatta, mutta Moskovassa kävin kuudennellatoista vuodellani."
Ovsjanikov huokasi.
-- "Ketä kaikkia näitte siellä?"
-- "Ylimyksiä näin monen monta ja näkihän heidät joka mies; julkisesti
elivät, uljaasti ja komeasti. Mutta semmoiselle herralle kuin kreivi
Aleksei Grigorjevitsh Orlov-Tshesmenski, semmoiselle ei ollut verran
vetänyttä, ei missään. Usein näin minä Aleksei Grigorjevitshia, setäni
palveli hänellä voutina. Kreivi asui Kalugan portin luona,
Schabolovkalla. Kas se se oli herra! Semmoista ryhtiä, semmoista
armollista kohtelua on mahdoton kertoa ja kuvata. Sitä kokoa ja voimaa
ja katsetta siinä miehessä! Niin kauan kuin et häntä vielä tunne, et
ole käynyt hänen luonansa, tuntuu peloittavan; mutta heti kun olet
astunut sisään, tuntuu hyvältä, kuin lämmin päivä paistaisi, ja
mielikin ilostuu. Kaikilla oli pääsy hänen tykönsä ja kaikkea hän
harrasti. Kilpa-ajoissa ohjasi itse hevosia ja kilpailikin näet
kaikkien kanssa; eikä hän milloinkaan heti paikalla aja kilpaveljensä
ohitse, ei loukkaa, ei masenna siten kilpaveljeänsä, vaan vasta jo
niinkuin lopulla menee hänen edellensä; ja niin näet on ystävällinen:
siinä voitettuakin lohduttelee, siinä hänen hepoansakin kiittelee.
Kyyhkysiä hän piti parasta sorttia. Usein, sattui niin, että itse
kreivi astui pihalle, siinä istui nojatuoliin ja käskee ajaa kyyhkyset
lakoista, mutta ympärillä huonetten katoilla seisoo palvelijoita pyssyt
kädessä haukkain varalta. Siinä sitten pannaan kreivin jalkain juureen
iso hopeinen vesi-amme ja siinä hän vedestä kyyhkysiä katselee
Sadottain oli vaivaisia ja kerjäläisiä, joita hän elätti... Entäs
rahamääriä sitten, mitä lahjaksi annettiin! Mutta milloin suuttuu mies,
silloin niinkuin ukkonen kävisi. Hirvittävää kyllä, mutta mitäpä
tuosta? Ei aikaakaan, niin jo hymyilee kreivi. Ja milloin pitoja pitää,
niin koko Moskovan kestitsee!... Ja niin taitava mies kuin hän oli! Hän
hän se juuri Turkkilaiset voitti. Painimaan oli kanssa halukas. Hänen
luoksensa tuotiin väkeviä miehiä Tulasta ja Harkovasta ja Tambov'ista
ja jos jostakin. Kenet voittaa, sille palkinnon antaa; mutta jos ken
hänet allensa saa, sillekös lahjoja ylenpalttisesti jakelee ja suutakin
antaa... Sattuipa hän minun Moskovassa ollessani semmoisenkin juonen
keksimään, jommoista ei vielä oltu kuultu koko Venäjän maassa:
kutsuihan näet luokseen kestiin koko valtakunnasta kaikki metsämiehet
määräpäivänä, kolmen kuukauden kuluttua. Äläs huoli! Tulipa siinä
koiraa ja metsämiestä, sanalla sanoen sotalauma, ilmeinen sotalauma
keräytyi. Ensinnä tietysti juomingit pidettiin ja sitten lähdettiin
ulos maalle. Väkeä kerääntyi aivan ihmeesti!... Ja mitäs te
luulette?... Teidän vaari-vainajanne koira se oli paras joukossa."
--- "Niin se Harmiko?"
-- "Harmi juuri, Harmi juuri... Kreivi heti pyytämään: 'myö minulle
koirasi! saat muka mitä vaan tahdot.' -- 'Ei', vastasi toinen, 'minä en
ole kauppamies, en myö hylkyriepuakaan; mutta mitä taas, niinkuin
kunnian puolesta, niin ennen minä vaimostani luovun kuin Harmista'...
