(Vjeshinan niitty.)
Oli ihana päivä heinäkuussa. Semmoisia päiviä on ainoastaan silloin
kuin ilmat ovat pitkäksi aitaa asettuneet. Aamusta ani varhaisesta
saakka on taivas kirkas; aamurusko ei lieskota tulipalona, hennosti se
vain levitteleikse kuni poskella puna. Aurinko ei ole hehkuva,
tulikuuma, kuten aikana kuivain poutain, eikä himmeän-punainen,
niinkuin myrskyn edellä, vaan kirkas ja ystävällisesti säteilevä.
Tyyneesti se kohoilee alta kapean ja pitkän pilven, raikkaana kirkastun
ja vaipuu sen punasinervään sumuhun. Leveäksi venyneen pilven
ylimmäisellä reunalla välähtää nyt kimaltelevia hesuja; niitten loisto
on kuin ta'otun hopean... Vaan kas! jälleen ampuivat ilmaan
säihkyilevät säteet, ja iloisena, ylevänä, kuni lennähdellen, kohoilee
uljas päivän tähti. Puolenpäivän aikana ilmaantuu tavallisesti koko
joukko pyöreitä, kaukaisia pilvenhattaroita, kellahtavan harmaita,
hentoine, valkoisine reunoineen. Ne ovat melkein liikahtamatta kuni
saaret keskellä äärettömiin tulvinutta virtaa, joka kietoo heitä
syvälle läpinäkyvillä, sinervillä käsivarsillaan. Kauempana,
taivaanrannassa ne liittyvät, ryhmäytyvät; taivaan kantta ei heidän
välitsensä enää näy, mutta itse he ovat yhtä sinerviä kuin taivaskin;
lämpöä ja valoa heistä hehkumalla hehkuu. Taivaanranta on ylt'ympärillä
samanlainen, muuttumatta keveä, sinervän punainen. Ei synkkene, ei
sakene missään ukkospilvi; siellä täällä vain siintää ylhäältä alas
kulkeva sinervä raita: siellä vettä vienosti vihmoo. Illaksi nämä
hattarat haihtuvat; viimeiset niistä, mustanpuhuvat ja epämääräiset,
ruusuisena savuna asettuvat laskeutuvan auringon eteen. Siinä kohdassa,
mihin se meni mailleen, yhtä tyyneesti kuin oli noussutkin, siinä
kohdassa ei enää kauan viivy purppurainen valo yli hämärtyneen maan,
vaan hiljaa vilkkuen, kuni varovasti kannettu kynttilä, syttyy siinä
illan tähti. Semmoisina päivinä ovat kaikki värit lievenneitä;
kirkkaita ne ovat, vaan eivät räikeitä; omituinen liikuttava nöyryys
asuu kaikkialla. Semmoisina päivinä on kuumuus välistä hyvinkin suuri,
väliin se oikein polttaa mäen rinteillä, mutta tuuli se karkoittaa,
hajoittaa keräytyneen helteen ja kieppuvat tuuliaispäät -- jotka
selvästi tietävät pysyviä ilmoja -- kiitävät korkeina pylväinä peltojen
välisillä teillä. Kuiva ja puhdas ilma tulee marunalta, leikatulta
rukiilta ja tattarilta: ei enää puutu kuin hetki puoleen-yöhön, eikä
tunnu vieläkään kosteutta.
Semmoista ilmaa toivoo maanmies elonkorjuun ajaksi.
Juuri senkaltaisena päivänä olin minä kerran teiriä ampumassa
Tshernskoin kihlakunnassa Tuulan läänissä. Minun onnistui ampua koko
joukko lintuja; täysi metsälaukku se armottomasti leikkasi mun
olkapäitäni. Mutta illan rusko oli jo sammunut; ilmassa, joka kyllä oli
vielä kirkas, vaikk'eivät sitä enää valaisseetkaan mailleen menneen
auringon säteet, rupesi jo sakenemaan ja leviämään kylmiä varjoja, kun
minä viimeinkin päätin palata kotia. Nopein askelin astuin minä poikki
viidakon ja nousin mäelle, mutta sen sijaan kuin olin luullut saavani
täältä nähdä tutun tasangon tammimetsineen oikealla ja vähäisine
valkoisine kirkkoineen vasemmalla kädellä, näinkin aivan oudot tienoot.
Jalkani alla oli kapea laakso, ja vastapäässäni kohoili jyrkkänä
seinänä tiheä haavisto. Oudostuen katsahdin ympärilleni. -- "Kas!"
arvelin itsekseni, "minähän olenkin aivan väärillä teillä; liiaksi olen
ottanut oikeaan".
Kummastellen itsekin omaa erehdystäni, läksin kiireesti mäeltä alas.
Samassa kietoi minut vastenmielinen liikahtamaton kosteus niinkuin
olisin astunut kellariin. Korkea, tiheä heinikko laakson pohjalla oli
aivan märkä ja kuulsi valkoisena tasaisena pöytävaatteena. Tuntui
raskaalta kävellä siinä. Minä kiiruhdin toiselle puolelle ja läksin
haaviston rinnettä, pysytellen enemmän vasemmalla kädellä. Yölepakot ne
jo lentelivät metsän nukkuvain latvain päällä, salaperäisinä kieppuen
ja räpyttäen siipiään kummasti kuultavaa taivasta vasten. Vilkkaasti
ja suoraan lensi metsän yli viivähtänyt haukan poika, täyttäen
pesällensä. --
-- "Kun vaan pääsen tuolle metsän kulmalle", ajattelin itsekseni, "niin
siinä onkin jo tie. Kyllä minä olen ainakin virstan kulkenut väärää".
Pääsin tuosta viimein metsänkin kulmalle, mutta tietä siellä ei ollut:
laajalti vaan levittelihe edessäni niittämättömiä pensaita ja niitten
takana kaukaa, sangen kaukaa näkyi autio keto. Minä pysähdyin
uudestaan.
-- "Mitä kummia?... Missäs nyt ollaan?"
