Sisään astui Mikko, noin kahdeksankolmatta vuoden vanha, kookas,
solakka ja kähärätukkainen mies. Minut nähtyään hän pysähtyi ovelle.
Hänen pukunsa oli saksalaista kuosia, mutta luonnottoman suuret pussit
nutussa hartioilla todistivat ilmeisesti, että nutun oli leikannut umpi
venäläinen räätäli.
-- "No tule nyt vaan lähemmäs", puhui ukko, "mitäs siinä häpeät? Kiitä
tätiäsi: minä en ole enää vihainen... Kas tässä, hyvä herra," jatkoi
hän, osoittaen Mikkoa, "sukulainen on läheinenkin, mutta enpäs vaan
tule toimeen hänen kanssaan. Ihme ja kumma." (Me kumarsimme
toisillemme). "No annahan kuulla, mitä sotkua sinä olet taas saanut
aikaan? Mistä sinun päällesi kannetaan? Puhu!"
Mikon ei näkynyt tekevän mieli puhua ja selvitellä asiataan minun
kuulteni.
-- "Perästä sitten, eno", jupisi hän.
-- "Ei mar perästä, vaan nyt juuri", jatkoi ukko... "Sinua hävettää,
sen kyllä tiedän, puhua herra tilanomistajan läsnä ollessa, mutta se
juuri se tekee sinun hyvää, saat kärsiä rangaistusta. Annas kuulla."
-- "Ei minulla ole mitään hävettävää", puheli Mikko nopeasti ja
pyöräytti päätään. "Kuulkaahan itse. Tuonoin tuossa tulevat minun
luokseni Reshetilov'in talolliset. Auta veikkonen, sanovat. -- Mitäs
nyt? -- No tämmöinen, sanovat, on juttu. Makasinit ovat meillä hyvässä
kunnossa, niin ovat hyvässä kunnossa, ettei paremmalla mitään tee.
Äkkiä tulla tupsahtaa kruunun tarkastaja; minulla muka on käsky
tarkastaa makasinit. Otti ja tarkasti ja sanoi: teillä on makasinit
huonossa kunnossa, hoito leväperäinen ja huono, minun täytyy ilmoittaa
tämä esivallalle. -- Mikäs hoidossa on vikana? -- Se on, sanoo, minun
asiani. No pidettiin kokous ja päätettiin, niinkuin tapa on, osoittaa
virkamiehelle kiitollisuuttamme; mutta ukko Prohovitsh esti; mitä
varten, sanoo, heille tässä lahjoja vielä ruvetaan antamaan? Kovin
tottuvat herkkusuiksi. Ja tosiaankin. Eikös enää oikeutta ole
olemassakaan? Me noudatimme ukon neuvoa, mutta mittamies tuosta suuttui
ja antoi syytöksen. Nyt vaaditaan meiltä tiliä. -- Onkos teillä
makasinit todellakin hyvässä kunnossa, kysyn minä. -- No ihan ovat ja
jyviäkin on aivan laillinen määrä... No sitten ei ole syytä pelätä,
sanon minä, ja kirjoitinkin heille suplikin... Eikä ole yhtään vielä
sanottu kenenkä puoli voittaa... Mutta jos teille on tästä minun
päälleni valitettu, niin tiettyhän se: kullakin on oma suu lähempänä
kuin säkin suu."
-- "Kullakin, niin, vaan ei sinulla", virkkoi ukko puoliääneen. "Ja
mitäs menoja sinulla oli Schutolomov'in talonpoikain kanssa?"
-- "Mistäs te sen tiedätte?"
-- "Tiedänpäs, niinkuin näet."
-- "Oikeassa minä olen siinäkin. -- Päättäkäähän itse. Schutolomov'in
talonpoikain alueesta oli naapuri Vespandin kyntänyt itselleen neljä
tynnyrinalaa maata. Se on, sanoi, minun maatani. Schutolomov'in miehet
ovat ulkoansioilla, isäntä ulkomailla, -- kukas heidän asiatansa
ajaisi, -- ajatelkaahan itse? Mutta maa se on auttamattomasti heidän,
ja niin on ollut aina maailman alusta asti. No niin, tuosta tulivatkin
minun luokseni: kirjoita muka supliki. Minä otin ja kirjoitin.
Vespandin sai tuosta tiedon ja ala uhkailla: 'kyllä', sanoo, 'minä
tuolta Mikon pahukselta vielä koivet katkon, ja ellei siitä huoli, niin
niskat väännän häneltä nurin... Mitenkä tuossakaan käynee: ehjänä
tuntuu niskat olevan mulla vielä tänäkin päivänä."