Siitä Aleksei Grigorjevitsh häntä kiitti: 'kelpo mies!' sanoi.
Vaarinne vei koiransa takaisin ihan vaunuissa, ja kun Harmi kuoli, niin
musikin kanssa hänet puutarhaan hautasi, -- koiran näettähän hautasi ja
koiralle muistokiven asetti ja siihen kirjoituksen teetti."
-- "No siinähän oli mies, tuo Aleksei Grigorjevitsh, joka ei tehnyt
pahaa kellenkään." huomautin minä.
-- "Niinpä se onpi ainakin: mitä pienempi herra, sitä suurempi narri."
-- "Mikäs mies se Bansh oli?" kysyin minä, oltuamme hetken aikaa
ääneti.
-- "Kuinkas te olette kuulleet Harmista ettekä ole kuulleet
Bansh'ista?... Hän oli vaarinne ensimmäinen jahtimestari ja koirain
hoitaja. Vaari-vainajanne rakasti häntä melkein yhtä paljon kuin
Harmiakin. Huimapäinen hän oli mies ja vaikka olisi vaarinne mitä
käskenyt, niin paikalla hän sen teki, vaikka olisi käsketty järveen. Ja
kun hän koiraansa usutti, niin yhtenä ulinana vaan kaikui koko metsä.
Sattui toisinaan niinkin, että sai mies pahan pään päälleen ja silloin
astuu mies koreasti hevosen selästä ja panee pitkäkseen... Ja koirat,
kun vaan huomaavat hänen äänensä vaienneen, niin -- sen pituinen se!
Paikalla jättävät tuoreetkin jäljet eivätkä lähde liikkeelle, ei
vaikka!... Ja kylläpä vaari-vainajanne silloin kiehahti ja kuohahti!
'Minä en ole minä, ellen minä hirtätä sitä lurjusta! Nurin minä hänet
käännän, pahuksen, nurin kiskon ja käännän.' Niin hän uhkaili, mutta
puuskapa päättyi tavallisesti siihen, että hän lähettää kysymään, mitä
muka Bansh tahtoo ja miks'ei hän enää usuta koiria. Silloin Bansh
tavallisesti tinkaisee viinaa, ryyppää, ja huima ajo alkaa taas."
-- "Te taidatte olla myöskin innokas metsämies, Luka Petrovitsh?"
-- "Olisin ollut kyllä ... en nyt, nyt on minun aikani ollut ja mennyt
-- vaan nuorena miehenä ... mutta näettehän se ei sovi meikäläiselle
miehelle. Aatelismiehen rinnalle ei käy meidän miehen pyrkiminen. Totta
kyllä. että meidänkin säädystä joku viinaan menevä ja toimeton mies
hieroutuu herrasväen seuraan, mutta mitäpäs siitä on iloa! Itselleen
vaan häpeätä. Metsäretkelle antavat hänelle huononpäiväisen
kampurajalkaisen hevosen; tuon tuostakin lyövät häneltä lakin päästä,
ruoskalla ovat lyövinään hevosta, mutta läimäyttävätkin häntä. Ja
kaikelle tälle hänen pitää vain nauraa ja muita naurattaa. Ehei! Sen
minä vaan sanon: mitä matalampi on mies, sitä suurempi on hänen vaari
pidettävä itsestänsä, muutoin joutuu pian naurun alaiseksi."
-- "Niin, niin", jatkoi Ovsjanikov, huo'aisten. "On sitä jo minunkin
aikana päivä ja toinen kulunut: toiset ovat tulleet ajat.
Aatelismiehissä vallankin huomaa mielestäni suuren muutoksen. Pienemmät
hovinherrat ne joko ovat palveluksessa olleet joka mies tahi
muuttelevat paikasta toiseen; isommat taas -- heitä ei voi tunteakaan.
