Ken joskus on kulkenut Porista Tampereelle tietä pitkin Kokemäen joen
rantaa ja matkustanut Vammaskosken ylitse, on epäilemättä ihastuen
huomannut muutoksen maakunnan luonnossa. Pohjanmaan tapainen lakeus on
loppunut. Vuorotellen hymyilee kulkiaa vastaan nyt korkeita kukkuloita
ja syviä laaksoja. Kaunis Kulovesi on kulkian oikealla kädellä. Joen
rantaa hän ei enää kulje. Järvelle, mistä joki alkaa, on hän ehtinyt.
Läpi Karkun pitäjän käy tie Kuloveden rantaa myöten. Järvi saarinensa
on, semmenkin jos ilma on tyyni ja kaunis, erinomaisen ihana, ja
vaikkapa sen kauneus ei suuruudessa voisikaan vertoja vetää Saimaan
avaroille ulapoille eikä Päijänteen soreille suvannoille, niin, ken
somuutta pienemmässä rakastaa, hänen silmäänsä varmaankin vaikuttaa se
näkyala, joka häntä ympäröi. Mutta Suomessa ei tällaisista näkyaloista
ole puutetta; ei siis ole aikomuksenikaan kerskata tämän enempää vasta
mainitun ihanuudesta. Sanottakoon vaan, että oli aika, jona tämäkin
ihana paikkakunta oli vihollisten verisessä vallassa. Silloinkin
hymyili loisteessaan välkkyvä laine; mutta silloin eivät hymyilleet
rannalla asujat.
Vastapäätä sitä rantaa, jota myöten tie käy Karkun kirkolta Pirkkalaan,
on Suoniemen kappelissa, pian Maurin talon kohdalla Kuloveden toisella
puolen, jyrkän rannan kohoamassa eriskummallinen kivi, jota vielä tänä
päivänä kutsutaan »Pirunpesäksi». Tällä rannalla istui eräänä kauniina
pyhäpäivänä kaksi nuorta onkien. He olivat aamulla jäänet pois Kuljun
suuresta kirkkoveneestä, kun tämä lähti Karkun kirkolle. He olivat
kotvasen aikaa rannalla seisoneet, kun huomasivat jääneensä; sitten
olivat he astuneet vähäisempään veneeseen ja soudelleet ilman aikojaan
ihanana kesäpäivänä. Vihdoin olivat he ehtineet Pirunpesälle ja siellä
astuneet maalle.
Keitä ovat nämä nuoret?
Ei sukua suurta. Toinen, Hannu Eerikinpoika, on erään Kauniaisten
kartanon torpparin nuorin poika; toinen, Sanna Matintytär, on Maurin
talossa halpa-arvoinen palvelustyttö. Lisättäköön vielä, että nämä
kaksi ovat keväimestä saakka olleet kihloissa, että he vaan syksyä
odottavat sitoutuakseen parikunnaksi. --
Se aikakausi, joka näki nämä nuoret kihloissa, oli hirmuisen sodan, oli
Ison Vihan aikakausi. Hannu etenkin oli saanut tuntea sen. Neljästä
häntä vanhemmasta veljestä oli hän ainoa jälelle jäänyt. Toiset kaikki
olivat joutuneet sotaväkeen ja olivat nyt -- missä, sitä ei tiedetty.
Vanha Eerikki oli kivuloinen ja kykenemätön työhön, jota Hannun oli
tehtävä torpan puolesta kartanolle; ja isänsä, oman itsensä ja nuoren
17 vuotisen sisarensa edestä sai poika kotonakin vireästi työtä tehdä.
Mutta Hannu oli nuori, hänellä oli voimia, hänen luonteensa oli
iloinen, hän ei surrut siinä, missä ei sureminen auttanut. Pienuudesta
saakka oli hän sodasta kuullut puhuttavan; mitään uutta tämä ei siis
ollut hänelle; ja vaikka hänen asemansa huononi, kuta enemmän aikaa
sota kesti, ei hän sitä valittanut; sillä osaksi kävi tämä huononeminen
niin vähitellen, että hän tuskin sitä havaitsikaan, osaksi näki hän,
ettei muittenkaan asema, ei tilallistenkaan, ollut sanottavasti parempi
kuin hänen.
Oli kumminkin nykyisen ja entisen ajan välillä se eroitus, että
talonpojissakin toivo pian tapahtuvasta rauhasta aina pakeni yhä
etemmäksi tulevaisuuteen. Sen lisäksi tuli sisämaihin sanomia aina yhä
kolkompia rantamailta, sanomia, jotka tiesivät kertoa venäläisten
valloituksista ja raa'asta menetyksestä voitetuita vastaan. Tämä oli
saanut asukkaitten mielet entistä rauhattomammiksi, jotta jo moni
herrasmies, joka paremmin tiesi ajan tapauksista kuin talonpojat, oli
sanonut jäähyväiset kotiseudulleen ja tavaroinensa muuttanut
Pohjanlahden tuolle puolen. Mutta vaikka huhu ja maine tiesi kertoa
useista muuttaneista, olivat kumminkin Karkun pitäjän herrasmiehet
vielä kukin tiloillansa.
Jos olisivat nuoret onkiamme ehtineet aamulla kirkkoveneesen, olisivat
he saaneet kuulla puhuttavan kaikellaista, joka ei ollut ilahduttavaa
laatua. Tiilin isäntä oli käynyt Huittisissa ja tuonut sieltä julmia
tietoja venäläisten samoomisesta maahan. Nämä uutiset ynnä entiset
sanomat ja etenkin se yleinen hätä, joka aina yhä enemmän pääsi
vallalle, sai aikaan sen, että kirkkoveneessä istujat nyt
alakuloisempina ja synkkämielisempinä kuin ennen katselivat
tulevaisuutta kohden. Ja syytä olikin heillä siihen; sillä itsekin he
huomasivat, että Suomessa kävivät asiat pian miten sattuivat, että
oikea johtava käsi oli lannistunut. Kuningas Kaarle oli -- missä, sitä
ei tiedetty, ei edes oliko hän elossa. Ei kummaa siis, että väki Kuljun
kirkkoveneessä kauniina pyhäaamuna tavallista hartaammalla mielellä
lähestyi kirkkoa.
Jättäkäämme hetkeksi nuoret onkiat rannalle, missä he vieretysten
istuvat, muistaen ainoastaan lempeänsä, ja seuratkaamme kirkkovenettä.
Aika vauhtia oli kymmenhankainen kulkenut, vaikka airoissa oli
parhaasta päästä naisia. Aika vauhtia kulki vene Hiedan koskea alas, ja
jo näkivät veneessä istujat Karkun vanhan kirkon. Mutta toisaalta päin
näkevät he toisia veneitä, jotka samassa tarkoituksessa kulkevat.
Aluskylän, Karkunkylän, Toijalan ja Lielahden veneet ovat näkyvissä.
Nyt kuuluu kirkonkellon ääni.
»Kiivaammin soutakaa!» huusi vanhus, joka suuri mela kädessä istui
perää pitäen; ja naiset vetivät voimainsa takaa.
Ei nyt kuulunut tavallista iloista puhetta veneistä: ei silloinkaan,
kun ne lähelle toisiaan tulivat. Harsun seppä oli ainoa, joka, kun oli
»Jumalan rauhaa» vaihdettu, koki entistä ilomielisyyttä herättää. Hän
huusi Kuljun kirkkoveneelle:
»Joko nyt ukot kotona päivällistä laittavat, koska Kuljun kaikki eukot
ja tytöt ovat kirkolle lentäneet».
