Syksyiseen aikaan asuvat lehtokurpat usein vanhan aikuisissa
lehmuspuistoissa. Semmoisia puistoja on meillä Orlovin läänistä kyllin
kyllä. Meidän esi-isämme, asuinpaikkansa valitessaan, eroittivat aina
muutamia tynnyrin-aloja hedelmäpuistoiksi, joihin laitettiin
lehmuskujia. Viidenkymmenen, enintänsäkin seitsemänkymmenen vuoden
kuluttua nämä moisiot, "aatelis-pesät", vähitellen katosivat maan
pinnalta, asuinrakennukset lahoilivat tai myötiin ne muuanne
siirrettäviksi, kiviset ulkohuoneet raukeilivat raunioiksi, omenapuut
surkastuivat ja hakattiin haloiksi, aidat ja laipiot kaatuilivat.
Lehmukset ne vaan kasvoivat rehottivat, ja nykyjään, viljavainioitten
keskellä, ne kertoivat tänaikuiselle kevytmieliselle polvelle "isistä
ja veljistä entisten aikain". Kaunis puu se onkin, tuommoinen vanha
lehmus... Sitä säälii Venäläisenkin talonpojan armoton kirves. Hienot
on siinä lehdet; mahtavat oksat ulottuvat lavealle kaikille haaroin;
ikuinen siimes on niitten alla.
Kerran, samoillessani Jermolain kanssa ketoja pitkin, peltopyitä
pyytelemässä, huomasin syrjässä vanhan-aikuisen puiston ja läksin
sinne.
Tuskin olin astunut metsän rinteesen, niin kohosi peltopyy pensaasta;
-- minä laukasin, ja samassa kuului huuto muutaman askeleen päässä
minusta. Nuoren tytön pelästyneet kasvot vilahtivat puitten takaa,
mutta katosivat heti kohta. Jermolai juoksi luokseni.
-- "Mitäs te tässä paukuttelette? Tässä asuu moision herra".
En vielä ennättänyt mitään vastata, ei ollut koiranikaan vielä
ennättänyt tuoda luokseni ammuttua lintua jalolla arvollisuudellaan,
niin jo kuului nopeita askelia ja metsän tiheiköstä astuu esiin kookas
mies, viikset huulessa. Tyytymättömänä pysähtyi hän eteeni. Minä koetin
antaa niin hyvän selityksen kuin osasin, sanoin nimeni ja tarjosin
hänelle linnun, joka oli ammuttu hänen alueellansa.
-- "Olkoon menneeksi", sanoi hän myhähtäen, "minä otan vastaan
saaliinne, mutta yhdellä ehdolla: te jäätte meille päivälliselle".
Tästä tarjouksesta minä, suoraan sanoen, en kovinkaan ihastunut, mutta
mahdoton oli kieltäytyä.
-- "Minä olen täkäläinen tilan-omistaja ja naapurinne, Radilov; kenties
olette nimeni kuulleetkin", jatkoi uusi tuttavani. "Tänään on
sunnuntai-päivä ja päivällinen niin muodoin lienee meillä jommoinenkin.
En olisi teitä muutoin pyytänytkään".
Minä vastasin mitä tämmöisissä tapauksissa vastataan ja läksin hänen
jälkeensä. Äsken puhdistettua polkua myöten tulimme pian
lehmuspuistosta ja astuimme kaalimaahan. Vanhain omenapuiden ja
levinneitten karviaispensaitten välissä kuulsivat kirjavina sarkoina
pyöreät, vaalean vehreät kaalinpäät; humala kierteli korkeita
sauvojansa; tiheässä seisoi multalavoilla ruskeita keppejä, joita kuiva
herne kietoi; isoja litteitä kurpitseja oli kirjavanaan maassa; kurkut
kellersivät pölyttyneiden kulmikasten lehtiensä alla; aidan vierustalla
nuokkueli korkea nokkonen, parissa kolmessa paikassa kasvoi pensaina
kuusamo, selja ja orapihlaja, jäännöksiä entisistä "klumbeista".