-- "Älähän tuossa ylvästele: ei sinulle kunnian kukko laula", virkkoi
vanhus: "hupsu sinä olet."
-- "Niin, eno, mutta ettekös te juuri itse ole sanoneet minulle..."
-- "Kyllä minä tiedän, mitä sinä aiot sanoa", keskeytti hänet
Ovsjanikov: "niinpä niinkin: ihmisen pitää noudattaman totuutta ja
auttaman lähimmäistänsä. Sattuu niinkin ettei ihminen saa sääliä omaa
itseänsäkään... Mutta teetkös sinä aina niin? Eikös sua kuljeteta
kapakkoihin, häh? Eikö muka juoteta sua, eikä kumarrella: Dmitri muka
Alekseitsh, hyvä mies, auta nyt, kyllähän me muka sitten sua kiitämme,
ja niin vaan hiljaa pistetään rupla tai kolme kouraan? Mitä? Sanos,
etten minä puhu totta, virkas!"
-- "Niin no, kyllä se on totta", vastasi Mikko, luoden silmät maahan,
"mutta enhän minä köyhiltä mitään ota enkä aja väärää asiaa."
-- "Et ota nyt, mutta kun hätä tulee, niin rupeat kyllä ottamaan.
Väärää asiata et muka aja... Ole tuossa! Pyhimystenkö asioita sinä vaan
ajatkin? Etkös muista enää Borisa Perehodov'ia?... Kukas se hänen
tähtensä puuhasi? Kukas se häntä auttoi ja suojeli? häh?"
-- "Perehodov kärsi syystä, totta kyllä..."
-- "Hukkasi kruunun rahoja... Onkos tämä laitaa?"
-- "Niin, niin, eno, mutta ajatelkaahan: köyhä mies, suuri perhe..."
-- "Köyhä mies... Juoppo hän oli ja tuhlari, siinä kaikki."
-- "Surusta hän juomaan rupesi", virkkoi Mikko matalammalla äänellä.
-- "Vai surusta vainen! No olisit auttanut miestä, koska niin mielesi
teki, mutta mitäs sinun tarvitsi juopon kanssa kapakoissa tallustella?
Kyllähän se mies puhua osaa."
-- "Kyllä se on hyvä mies .."
-- "Hyviä sinulle ovat kaikki... Mutta", jatkoi Ovsjanikov, kääntyen
vaimoonsa, "onkos se lähetetty ... se sinne ... no tiedäthän?"
Tatjana Iljinishna nyökäytti päätään.
-- "Missä sinä olet taas näinä aikoina ollut?" alkoi ukko jälleen.
-- "Kaupungissa."
-- "Biljardia pelannut, kalaseilla käynyt, kitarata rimputellut,
oikeuden istunnosta toiseen laahustellut, trahtörien takakamareissa
suplikeja sepitellyt, kauppamiesten poikain kanssa iloista uisakkaa
lyönyt. Eihän vaan?... Sanos!"
-- "No niin, kukaties niinkin", vastasi Mikko hymyillen. "Niin
vainenkin! Olin vähällä unohtaa: Juntikov, Anton Parfenitsh kutsuu
teitä ensi sunnuntaina luokseen puoliselle."
-- "Enkä lähde minä tuon möhömahan luokse. Kalat hän kyllä ostaa
kalliit, mutta paistaa vanhassa voissa. Olkoon omissa lämpösissään!"
-- "Tapasin minä sitten tuon Feodosia Mihailovnankin."
-- "Minkä Feodosian?"
-- "Sen, joka on tuon Garpentshenkon, hovin herran, saman joka osti
Mikulinon tilan vasaramarkkinoilta. Feodosia on näet juuri Mikulinon
väkeä. Hän oli ensin työnansioilla Moskovassa ompelijana ja maksoi
veronsa säännöllisesti, satakahdeksankymmentä ja puoli ruplaa
vuodessa... Ja taitava olikin ompelija: hänellä oli hyviäkin teettäjiä
Moskovassa. Mutta nyt kutsui hänet Garpentshenko takaisin Moskovasta ja
pitääkin luonaan, eikä juuri mihinkään toimeen häntä määrää. Hän
tahtoisi kernaasti ostaa itsensä vapaaksikin ja on siitä jo
herrallensakin puhunut, mutta häneltä vaan ei tule päätöstä mitään.
Tunnettehan te, eno, tuon Garpentshenkon, -- etteköhän te mainitsisi
hänelle pari sanaa?... Kyllä Feodosia maksaisi edestään hyvät rahat."