Mutta tähän ei vastannut kukaan. Kentiesi herätti seppä sanoillaan ihan
toisia ajatuksia kuin hän oli aikonut, sillä moni eukko, moni nainen,
sanat kuultuaan, huokasi syvään. Heillä oli millä mies, millä isä,
millä veli kaukana kotimaasta.
Hitaasti laskivat veneet maalle kirkkorannalle. Ainoa puheen aihe oli
sota -- -- sota; sama puheen aine, kuin jo kymmenen vuotta tätä ennen.
Jokainen halusi kuulla uutisia, vaikka varsin hyvin tiesikin jo
edeltäpäin arvata, mitä nämä uutiset kertoisivat.
Rannalla, noin kivenheittämän matkan kirkolta, milt'ei samalla
kohdalla, missä nyt seisoo Karkun pappilan entinen asuinrakennus,
seisoi kertomuksemme aikana rakennus, jossa pitäjän vanha kirkkoherra,
Enckel nimeltä, asui. Tässä rakennuksessa oli vasemmalla puolen
porstuaa sali ja tämän takana perässä kaksi pientä kamaria. Ei siihen
aikaan kalliista huonekaluista tiedetty. Seiniä pitkin salissa nähtiin
maalaamattomia penkkejä ja joitakuita vankkoja puisevia tuoleja;
perällä kamarinovien välillä, likellä seinää seisoi parin syllän
pituinen maalaamaton pöytä. Pöydänpuolisella seinällä riippui
Ristiinnaulitun kuva lyijystä tehtynä. Huonekalut kamarissa
olivat yhtä yksinkertaiset; se vaan eroituksena, että toisessa, joka
oli kirkkoherran työhuone; oli useita kirjoja, ja toisessa,
pihanpuolimaisessa, joka oli erittäinkin vierasvaraisuutta varten,
seisoi suuri vuode paisuvine vuodevaatteinen, joita vanha, kirjava
raanu peitti. Oikealla puolen porstuaa oli huone, jota nykyaikana
kyökiksi sanottaisiin, ja tämän takana kamari, jossa kirkkoherran perhe
asui. Semmoinen oli Karkun pappila 150 vuotta takaperin; semmoiset
olivat pappilat yleensä Suomessa siihen aikaan, josko useissa
puuttuikin salin takana kamareista toinen tahi joskus molemmatkin.
Toisellaiset olivat tavat siihen aikaan kuin nyt. Auringon noususta
saakka on pappilan herrasväki ollut jalkeilla. Sentähden, kun
kirkkoveneitä rupesi järvellä näkymään, on kyökkikamari jo lakaistu ja
siivottu, ja perheenjäsenet ovat jo yksinkertaisen eineensä syöneet.
Laattiat ovat nyt pyhän kunniaksi katajanhavuilla kaunistetut.
Virka-asussaan kulkee kirkkoherra edestakaisin salin lattialla. Hän on
pitkä, jäntevä ukko, toinen jalka toista vähän lyhempi, jotta vanhus
nähtävästi ontuu. Mutta tämä ei nyt astu silmiin niinkään kuin ukon
synkkä ja surullinen katsanto. Hänen otsansa on ryppyinen, ja koko
hänen muotonsa osoittaa, että häntä vaivaa joku syvä suru ja huoli.
Kulettuaan kotvan aikaa surullisissa ajatuksissaan seisahtuu hän
järvenpuoleisen akkunan eteen. Tämä, kuten toinen pihaan päin oleva, on
varsin vähäinen. Tässä katsoo vanhus ulos järvelle, ja kummalliseen
hymyyn, surun, huolen ja hyväntahdon välillä olevan, vetäyvät hänen
huulensa, kun hän näkee sanankuuliainsa kokoontuvan.
Silloin aukeaa ovi, ja saliin kirkkoherransa luo astuu Kuljun
kirkkoveneen peränpitäjä. Hänellä on asiana ilmoittaa, että eräs vanha
Kuljun kartanossa asuva eukko on eilisiltana kuoleman uneen vaipunut.
Kirkkoherra tervehtii ystävällisesti ukkoa, ja, kun tämä on asiansa
sanonut, vastaa hän:
»Onnellinen on eukko, joka matkansa päähän on ehtinyt. Jumala tiennee,
mitä sen lisäksi, jonka jo nähneet ja kuulleet olemme, vielä saamme
nähdä, kuulla ja tuntea. Ei ole koskaan ollut haluni turhilla jutuilla
pelottaa sanankuulioitani, mutta nyt en voi olla sanomatta, mitä luulen
olevan heille hyödyksi. Jos kuka voi, hän jättäköön asemansa ja
hakekoon metsän saloissa, vuorten rotkoissa, missä voi, suojapaikan.
Venäläisten vallassa on koko maamme; kahdelta haaralta ovat he
tännepäin samoomassa. Ja vaikka tähän asti meitä on virrat, kosket ja
etenkin Jumalan käsi pelastanut, niin nyt alkaa meillekin
koettelemuksen aika».
Vanha ukko kuunteli hämmästyen kirkkoherransa puhetta. Hän tiesi, että
näissä kirkkoherran sanoissa oli enemmän totuutta kuin tavallisissa
uutisissa, jotka tähän aikaan olivatkin aivan epäluotettavat. Hänen ei
pistänyt mieleensä kysyä, mistä kirkkoherra tämän kaiken kamalan tiesi.
Hän jäi seisomaan sanaa virkkamatta. Mutta kirkkoherra jatkoi:
»Jos olisi enemmän miespuolisia seuduillamme ja vihollisten väkilauma
vähäisempi, voisimme ehkä vastakynttä tehdä. Mutta niinkuin asiat nyt
ovat, ei ole meillä muuta turvana kuin pako. Ja vaikka koettaisimmekin
nöyryydellä ottaa vihollisiamme vastaan, ei asemamme sillä paranisi;
sillä liian hyvässä tiedossa on, mitenkä he Pohjanmaalla ovat
käyttäytyneet. Sissit ja salamurhaajat ovat heiltä luottamuksen
vieneet, jos heillä luottamusta nimeksi löytyisikin. Parhaaksi siis
katson, että jokainen kätkee, mitä kätkeä voi, jotta vihollinen, kun
köyhyytemme huomaa, pian seudultamme lähtee. Mutta» -- jatkoi
kirkkoherra -- »nyt on ehkä aika, että menemme kirkkoon rukoilemaan,
että Herra hirmun karkottaisi päältämme».
Kuinka katkera tämä neuvo kirkkoherralle oli, ei tiennyt kukaan muu
kuin hän itse, sillä ennen kaikkea olisi hän tahtonut tehdä vastarintaa
viholliselle. Mutta kun hänen ajatuksensa sanoi vastarinnan pian
mahdottomaksi, täytyi hänen kukistaa miehuullinen intonsa, vaikka tämä
pistikin kipeästi hänen sydämeensä. Vanha ukko perämies, joka hyvin
tunsi sielunpaimenensa, jonka oli kuullut aina ennen kehoittavan
vastarintaan, ymmärsi muutoksesta parhaiten, mitä pitäjän oli
odotettavana.