Vähäisen kalasäiliön vieressä, joka oli täynnä punertavan limaista
vettä, näkyi kaivo ja sen ympärillä ropakoita. Ankat häärivät ja
pyörivät noissa ropakoissa; koira, vavisten koko ruumiissansa ja
silmiänsä sirristellen, kalusi luuta kedolla; kirjava lehmä seisoi
siinä lähellä laiskasti nyhtäen ruohoa ja siiloin tällöin heittää
heilauttaen häntää laihaan selkäänsä. Polku kääntyi syrjään; puitten
välitse ilmaantui silmäimme eteen vanhanläntä, harmaa pikku talo,
valkokattoineen ja edessä vääristynyt kuisti. Radilov pysähtyi.
-- "Mutta", sanoi hän, vilpittömästi ja suopeasti katsahtaen minua
silmiin, "minä olen tullutkin toiseen päätökseen; kukaties teidän ei
teekään mieli tulla meille; siinä tapauksessa..."
Minä keskeytin hänet, vakuuttaen, että minun päin vastoin on hauska
aterioida hänen luonansa.
-- "Niinkuin suvaitsette".
Me astuimme taloon. Lakeija-poika, pitkäliepeisessä nutussa sinisestä
paksusta verasta, tuli vastaamme kuistilla. Radilov paikalla käski
hänen antaa viinaa Jermolaille; metsästäjäni kumarsi kunnioituksella
jalon antajan selkäpuoleen. Eteisestä, jonka seinät oli peitetty
kaikenlaisilla kirjavilla kuvilla ja jossa riippui useampia
linnunhäkkejä, astuimme vähäiseen huoneesen. Se oli Radilovin
kirjoitushuone. Minä riisuin yltäni metsästysneuvot, panin pyssyn
nurkkaan, lakeija-poika pitkäliepeisessä nutussa harjasi minut
puhtaaksi.
-- "Mennäämpä nyt vierashuoneesen", virkkoi Radilov ystävällisesti;
"minä esitän teille äitini".
Minä seurasin häntä. Vierashuoneessa, keskimmäisellä sohvalla istui
lyhytkasvuinen vanha rouva, yllään ruskeat vaatteet ja päässä valkoinen
myssy. Hänen kasvonsa olivat laihat, mutta hyväntahtoiset; katse oli
arka ja surullinen.
-- "Tässä, äiti hyvä, on meidän naapurimme".
Vanha rouva kohosi ja kumarsi minulle, päästämmättä käsistänsä paksua,
langasta kudottua pussosta.
-- "Milloinka olette tulleet näille maille?" kysäsi hän hiljaisella ja
heikolla äänellä, räpytellen silmiänsä.
-- "Vähän aikaa sitten".
-- "Jäättekö kauaksi tänne?"
-- "Luultavasti talveen saakka".
Eukko vaikeni.
-- "Kas tämä tässä", puuttui Radilov puheesen, osoittaen minulle isoa,
laihaa miestä, jota en ollut huomannutkaan huoneesen tullessani; "tämä
on Feodor Miheitsh... -- No, näytäpäs nyt, Fedja, taitoasi vieraalle.
Mitäs sinä nurkassa nuhiset?"
Feodor Miheitsh nousi heti kohta tuolilta, otti akkunalta
huononpäiväisen viulun rähjän, tarttui käyrään, ei kumminkaan päästä,
niinkuin tavallista on, vaan keskeltä, painoi viulun rintaansa vasten
ja ummistaen silmänsä läksi tanssia hyppäämään, hyräillen laulua ja
vingutellen viulun kieliä. Hän on päältä nähden noin seitsemänkymmenen
vuoden iässä; pitkä pumpulikaulainen nuttu se niin surullisesti
heilahteli ja huljahteli hänen kuivilla ja luisilla jäsenillään. Hän
tanssi, milloin uljaasti pyöräytellen, milloin, kuni kuolehtuvana,
puistellen pientä paljasta päätänsä, milloin taas kurottaen suonikasta
kaulaansa, piesten jalkojaan yhdellä kohdalla ja väliin ilmeisellä
vaivalla koukistaen polviaan. Vaiveroisena tuli ääni hänen
hampaattomasta suustansa. Kasvoistani lienee Radilov huomannut, ett'ei
Fedjan taito tuottanut minulle suurtakaan huvia.