-- "Eihän vaan sinun kukkarostasi? Vai? No niin no, kyllä minä puhun
hänelle. Vaikka en minä oikein tiedä", jatkoi ukko tyytymättömänä, "tuo
Garpentshenko se on semmoinen -- suokoon Jumala minulle syntini
anteeksi, -- nylkyri: ostelee vekseleitä, panee rahoja kasvulle, huutaa
tiloja vasaramarkkinoilta... Ja mikä hänet lie lennättänytkin tänne
meidän seutuhumme? Kyllä nuo muun maan linnut vaan ovat sitä
kummallista sorttia! Hänestä ei taida niinkään pian tolkkua saada: --
no sopiihan koettaa."
-- "Olkaa, eno, niin hyvä."
-- "Kyllä minä koetan. Mutta kavahda sinä itseäsi! No niin, no niin,
älä rupea puolustelemaan... Olkoon nyt... Mutta varo sinä vast'edes,
muutoin sinä olet, olet kuin oletkin mennyttä miestä. Enhän minä saata
aina kantaa sinua hartioillani pulista ja pulmista ... ei ole voimaa
eikä valtaa minullakaan. No niin, mene nyt Jumalan nimeen."
Mikko meni ulos. Tatjana Iljinishna seurasi häntä.
-- "Anna hänelle teetä", huusi Ovsjanikov hänen peräänsä... "Ei ole
poika tyhmempiä", jatkoi hän, "ja hyvä on hänellä sydänkin, mutta kyllä
minä pelkään... Suokaa muuten anteeksi että olen tässä niin kauan
joutavia jutellut."
Eteisestä aukeni ovi. Sisään astui lyhyt, harmaatukkainen mies, sametti
takki yllä.
-- "Kas Frans Ivanitsh!" huudahti Ovsjanikov, "hyviä päiviä! Kuinkas
voitte?"
Sallikaa, hyvä lukija, tehdäni teille tutuksi tämänkin miehen.
Frans Ivanitsh Lejeune, naapuri ja Orlovilainen hovinherra, oli vähän
omituisella tavalla saavuttanut Venäläisen tilan-omistajan arvokkaan
nimen. Hän oli syntyisin Orleans'ista, franskalaisista vanhemmista
ja oli tullut Napoleonin kanssa, rumpalin ammatissa, Venäjää
valloittamaan. Alussa kävi kaikki kuin tyhjää vaan, ja franskalainen
tuli Moskovaan pää kekassa. Mutta paluumatkallapa joutui poloinen
Lejeune puoleksi kohmettuneena ja rumpuansa vailla talonpoikain
kynsiin. Smolenskin talonpojat pistivät miehen yöksi tyhjään
tamppimyllyyn ja aamulla veivät hänet sulun läheisen avannon ääreen ja
siinäkös nyt ruvettiin pyytämään rumpalia de la grrrrande armée
tekemään heille mielihyvän, sukeltamaan nimittäin jään alle. Monsieur
Lejeune puolestansa ei saattanut suostua heidän ehdotukseensa, vaan
rupesi, hän vuorostansa, franskankielellä pyytämään Smolenskin
talonpoikia, että he päästäisivät hänet Orleans'iin. "Siellä messieurs"
(hyvät herrat), puhui hän, "on minulla äiti, une tendre mère (hellä
äiti)." Mutta talonpojat, joilla ei varmaankaan ollut oikeata selkoa
Orleans'in kaupungin maantieteellisestä asemasta, yhä edelleen
ehdottelivat hänelle veden-alaista matkustusta myötä virtoja
koukkuisessa Mutajoessa ja rupesivat jo yllyttämään häntä
helponlaisilla sysäyksillä selkä- ja niskanikamiin, kun yht'äkkiä
Lejeunen iloksi ja riemuksi kajahti kulkusten kilinä ja sululle ajoi
reki, jonka perä oli tavattoman korkea ja varustettu peräti kirjavalla
peitteellä ja jonka eteen oli valjastettu kolme vaaleata Vjatkan
hevosta. Reessä istui lihava, punaposkinen tilan-omistaja
sudennahkaisissa turkissa.
-- "Mitäste teette?" kysyi hän talonpojilta.
-- "Franskalaista pannaan avantoon, hyvä herra."
-- "Vai niin", vastasi hovinherra kylmäkiskoisesti ja kääntyi pois.
-- "Monsieur! Monsieur!" huudahti poloinen.
-- "Vai niin vainen?" puhui uhuttelemalla mies sudennahkaisissa; --
"kahdentoistakymmenen kansan kanssa olet tullut Venäjätä vastaan, olet
polttanut Moskovan, sen vietävä, olet Iivana Velikoin kirkolta ristin
riistänyt, mutta kas nyt pannaan musjuuta ja musjuuta! Vai on nyt häntä
koipien välissä! Pahalla paha palkka... Antti, anna mennä!"