Kun kirkkoherra vanhan tuttunsa kanssa astui ulos pihalle, oli se väkeä
pian täynnä. Kaikkien kasvot osoittivat pelkoa ja hämmästystä.
Kirkkoväki oli rannalle noustessaan saanut tietää, että pastori sekä
Knuutilan ja Mäkelän talot olivat edellisenä yönä vieneet parhaan
omaisuutensa Karkunkylän saarelle, johon, koska sitä vesi yltä ympäri
ympäröitsi, vihollisten ei luultu niin pian pääsevän. Tämä seikka ja
pelko, joka aina on samassa mitassa suurempi, kuta hämärämmässä
tiedossa vaaran suuruus on, oli saanut väen pysähtymään ulkopuolelle
kirkkoa. Mistäpäin vihollinen oli tulossa, etelästä, pohjoisesta,
idästä vai lännestä, tahi kaikkialtako yhtä aikaa, sitä ei tiedetty.
Mutta sitä vastaan tiesivät yksityiset jutella yhtä. toiset toista, ja
pelko ja hämmästys oli niin lähestynyt hirmuisuuden rajoja, että useat
jo olivat valmiit paikalla lähtemään kotiinsa pelastamaan, mitä vähää
pelastettavana oli. Kirkkoherran tulo esti heidät tätä tekemästä.
Paimenensa kanssa vetäysi kansa hiljakseen kirkkoon; mutta tällä
matkalla kulki suusta suuhun kirkkoherran Kuljun veneen perämiehelle
antama neuvo. Ja tämä neuvo ei lohduttanut pelkääviä.
Kirkossa, jossa kirkkoherra sydämensä syvimmästä pohjasta saarnasi,
tarttui hänen intonsa sanankuulioihin. Pelko kukistui; toivo ja
luottamus Jumalaan heräsi uudestaan. Mutta toivo ja luottamus Jumalaan
oli viimeisinä kovina aikoina monen mielestä ollut valheellinen; rauhaa
oli toivottu, rauhaa ei kuulunut; Jumalaan oli luotettu, luottamus oli
pettänyt. Jumalan temppelissä nyt, vaikka toivo näissä epätoivoisissa
ei todelliseksi toivoksi päässytkään, heissä kumminkin heräsi jotakin
toivon tapaista, joka sai heidät innollisesti ottamaan osaa
jumalanpalvelukseen. Mutta kuinka epävakaiselle pohjalle tämä
innollinen jumalanpalvelus oli laskettu, se nähtiin kohta.
Jumalanpalvelus oli loppumaisillaan. Kirkkoherra luki parhaallaan
kuolemakiitosta Kuljun eukkovainaan edestä. Silloin salaman nopeudella
nousi väki. Hirmu ja kauhistus oli taaskin vallannut kaikkien mielet.
Hiljainen sanoma oli levinnyt kirkossa olevissa, sanoma: »Viholliset
ovat tulossa Tyrväältä päin; Hyrkin talo on poltettu». Muuta ei
tarvittu. Jos olisi kirkko tuleen syttynyt, ei ulosrientävien kiire
olisi voinut olla suurempi. Muutamassa silmänräpäyksessä oli kirkko
tyhjänä, ja kiitos eukon kuolemasta jäi siltä kerralta, jäi ikuisiksi
ajoiksi kesken. Harvat kumminkin tiesivät syyn tähän äkkinäiseen
tapaukseen, ja niiden, joille sanoma ei vielä ollut ennättänyt, niiden
kauhistus oli vielä suurempi kuin niiden, jotka sen olivat kuulleet.
Kaikkiin, itse kirkkoherraankin, tarttui tämä yleinen hämmästys. --
Semmoista jumalanpalvelusta ei liene ennen eikä jälestäpäin vietetty
Karkun kirkossa.
Ulkona kirkkopihalla seisahtui se osa väestä, jonka oli koti Pirkkalaan
ja Mouhijärvelle päin. Se osa taasen, jonka koti oli Tyrväälle käsin,
samosi, pian taaksensa katsomatta, tietä asuntojaan kohden. Mistä
sanoma oli alkunsa saanut, sitä ei kukaan tiennyt, eikä sitä suuresti
kysyttykään. Kirkkoherra oli ainoa, joka koetti saada pelosta
järjettömät asettumaan. Mutta varsin vähän vaikuttivat hänenkin
sanansa. Vene toisensa perästä lähti rannasta, ja kun vähän ajan
kuluessa viimeinen oli vesille työnnetty, silloin pyyhkäsi kirkkoherra
kuuman kyyneleen silmästänsä. Kentiesi aavisti hän, mikä kohtalo häntä
itseänsä odotti.
Nohkuan, Aluskylän, Kiurulan ja Kuljun kirkkoveneet rientävät kiivaasti
edelleen samaa tietä, jota aamulla tulivat. Näyttää kuin soutaisivat
kilpaa, nyt, kuten niin usein ennen; mutta siihen ei ole heillä nyt
aikaa. Järvelle vähän matkaa kun pääsevät, tasaantuu vähitellen
mielettömyyttä lähenevä pelko, ja ainakin varjoa miehuullisuudesta
näkyy miespuolisten käytöksessä, vaikka veneet entistä vauhtia
kulkevat.
»Hullua hullummatpa olemme!» ärjäsi Nohkuan vanha isäntä ensiksi. »Kuka
sanoo, että huhussa on perää? Kuka on Tyrväällä käynyt? Minä rohkenen
luulla, ettei Tyrväällä ole venäläisiä enemmän kuin kotona aamulla». --
»Etkö luule, että kirkkoherrakin on pakoon lähtemäisillään?» mutisi
vanha ukko.
»Lähtemäisillään! Niin, kun hätä ja kiire vaatii. Syököön minut hiisi,
ellei tämä äskeinen uutinen ole lähtenyt jonkun eukon pyörällä olevasta
päästä!»
Näin jaaritellen kävi, niinkuin väliin tällaisissa tapauksissa käy.
Kaikki rupesivat häpeämään entistä hätäänsä, varsinkin soutajat Kuljun
veneessä, missä nyt muistettiin, ettei eukko ollutkaan saanut
täydellistä kuolemakiitosta.
Hiedan koskea, jonka alipuolella veneet olivat eronneet toisistaan, oli
Kuljun kirkkovene kulkenut ylös, kun ukko perässä yhtäkkiä hypähti
pystyyn ja huusi:
»Peto vieköön! Ellen tietäisi venäläisten tulevan Tyrväältä käsin,
sanoisin niiden paistavan päivällistänsä par'aikaa Myrrällä. Mikä julma
savu sieltäpäin nousee!»
Kaikkiin veneessä vaikutti ukon huuto. Kaikki nousivat katsoakseen ukon
viittauksen mukaan. Ankara savu nousi melkein suoraan ilmaan; mutta
metsäiset saaret estivät tarkastelioita näkemästä rantaa, mistä tämä
julma savu nousi. Suunnan mukaan päättivät kaikki, niinkuin ukkokin,
että Myrrällä oli valkea päässyt valloilleen.
Vihollisten sytyttämänäkö oli talo tulessa, vai oliko tapaturmaisesti
valkea päässyt irti? -- Siinä kysymys, johon vastausta turhaan
haettiin. Veneessä sattui olemaan kaksi vaimoa, jotka olivat jättäneet
aamulla lähteissään pienet lapsensa kotiin. Nämä tulipalon näkivät
venäläisten työksi, mutta yhä kiivaammin vaativat he, että mitä
pikaisimmasti kiiruhdettaisiin kotiin; toiset taasen, joilla ei niin
kallista omaisuutta ollut kodissa pelastettavana, esittivät, että
Karkunkylän saarella turvaa haettaisiin. Niin oli eripuraisuus
syntymäisillään veneessä, kun ukko ärjäsi eukoille olemaan vaiti ja
asetti veneen kokan kotiin päin.