Minä muistelemaan miten ja missä olin kulkenut pitkin päivää.
-- "No tämähän on Parahinan viidakko!" huudahdin minä viimein.
"Todellakin! Tuo tuossa on kaiketikin Sindejevan lehto... Mitenkäs minä
olen tänne joutunut? Näin kauas! Kummallista! Nyt on taas otettava
oikealle".
Minä läksin oikealle poikki viidakon. Yö se sillä välin läheni ja
kasvoi, kuin ukkospilvi. Pimeys näkyi kohoavan kera illan usvain;
ylhäältäkin valui pimeyttä. Minä löysin vähäisen ruohottuneen polun, ja
läksin kulkemaan sitä tarkasti katsellen eteenpäin. Ympärilläni
synkistyi ja pimeni kaikki, -- peltopyy vain kiljasi silloin tällöin.
Vähänläntä yölintu, pehmoisilla siivillään lensi äänettömästi,
matalalta, ja oli vähällä lentää kiinni minuun, mutta säikähtäneenä
pujahti viidakkoon. Minä saavuin viidakon rinteelle ja läksin kulkemaan
peltoa, rajapiennarta myöten. Töin tuskin erotin enää kaukaiset
esineet: pelto kuulsi epäselvänä ympärillä; sen takana kohosi synkkä
pimeys, sakenemistansa saeten paksuin pilvin. Kumeasti kajahtelivat
askeleeni jäähtyvässä ilmassa. Vaalennut taivas rupesi jälleen
sinertämään, -- mutta tämä oli jo yön sinervätä. Siinä alkoivat jo
tähtiöt välkkyä, kimallella.
Mitä minä olin luullut lehdikoksi, olikin tumma pyöreä mäen törmä.
-- "No mutta missäs sitä nyt ollaan sitten?" toistin minä ääneen,
pysähtyen kolmatta kertaa ja kysyvästi katsahtaen englantilaiseen
keltaisenkirjavaan koiraani, Dianaan, kieltämättäkin viisaimpaan
kaikista nelijalkaisista luontokappaleista. Mutta viisain
nelijalkaisista luontokappaleista heilutti vaan häntäänsä, räväytti
alakuloisesti väsyneitä silmiänsä eikä antanut minulle yhtään
kunnollista neuvoa. Minua alkoi hävettää koirani edessä, ja minä
syöksyin eteenpäin, ikäänkuin äkkiä olisin oivaltanut, minne oikeastaan
oli mentävä, kiersin mäen törmän ja saavuin matalanlaiseen alankoon.
Kummallinen tunne valtasi minut samassa. Alanko oli melkein
säännöllisen, luisureunaisen kattilan muotoinen; sen pohjalla seista
törrötti muutamia isoja valkoisia kiviä, -- näytti siltä kuin olisivat
ne ryömineet sinne salaiseen neuvotteluun -- ja niin kovin äänetöntä
oli siinä kaikki, niin umpeata ja litteätä, niin alakuloisena riippui
taivas sen päällä, että sydäntä rupesi ahdistamaan. Heikosti ja
surkeasti vingahti joku pikku eläin kivien välissä. Minä kiirehdin
takaisin mäelle. Hamaan tähän asti olin vielä toivonut löytäväni tien
kotia; mutta nyt minä selvästi tiesin eksyneeni kokonaan.
Yrittelemättäkään enää tunnustella ympäristöjä, melkein täydellisesti
jo yön pimeyteen vajonneita, läksin kulkemaan suoraan eteenpäin tähtien
johdolla -- umpimähkään.
Puolen tunnin verran astua laahustelin minä väsyneenä sillä tapaa.
Tuntui kuin en elämässäni vielä olisi kulkenut niin autioilla paikoin:
ei tuikahtanut tulta mistään, ei kuulunut äännähdystäkään. Viettävätä
mäen rinnettä seurasi toinen, peltoja peltojen perästä loppumaton jono;
pensaita ikäänkuin kohoilemalla kohoili maasta nenäni eteen. Yhä kuljin
minä ja olin jo päättänyt käydä jonnekin levähtämään aamuun asti, kun
äkkiä huomasin olevani kauhean kuilun partaalla.
Minä tempasin jalkani, jonka jo olin ollut astua partaan yli, ja töin
tuskin huomasin pimeyden läpi allani avaran tasangon. Leveä joki kaarsi
sitä minusta etenevällä puoliympyrällä; teräksenä välähti silloin
tällöin tumman veden kalvo, osoittaen sen kulkua. Mäki, jonka päällä
nyt seisoin, laskeutui äkkiä, melkein jyrkkänä seinänä; sen kookkaat
piirteet erosivat mustina ilman sinervästä avaruudesta, ja suoraan
allani, putouksen ja tasangon muodostamassa kulmassa, vähän matkan
päässä joesta, joka tällä kohdalla seisoi liikahtamatonna, tummana
peilinä, punersi ja savueli kaksi nuotiota vierekkäin. Niitten
ympärillä hääri ihmisiä, liikkui varjoja; välistä kirkastui selvästi
pienen kiharaisen pään etupuoli.
Minä huomasin nyt, minne olin joutunut. Tämä laakso on meidän
tienoillamme kuuluisa Vjeshinan niitty. Lähteä kotia oli aivan
mahdotonta, vallankin nyt yön selkään; jalat horjahtelivat allani
väsymyksestä. Minä päätin mennä nuotioille ja odotella aamun koittoa
noitten ihmisten seurassa, joita luulin karjankauppiaiksi. Onnellisesti
laskeusin alas, vaan tuskin olin päästänyt käteni viimeisestä oksasta,
josta olin pidellyt kiinni, kun päälleni karkasi kaksi valkoista,
takkukarvaista koiraa, äkäisesti haukkuen. Samassa kajahti raikkaita
lapsen ääniä nuotioilla; kaksi kolme poikaa nousi kiireesti maasta. He
juoksivat luokseni ja kutsuivat pois koirat, joita etenkin Dianan
ilmestyminen näkyi hämmästyttäneen. Minä astuin heidän luokseen.