Kyllä minä olen saanut nähdä ja katsella heitä, noita suuren hovin
herroja, tilusten jakojen aikana. Ja sen minä sanon: oikein tekee hyvää
katsella heitä, niin ovat kohteliaita ja ystävällisiä. Mutta yhtä
seikkaa minä vaan en ymmärrä: kyllähän he ovat lukeneet ja oppineet
kaikkia tietoja ja taitoja ja puheessansakin näet panevat niin sanat
peräkkäin, että oikein sydän sykähtelee, mutta asioita he vaan eivät
oikein ymmärrä, eivät edes huomaa omaakaan hyötyänsä, ja heidän oma
maaorjansa, vouti, se taivuttaa heitä oman mielensä mukaan, mitenpäin
vaan tahtoo. Tuossa on nyt esimerkiksi -- kenties tunnettekin
hänet -- Korolev, Aleksander Vladimirovitsh, -- aatelismies mikä
aatelismies. Kaunis on hän muodoltaan, rikas, on lukenut akatemioissa
kaikenlaisissa, kuuluu ulkomaillakin käyneen, puhuu niin sujuvasti ja
somasti, joka miehen kättäkin puristaa. Tunnetteko?... No kuulkaahan.
Tässä viime viikolla olimme kokouksessa Beresovkassa, välituomarin
Nikifor Iljitshin kutsumukesta. Siinä sitten ottaa välituomari Nikifor
Iljitsh ja puhuu: 'meidän', sanoo, 'pitäisi toimittaa tilusten jako;
häpeähän on, että meidän kulma on jäljellä kaikista muista;
ryhdytäänpäs toimeen'. Toimeen tuosta nyt ryhdyttiinkin. Siinäkös
sitten nousi keskustelua ja väitöstä, kuten tavallista on: meidän
asiamiehemme se kiertelemään sinne ja tänne. Ensimmäisenä kumminkin
nosti melun Porfyrio Ovtshinnikov... Mokomastakin mies melun nosti!...
Itsellään ei ole maata tuumankaan vertaa; veljensä puolesta vaan
hääräsi ja hommasi. 'Ehei!' sanoi hän, 'minuapas vaan ei ole hyvä
pussiin pistää! Ei mar! Kyllä se vaan ei passaa! Tuokaa kartat tänne!
Karttoja minä tahdon ja maanmittarin minä tahdon!' -- 'No mitäs te
oikeastaan sitten vaaditte?' -- 'Vai niin, soo! kylläpäs te minua
hulluna pidätte! Luulettekos, että minä noin vaan suoraa päätä
sanonkin, mitä minä vaadin?... Ehei! Mutta antakaapas tänne kartat,
niin juuri!' Ja itse lyödä kolhii karttoja. Siinä loukkasi hän Martta
Dmitrievnaakin kovasti. 'Mitenkä?' huutaa Martta Dmitrievna, 'kuinkas
te uskallatte loukata minun mainettani?' -- 'Teidän mainettanne!'
tiuskaisee toinen. 'Teidän mainettanne en minä soisi harmaalle
tammallenikaan.' Töin tuskin saatiin mies viimein madeiralla
juovutetuksi. Niin, hänet saatiin rauhaan, mutta silloin muut melua
pitämään. Mutta Korolev, Aleksander Vladimirovitsh, se istuu,
herttainen mies, nurkassa vaan ja keppinsä päätä pureksii, päätänsä
pyöritellen. Kovin minua hävetti silloin, olisin jo vaikka karannut
koko seurasta. Mitähän, arvelin itsekseni, mitähän ajatelleekaan hän
meistä? Vaan äläs huoli, jo nousee Aleksander Vladimirovitsh pystyyn,
näyttää tahtovansa puhua.
"Välituomarille kiire käteen: 'hyvät herrat', sanoo, 'hyvät herrat!