»Onhan aikaa sittenkin palata, kun likempää nähdään miten on» -- mietti
hän.
* * * * *
Toista on tehty, toista ajateltu rannalla, missä rakastavaiset ovat
päivänsä viettäneet. Pyhäpäivän hiljaisuus ympäröitsi heitä. Sitä
häiritsi milloin Hannu, milloin Sanna, kun tarttui kala onkeen. Näin
olivat he istuneet useita tunteja. Kalansaalis oli ollut runsas.
Vihdoin, pian samaan aikaan, jona väki kirkosta törmäsi, olivat he
onkimisesta saaneet kylliksi. He tarttuivat airoihin, mutta kotiinpäin
ei vielä käynyt heidän matkansa. He soutivat salmelle, missä oli vettä
matalammalta. Siellä laskivat he taasen rannalle, ja siellä nyt Hannu,
kahlaten rantaa pitkin, alkoi rapuja pyytää. Auringon loisteessa näkyi
salmen pohja. Kuten vielä tänäkin päivänä, ei tarvinnut ravustajan
muuta, kuin pohjasta poimia saaliinsa. Minkä verran nämä kaksi
tarvitsi, oli pian koottu. Sanna oli rannalla tehnyt nuotion. Siinä
ravut sitten kuumassa tuhassa paistettiin.
»On kumminkin hirmuista tuolla tavalla kuolla», sanoi Sanna, jonka
sydämelle kävi nuotiossa kippuroitsevain tuska. -- »Kenpä tietää,
mimmoinen meidän loppumme tulee olemaan! Hirmuisin kuolema kaikista
kumminkin tuollainen».
»Oikein sanot!» -- vastasi Hannu. -- »Mutta me emme tässä tee muuta,
kuin mitä esi-isämme ovat tehneet. Se kuitenkin hyvä, että elukkaraukat
ovat varsin vähässä ajassa kuolintuskansa läpi päässeet».
Herkullinen ei ollut nuorten ateria rannalla. Mutta mieluisasti he sitä
söivät. Kalat olivat kotiin vietävät. Niissä oli ainakin päiväksi
elatusta.
Syödessänsä miettivät nuoret tulevaisuuttaan. Äsken onkiessaan eivät he
puheellaan tahtoneet peloittaa järvessä uiskentelevia. Nyt pääsi puhe
irralleen. Syksyn tullessa oli Sannan muuttaminen Hannun luo, vanhan
Eerikin torppaan. Tulevaisuus oli nuorten mielestä niin ihana, niin
suloinen, kuin olisi sota ainoastaan ollut kolkko unelma, kaikkea
varsinaisuutta vailla. Mutta vaikka nuorten sydämet olivat lempeä
täynnä, olisi töin tuskin sivullinen, jos semmoista siellä olisi ollut,
huomannut heissä rakastavaisia. Ei hentoa lemmen osoitusta nähty; ja
vaikka heidän silmänsä onnellisuutta loistivatkin, oli kuitenkin
puheesta poissa kaikki viehkeys. Ainoat sanat, jotka tätä tällaista
viehkeyttä lähestyivät, olivat Hannun; »En sinutta, Sanna, voisi olla
iloinen», -- ja Sannan: »Samaten on minunkin laitani». -- Sanottakoon,
että näissä sanoissa asui viehkeyttä, mutta emme voi myöntää sitä,
sillä saamme nähdä, että ne olivat selvää, puhdasta totuutta.
Syötyään oli Hannu heittäynyt pitkäkseen nuotion viereen; sieltä
hypähti hän kumminkin äkkiä ylös. -- »Kuuletko mitään, Sanna?» kysyi
hän.
»En!» vastasi tyttö.
»En minäkään nyt; mutta pane korvasi maata vasten, niin kuuluu kaukaa
kummallinen jyske; mikä se sitten olleekin».
Sanna teki niinkuin hänen ylkänsä, ja neidon aavistuksella huusi hän
kohta: »Venäläiset!»
Hannu hymyili: »Venäläiset! Ei ne niinkään taivaasta putoomalla tule».
Mutta vaikka hän leikkinä piti Sannan arvelua, katosi pian hymy hänen
huuliltansa, ja muisto ajasta, jossa hän eli, anasti hänessä sen sijan,
mistä huolettomuus ja lempi oli karkoittanut kaikki surulliset
ajatukset, semmenkin kun hän huomasi Sannan levottomuuden.
»Tulkoon jyske, mistä tulleekin, mistä syystä tahansa», lausui hän;
»parasta lienee kumminkin, että lähdemme kotiin».
Pian tämän jälestä nähtiin vähäisen veneen halkaisevan järven tyyntä
pintaa. Ja nyt, soudellen kiireemmästi kuin ennen, kuulivat nuoret
kaukaa kummallisen kolinan. Mutta mistäpäin se kuului, sitä eivät he
osanneet eroittaa. Selälle olivat he ehtineet, josta heidän sopi
eroittaa Haapaniemen kaunis kartano. Siellä yht'äkkiä Hannu lakkasi
soutamasta. »Jumal' auta! Valkea on irti tuolla... Ei Haapaniemellä!
Tuolla Haapaniemen takana». Musta savu nousikin korkealle metsän takana
taivaan rannalla.
Sanna, joka perässä istui, ei ollut huomannut, mitä Hannu huomasi, joka
istui kasvot Haapaniemeen päin; mutta Sanna oli juuri samassa, kun
kuuli armaansa lauseen, nähnyt jotakin outoa hänkin. »Ja tuolla ...
tuolla on myös valkea irti!» -- huusi hän -- »Myrrän talo palaa. Se on
venäläisten työtä!» --
Nuorten mieliin nousi kolkko aavistus. Heidän asemansa siellä olikin
kummallinen. Ilma oli lämmin ja tyyni; ei liikuttanut vähäisinkään
tuulen henki järven sileää, kiiltävää pintaa. Kaikkialla ympärillä
vallitsi hiljaisuus. Taloja näkyi siellä täällä rannoilla, mutta
elävätä olentoa ei missään. Sitä vastoin kuului kaukaa ja, kuten he nyt
huomasivat, kahtaalta päin, kummallinen kolina ja kahdelta kohden nousi
musta savupatsas suorana taivaalle.
Sanna vaaleni, ja Hannunkin kasvot menivät vielä vakavammiksi. Jos
todellakin nämä palot olivat venäläisten töitä, niin arvaamattoman
äkkiä olivat he tulleet. Jos he Myrrällä nyt olivat, niin olivat he jo
käyneet tahi oleskeli osa heitä paraikaa Kuljussa, Kauniaisissa ja
Maurilla.
»Vaaran viipyminen on saanut meidät sokeiksi», sanoi Hannu. »Tottumus
on tehnyt meidät huolimattomiksi; muuten eivät viholliset olisi voineet
näin äkkinäisesti, meidän tietämättä, samota päällemme. Mutta jos he
ovat täällä nyt, niin siihen emme voi mitään. Epäilykseen antautuminen
on kumminkin vaarallisin kaikista, sillä pelastukseemme nyt tarvitsemme
kaiken järkemme». Ja Hannu tuli nyt samaan päätökseen kuin äsken näemme
Kuljun kirkkoveneen perämiehen tulleen.