Erehtynytpä olinkin, luullessani nuotioilla istuvia karjankauppiaiksi.
Nämä olivat vain talonpoikain lapsia läheisestä kylästä hevoslaumaa
aimenessa. Helteisenä kesäaikana on meillä tapana ajaa hevoset yöksi
laitumelle; päiväs-aikaan ne eivät saisi rauhaa kärpäsiltä ja
paarmoilta. Viedä hevoset illan suussa laitumelle ja tuoda aamun
koittaessa takaisin, -- se on riemua ja juhlaa kylän pojille. Lakitta
päin, vanhoissa puoliturkeissa kiitävät he uljaimpain hepokulujen
selässä, kiljuen ja huutaen, käsiänsä ja jalkojansa heitellen,
korkealle hypähdellen ja heleästi nauraen. Keltaisena pilvenä kohoilee
ja liikkuu kevyt pöly tiellä; kauas kuuluu kavioiden kopina; hevoset
juoksevat, korvat hörkällään; etummaisena mennä tempoo, häntä suorana
ja alinomaa askelta vaihtaen, muuan punainen pörrökorva, takkiaisia
takkuisessa harjassa.
Minä sanoin pojille joutuneeni eksyksiin ja istahdin heidän luoksensa.
He kysyivät mistä minä olin, vaikenivat sitten ja siirtyivät vähän
kauemmas. Me haastelimme hetkisen, Minä kävin pitkälleni pensaan
juurelle, josta lehdet oli kaluttu pois, ja aloin katsella ympärilleni.
Kaunis oli edessäni kuva: nuotioiden ympärillä tärisi pyöreä, punertava
heiastus ja ikäänkuin kuolehtui pois, pimeyteen nojaten. Valkea,
leimahtaen väliin, heitti ulommas tätä piiriä nopean väläyksen: kerran
vaan nuolaisi hieno valon kieli pensaan paljaita oksia ja katosi
samassa; pitkiä, teräviä varjoja syöksähti tuokioksi vuoroansa hamaan
valkeaan asti: pimeys taisteli valon kanssa. Toisinaan, valkean
palaissa himmeämmin ja valopiirin supistuessa ahtaammaksi, ilmaantui
ympäröivästä pimeydestä äkkiä esille hevosen pää, milloin ruskea,
milloin laukkiotsa, milloin aivan valkoinen. Tylsästi se katseli meitä
kotvasen, kiireesti syödä jauhaen pitkää ruohoa, ja kumartuen
uudelleen, katosi samassa. Kuului vaan sen narskuva syönti ja
korskahteleminen. Valaistusta paikasta on vaikea eroittaa esineitä
pimeydessä, ja siksipä näyttikin melkein koko läheistö mustaan huntuun
kiedotulta; mutta taampana, taivaan rannan puolella näkyivät himmeästi
metsät ja mäet pitkinä täplinä. Kirkas yön taivas kaareili juhlallisena
ja käsittämättömän korkeana päämme päällä kaikessa salaperäisessä
ylevyydessään. Suloisesti ahdistui rinta, hengittäessään tuota
erinomaista, hurmaavata ja raikasta tuoksua, -- tuoksua Venäjän
kesäisen yön. Ympärillä tuskin kuuli vähintäkään ääntä... Silloin
tällöin vaan välähti äkkiä läheisessä joessa iso kala tahi hiljalleen
humahti rannan kaislisto, koska heilautti sitä vähäinen lainut...
Nuotioiset ne vaan hiljaa räiskähtelivät.
Pojat istuivat nuotioiden ympärillä; siinä istuivat äsköiset kaksi
koiraakin, jotka äskön olisivat niin mielellään syöneet minut. Pitkään
aikaan he eivät vielä voineet tyytyä minun läsnä-olooni; torkahdellen
loivat he silloin tällöin karsaita silmäyksiä valkeaan ja välistä
morahtelivat tavattoman suurella omanarvon tunnolla. Ensin sitä
morahdeltiin, sittemmin hiljalleen vingahdeltiin, ikäänkuin säälien,
että aikomuksen toimeen-pano oli niin mahdotonta. Poikia oli kaikkiansa
viisi: Rietu, Paavo, Ellu, Lauri ja Junu. (Heidän puheistaan minä sain
tietää heidän nimensä ja ai'on nyt esittää heidät lukijalle.)
Ensimmäinen, vanhin kaikista, Rietu, oli päältä nähden noin
neljäntoista vanha. Hän oli solakka poika; kasvonpiirteet kauniit ja
hienot, hiukan pienet; hivukset vaaleat, kiharaiset; silmät kirkkaat ja
huulilla alituinen puoleksi iloinen ja puoleksi hajamielinen hymy. Hän
oli kaiketikin rikkaan talon poikia ja oli tullut hevosia paimeneen
noin vaan, huvin vuoksi eikä tarpeessa. Hänen yllään oli kirjava
keltaraitainen kattunapaita; pieni uusi ärmäkkä ei ollut hihoilla ja
hädin tuskin pysyi hänen vähäisillä hartioillaan; sinisessä vyössä
riippui pikkuinen kampa. Hänen matalavartiset saappaansa olivat
todellakin hänen omat saappaansa, -- ei isän.
Toisella pojalla, Paavolla, oli takkuinen musta tukka, harmaat silmät,
leveät posket, kalpeat, rokon-arpiset kasvot, suuri, mutta säännöllinen
suu, koko pää iso, ruumis jäntterä, kömpelöinen. Ei ollut pojassa
näkyä, se on totta; mutta sittenkin hän miellytti minua: hän katsoi
aina niin suoraan ja viisaasti ja hänen äänessänsäkin kuului lujuutta.
Ei ollut pukukaan pulska: täpläinen paita ja paikatut housut, siinä
koko puku.