-- "No annahan jo olla, ukko, kyllä on jo tarpeeksi", virkkoi hän;
"saat mennä ottamaan palkintoa".
Feodor Miheitsh pani samassa viulun takaisin akkunalle, kumarsi ensin
minulle, vieraalle, sitten vanhalle rouvalle, sitten Radilov'ille ja
läksi ulos.
-- "Hovinherra se oli aikoinaan isänsä", jatkoi uusi tuttavani; "ja
rikas mies olikin, mutta köyhtyi; nyt elelee täällä minun luonani.
Ennen muinoin oli hän pahin huimapää koko läänissä; kaksi vaimoa ryösti
miehiltä, piti laulajoita, itsekin lauloi ja tanssi kuin mies... Vaan
suvaitsetteko ryyppyä? Päivällinenhän on jo pöydällä".
Nuori tyttö, sama, jonka olin vilaukselta nähnyt puutarhassa, tuli
huoneesen.
-- "Kas niin, tässä on Olgakin", virkkoi Radilov, kääntäen päänsä
hiukan poispäin. "Suljen suosioonne. No mennäänpäs nyt ruoalle".
Me läksimme ruokahuoneesen ja istuimme pöytään. Feodor Miheitsh, jonka
silmät olivat "palkinnosta" ruvenneet kiilumaan ja nenä hieman
punehtunut, lauleli meidän astuessamme huoneesen ja käydessämme
pöytään: "Voiton riemut ratki raikuu!" Hänelle pantiin eri lautanen
pienelle pöydälle, ilman servettiä. Ukko parka ei ollut aivan nuhteeton
puhtaudelleen ja sen vuoksi pidettiin häntä aina jonkun matkan päässä
muusta seurasta. Hän risti silmänsä, huokasi ja rupesi syömään kuni
ahma. Päivällinen ei ollut todellakaan huono eikä siitä, sunnuntakinen
kun oli, puuttunut hyllyvää jäätelöä eikä Espanjan tuuliakaan (sen
nimistä piirasta).
Radilov, joka oli kymmenkunnan vuotta palvellut jalkaväessä ja käynyt
Turkin maalla, rupesi pöydässä kertoilemaan. Minä kuuntelin häntä
tarkasti, salavihkaa tarkastellen Olgaa. Neitonen ei ollut vallan
kaunis; mutta hänen kasvojensa päättävä ja rauhallinen lause, hänen
leveä, valkoinen otsansa, sakeat hivuksensa ja erittäinkin hänen
ruskeat silmänsä, pienet, mutta kirkkaat ja vilkkaat, olisivat vetäneet
puoleensa kenen tahansa eikä ainoastaan minun. Minusta tuntui kuin hän
olisi tarkastanut jok'ainoata Radilovin sanaa; osanottoa ei asunut
hänen kasvoillaan vaan kiihkeä tarkkuus. Ikäänsä nähden olisi Radilov
saattanut olla hänen isänsä; hän sinutteli Olgaa, vaan paikallapa
arvasin, ettei hän ollut Radilov'in tytär. Puhellessaan tuli hän
maininneeksi vaimo-vainajastansa, -- "hänen sisarensa", liitti hän,
viitaten Olgaan. Tämä lensi samassa punaiseksi ja laski silmänsä
maahan. Radilov vaikeni ja käänsi puheen toisaalle. Vanha rouva ei
puhunut koko aterian aikana sanaakaan; itse hän ei syönyt paljoa eikä
tarjoillut minullekaan. Hänen kasvoissaan asui jonkimoinen arkamainen
ja toivoton odotus, tuo vanhuksille omituinen murhe, josta niin
tuskallisesti ahdistuu katsojan sydän. Aterian lopulla yritti Feodor
Miheitsh laulaa ylistysvirttä isäntäväelle ja vieraalle, mutta Radilov
katsahti minuun ja pyysi häntä vaikenemaan. Ukko pyyhkäsi kädellään
suutansa, alkoi räpytellä silmiänsä, kumarsi ja istahti tällä kertaa
aivan tuolin laidalle. Päivällisen jälkeen läksimme me Radilov'in
kanssa tämän kirjoitushuoneesen.