»Soutakaamme likemmäksi, niin saamme ehkä nähdä, miten asian todellinen
laita on», sanoi hän. Ja hiljoilleen alkoi vene taasen kulkea kotoa
kohden.
* * * * *
Mutta nyt on ehkä aika, ennenkuin käymme etemmäksi kertomuksessamme,
katsella miten tämän asian todellinen laita oli. Oliko todellakin savu,
joka kahdelta haaralta nousi taivaalle, venäläisten matkaan saattama?
Oli!
Venäläisten vallassa oli Suomenniemi. Harvat olivat ne paikat, missä
niitä ei ollut käynyt, missä niitä ei ollut. Näitä tällaisia harvoja
paikkoja oli ollut Karkku. Joukko vihollisia, kun Hämeenlinnasta heidän
matkansa kävi Pohjanmaata kohden, oli kyllä länteen päin poikennut ja
kaikkialla, missä kävivät, tuhotöitään tehnyt; mutta virrat ja muut
tietämättömät syyt lienevät estäneet heitä jatkamasta kulkuansa
kauemmaksi länteen päin. Samaten oli toinen lauma venäläisiä, jotka
pitkin rantatietä kulki Pohjanmaata kohden, lähettänyt osaston Porista
itäänpäin; mutta tämäkään osa ei ollut Karkkuun saakka ehtinyt. Mutta
mikä ei ensimäisten laumain kulussa tapahtunut, se tapahtui toisten
seuraavain. Vaan se, että karkkulaiset olivat säästyneet tähän saakka,
oli tehnyt heidät, niinkuin Hannu oikein sanoi, suruttomiksi.
Vihollisten tulosta olivat he kuulleet puhuttavan; ja kun ensimäiset
laumat sivuteitä heidän ohitsensa vetäysivät heidän luonansa käymättä,
niin siitä tulivat he miehuullisemmiksi, jotta, jos pelko aina asuikin
heissä, ei se suuria hämmingeitä tehnyt, vaikka ei se myöskään saanut
heitä varustaumaan millään tavalla vihollisia vastaan. Sen lisäksi
olivat harvat niistä seurakunnista, joiden asukkaiden oli täytynyt
paeten hakea pelastustansa, turvautuneet Karkkuun. Useat näistä olivat
vetäytyneet erämaan synkkiin saloihin ja siellä odottaneet vihollisten
poismenoa heidän kotiseuduiltaan.
Näin oli asian laita silloin, kun se pyhäpäivä alkoi, josta ylempänä
olemme puhuneet. Että vähempiä vihollisjoukkoja oli nähty
lähipitäjissä, oli Karkussa tunnettu; mutta ei koskaan tiedetty
varmaan, missä viholliset olivat, vaikka tosin huhu ja viesti tiesi
sittemmin kertoa, missä he olivat olleet. Kun pakeniat eivät suoraan
tietä myöten paenneet, vaan saloihin vetäysivät, niin ei tänäkään
pyhäaamuna mitään varmempaa heistä tiedetty. Tiilin isännän kertomus
Huittisista oli ainoa, mitä viime viikolla oli kuultu. Täten ehkä
selkenee se muuten kummallinen seikka, että viholliset saattoivat
asukkaitten tietämättä samota heidän asuntoihinsa.
Kahdelta haaralta olivat viholliset lähestyneet Karkkua, toinen joukko
lännestä Porin tienoilta, toinen idästä, missä se kulussaan oli käynyt
Lempäälät ja Akaat, josta sitten osa oli palannut, käynyt Tampereen
kosken yli ja sieltä sitten samonnut Pirkkalan kautta niille seuduille,
joilla nyt tapaamme heidät. Näitten edellisten tulosta oli Tiilin
isäntä tiennyt kertoa, sillä ne nähtävästi kulkivat hitaammasti kuin
jälkimäiset.
Nämä eri haaroilta saapuvat laumat yhtyivät sittemmin Huidan kohdalla
Karkussa, josta sitten osa kääntyi Mouhijärvelle, osa Hämeenkyröä
kohden.
Mutta ennenkuin ne tässä erkanivat, oli Karkunkin pitäjä saanut tuta
heidän käyntiänsä.
Vihollisia, jotka Tyrväältä päin olivat tulossa, ei ollut toista sataa
enempää. Vastarintaa heille tehdä ei siis olisi ollut mahdotonta,
jos vaan olisi nimeksikään voimia löytynyt. Jos olisi heidän
vähälukuisuutensa ollut tunnettu, olisi ehkä kumminkin tuon verran
voimia ollut, jos eivät viholliset olisi niin tietämättä tulleet.
Vampulassa oli koetettu vastarintaa tehdä, mutta kun se koetus sai
onnettoman lopun, ottivat venäläiset sen kostonsa syyksi ja näyttivät,
että he kostaa osasivat. Missä he olivat käyneet, siinä jättivät
hirmuisia jälkiä. Raunioina olivat asuntopaikat, tallatut olivat
pellot, asukkaitten omaisuus joko ryöstetty tahi poltettu. Näin olivat
he käyttäytyneet. Vammaskoskessa oli tähän aikaan lautasilta, tehty
vanhoista veneistä, joitten päälle oli kansi laskettu. Hurjassa
röyhkeydessään olivat viholliset kosken yli päästyään tämän
lauttasillan tuleen sytyttäneet. Vanhat tervaiset veneet syttyivät
pian. Lieska ja savu nousi loistavana kokkona taivaalle. Täältä
samosivat venäläiset Tyrvään pappilaan, joka oli autioksi jätetty. Mitä
siellä parasta löydettiin, se korjattiin; mutta suuria tavaroita kun
eivät löytäneet, niin pappilankin tuleen pistivät.
Mihinkä aikaan päivästä tämä tapahtui, tietää lukia, kun sanomme, että
savu, minkä Hannu näki, tuli juuri Vammaskosken lautasillasta ja
Tyrvään pappilasta. Viimeksi mainitun seurakunnan asukkaat eivät
ehtineet kirkkoon, ennen kuin heille oli vihollisten tulo tietty.
Tyrvään kirkko -- se vanha, joka vielä tänäkin päivänä on nähtävänä
lähellä Rautajoen rustitilaa järven rannalla -- on pitäjän toisessa
päässä, pari Suomen nykyistä virstaa Karkun rajasta. Sinne ei tänä
aamuna ehtinyt kukaan muu kuin Kataran rustitilan väki; mutta sekin
palasi sieltä pian ja ehti kotiinsa juuri niin aikaisin, että voi
pakoon päästä. Jos nyt olisi järki ollut asukkailla tallella, olisi
vihollisten voima pian ollut kukistettu, sillä heidän jo alkuansa
vähäinen luku oli eri haaroille hajonnut. Mutta pelko esti kaikista
yhteisistä tuumista. Iltapuoleen päivää olivat viholliset ehtineet
Rautajoelle, ja saman kohtalon alaiseksi, kuin muutkin poltetut talot,
joutui tämäkin rustitila.