Kolmannella, Ellulla, olivat kasvot jotenkin jokapäiväiset, pitkät,
nenä könkönenä, silmät heikot. -- Hänen kasvonsa osoittivat
jonkunlaista tylsää, sairasmielistä huolehtimista. -- Yhteen
puristuneet huulet eivät liikkuneet, kulmakarvat olivat yhtä mittaa
rypyssä, -- näytti kuin hän lakkaamatta olisi sirristellyt silmiänsä
valkealta. Keltaiset melkein valkoiset hivukset ne pistivät terävinä
suikaleina matalan huopalakin alta, jota hän molemmin käsin vähä väliä
painoi alas korville. Jaloissa oli hänellä uudet niinivirsut ja rievut;
kolmasti vyötäisille kiedottu paksu nuora piti huolellisesti kiinni
hänen siistiä mustaa takkiansa. Hän, niinkuin Paavokin, oli korkeintaan
kaksitoista vuotta vanha.
Neljäs, Lauri poika, noin kymmenen vuoden iässä, herätti
uteliaisuuttani alakuloisella, miettivällä katseellaan. Hänen kasvonsa
olivat pienenlaiset, laihat, kesäleivissä, leuka terävä kuin oravalla.
Huulia tuskin eroitti, mutta omituisen vaikutuksen tekivät hänen
suuret, mustat silmänsä, joissa asui tumma tuli: ne näyttivät tahtovan
sanoa jotakin, johon kieleltä -- ainakin hänen kieleltään -- puuttui
sanoja. Hän oli lyhyt kasvulleen, heikkoruumiinen, ja pukunsa jotenkin
köyhä.
Viimeistä, Junua, en minä alussa huomannutkaan; hän oli pitkällään
maassa, hyyristyneenä paksuraisen niinimaton alle. Sieltä hän vaan
silloin tällöin pisti ulos keltaisen kiharaisen päänsä. Iältään oli hän
noin seitsemän vuotta vanha.
Tuossa minä olin maassa pitkälläni pensaan juurella ja katselin poikia.
Toisen valkean päällä riippui vähäinen pata, jossa kiehui perunoita.
Paavo oli keittäjänä. Polvillaan seisten hän tuon tuostakin tokaisi
tikulla pataan, jossa vesi alkoi kiehua porista. Rietu oli maassa,
nojaten kyynäspäähänsä, nutun liepeet levällään. Ellu istui Laurin
vieressä, yhä vaan silmiänsä sirristellen. Lauri istui allapäin ja
katsoi jonnekin kaukaisuuteen. Junu ei liikahtanutkaan mattonsa alla.
Vähitellen rupesivat pojat jälleen puhelemaan.
Ensin juttelivat niitä näitä, huomispäivän töistä, hevosista, mutta
äkkiä kääntyi Rietu Ellun puoleen, ja kysäsi, ikäänkuin uudistaen
keskeynyttä haastelua:
-- "Oikeinkos sinä sitten näit sen haltijan?"
-- "En, en minä sitä nähnyt, eikä sitä saakaan nähdä", vastasi Ellu
käheällä ja heikolla äänellä, joka oli kokonaan hänen kasvojensa
lauseen mukainen. "En nähnyt, vaan kuulin... Enkä minä yksinäni".
-- "Missä teillä haltijat elustavat?" kysyi Paavo.
-- "Vanhassa patahuoneessa".
-- "Käyttekös te sitten tehtaan työssä?"
-- "Kuinkas muuten? Me olemme Antti veikon kanssa silomiehiä".
[Silomiehet paperitehtaassa silittävät paperia.]
-- "Vai olette te vaaprikan väkeä!"
-- "No kuinkas sinä sen haltijan näit?" kysyi Rietu.
-- "No tämmöinen se oli juttu. Sattui, näet sen, niin, että meidän piti
Antti veljen kanssa ja Mihejevan Rietun kanssa, ja oli siinä vielä
Väärän Ivaska ja vielä toinen Ivaska, tuolta Punaisilta Rinteiltä, ja
sitten vielä Suhorukovan Ivaska ja olihan siellä vielä poikia hyvä
joukko: yhteensä oli meitä kymmenkunta, kaksi vuorokuntaa näethän;
niin, ja meidän piti olla patahuoneessa yötä, eikä siinä juuri niin
pitämistäkään ollut, mutta Nasarow, päällysmies, kielsi: mitäpäs,
sanoo, te, pojat, kotia tallustattekaan; huomenna kun työtä on paljon,
niin älkää, poikaset, lähtekö kotia ensinkään. Niin sitä sitten
jäätiinkin. Maataan tuossa yhdessä, niin Anttu poika rupeaa
pakinoimaan: mitähän, sanoo, jos haltija tulisi?... Eikä näet
ennättänyt loppuunkaan vielä puhua Anttu veli, niin jo alkaakin käydä
kolista ylhäällä; me näetsen olimme alaalla, mutta kohina kuului
ylhäältä, rattaan luota. Siellä, kuulehan, kävelee ja kävelee, ja
laudat ne oikein parkuvat ja paukahtelevat. Ei aikaakaan, niin jo kulki
päämme kohdalla, ja samassa vesi pauhaamaan rattaassa, ratas pyörimään
kolajamaan: ja sulkulaudathan ne olivat sittenkin kiinni! Kovin tuo
kävi meille ihmeeksi: -- kukas se sulut on nostanut, koska vesi on
lähtenyt liikkeelle? No ratas se pyörähti kerran, pyörähti toisen ja
pysähtyi sitten. Mutta haltija tuli ylhäältä takaisin ovea kohti ja
alkaa sitten astua alas ja astuu, näethän, verkalleen, ei hätäile;
mutta portaat ne oikein moukuvat hänen allaan... Jo tuli meidän ovelle
asti, tuli ja siinä odottelee ja odottelee ... mutta annas kun samassa
ovi lennähtää aivan selko selälleen. Kylläpä hätkähtivät pojat;
katsahdettiin ovelle päin, ei näy mitään. Mutta äkkiä, kuulehan, lähtee
yhden ammeen luota paperiverkko heilumaan ja häilymään, ja veteenkin,
näet sen, pulahtaa ja sitten ilmaan kiepsahtaa ja siellä näet noin,
noin tuolla lailla lerkkuu huuhtoo, ja sitten taas menee sijalleen.