Niissä ihmisissä, joissa alinomaa ja valtavana asuu yksi ajatus tai
intohimo, huomaa jotakin yhteistä, jotakin ulkonaista yhtäläisyyttä,
olkoot sitten luonteiltaan, lahjoiltaan, asemaltaan maailmassa ja
kasvatukseltaan kuinka erillaisia hyvänsä. Mitä enemmän minä
tarkastelin Radilov'ia, sitä enemmän näytti hän mielestäni olevan juuri
semmoisia ihmisiä. Hän haasteli taloudesta, vuodentulosta,
heinänniitosta, sodasta, pitäjän juoruista, läheisistä vaaleista,
haasteli pakotta, jopa harrastuksellakin, mutta äkkiä hän huo'ahti ja
vaipui nojatuoliin, kuni raskaasta työstä väsynyt ihminen, pyyhkieli
otsaansa kädellään. Yksi tunne näkyi kokonaan täyttävän ja valtaavan
hänen hyvän, lämpimän sydämmensä. Kummakseni jo sekin kävi, ett'en
huomannut hänessä kiihkoa mihinkään, en ruokaan, en viinoihin, en
metsästykseen, en Kursk'in satakieliin, en kyyhkysiin, jotka
sairastavat lankeevaista, en Venäjän kirjallisuuteen, en juoksijoihin,
en attila-nuttuihin, en kortti- enkä billiardi-peliin, en
tanssijaisiin, en maaseutujen tai läänin kaupungeissa käyntiin, en
paperi- tai sokeritehtaisin, en monivärisiin lehtimajoihin, en teehen,
en sivullisiin hevosiin, aivan hurjan täydellisiin, en edes paksuihin
ajureihinkaan, jotka ovat vyötetyt hamoja kainaloita myöten, noihin
samaisiin pulskiin ajureihin, joilla taivas ties miksi jok'ainoasta
laukan käännähdyksestä silmät menevät nurin ja pyrkivät päästä ulos...
Mikäs hovinherra se tämä on sitten oikeastaan! ajattelin minä. Eikä hän
puolestansa ensinkään tekeynyt synkkä-mieliseksi ja onneensa
tyytymättömäksi; hänestä päin vastoin tuoksuamalla tuoksusi vilpitön
hyväntahtoisuus, vaikka kaikkea turhanpäiväistä valikoimista, iloisuus
ja melkein herkästi loukkautuva alttius lähestymään ensimmäistä
vastaantullutta. Samaan aikaan te -- se on totta sekin -- tunsitte,
ettei hän saattanut lyödä ystävyyden liittoa kenenkään kanssa,
todellakin lähestyä ketäkään, eikä siihen ollut syynä se, ett'ei hän
olisi muita ihmisiä tarvinnut, vaan se, että koko hänen elämänsä oli
joksikin ajaksi kätkeynyt hänen sisäänsä. Katsellessani Radilov'ia, en
saattanut millään muotoa ajatella hänen olevan onnellisen nyt tahi
olleen milloinkaan. Kaunis mies hän ei myöskään ollut, mutta hänen
katseessaan, hymyssään, kaikessa hänen olennossaan piileskeli jotakin
sanomattoman miellyttävää, -- niin, piileskeli juuri. Niin olisi
tehnytkin mieli tuntea häntä lähemmältä, ruveta häntä rakastamaan.
Hänestä tuli tosin silloin tällöin ilmi hovinherra ja syrjäinen
maalainen; mutta hyvä mies hän oli siltä.