Sanoman vihollisten tulosta ja niiden käytöksestä sai tähän aikaan
päivästä kirkkoherra Enckel. Jo lauantaina oli hän korjannut talteen
parhaan osan omaisuudestaan ynnä kirkon kalliimmat tavarat. Ne olivat
viedyt Karkunkylän saarelle, missä Pirunvuori jyrkkänä kohosi. Tämän
vuoren rotkoihin olivat tavarat kätketyt, niin salaiseen paikkaan, että
niitä tietämättömän oli mahdotonta löytää. Kun Rautajoen rustitila
tuleen sytytettiin, lähetti kirkkoherra perheensä järven poikki samaan
kätköön ja jäi vihollisia vastaan ottamaan nuoren paimenpojan kansa.
Varsin kauan ei tarvinnut kirkkoherran odottaa, ennenkuin lauma tuli.
Mutta entistä kiivasta vauhtia tällä laumalla ei enää ollut.
Hirmuisessa päivätyössä oli se väsynyt. Kirkkoherra näki illan
hämärässä, miten osa laumasta asettausi Knuutilan, toinen osa Mäkelän
taloihin. Nämä talot olivat autiot; asukkaat niistä olivat paenneet,
mitkä metsään, mitkä taasen sanotulle saarelle, jonne mannermaalta
kaikki veneet olivat kuljetetut.
Ilta oli kulunut; yö oli tulossa. Mutta mitään, joka olisi hiljaisuutta
häirinnyt, ei kuultu. Viholliset olivat nähtävästi ottamaisillaan
yökortteerinsa taloissa, joissa he nyt olivat. Kun kirkkoherra tämän
arvasi, sytytti hän kynttilän palamaan salin seinällä riippuvan
Ristiinnaulitun kuvan eteen ja astui huoneestaan ulos, jättäen kaikki
ovet auki.
Raskain askelin vaelsi vanhus lähellä olevaan kirkkoon. Siellä haki hän
nuoren paimenpojan kanssa rauhaa yöksi. Väsyneenä, surusta ja huolesta
murtuneena, vaipui hän sakariston lattialle, poika vavisten ja aaveita
peläten hänen viereensä. Kalman haju muistutti kuolemaa. Kirkon lattian
alla lepäsi vainajia, joita viime vuosien kuluessa tuoni kosolta oli
vaatinut. Mutta vainajat lepäsivät kammioissaan rauhassa; ei häirinnyt
rauhan majaa yön alkupuolella muu kuin kirkkoherran raskas, huokaava
hengitys.
Minkä tähden oli kirkkoherra Herran huoneesen turvautunut? Siihen on
vaikea vastata. Kentiesi pelkäsi hän joutuvansa väsymyksestä uneen
uupuneena vihollisten käsiin. Kentiesi oli hänen mielestään se pyhä
paikka, missä hän oli Herran sanaa saarnannut, ainoa sopiva hänelle.
Yö taisi olla puolessa, kun nuori paimenpoika äkkiä hypähti ylös.
Sakaristossa vallitsi synkkä pimeys. Sen vähäinen akkuna oli
lautaluukulla peitetty, ja ovesta, joka vei kirkkoon ja oli vähän
raollansa, ei sopinut kirkossa vallitseva hämärä valo sakaristoon
hohtamaan.
Kun kirkkoherra pojan äkkinäisen liikkeen huomasi, kysyi hän
hiljaisella äänellä, mikä hänelle oli tullut. Mutta ennenkuin hän
ennätti kysymykseensä vastausta saada, tiesi hän jo itse syyn. Läheltä
kuului ääniä.
»Jumala, suojele huonettasi ja meitä!» huokasi silloin kirkkoherra.
»Viholliset ovat pappilassa».
Ja niin olikin asian laita. Huolimatta päällikkönsä kovasta käskystä,
joka olisi heitä vaatinut lepäämään rauhassa seuraavaan aamuun, oli
joukko riivattuja roistoja päättänyt omin päinsä lähteä ryöstöretkelle.
Jo illalla olivat he nähneet kirkon ja pappilan, ja tämän viimeisen
olivat he ryöstääksensä valinneet. Heitä oli neljä -- neljä julmaa
partasuuta, jotka hirmuisissa murhatöissä olivat karaisseet
omantuntonsa ja joille ei mitään pyhää maailmassa löytynyt. Hiljaa
hiipien astuivat he pappilaan. Julmaan kiroukseen puhkesivat he, kun
huomasivat ovien olevan auki. Mutta valo, joka akkunasta hohti, sai
heidät asettumaan. He astuivat hiljaa saliin, terävä, julma ase
kädessä.
Kynttilä, huono, talinen, oli pitkälle karrelle palanut. Mutta
kumminkin sen valossa näkivät miehet, mitä huoneessa oli nähtävää.
Ristiinnaulitun kuvan huomattuaan jäivät he seisomaan. Kirkkoherra ei
ajatuksissaan pettynyt, kun hän tuon kuvan seinälle jätti. Hän oli
vedonnut raakalaisten taikauskoon. Vaikka hän ei suuressa arvossa
pitänytkään vihollisten tietoa Ristiinnaulitusta, tiesi hän kumminkin,
ettei hänen kuvansa heille aivan tuntematon ollut.
Kun raakalaiset kotvasen aikaa olivat kuvan edessä seisoneet, tekivät
he ristinmerkin useita kertoja ja lähestyivät sitten hiljaa pöytää,
jolla kynttilä paloi. Varovasti ja ristinmerkkiä tehden uskalsi vihdoin
eräs joukosta nousta penkille ja tarttua kuvaan. Hänen tarkoituksensa
oli nähtävästi ottaa se alas seinältä. Mutta kuten lukia jo tietää, oli
kuva lyijystä ja siis jotenkin raskas. Kun mies sen vaivatta oli irti
saanut, ei hän sen painoa arvannut. Huolimattomasti seisoi hän vielä
päälliseksi penkin syrjällä. Seuraus oli se, että kuva, kun se seinältä
irtausi, pudota kolahti ensinnä miehen jalalle ja sitten lattiaan.
Mutta kun mies samassa loukkautuneen jalkansa nosti, kadotti hän
tasapainonsa ja kaatua ryöpsähti ensin selälleen pöydälle ja putosi
siitä pää edellä lattiaan.
Luullen kuvan kostaneen ja tappaneen heidän toverinsa, riensivät
toiset hirmustuneina ulos pihalle, lukien mahdollisimman ahkerasti
rukouksiansa. Mutta melkeinpä samassa olikin kuolleeksi luultu heidän
tykönään. Kun kuvan nyt tästä huomasivat ei aivan ankaraksi, lakkasivat
kohta rukoilemasta, mutta eipä heidän mielensä enää näyttänyt tekevän
astua saliin. Kauan aikaa siinä seisottuaan ja kun ei mitään sen
enempää kuulunut, uskalsi kumminkin ahneuden himossa toinen tovereista
hiljaa lähestyä ovea ja varsin varovasti kurkistaa huoneesen. Toiset
sillä aikaa tuumailivat täydestä todesta, miten voisivat saada kuvan
suostumaan heidän yritykseensä. Vihdoin oli heissä päätös syntynyt,
sillä nyt kehoittivat he ovella seisovan toverinsa käymään sisälle.
