-- "Haikara se on", vastasi Paavo tyyneesti.
-- "Vai haikara", toisti Lauri. "Mutta kuules, Paavo! Eilen illalla
minä kuulin", jatkoi hän, oltuaan kotvasen aikaa ääneti, "ehkä sinä
tiedät"...
-- "Mitä sinä kuulit?"
-- "Minä kuljin eilen Kivi-Töyräiltä Sashkinaan; ensin minä kuljin
meidän pähkinämetsän kautta, mutta käänsin sitten kedolle, siinä
kohdin, muistathan, missä se tekee äkkinäisen polven; siinä on lammikko
vielä semmoinen, kaisloja kasvaa ylt'yleensä. No, tämän lammikon rantaa
minä käydä tepsuttelin, niin yht'äkkiä rupeaa sieltä kuulumaan valitus
semmoinen, niin, niin surkea: ui-ui ... ui-ui ... ui-ui!... Minä
pelästyin, veikkoset, aika lailla; myöhäinen oli näet ilta, ja äänikin
oli niin valittavainen. Vähä puuttui, ett'en ruvennut itkemään...
Mitähän se mahtoi olla, mitä?"
-- "Siihen lammikkoon varkaat viime kesänä upottivat Jaakkiman,
metsänvartijan", virkkoi Paavo. "Vainaja siellä kukaties vaikeroi".
-- "No niin, veikkoset, niinpä niinkin", vastasi Lauri, avaten yhä
suuremmiksi muutoinkin jo suuret silmänsä... "En minä ole tiennytkään,
että Jaakkima siihen tapettiin. Olisinpa vielä pahemmin pelästynyt".
-- "Kuuluu sitä olevan semmoisia pikkuisia sammakoitakin", jatkoi
Paavo, "jotka niin surkeasti valittavat".
-- "Sammakoitako? Ei maar, ei se ollut sammakon ääntä ... mitä
hulluja"... (Haikara kiljasi uudestaan joen kohdalla)... "Tuota
tuossa!" virkkoi Lauri ehdottomastikin: "huutaa kuin hiisi".
-- "Ei hiisi huuda; mykkä se on", liitti Ellu; "käsiänsä se vaan
paukuttelee"...
-- "Oletkos sinä sitten hiittä nähnyt?" keskeytti hänet Rietu
irvistellen.
-- "En ole nähnyt, ja varjelkoon hyvä Jumala näkemästäkin; mutta kyllä
sitä muut ovat nähneet. Tässä viimekin viikolla eksytti hiisi meidän
kylän miehen metsään; kuljetteli, näet, kuljetteli metsässä ja aina
vaan yhden kohdan ympäri... Hädin tuskin pääsi aamun hämärässä kotia".
-- "No näkikös hän sen?"
-- "Näki. Semmoinen, sanoi, on suuri ja musta, käiveräisissään, aivan
kuin puun takana, ei sitä oikein osaa eroittaa, aina vaan niinkuin
pyrkisi kuutamon piiloon, ja silmillään katsoo tuijottaa, suurilla
semmoisilla ja räpyttelee niitä, räpyttelee"...
-- "Hyi, mitäs puhutkaan?" huudahti Rietu, vähän vavahtaen ja kohottaen
olkapäitään; "ole tuossa!"...
-- "Ja miksikähän semmoista roskaa on maailmaan syntynyt?" virkkoi
Paavo: "en minä ymmärrä".
-- "Älä laita; kavahda vaan, ettei luulisi", varoitti Ellu.
Oli hetkinen äänettömyyttä jälleen.
-- "Katsokaa, pojat, katsokaa", kuului äkkiä Junun lapsellinen ääni:
"Katselkaa tuolla Jumalan tähtösiä; niin on kuin muurahaisia keossa!"
Hän kuroitti verevät kasvonsa maton alta, nojautui nyrkkiseensä ja
verkalleen nosti ylös suuret hiljaiset silmänsä. Muittenkin poikain
silmät kohosivat ylös -- eivätkä niin pian laskeutuneetkaan.
-- "Junu, kuules", virkkoi Rietu lempeästi: "onkos sinun Annikki
sisaresi terve?"
-- "Terve on", vastasi Junu, hiukan sorahtelevalla kielellä.
-- "Sano sinä hänelle, miks'ei hän enää meillä käy".
-- "En tiedä".
-- "Sano, että hän kävisi".
-- "Sanon".
-- "Sano niin, että minä annan hänelle namusia".
-- "Annatkos mullenkin?"
-- "Annan".
Junu huokasi.
-- "Älä vainenkaan anna minulle, en minä tarvitse. Anna vain hänelle:
hän on niin hyvä tyttönen".
Junu laski päänsä jälleen maahan, Paavo nousi ja otti käteensä tyhjän
padan.
-- "Minnes nyt?" kysyi häneltä Rietu.