Olimme juuri ruvenneet puhelemaan hänen kanssaan uudesta aateliston
johtajasta, kun ovella kuului Olgan ääni:
-- "Tee on valmis".
Me läksimme vierashuoneesen. Feodor Miheitsh istui kuten ennenkin
nurkassa, kainosti kyyristyneenä akkunan ja oven väliin. Radilov'in
äiti kutoi sukkaa. Avonaisten akkunain kautta löyhähteli puistosta
syksyn raitis ilma ja omenain tuoksu. Olga hääräili teepöydässä. Minä
tarkastelin nyt häntä äskeistä enemmän. Hän puhui varsin vähän,
niinkuin yleensä muutkin maaseutujen neitoset; en kumminkaan huomannut
hänessä halua sanoa jotakin hyvää, ynnä samassa tuskallista tyhjyyden
ja kykenemättömyyden tuntoa. Hän ei huokaillut sanoin sanomattomain
tunteiden ylenpalttisuudesta muka; hän ei luonut silmiänsä ylöspäin;
hän ei hymyillyt haaveillen ja epämääräisesti. Hän katsoi tyynesti ja
kylmäkiskoisesti, niin kun ihminen, joka levähtää suuresta onnen
kohtauksesta tahi suuresta levottomuudesta. Hänen käyntinsä, hänen
liikkeensä olivat päättäväisiä ja vapaita. Hän miellytti minua
suuresti.
Me rupesimme jälleen pakinoimaan Radilov'in kanssa. En muista enää
millä tavoin tulimme viimein tuohon tunnettuun muistutukseen: kuinka
usein aivan mitättömät asiat tekevät muutamiin ihmisiin suuremman
vaikutuksen kuin kaikista tärkeimmät.
-- "Niin", virkkoi Radilov, "sen minä tiedän omasta kokemuksestani.
Minä, niinkuin tiedätte, olin nainut mies. Sitä ei kestänyt kauaa...
kolme vuotta; vaimoni kuoli lapsen vuoteesen. En luullut voivani elää
enää hänen jälkeensä; kauheasti minä surin ja olin runneltu, mutta
itkeä en voinut -- kävelinhän niinkuin mielipuoli. Hänet puettiin,
niinkuin tapa on ja pantiin pöydälle, -- tuohon huoneesen tuossa. Pappi
tuli, lukkarit tulivat, alkoivat laulaa, rukoilla, suitsuttaa; minä
ristin silmiäni ja painoin otsaani lattiaan, mutta kyyneliä ei tullut
silmiin, ei karpaloakaan. Sydän se ikäänkuin oli kivettynyt, pääni
samoin, -- raskaaksi kävin koko mies. Niin meni ensimmäinen päivä.
päivä -- uskottekos? -- minä oikein nukuin! Aamulla menin vaimoani
katsomaan, -- silloin oli kesäinen aika, aurinko valaisi vainajata
päästä jalkoihin asti niin kirkkaasti. Äkkiä huomasin minä". (Radilov
säpsähti). "Niin, mitäs luulette minun huomanneeni? Vaimoni toinen
silmä ei ollut aivan kiinni, ja tätä silmää myöten käveli kärpänen...
Samassa kaaduin minä maahan kuin pölkky ja herättyäni rupesin itkemään,
niin itkemään, ett'en tallonut osata lakata ensinkään..."
Radilov vaikeni. Minä katsahdin häneen, sitten Olgaan... En ikinä
unohda neitosen kasvoja. Vanha rouva lasti sukan kädestään, otti
pussosestaan nenäliinan ja salaa pyyhkäsi kyyneleen. Feodor Miheitsh
nousi äkkiä pystyyn, sieppasi viulunsa ja alkoi käheällä, kamalalla
äänellä laulaa. Hän tahtoi nähtävästikin huvittaa meitä; mutta me
säpsähdimme hänen ensimmäisestä sävelestänsä, ja Radilov pyysi häntä
rauhoittumaan.
-- "Mutta", jatkoi hän, "mikä on ollut, se on ollut, mennyttä ei voi
palauttaa ja sitäpaitsi ... kaikkihan maailmassa kääntyy parhaaksi,
niinkuin sanoi, muistaakseni Voltér", lisäsi hän nopeasti.