Aleksander Vladimirovitsh tahtoo puhua.' Ja meidän herrain kiitokseksi
onkin sanottava, että kaikki vaikenivat heti kohta. Ja tuosta alkoi
sitten puhua Aleksander Vladimirovitsh: niin ja niin, sanoo, me olemme
luullakseni unohtaneet, mitä varten tänne on kokoonnuttu; tilusten
jako, sanoo, on epäilemättä hyödyllinen tilan-omistajalle, mutta mitäs
varten se oikeastaan on pantu toimeen? -- sitä varten juuri, että
talonpojan olisi helpompi, että hänen olisi mukavampi tehdä työtä ja
veroja maksaa: nyt sen sijaan hän useinkaan ei tunne omia tiluksiaan ja
monastikin menee viiden virstan päähän maata kyntämään, -- ja minkäpäs
hänestä otti? Sitten puhui Aleksander Vladimirovitsh vielä, että se on
synti, ellei hovinherra pidä huolta talonpoikansa menestyksestä,
sanalla sanoen, että jos oikein järkevästi ajattelee, niin heidän
etunsahan se on meidänkin etumme: kun on heidän hyvä olla, niin on
meidänkin hyvä; kun heidän on paha olla, on paha meidänkin, ja tästä,
sanoi, seuraa, että syntiä ja ajattelematonta on kieltää suostumustansa
joutavanpäiväisten asiain tähden... Ja niin edespäin, ja niin
edespäin... Ja niin näettehän puhui kauniisti, että ihan kävi
sydämmeen... Herrat istuivat siinä nenät pitkällään; minulle oli
vähällä kiertyä itkut silmiin, Niin, totisesti! Ei ole vanhoissa
kirjoissakaan semmoisia puheita... Mutta kuinkas kävi lopulta? Itsekään
näet ei luopunut neljästä tynnyrinalasta sammaleista suota eikä edes
myönyt niitä toisellekaan. Hän muka kuivattaa sen suon omalla väellään
ja laittaa siihen verkatehtaan parannettuun malliin. Hän muka on jo
valinnut sen paikan ja hän on päättänyt käyttää sen omalla tavallaan...
Ja jospa tämä edes -- olisi ollut todenmukaista, mutta syynä olikin
vaan se, että hänen naapurinsa Anton Karasilov ei ollut raskinnut
maksaa Korolevin voudille sataa paperiruplaa. Niin sieltä erottiinkin
eikä saatu toimeen yhtään mitään. Mutta Aleksander Vladimirovitsh
luulee tähän päivään asti olevansa oikeassa ja aina puhuu
verkatehtaasta, vaikk'ei suon kuivattamisesta sentään vielä ole mitään
kuulunut."
-- "Kuinka hän tilaansa hoitaa?"
-- "Uusia järjestyksiä hän panee toimeen. Talonpojat tuota laittavat,
mutta heitä ei maksa kuulla. Hyvin hän menettelee."
-- "Niin vainen, Luka Petrovitsh! Minäpä luulin teitä vanhoilla
olijaksi."
-- "Mitäs minusta. En minä ole aatelismies enkä hovinherra. Mitapäs
minun taloudestani?... Enhän minä muuten osaakaan sitä hoitaa. Koetan
noudattaa lakia ja oikeutta -- ja Jumalan siitäkin kiitos! Nuoret
herrat eivät huoli vanhoista tavoista, -- kiitä heitä siitänkin. Jo on
aika tulia järkeväksi. Mutta sitä minä vaan suren: kovin ovat nuoret
herrat kummallisia. Talonpoikaa kohdellaan kuin mitä nulkkia ikään:
pyöritellään sinne, pyöritellään tänne, särjetään ja taitetaan ja
viskataan pois. Ja silloinpa vouti, joku maa-orja tahi synnyltään
saksalainen, saapi talonpojan jälleen kynsiinsä. Ja jospa edes yksikään
nuori herra antaisi hyvän esimerkin: näin muka pitäisi menetellä!...
Mitähän siitä viimein lopuksi tullee? Pitääkö minun mennä hautaan
näkemättä uutta asiain menoa?... Mikä ihme siinä lienee: vanhat olot
katoavat, mutta uusia ei tule sijaan!"
En tiennyt, mitä vastata Ovsjanikov'ille. Hän katsahti ympärinsä,
siirtyi lähemmäs minua ja jatkoi puoliääneen:
-- "Olettekos kuulleet Vasili Nikolaitsh Ljubosvanov'ista?"
-- "En."