-- "Joelle lähden, käyn vähän vettä; janottamaan rupesi".
Koirat nousivat ja läksivät hänen mukaansa.
-- "Älä vaan putoa jokeen!" huusi Ellu hänen jälkeensä.
-- "Mitenkös hän jokeen putoaisi?" sanoi Rietu. "Kyllä hän varoo".
-- "Varoo, niin! Tapahtuuhan sitä vaikka mitä. Hän, näetsen, kumartuu
-- vettä ottamaan, mutta Vetehinen samassa sieppaakin poikaa kädestä ja
vetää hänet luokseen. Sitten sanotaan: poika parka putosi jokeen...
Putosi, muka! Kuulkaa, nyt hän menee kaislistoon", lisäsi Ellu,
kuullahdellen.
Kaislistossa kuuluikin kohina.
-- "Mutta onkos se totta, mitä sanotaan", kysyi Lauri, "että muka
Eeva-Liisa, mielipuoli, siitä saakka kadottikin järkensä, kun kerran
oli ollut hukkumaisillaan?"
-- "Totta se on... Millaiseksi onkaan nyt käynyt Eeva-Liisa! Ja
kertovathan ne hänen olleen korean tytön ennen muinoin. Vetehinen hänet
pilasi. Ei liene odottanut, että niin pian vetävät tytön jälleen ylös.
Siellä joen pohjalla se tytön pilasi".
(Minä olin usein nähnyt tämän samaisen Eeva-Liisan. Ryysyissä, kauhean
laihana, kasvot mustat kuin sysi, katse tylsä ja suu aina irvessä. --
Semmoisena hän kulkee, laahustelee tuntikausin yhdellä paikalla, tiellä
jossakin, lujasti puristaen luiset kätensä rintaa vastaan ja verkalleen
heiluen jalalta toiselle, kuin metsän peto häkissä. Hän ei ymmärrä
puhetta ensinkään: joskus vaan nauraa hahauttaa ämmä nytkytellen).
-- "Niinhän sitä kerrotaan", jatkoi Lauri, "että Eeva-Liisa hyppäsi
veteen siitä syystä, että sulhanen oli hänet pettänyt".
-- "Siitä juuri".
-- "Mutta muistatkos sinä Vilhon?" lisäsi Lauri murheellisesti.
-- "Mitä Vilhoa?" kysyi Rietu.
-- "Sitä, joka hukkui", vastasi Lauri, "juuri tähän samaan jokeen. Kas
sitä sitten oli kelpo poika! voi kuitenkin! Ja kylläpä rakastikin
poikaansa äiti, Leena muori, kovin rakasti Vilhoansa. Ja niin, näetsen,
oli kuin olisi Leena muori aavistellut, että vedestä se tuho pojalle
tulee. Monastikin, kun Vilho meidän muitten poikain kanssa kesällä
uimaan läksi, -- niin Leenalle hätä käteen. Muut ämmät eivät mitään
puhu, ohitse vaan käydä käävyröittelevät korentoineen, mutta Leena se
korennon laskee maahan ja yhä vaan huutelee poikaansa: 'tule jo
takaisin, kulta poikani! Tule jo vainenkin takaisin, lapsi armas!' Ja
miten hän sitten lienee hukkunutkaan, ties Jumala. Rannalla näet oli
leikittelemässä; siinä oli äitikin, heiniä haravoimassa: niin tuossapa
kuulee äiti äkkiä, niin kuin kuka kuplia veteen pulpautteleisi, --
katsoo, niin ei näy enää muuta kuin Vilho pojan lakki veden päällä.
Siitä, näetsen, asti ei ole Leenankaan laita aivan oikea: -- usein
tulee hän samalle rannalle, missä poika hukkui; siihen laskeutuu maahan
ja alkaa laulaa hyräillä. -- Vilho, muistattehan, aina lauleli laulua
semmoista. -- Samaa laulua muorikin laulaa hyräilee ja itkee samalla
kallottelee ja Jumalalle haikeasti valittaa"...
-- "Kas tuolta tulee Paavo", virkkoi Rietu.
Paavo tuli nuotiolle, kädessään kattila vettä täynnä.
-- "Ei nyt ole", virkkoi hän, oltuaan hetken aikaa ääneti, "ei nyt ole
laita oikea".
-- "Kuinka niin?" kysäsi Lauri nopeasti.
-- "Minä kuulin Vilhon äänen".
Kaikki säpsähtivät.
-- "Ole tuossa nyt!" sopisi Lauri.
-- "Kuulin totisesti. Sen kuin vaan näetsen rupesin vettä kohti
kumartumaan, niin kuulenkin samassa kuinka minun kutsuu Vilhon ääni ja
aivan kuin veden alta: 'Paavo, Paavo hoi, käypäs tänne'. Minä läksin
pois, mutta otin vettä sentään".