Sitten läksi toisen ammeen luota koukku naulasta irti ja nousi naulaan
jälleen; sitten tuntui joku astuvan ovelle ja annas kun se siinä rupeaa
yskimään ja köhimään ja kakistelemaan kuin mikä lammas, niin, niin
kovaa... Silloin näethän ei muuta kuin pojat kaikki yhteen myttyyn,
niin kaaduttiinkin, ja siinä sitten kukin alimmaiseksi koettamaan...
Kylläpä säikähtivät pojat silloin".
-- "Katsos sitä!" virkkoi Paavo. "Mikähän sitä niin rupesi
yskittämään?"
-- "En tiedä; kostea ilmako lie yskittänyt vai mitä".
Kaikki vaikenivat hetkiseksi.
-- "Eikös perunat ole jo kypsiä?" kysäsi Rietu.
Paavo koetteli.
-- "Kovia ovat vielä... Näethän, kuin molahti", lisäsi hän, katsahtaen
joelle päin: "hauki tai... Kas tuolla lensi tähti!"
-- "Mutta kuulkaas, pojat, mitä minä teille kerron", virkkoi vienolla
äänellä Lauri; "isä jutteli sitä tässä menneellä viikolla".
-- "No kuullaan", lausui Rietu suojelevaisesti.
-- "Tunnettehan te Kaapron, kirkonkylän sepän?"
-- "Kyll' tunnetaan".
-- "Niin, mutta tiedättenkös te, pojat, minkätähden hän aina on niin
alakuloinen eikä mitään puhele? Tiedättenkös? Asia näet on tämmöinen.
Kerran -- niin sitä isä haastoi -- läksi Kaapro metsään pähkinään. No,
älähän huoli. Metsään mies meni, mutta sielläpä eksyikin; joutui näet
semmoiseen paikkaan, ett'ei enää takaisin osannutkaan. Kyllähän hän
siellä kävellä kierteli sinne ja tänne ja jos jollekin haaralle myöhään
yöhön asti, mutta tielle ei osannut. Istui tuosta sitten puun juurelle
aamun koittoa odottamaan; siihen näet istui ja torkahti. No älähän
huoli. Siinä sitä istui mies ja torkkui, niin äkkiä kuulee jonkun
kutsuvan häntä. Hän avaa silmänsä -- ei ole ketään. Hän torkahti
uudelleen -- taas kutsutaan. Hän katsoo tirkistelee, niin eikös vaan
istukin sinipiika puun oksalla! Siinä istuu ja katsoo häntä ja nauraa
kitkattaa niin että on katketa... Kuutamo oli silloin kirkas, niin
kirkas, että kaikki näkyi kaikki tyyni. No älähän huoli. Siinä hän
istui, sinipiika oksalla, niin puhtoisena ja valkoisena kuin mikä
särki tai sorva -- niin ja ruutanakin on samanlainen valkoinen,
hopeankarvainen. Hätkähti silloin ja sätkähti Kaapro seppä kovin, mutta
sinipiika se nauraa nauramistaan ja yhä vaan noin kädellään viittaa
häntä tulemaan. Seppä nousi ja oli jo vähällä totella tyttöä, mutta
Jumala kai hänet siitä esti: seppä otti ja teki ristin merkin... Ja
niin, kuulehan, oli vaikea tehdä ristin merkkiä: käsi, sanoo, oli kuin
kivettynyt, ei tahtonut paikaltaan liikahtaa, ei mitenkään... Ei
hullumpaa... Mutta annas kun vaan oli tehnyt ristin merkin, niin,
tiedättenkös, samassa lakkasi metsän impi nauramasta ja purskahtaa
äkkiä itkuun... Siinä hän itkee kallottelee ja kyyneleitä hivuksillansa
pyyhkii, ja hivukset, kuulehan, olivat sillä vehreät, kuin pellolla
pellava. Istuu tuossa Kaapro seppä ja sinipiika katsoo; viimein niin jo
kyselee: Mitä, sanoo, itket, sinä Tapiolan tyttö? Siihen vastaa
sinipiika: Miksikä, sanoo, sinä inehmon lapsi, ristin merkin teit?
Olisithan voinut minun kanssani elää ilossa ja riemussa loppuun asti.
Sitä minä nyt itken ja huolehdin, ettäs teit ristin merkin; enkä tässä
minä yksin huolehdi, sinäkin saat huolehtia kuolinpäivääsi asti.
Samassa hän katosi näkymättömiin ja samassa älysi Kaaprokin, mistä
kautta hän osaa kotiansa, toisin sanoen pois metsästä... Niin, mutta
siitä pitäin on hän yhä ollut alakuloinen".
-- "Katsos tuota!" virkkoi Rietu, oltuaan kotvasen aikaa ääneti. "Mutta
mitenkäs tuommoinen metsän tyttö saattaa sillä tapaa loitsia kristityn
ihmisen? Ja eihän Kaapro totellut tyttöä?"
-- "No älähän muuta sano!" sanoi Lauri. "Äänikin oli tytöllä hieno
semmoinen ja valitteleva kuin sammakolla, -- niin oli Kaapro jutellut".
-- "Oikeinko isä teillä itse tätä haastoi?" jatkoi Rietu.
-- "Itse. Minä olin pankolla ja kuulin kaikki tyyni".
-- "Kummallinen juttu. Mitäpäs hänellä olisi surun syytä! Mahtoi hän
sentään olla mieliin metsän tytölle, koskapa tämä niin kovin häntä
kutsui luokseen".
-- "Jopa ja mitä!" puuttui Ellu puheesen. "Hän tahtoi saada Kaaproa
luokseen, kutkuttaakseen hänet kuolijaksi, -- sitä hän tahtoi.