-- "Selittäkääs minulle sekin arvoitus. Minä sitä en voi ymmärtää.
Hänen omat talonpoikansa kertoivat, mutta en käsittänyt heidän
puhettansa. Hän on, niinkuin tiedätte, nuori mies ja sai vähän aikaa
sitten periä äitinsä. No niin. Hän tulee maatilalleen. Talonpojat
tulivat kotoaan herraansa katselemaan. Vasili Nikolaitsh tuli ulos
heidän luoksensa. Mitä ihmeitä? arvelevat talonpojat. Herralla on
plyyssiset housut, aivan kuin millä kuskilla, saappaan varret
punasuiset: päällä punainen paita ja sen yllä kauhtana, sekin niinkuin
kuskilla; parta on pitkä ja päässä pieni lakkinen, semmoinen
kummallinen, ja kasvotkin herralla kummalliset ovat semmoiset, --
humalassa hän ei ole, mutta ei oikein täysissäkään höyryissä. 'Terve',
sanoo, 'pojat! Jumal' avuks'!' Talonpojat kumartavat vyötäryksiään
myöten, mutta eivät mitään puhu: pelästyivät näet. Ja pelästyneeltä
herrakin näyttää. Alkoi hän sitten heille puhetta pitää: 'minä', sanoo,
'olen Venäläinen, ja te olette Venäläisiä kanssa; minä rakastan kaikkea
venäläistä, minulla muka on venäläinen mieli ja venäläinen veri...' Ja
annas kun mies sitten äkkiä käskäisee komentaa: 'laulakaapas, lapset,
nyt venäläinen kansallinen laulu!' Tuostakos talonpojat hätkähtivät;
niin olivat kuin puulla päähän lyötyjä. Oli siellä joukossa joku rohkea
poika, niin se yritti laulamaan, mutta samassapa sekin kyykistyi maahan
muitten taakse... Ja tämä se juuri ihmeellistä on: on meillä ollut
semmoisiakin hovinherroja, huimapäisiä herroja, jotka osasivat juoda ja
mässätä, kyllä niitä semmoisiakin on ollut; pukeutuivatkin milt'ei
kuskiksi ja itse tanssivat, kitarata soittivat, lauloivat ja joivat
omien renkiensä kanssa, talonpoikain kera hurrailivat; mutta tämähän
Vasili Nikolaitsh, tämähän on kuin mikä mamseli: kirjoja aina vaan
lueskelee tahi kirjoittelee, toisin vuoroin taas ääneensä runoja
semmoisia saarnaa, eikä puhele kenenkään kanssa, yksinänsä elelee vaan,
puutarhassaan kävelee ristiin rastiin, ikäänkuin mitä surren tahi
ikävöiden. Edellinen vouti oli jo ensi alussa säikähtyä pahan
päiväiseksi: ennen Vasili Nikolaitsh'in tuloa käydä läähätti kaikkein
luona ja pyysi ja pokkuroitti -- tiesi näet kissa keltä oli lihat
syönyt! Ja talonpojilla oli hyvä toivo. 'Älähän huoli', arvelivat he,
'kylläpä sinutkin vielä vaaditaan tilinteolle, veikkonen; kyllähän
sinäkin vielä lämpiät, saituri sinä!'... Mutta sen sijaan kävikin ...
niin, kuinka mä sen oikein sanoisinkaan ... tiesi Herra miten lie
käynytkään. Vasili Nikolaitsh kutsui hänet luokseen ja sanoo, punehtuen
ja nopeasti hengittäen: 'tee oikeutta kaikille, älä ahdista ketäkään,
kuuletkos!' -- Sen koommin hän ei ole kutsunut voutia luokseen
ensinkään. Niin elää omassa hovissaan kuin vento vieras. No niin,
voudille tuli hyvät päivät; mutta talonpojat eivät uskalla lähestyä
Vasili Nikolaitshia, pelkäävät näet. Niin, ja näettekös, tämä se taas
on ihmettä ja kummaa: kyllä herra heille päätäkin nyökäyttää ja
lempeästi katsookin heihin, mutta hepä vain pelkäävät ja vapisevat.