-- "Jesus siunatkoon!" puhelivat pojat, silmiänsä ristien.
-- "Vetehinenhän se sinne kutsui, Paavo", lisäsi Rietu. "Ja me kun
juuri puheltiin Vetehisestä".
-- "Niin, mutta tämä ei tiedä hyvää", lausui Ellu verkalleen.
-- "Hui hai! Vähät tuosta!" virkkoi Paavo päättävästi. "Kun mitä on
tulossa, niin se tulee kanssa".
Pojat vaikenivat. Paavon sanat näkyivät tehneen heihin syvän
vaikutuksen. He rupesivat kohenteleimaan nuotion ympärillä, niinkuin
asettautuen maata.
-- "Mitäs se oli!" kysäsi äkkiä Lauri, nostaen päätään.
Paavo rupesi kuuntelemaan.
-- "Taivaan vuohet lentää mäkättelevät".
-- "Minne ne lentävät?"
-- "Sinne lentävät, missä ei kuulu talvea olevan ensinkään".
-- "Onkos semmoisiakin maita?"
-- "On".
-- "Missä asti?"
-- "Kaukana hyvin, yhdeksän meren takana".
Lauri huokasi ja pani silmänsä kiinni.
Neljättä tuntia oli jo kulunut siitä kuin minä olin tullut poikasten
luokse. Kuu nousi vihdoinkin. En sitä alussa huomannutkaan: niin se oli
pieni ja kapoinen. Tämä kuuton yö se näkyi olevan aina yhtä juhlallinen
kuin ennenkin... Mutta jo oli tummaan taivaan rantaan kallistunut monta
tähteä, jotka vielä vähän aikaa sitten olivat olleet korkealla: ei
enään kuulunut hiiskaustakaan mistään, niinkuin laita on ainoastaan
aamupuolella yötä. Kaikki makasi sitkeätä, liikahtamatonta, koittoa
tietävää unta. Ilmassa ei enää tuoksunut niin paljoa: tuntui jo kuin
olisi siinä uudelleen ruvennut virtailemaan kosteutta... Lyhyt on
kesäinen yö!... Poikain puhe sammui sitä myöten kuin nuotiokin...
Koiratkin korskuivat; hevosetkin -- mikäli minä osasin eroittaa
himmeässä, heikosti kimaltelevassa tähtien valossa -- olivat
makaamassa, päät nuokallaan... Hiljainen unahdus valtasi minut; se
muuttui torkuksi.
Tuore väre kulki kasvojeni ylitse. Minä avasin silmäni: aamu koitti.
Ruskoa ei vielä näkynyt mistään, mutta jo kuulsi vaaleana itä.
Ympärillä eroitti jo kaikki esineet, vaikka himmeästi. Kalpean harmaa
taivaan kansi alkoi vaaleta, kylmetä, sinertää. Tähdet ne vuoroin
välkähtivät heikosti, vuoroin sammuivat: maa oli käynyt kosteaksi,
lehdet hikisiksi; sieltä täältä kuului jo ääni, ja vieno aamun tuuli se
läksi samoilemaan maita mantereita. Ruumiini vastasi siihen vähäisellä,
iloisella värinällä. Minä nousin ripeästi ja astuin poikain luokse. He
makasivat kaikki kytevän nuotion ympärillä sikeätä unta. Paavo yksin
kohosi puoliväliin ja loi minuun terävän katseen.
Minä nyykäytin hänelle päätä ja läksin tieheni, pitkin höyryilevän joen
vartta. En ollut kulkenut vielä kahtakaan virstaa, niin jo alkoi
virtailla mun ympärilläni pitkin avarata, märkää ketoa ja edessä päin
vihantaan verhoon puhkeutuneita mäen rinteitä myöten metsästä toiseen,
ja takana päin pölyistä maantietä myöten, kimaltelevilla purpuraisilla
pensailla ja jokea myöten, joka kainosti sinersi hälvenevän sumun
välitse -- kaikkialla alkoi virtaella nuoren, tulisen valon punervia,
sitten punaisia, kultaisia virtoja... Kaikki kävi liikkeelle, kaikki
heräsi, kaikkialla alkoi laulu ja puhe ja elämä. Kaikkialla välkkyivät
nyt kirkassäteisinä timantteina isot kastepisarat; korvaani kajahti
kirkon kellojen soitto, puhtaana ja kirkkaana, niinkuin olisi aamuinen
vilpaisuus soitonkin pessyt, ja äkkiä kiiti mun ohitseni, tuttavieni
poikain ajamana, yönsä levännyt hevoslauma...
Minun on valitettavasti lisääminen, että Paavo poika kuoli samana
vuonna. Vetehen hän ei hukkunut; hän kaatui kuolijaksi hevosen selästä
Sääli! Kelpo poika oli Paavo!