Semmoista ne tekevät, nuo metsän tyttäret".
-- "Niin, mutta kyllä täälläkin on metsän tyttöjä", virkkoi Rietu.
-- "Eikä ole", vastasi Lauri. "Täss' on puhtaat ja lakeat paikat. Se se
vaan vähän kammottaa: joki on näin lähellä".
Kaikki vaikenivat.
Äkkiä kajahti kaukaa pitkällinen, heleä, melkein vaikeroiva ääni, yksi
noita omituisia öisiä ääniä, jotka kajahtavat äkkiä kesken syvää
hiljaisuutta, kohoavat ylös, seisovat ilmassa ja vähitellen hälvenevät,
ikäänkuin kuolehtuen pois. Sä rupeat kuuntelemaan, -- tuntuu siltä kuin
ei olisi mitään, mutta korvissa soi soimistaan. Tuntui kuin joku oli
päästänyt pitkällisen huudon kaukana tuolla, aina taivaan rannassa,
kuului sitten kuin olisi joku toinen vastannut hänelle metsästä
hienolla, terävällä naurun hihityksellä, ja vähäinen sihaus lensi yli
joen pinnan. Pojat katsahtivat toisiinsa ja säpsähtivät...
-- "Jes' siunatkoon!" kuiskasi Ellu.
-- "Voi teitä lanttuja!" huudahti Paavo. "Olipa siinä nyt säikähdyksen
syytä! Hei pojat! Nyt ovat perunat kypsiä".
Kaikki siirtyivät kattilan ympärille ja alkoivat syödä höyryäviä
maa-omenia. Junu se vaan ei liikahtanut paikaltaan.
-- "Entäs sinä?" kysäsi Paavo, mutta Junu ei tullut mattonsa alta. Pian
oli kattila tyhjä.
-- "Mutta kuulittenkos pojat", rupesi Ellu haastelemaan, "mitä tässä
tuonoin tapahtui Vaarnavitsoilla?"
-- "Padollako vai?" kysäsi Rietu.
-- "Niin, padolla juuri, vanhalla padolla. Kas se se vasta on noiduttu
paikka ja autio semmoinen, ympärillä on alhoja ja rotkoja ja rotkoissa
asuu käärmeitä".
-- "No mitä siellä tapahtui? Kerro nyt!"
-- "Tämmöinen siellä juttu tapahtui. Sinä, Rietu, et sitä taida
tietääkään, mutta Vaarnavitsoilla on meillä haudattuna muuan mies, joka
oli hukkunut monta, monta aikaa sitten, silloin kuin vielä lampi oli
ollut syvä. Hauta näkyy vielä kumminkin, eikä sitäkään enää paljoa näy:
kumpu pikkuruinen semmoinen vaan... Tuossa tuonoin kutsui vouti
Jeremiasta, koirain hoitajaa: menepäs, sanoo, postia hakemaan,
Jeremias. Jeremias se meillä aina postissa käy. Koirat on häneltä
kuolleet joka sorkka; mikä lieneekään, mutta ei vaan kestä koirat
hänellä, eivätkä ole milloinkaan kestäneet; mutta muutoin hän on hyvä
koirain hoitaja. No, äläs huoli! Jeremias lähtee postia hakemaan, ja
kuinka lie siellä viivähtänytkin kaupungissa, mutta pöhnässä vaan mies
oli paluumatkallaan. Yön selkään hän lähti, ja kirkas oli yö. Kuu
kumoitti... Lautan yli kulkee kanssa, semmoinen näet oli hänellä tie.
Kulkee, kulkee, niin näkeekin: tuolla hukkuneen miehen haudalla lampaan
vuona kävelee, valkoinen semmoinen ja kiharainen ja korea. Annas kun
korjaan tuon, arvelee Jeremias; eksyyhän se muutoinkin tänne metsään,
ja astuukin hevosen selästä maahan ja ottaa vuonan syliinsä. No niin,
vuona ei puhu mitään. Tulee tuosta Jeremias takaisin hevosensa luo,
niin tämäkös perimään ja korskumaan ja päätänsä puistelemaan. Sai hän
kumminkin heponsa hillityksi, nousi selkään vuona sylissä ja lähtee
edelleen, vuonaa pidellen. Katselee siinä lampaan vuonaa, ja vuonakin
näethän katselee häntä, suoraan silmiin tuijottaa. Jo vähän niinkuin
kammottamaan rupeaa tämä Jeremiasta: enhän muka minä milloinkaan ole
nähnyt lampaan vuonan tuolla lailla katselevan ihmistä silmiin. Ei ole
sentään millänsäkään, silittelee vaan karitsaansa ja sille puhelee:
'pääkkö pää, pääkkö pää!' Mutta kun vuona samassa aukaisee suunsa ja
sanoo samat sanat: 'pääkkö pää, pääkkö pää'"...
Tuskin oli kertoja lausunut viimeisen sanan, niin kaapsahtivat koirat
äkkiä pystyyn ja huimasti haukkuen syöksivät nuotion luota, kadoten yön
pimeyteen. Pojat säikähtivät joka mies. Junu hyppäsi mattonsa alta.
Kiljaisten riensi Paavo koirien perään. Haukunta poistui nopeasti yhä
kauemmaksi. Kohta kuului häirityn hevoslauman levoton töminä. Paavo
luikkaeli kovaa: "Virkku! Merkki!"... Muutaman silmänräpäyksen perästä
haukunta vaikeni: Paavon ääni tuli jo kaukaa. Kului vielä kotvanen.
Neuvottomina katselivat pojat toisiansa: mitähän muka tästä tulee...
Äkkiä kajahti hevosen juoksun töminä; heti senjälkeen tulla tuoksahti
hevonen näkyviin ja pysähtyi aivan nuotion ääreen. Siepaten harjasta
kiinni, hyppäsi Paavo alas sen seljästä. Koirat hyppäsivät nekin valon
piiriin ja kävivät istumaan, kielet pitkällään.
-- "Mitä siellä oli?" kysäsivät pojat.