Mitä tämä oikeastaan on, sanokaas! Vai lienenkö mä jo niin vanhaksi
tullut ja tuhmaksi, mikä lieneekään, mutta ymmärtää minä vaan en voi
sitä."
Minä vastasin Ovsjanikov'ille, että kukaties herra Ljubosvanov on
sairas.
-- "Mikä sairas! Lihava mies, niin ett'ei itseensä mahdu, ja kasvotkin
ovat, taivas nähköön, semmoiset pulleat, vaikka onkin mies vielä
nuori... Mutta kukapas sen nyt oikein tiesi ja arvasi."
Ovsjanikov huokasi syvään.
-- "No jätetään jo aatelismiehet sikseen", aloitin minä. "Mitäs sanotte
minulle tilallisista, Luka Petrovitsh?"
-- "Ei mar, annetaanpa sen asian olla sinään", puuttui Ovsjanikov
nopeasti puheesen: "niinpä niinkin ... ja olisihan siitä tosin
puhumistakin ... mutta"... (Ja Ovsjanikov viittasi kädellään).
"Käydäänpäs teetä juomaan. Talonpoikia me olemme, talonpoikia suoraa
päätä: ja mitäpäs me oikeastaan muuta olemmekaan?"
Hän vaikeni. Teenkeittäjä kannettiin pöytään. Tatjana Iljinishna nousi
sijaltaan ja istui lähemmäs meitä. Illan kuluessa oli hän useamman
kerran hiljaa mennyt ulos ja yhtä hiljaa jälleen tullut takaisin.
Huoneessa syntyi äänettömyys. Ovsjanikov joi mahtavasti ja verkalleen
kupposen toisensa perästä.
-- "Mikko kävi täällä tänään", virkkoi Tatjana Iljinishna puoleksi
kuiskuttamalla.
Ovsjanikov rypisti kulmakarvansa.
-- "Mitä hänellä on asiata?"
-- "Kävi anteeksi pyytämässä."
Ovsjanikov pyöritti päätään.
-- "Niin", sanoi hän, kääntyen minun puoleeni; -- "semmoista se on se
sukulaisuus; pääsemättömissä olet ihan... Tuoss' on nyt Jumala antanut
minullekin sisaren-pojan. Terävä poika ja uljas poika kanssa, siitä ei
puhettakaan; hyvin hänen kävi koulussakin, mutta ei vaan tule hänestä
pippiä eikä pappia. Oli kruununkin virassa, mutta sikseen heitti;
ahtaat muka oli paikat kovin... Jos edes olisi aatelismies! Eikä
aatelismiehistäkään kohta kenraaleja tehdä. Niinpä niin onkin poika nyt
toimetonna... Ja vielä sekin kävisi laatuun joten kuten, mutta
semmoiseksi on näet ruvennut viskaliksi! Kirjoittelee talonpojille
suplikeja ja valituksia, neuvoo vouteja, miten olla kuin eleä,
paljastaa maanmittarien kolttosia, kuljeksii kapakoita myöten, pitäen
seuraa ja kemuja kestikievareissa pikku-porvarein ja renkien kanssa. Ei
siinä kunnian kukko laula. Stanovoit ja ispravnikat [maapolisi-miehiä]
ovat häntä jo monasti uhkailleet. Mutta hän näettekös on suuri
koiranleuka; saattaa heidät itsensäkin nauramaan, ja heillepä sitten
lämmittääkin saunan aika lailla... Kuule muori, kunhan ei vaan
istunekin poika tuolla nurkassasi?" lisäsi hän, kääntyen vaimoonsa.
"Kyllähän minä sinut tunnen, kovin olet hellätunteinen ja yhä suojelet
poikaa."
Tatjana Iljinishna kävi hämille, myhähti ja punastui.
-- "No enkös minä arvannut", jatkoi Ovsjanikov... "Kyll' olet hyvä! No
tulkoon sisään! Koska on tässä mulla niin harvinainen vieras, niin
olkoon menneeksi, minä annan anteeksi tuolle hupakolle. No tulkoon vaan
sisään..."