Hevoset läksivät liikkeelle.
-- "Maltas sentään, seisopas!" virkkoi hovinherra. "Kuules sinä,
musjuu, osaatkos sinä soittaa?"
-- "Sauvez moi, Sauvez moi, mon bon monsieur! (Pelastakaa minut,
pelastakaa minut, hyvä herra!)" rukoili Lejeune.
-- "Kyllä olette kansaa tekin! Ei edes venättäkään osaa ainoakaan
heistä! Mysik, mysik, saveekos vuu mysik? Saveeko? No puhu nyt!
Komprenee? Saveekos vuu mysik? klaveria shnee savee, vai?"
Lejeune hoksasi viimein mitä hovinherra tahtoi ja rupesi nyykyttämään
myöntymystä päällään.
-- "Oui monsieur, oui, oui, je suis musicien, je joun tous les
instruments possibles! Oui, monsieur... Sauvez moi, monsieur! (Kyllä
herra, kyllä, minä olen soittoniekka, minä osaan soittaa vaikka mitä!
Kyllä herra! Pelastakaa minut herra!)"
-- "No kiitä onneasi," vastasi hovinherra. "Miehet päästäkää hänet
irti. Tuoss' on teille kaksikymmentä kopekkaa juomarahaa."
-- "Suuri kiitos, hyvä herra, paljo kiitoksia. Ottakaa hänet, tuoss'
on."
Lejeune pantiin rekeen. Hän oli pakahtua ilosta; hän itki, vapisi,
kumarteli, kiitteli hovinherraa, kiitteli ajuria, kiitteli talonpoikia.
Hänellä oli yllään pelkkä viheriäinen villapaita, varustettu
ruusunpunaisilla nauhoilla, vaikka pakkanen nurkissa paukkueli.
Hovinherra katsahti äänetönnä hänen kohmettuneisin, sinertäviin
jäseniinsä, kääräsi poloisen omaan turkkiinsa ja vei hänet kotiinsa.
Koko talonväki keräytyi. Franskalainen saatiin lämpiämään, syötettiin
ja puettiin. Hovinherra saattoi hänet tyttäriensä luo.
-- "Kas tässä, lapset, olen hankkinut teille opettajan. Aina olette
minulta mankuneet: soittoa muka tekisi mieli oppia ja franskankieltä
samoin. Täss' on nyt franskalainen, osaa soittaa klaveriakin... No
musjuu", jatkoi hän, osoittaen huononpäiväistä klaveria, jonka hän
viisi vuotta takaperin oli ostanut Juutalaiselta hajuveden kauppiaalta;
"näytäpäs meille taitoasi; shnee nyt."
Sydän kulkussa istahti Lejeune parka tuolille: hän ei ollut vielä
elämäpäivänänsä kajonnut klaveriin.
-- "No shnee, shnee nyt vaan!"
Epätoivossaan lyödä kumautti poloinen koskettimia, niinkuin lyödään
rumpua, ja rupesi soittamaan umpimähkään. "Minä odotin vaan", kertoi
hän sittemmin, "että pelastajani heti kohta heittää minut niskapäästä
pellolle." Mutta kovinpa tämä, vastoin tahtoansakin musikantiksi
ruvennut mies, hämmästyi, kun hovinherra, vähän ajan perästä,
ystävällisesti taputti häntä olalle.
-- "Hyvä on", sanoi hän, "hyvä on. Kyllä minä näen, että sinä osaat
soittaa. Mene nyi lepäämään."
Parin viikon kuluttua muutti Lejeune tämän hovinherran luota toisen,
rikkaan ja sivistyneen, miehen tykö, jota miellytti hänen iloinen ja
säveä luonteensa. Sittemmin nai Lejeune hänen kasvattinsa, rupesi
valtion palvelukseen, tuli tilanomistajaksi, naitti tyttärensä
Orlovilaiselle hovinherralle Lobisanjeville, virasta eronneelle
rakunalle ja runoilijalle, ja siirtyi itsekin asumaan Orlov'in lääniin.
Tämä nyt oli se sama Lejeune, elikkä, niinkuin häntä nyt nimitetään,
Frans Ivanitsh, joka minun aikanani astui Ovsjanikov'in luokse. He
olivat hyviä ystävyksiä...
Mutta kenties on lukija ikävystynyt, istuessaan minun kanssani
tilallisen Ovsjanikov'in luona, ja siksipä mä kaunopuheliaasti
vaikenenkin.