-- "Ei ollut mitään", vastasi Paavo, huiskaisten kädellään hevosta.
"Mikä lienee koirain nenään haiskahtanut. Luulin jo sudeksi", liitti
hän kylmäkiskoisesti, tiheästi hengittäen koko rintansa leveältä.
Mielihyvällä katselin minä Paavoa. Hän oli varsin miellyttävä tällä
hetkellä. Hänen rumilla, nyt nopeasta juoksusta elpyneillä, kasvoillaan
paloi rohkeus, uljuus ja luja päättäväisyys. Aseetonna, ei raippaakaan
kädessä, oli hän rientänyt yksinään suden kimppuun. "Sepä oiva poika",
arvelin minä, katsellessani häntä.
-- "Onkos niitä täällä päin nähty sitten, susia näethän?" kysäsi
pelkuri Lauri.
-- "Paljonhan niitä täällä on aina", vastasi Paavo, "mutt' eivät ne
muulloin pahaa tee kuin talvella".
Hän kävi jälleen valkean ääreen. Istuutuessansa laski hän kätensä
toisen koiran takkuiselle niskalle, ja ihastunut elukka ei pitkään
aikaan liikauttanut päätänsä, kiitollisella ylpeydellä katsellen Paavoa
syrjästä.
Junu kömpi jälleen maton alle.
-- "Kylläpäs sinä vaan osaat julmia juttuja kertoa, Ellu", virkkoi
Rietu, joka, rikkaan talon poikana, oli puheenjohtajan tapaisena
(omasta puolestaan hän puhui vähän, ikäänkuin olisi pelännyt
kadottavansa oman arvonsa).
-- "Ja mikä lie vielä koiratkin riivannut haukkumaan... Niin, kyllä
minä olen kuullut, ett'ei se paikka tiellä ole puhdas".
-- "Vaarnavitsatko?... Noiduttu mikä noiduttu! Kuuluvat ne siellä
nähneen jo monastikin vanhaa isäntä vainajata. Semmoisessa sanovat
kävelevän pitkäliepeisessä nutussa ja yhä vaan hokevan jotakin maasta.
Kerran sattui Trofimitsh vaari näkemään hänet. Mitäs sinä, sanoi,
isäntä hyvä, Ivana Ivanitsh, maan päältä haet?"
-- "Hänkö se siltä oikein kysyi?" keskeytti hämmästynyt Rietu.
-- "Kysyi kyllä".
-- "Sepä on rohkea mies, tuo Trofimitsh... No entäs sitten?"
-- "Kivirikon kukkasia, sanoi, olen hakemassa. Ja niin kolkosti näethän
sanoikin: kivirikon kukkasia. -- Mitäs sinä, isäntä hyvä, Ivana
Ivanitsh, kivirikon kukkasilla teet? -- Kovin, sanoi, painaa hauta,
Trofimitsh; kovin painaa: pois tekisi mieli, pois tekisi"...
-- "Näethän", virkkoi Rietu; "liian vähänkö lie elänyt vai mitä"...
-- "Katsos kummaa!" arveli Lauri.
-- "Enhän minä luullut kuolleita muulloin saavan nähdäkkään kuin
muiston-lauantaina".
[Muiston-lauantaiksi, oikeastaan "vanhempain lauantaiksi", sanotaan
sitä lauantaita, jolloin kuolleitten muistojuhlaa vietetään.]
-- "Kyllähän kuolleita saa nähdä millä hetkellä hyvänsä", vakuutuksella
virkkoi Ellu, joka näkyi muita paremmin tietävän kaikki kyläiset tarut
ja taikaluulot. "Mutta muiston-lauantaina saattaa nähdä elävänkin, minä
näet tarkoitan, sen, jonka vuoro sinä vuonna on kuolla. Ei tarvitse
muuta kuin yöllä menee istumaan kirkon portaille ja yhä vaan katsoo
maantielle. Siinä sitten kulkevatkin ohitsesi ne, jotka sinä vuonna
kuolevat. Menneenä vuonna kävi meillä Juliana muori kirkon portailla
istumassa".
-- "No näkikös hän ketä?" kysyi Lauri uteliaasti.
-- "No kuinkas muutoin? Ensinkin istui hän kauan, istui, istui, eikä
nähnyt ketäkään, ei nähnyt eikä kuullut ... joskus vaan näet niinkuin
missä koira olisi haukahtanut silloin tällöin... Mutta äkkiä, niin äläs
huoli ... jo tulee tietä myöten poikanen, pelkkä paita ressu päällä.
Juliana muori katsomaan -- Irttusen Ivaskahan se on!"...
-- "Sekö, joka kuoli tässä kevättalvesta?" keskeytti Rietu.
-- "Sama juuri. Astuu näethän eikä päätänsäkään nosta... Mutta kyllä
Juliana hänet tunsi... Katselee vielä sitten muori: tiellä akka tulee.
Hän katselemaan, tirkistelemään. -- Jes' siunatkoon! itsehän se on
Juliana muori, ilpoisen itse!"
-- "Ettäkö oikein itse?" kysyi Rietu.
-- "Ihan itse".
-- "No mutta eihän Juliana vielä ole kuollut?"
-- "Eihän ole vielä vuosikaan umpeen mennyt. Mutta katselepas sinä
tuota muoria: tuskin enää pystyssä pysyy".
Kaikki vaikenivat jälleen, Paavo viskasi kourallisen kuivia varpuja
valkeaan. Selväpiirteisinä mustenivat ne äkkiä leimahtaneessa liekissä,
ja sitten ritisemään ja savuamaan ja kiemuroimaan, kohotellen palaneita
päitään. Ankarasti vavisten heiahti valo joka haaralle, liiatenkin ylös
päin. Äkkiä ilmaantui, mistä lienee tullutkaan, valkoinen kyyhkynen. Se
lensi suoraan tähän valon helmaan, pyörähti sitten säikähtäneenä jonkun
kerran yhdessä kohdin, heloittaen kuumasta hohteessa, ja katosi,
siipiänsä räpsytellen.