Tämä seurasi käskyä, mutta naurettavan varovasti, ja pian hänen
perässään nähtiin kaksi toveria salissa. Neljäs, sama, joka oli
pudottanut kuvan, ei uskaltanut sisälle mennä, koska arveltiin kuvan
vihastuneeksi häneen. Rukoillen ja ristinmerkkiä tehden astuivat
toverit kuvan luo. Hiljaa siihen ensinnä koskettiin, vihdoin nostettiin
se pöydälle. Ja nyt olisi läsnäolia saanut kummakseen nähdä, miten
rosvot olivat kuvaa lepyttävinään. Eräs tovereista leikkasi miekallaan
vähäisen palan rististä. Tämä pala jaettiin neljään osaan, osa
kullekin. Sitten peitettiin kuva vaatteella, ja nyt muka oli kuvan
haltioitseva voima talosta luopunut -- ja se oli seuraava rosvoja. Kun
nyt oli pelko kadonnut, alkoivat toverit saalista hakea. Jo pappilaa
lähestyessään, kun Mäkelästä ensikerran pappilan näkivät, olivat he
huomanneet, että tämä talo kirkon vieressä oli parempi toisia taloja.
Tämä seikka oli saanut heidät tälle luvattomalle, kielletylle
rosvoretkelleen. Mutta nyt, kun oli jakamisen aika tullut, kun he
olivat kaikki paikat tyyni etsineet, huomasivat he häpeäkseen ja
vihakseen, että heidän työnsä oli ollut turhaa turhempi. Sillä jos
pappilassa yhtä ja toista olikin, jota olisi sopinut saaliina ottaa,
olivat nämä kalut sitä laatua, että toverein oli niitä mahdotonta
muassaan kuljettaa. Kun he tämän huomasivat, olisivat he mielellään
harmissaan tuleen sytyttäneet pappilan, mutta sitä eivät uskaltaneet
tehdä, luvattomalla retkellä kun olivat. Kiroten ja vannoen vetäysivät
he mitättömine saaliinensa takaisin Mäkelään.
Seuraavana aamuna otti venäläislauman päällikkö asuntonsa pappilassa.
Rosvotoverien öisiä mullistuksia pidettiin jälkinä asukkaitten
pakenemisesta.
Edellisen yön oli kirkkoherra viettänyt kirkon sakaristossa. Aamuruskon
nousussa kuuli hän vihollisten tulon. Kun hän huomasi, etteivät he
mitään pahaa tehneet, oli hän astumaisillaan esiin piilostansa; mutta
silloin juuri tätä tehdessään näki hän jotakin, joka sai hänen jäämään,
sai hänen paremman, turvallisemman turvapaikan hakemaan. Hän näki,
miten Mäkelän vanha isäntä vihollisten taluttamana selän takana
sidotuin käsin tuotiin pappilaan. Ukon kasvot olivat veriset, hänen
toinen silmänsä oli puhkaistu, ja syvästä, tyhjästä silmänreijästä
tulvasi verta. Tämän näki kirkkoherra salaa katsoen sakariston luukun
raosta. Mutta ei tässä kyllä. Hän näki erään upseerin puvussa olevan
astuvan ukon luo, näki upseerin tekevän viittauksia sinne tänne, näki
ukon pudistavan päätänsä, näki vihdoin upseerin viittaavan kirkkomaan
aidan vieressä seisovaan haapaan. Näitä viittauksia ei kirkkoherra
ymmärtänyt; mutta viimeiseen viittaukseen sai hän pian selityksen.
Tuskin oli upseeri tuon viimeisen viittauksensa tehnyt, niin jo
taluttivat sotamiehet vanhan isännän viitatun haavan luo, ja -- --
jonkun minuutin kuluttua oli rääkätty vanhus haapapuun oksaan
ripustettuna, hirtettynä heittänyt henkensä.
Kauhusta hirmustuneena tarttui kirkkoherra vaalistuneen paimenpojan
käteen. Hiljaa astuivat he sakaristosta kirkon ovelle, minkä syrjässä
seisoi vähäiset tikapuut. Kun he olivat näitten päähän kiivenneet, oli
kirkon kiviseinässä jalansijoja, jotka loppuivat kirkon välikatolle. --
Tänne kirkon välikatolle ottivat kirkkoherra ja paimenpoika turvansa.
Siinä ei kirkkoherra pettynyt, ettei hän ollut pitänyt sakaristoa
turvallisena pakopaikkana; sillä päivä ei vielä ollut puolessa, kun hän
jo kuuli vihollisten askeleita allansa kirkossa. Jos hän olisi sieltä
löydetty, mikä kohtalo olisi häntä odottanut? Mutta nyt oli hän
turvassa. Kirkon ylisiltä ei tiennyt kukaan ihmisiä etsiä.
* * * * *
Siirtykäämme pari peninkulmaa Karkun kirkolta Pirkkalaan päin.
Järvelle jätimme Kuljun kirkkoveneen väkinensä ja nuoren Hannun
morsiaminensa juuri silloin, jolloin he vihollisten tekemät tuhotyön
alut pitäjän rajalla huomasivat. Kuljun kirkkovene, joka, kun siinä
soutava väki huomasi Myrrän talon palavan, oli lähempänä sitä, pääsi
pian paikalle, josta se ei uskaltanut likemmäksi taloa mennä. Mutta
eipä aikaakaan, niin jo lähestyi Hannukin Sannansa kanssa. Kummassakin
veneessä oliat tunsivat pian toisensa..
Mitä nyt tehdä? Järvellä olivat he hyvässä turvassa, sillä sinne eivät
luulleet vihollisten uskaltavan, vaikka nämä löytäisivätkin ne vähäiset
veneet, mitkä rannalla olivat. Palavassa talossa ja sen likeisyydessä
oli veneissä istujain koti. Eukot, joilla kodissansa oli lapsia,
itkivät ja huusivat ja tahtoivat välttämättömästi maalle. Perämies --
Jeremias oli hänen nimensä -- riiteli kovasti tätä vastaan.
»Olkoon miten on, tänne emme voi jäädä istumaan», huusi Hannu pienestä
veneestä. -- »Emmepä vielä varsin varmaan tiedä, mistä syystä talo on
syttynyt. Pitäisi toki rannalla näkyä joku ihmisolento. Jäihän Olli
ukko eukkoinensa aamulla kotiin?»
Tuohon viimeiseen puolinaiseen kysymykseen ei ennättänyt Hannu saada
vastausta, ennenkuin itse huomasi maalla, mitä oli kaivannut -- eläviä
olentoja. Mutta näiden joukossa hän ei nähnyt Ollia. Rannalle samosi
palavista huoneista vihollisia, joista muutamat ampua räjähyttivät
veneitä kohti.
Vähäksi aikaa hiljeni puhe ja parku veneessä. Hämmästys oli saanut
valtaansa jokaisen. Tästä heräsi Hannu ensiksi. -- »Maalla ei ole
meillä mitään tekemistä, Jumala paratkoon! Lähtekää te, Jeremias,
Kiurulaan tahi Karkunkylän saarelle; me Sannan kanssa soudamme Siuroon;
ehkä siellä voimme maalle päästä kenenkään näkemättä. Saarten rantoja
kun soudamme, olemme vihollisten näkyvistä poissa».