-- "Niinpä se on", sanoin minä. "Ja sitä paitsi, -- ei niin suurta
onnettomuutta, ett'ei sitä kestäisi; eikä niin tukalaa tilaa, ett'ei
siitä pääsisi".
-- "Luuletteko niin?" virkkoi Radilov. "No niin, saatattepa olla
oikeassakin. Turkinmaalla, muistaakseni, olin minä sairashuoneessa,
puolikuolleena; minä pojin mätäkuumetta. Mukavuus ei kehumista
kestänyt, tietty se, sota aika, -- kiitti Jumalaa, kun senkin verran
sai tilaa. Tuossapa tuli meidän hospitaaliin vielä uusia sairaita;
minnekäs ne pannaan? Lääkärille hätä käteen, -- ei ole sijaa missään.
Tulee minun luokseni, kysyy välskäriltä: 'onko hengissä vielä?' Toinen
vastaa: 'oli se aamulla vielä hengissä'. Lääkäri kumartui luokseni ja
kuuli mun hengittävän. Ja meni mieheltä maltti. 'Tuommoinen hupakko se
luonto nyt on', virkkoi hän; 'tuoss' on nyt mies surman oma,
välttämättömästi surman oma, mutta yhäpäs vaan näet kihnuttaa ja
kuhnuttaa, tilaa vaan ottaa ja muita estää'. 'Ohhoh', arvelin minä,
'kovinhan sun laitasi onkin huono, Mihail Mihailovitsh!'... Mutta
paraninpas vaan ja elänyt olen tähän päivään asti. Kyllä te olette
oikeassa".
-- "Minä olen kaikissa tapauksissa oikeassa", vastasin minä. "Jos
olisitte kuolleet, niin olisitte sittenkin päässeet tukalasta
tilastanne".
-- "No niinpä niinkin, niinpä niinkin", lisäsi hän, lyöden kovasti
nyrkkinsä pöytään. "pitää vaan kerta päättää... Mitä siitä tukalasta
tilasta on hyvää?... Mitä se viivytteleminen ja vitkaileminen
pyhittää"...
Olga nousi kiireesti ja meni puutarhaan.
-- "Annas kuulua, Fedja!" huusi Radilov.
Fedja kavahti ylös, rupesi astumaan tuommoista uljasta omituista
käyntiä, jota käy tanssittaja kesyn karhun edessä, ja rupesi laulamaan:
"Meidän kujalla tyttöset"...
Ulkona kuului kilparattaiden kolina, ja muutaman silmänräpäyksen
perästä astui sisään kookas, harteva ja tanakka mies, talollinen
Ovsjanikov... Mutta Ovsjanikov se on niin omituinen, huomattava henki,
että me, lukijan luvalla, puhelemme hänestä toisessa jutelmassa.
Nyt minulla vaan on lisättävänä, että me huomenna aamun koittaessa
läksimme Jermolain kanssa metsästämään ja metsästä kotia. Viikon
perästä kävin jälleen Radilov'in luona, vaan en tavannut häntä enkä
Olgaakaan kotona ja kahden viikon perästä sain kuulla, että Radilov oli
äkkiä kadonnut, jättänyt äitinsä ja lähtenyt jonnekin kälynsä kanssa.
Tämä tapaus nosti melun koko läänissä ja siitä tuli yleinen puheen
aine. Nyt minä vasta ymmärsin Olgan kasvot silloin, Radilov'in
kertomuksen aikana. Niissä asui muutakin kuin sääliä: niiltä hehkui
luulevaisuus.
Ennen maalta lähtöäni kävin Radilov'in äidin luona. Hän istui
vierashuoneessa ja löi Mylly-Mattia Feodor Miheitshin kanssa.
-- "Onko teillä ollut tietoja pojastanne?" kysäsin viimein.
Vanha rouva purskahti itkuun. Minä en enää kysellyt häneltä
Radilov'ista.