-- "Tuo on eksyksissä", huomautti Paavo. "Nyt se lentää lepsuttelee
kunnes lyö päänsä johonkin, ja mihin päätyy, siihen jääkin aamun
koittoon asti".
-- "Mutta kuules, Paavo!" kysäsi Lauri, "eihän se vaan ollut autuaan
sielu, joka lensi taivaasen? Vai mitä?"
Paavo heitti toisen kourallisen varpuja valkeaan.
-- "Saattaa olla", virkkoi hän viimein.
-- "Kuules, Paavo", alkoi Rietu, "näkyikös teidänkin kylässä tuo
taivaan näky silloin?"
-- "Niin sekö, kun aurinko meni piiloon? Näkyi kyllä".
-- "Kyllä maar tekin pelästyitte?"
-- "Pelästyipä siellä moni muukin. Niinpä meidän herrakin. Kyllähän hän
oli jo puhunut siitä ennenkin: tulee muka semmoinen ja semmoinen näky,
mutta annas kun se sitten oikein tuli ja pimeni, niin, -- niin kuului
kovin säikähtäneen herrakin, että oikein... Mutta perheen tuvassa
keittäjä muija, kuulehan, mitä teki. Kun vaan pimeys tuli, niin muija
otti ja hiilikoukulla särki ja kaasi kaikki padat ja kattilat: kukapas
muka nyt enää syömistä kaipaa, kun maailman loppu on tullut. Niin meni
vellit ja kermat poroon, että kihisi. Meillä kävi kylässä semmoisiakin
huhuja, että maailmaan muka ilmaantuu valkoisia susia, ja ne rupeavat
syömään ihmisiä, ja suuri kokko lintu lentoon lähtee ja viimein näkevät
Trishkankin".
[Trishkan tarut vivahtavat kertomuksiin Anti-Kristuksesta.]
-- "Mitä se Trishka on?" keskeytti Ellu innokkaasti.
-- "Mistäs sinä oletkaan, kun ei teillä tiedetä, mikä Trishka on!
Trishka, näetsen, on kummallinen mies semmoinen, joka tuleva on; ja se
on niin kummallinen mies, ett'ei sitä voi ottaa kiinni eikä sille voi
mitään tehdä: niin kummallinen se on. Lähtee esimerkiksi kristityt
ihmiset nuijilla häntä vastaan, piirittävät hänet ja saartavat, mutta
hän kääntää heiltä silmät niin, että he käyvät toisiansa kolhimaan.
Panevat hänet esimerkiksi linnaan. Hän pyytää vettä juodakseen; tuodaan
miehelle napolla vettä, mutta hänpä puikahtaa sukeltaa nappoon -- ota
hännästä kiinni! Panevat hänet esimerkiksi rautoihin; mutta hän kun
vaan käsiänsä lyö yhteen kerran, toisen, niin kahleet samassa putoavat
pois. Niin, semmoinen mies näetsen lähtee kiertämään kylästä kylään ja
kaupungista kaupunkiin ja viettelemään ja kiusaukseen johdattamaan
kristityitä ihmisiä ... eikä sille mahda yhtään mitään. Semmoinen
kummallinen ja kamala se Trishka on"...
-- "Niin", jatkoi Paavo tyynellä äänellään, "semmoinen se on, ja sitä
nyt odotettiin meilläkin. Vanhat ukot ne puhuivat: kun vaan, sanoivat,
alkaa taivaan näky, niin samassa tulee Trishkakin. No äläs huoli.
Taivaan näky alkoi, kylän väki kaikki kujalle ja kedolle: mitähän tästä
muka tulee. Meillä tiedättehän on aukeat paikat, näkee avaralle.
Katsotaan tuossa, katsotaan, -- niin eikös vaan tulekin mäen rinnettä
alas mies, outo semmoinen ja pää kovin kummallisen näköinen... Silloin
kaikki huutamaan: 'Trishka tulee, Trishka tulee!' Ja samassa pakoon
joka mies. Kylänvanhin se hyppäsi ojaan; kylänvanhimman akka tarttui
kiinni portin-alukseen ja huutaa siinä sitten täyttä kulkkua; oman
kartanokoiransakin, näet, peloitti niin pahasti, että se riuhtasihe
irti kahleistaan, hyppäsi aidan yli ja ala polttaa metsään. Mutta
Kuisman isä, -- niin se meni kaurapeltoon ja rupesi siellä ruisrääkkänä
huutamaan: eiköhän muka tuo ihmisen hukka edes lintua säälisi ja
armahtaisi. Niin säikähtivät kaikki!... Mutta mäen rinteelläpä kulkikin
vaan meidän kylän vanneseppä, Malakias: oli näet ostanut uuden pytyn ja
kantoi sitä nyt päässänsä".
Pojat purskahtivat nauruun joka mies, vaieten hetkiseksi, niinkuin
usein käy ulkona haastelevain ihmisten kanssa. Minä katsahdin
ympärilleni: juhlallisena, mahtavana vallitsi yö; myöhäisen illan
kostea tuoreus oli vaihtunut sydän-yön kuivaksi lämpimäksi, ja kauan
sen oli vielä määrä pehmoisena harsona verhota nukkuvia ketoja; pitkä
aika oli vielä, ennenkuin tuulahtaa aamun ensi henkäys, pitkä aika,
ennenkuin syttyy koin ensi kipinät. Kuutamoa ei ollut; kuu nousi siihen
aikaan myöhään. Lukemattomat, kultaiset tähdet näkyivät hiljalleen
kulkevan linnunradan suuntaa, kilvassa kimallellen, ja niitä
katsellessasi olit todellakin himmeästi tuntevinasi vaan huimaa,
pysähtymätöntä kulkua...
Omituinen, vaikea, tuskanomainen huuto kajahti samassa kaksi kertaa
perättäin joen päältä ja moniaan silmänräpäyksen jälkeen kuului jo
kauempaa.