Oli Kuljun kirkkoveneessä niitä, jotka suostuivat lähtemään pakoon
Karkunkylään; mutta useammat panivat vastaan, kun kuulivat Hannun
aikovan salaa lähestyä palavia taloja. Uteliaisuus liittyi hirmuun,
eikä aikaakaan, niin olivat molemmat veneet matkalla Siuroon. Täällä
Siuron nykyisen sahan alapuolella, missä vähäinen joki järveen laskee
vetensä, oli soutajien aikomus astua maalle. Totta on, että viholliset,
jos vielä eivät olisi ehtineet sanotun joen luo, varmaankin ennen yön
tuloa jo siellä olisivat; mutta rannalla, missä joki järveen laskeutuu,
oli jotenkin vankka metsä, jonka suojassa kodittomat luulivat
löytävänsä turvapaikan, kunnes nähtäisiin, kuinka suuressa määrässä
viholliset olivat vahinkoa tehneet. Veneet olivat kätkettävät niin,
ettei niitä löytäisi kukaan outo, ja jos hätä maalla uhkaili, oli
niihin turvauminen. Tämän päätettyä vetäysivät veneet hiljaa erään
vähäisen saaren suojaan.
Lukiani, olet ehkä kummin mielin lukenut tämän kertomuksen nimen.
»Sadan leukaluut» soivat kummalta. Vielä enemmän kummeksinet, kun
ilmoitan, että tämä on juuri tuon vähäisen saaren nimi. Mutta se nimi
ei sillä kertomuksemme aikana ollut; polvet, mitkä elivät Jeremiaksen
ja Hannun jälestä, antoivat saarelle nimen. Sadan leukaluuksi sitä nyt
nimitetään.
Veneessä istujat eivät saarelle nousseet. Ei kulu kumminkaan pitkiä
aikoja, ennenkuin muutamat heistä sinne nousevat, ja silloin ristitään
nimetön saari.
Kun veneet tulivat joen suuhun, eikä mitään peloittavaa näkynyt,
astuivat kulkiat maalle. Muutamat eukoista oli käsketty jäämään
rannalle veneitä vartioitsemaan; heidän oli myöskin määränä kohta
ilmoittaa, jos näkyisi järvellä mitään pelottavaa. Mutta tuskin oli
Jeremias, Hannu ja muut lähteneet ja joutuneet metsässä näkymättömiin,
ennenkuin vartiaeukot kyllästyivät rannalla seisomiseen. Päin vastoin
ukon jyrkkää käskyä, hiipivät he hiljaa edellämeniäin jälessä. Ainoa
heistä, vanha Vappo, torpan mummo, joka oli vähäkuuloinen ja muutenkin
mielensä puolesta vähän »niin ja näin olevainen», jäi kirkkoveneen
kokkaan nukkumaan, koska hän siinä nukkui jo silloin, kun väki maalle
astui. Mitä tämä vartiain luvaton poistuminen sai aikaan, ei voinut
kukaan heistä aavistaa.
Kun Hannu huomasi kotiseutunsa palavan, oli hänen mielensä muuttunut.
Pelko ja hämmästys, mitkä hänenkin olivat alussa vallanneet, olivat nyt
kadonneet. Into ja viha raivosi hänessä.
»Ijankaikkinen on häpeämme, jos annamme venäläisen tehdä tuhotöitään
ilman heitä estämättä, ilman heitä kostamatta», sanoi hän, kun he
maantietä lähestyivät. »Olisi meitä sen verran miehiä, kuin meitä on
eukkoja ja naisia, enpä suuresti epäilisi!»
Ukkoon oli Hannun into tarttunut. »Pysykää metsässä, eukot, tai
ryömikää veneiden luo takaisin!» huusi hän. »Teistä ei ole apua, vaan
pikemmin haittaa, jos vihollisia tapaisimme. Ole ulvomatta Anna! Jos
lapsesi kärventyy tuolla, myöhäinen apu ei siihen voi mitään. Vai
tahdotko huutaa päällemme kaikki viholliset?»
Kun kulkiat tulivat maantielle eikä siellä mitään pelottavaa näkynyt,
erkanivat miehet -- ukon kehoituksestako vai muuten, se jääköön
sanomatta -- niistä eukoista, joilla oli kotonsa kauempana
metsätorpissa. Ainoastaan kuusi oli niitä, jotka Hannun ja Jeremiaan
jälessä lähestyivät Myrrän taloa. Mitä oli siellä tapahtunut?
Me tiedämme, että viholliset, jotka Tyrväältä päin tulivat, tekivät
julmuuksiaan muka kostaaksensa. Mutta mitä oli väestö tehnyt
Tampereelta päin tulioille? Ei mitään; ja kumminkin missä viholliset
kulkivat, siinä he jättivät jälkeensä, useimmissa kohden ainakin,
raunioita ja surmattuja; niin kävi etenkin Suoniemellä. Kuljun ja
Kauniaisten kartanot ja Maurin talo olivat ryöstetyt. Mutta vaikka
viholliset -- tahi osa niistä -- jo puolipäivän aikaan olivat sinne
tulleet, olivat kumminkin nämä tilat vielä palamatta, kun kauempana
oleva Myrrän talo jo oli ilmitulessa. Tämän vihollislauman päällikkö
oli näet ottanut asuntonsa Kuljun kartanossa. Etujoukko oli samonnut
tietä pitkin eteenpäin, ja se teki mitä halusi tehdä, kun ei nyt
päällikön kielto estänyt sitä tekemästä mitä tahtoi. Kun Hannu veneessä
istuen järvellä ihmetteli, ettei hän Myrrän Ollia nähnyt, ei hän
tiennyt, että tämä vanhus oli saanut surmansa, kun hän koetti vähää
omaisuuttansa pelastaa.
Kun Hannu ja Jeremias hiljaa lähestyivät taloa niin lähelle, että
metsän reunalta saattoivat nähdä, mitä tulipesän ympärillä tapahtui,
näkivät he joukon julmia partasuumiehiä istuvan vähäisen nuotion
ympärillä syöden. Eräs eukoista, Myrrällä asuva, huomasi, mitä miehet
eivät alussa huomanneet. »Jumala armahda! Nehän ryökäleet syövät
ainoata lehmääni! Tuolla, tuolla männyn oksalla riippuu vuota!»
»Kitasi kiinni, kielekäs, vai tahdotko jälkiruualle joutua!» kuiskasi
ukko Jeremias.
Paikalta, missä he seisoivat, sopi näkymään vähäinen osa järven pintaa.
Tännepäin oli eräs toinen eukoista luonut silmänsä. Siellä näki hän
näön, joka hämmästytti häntä vielä enemmän kuin venäläiset nuotion
ympärillä. »Jumala siunatkoon!» huusi hän jotenkin kovalla äänellä.
»Mitä tuolla on? On kuin onkin meidän veneemme!»
Tämä huuto ja muudan kuivettunut oksa, joka taittui, sai erään
venäläisistä nuotion ympärillä kääntymään. Paikalla oli hän ja hänen
naapurinsa pystyssä. Ruoka unohdettiin, ja kiireesti tarttuivat miehet
aseisinsa. Muutamia sanoja vaihdettiin, ja metsään päin riensi
joitakuita heistä. Toiset jäivät nuotion ympärille seisomaan.
Venäläiset olivat siis huomanneet salatarkastajat. Nämä olivat,
luottaen siihen, että heillä oli veneet turvana, lähestyneet liian
likelle vihollisiaan. Ukko Jeremiaksen varoitukset eivät olleet mitään
auttaneet. Nyt, kun he huomasivat itsensä nähdyiksi, kun he huomasivat
turvansa -- veneet -- selällä, eivät he nähneet apua muusta kuin
pikaisesta paosta. Sinne tänne metsään samosivat eukot. Jeremias
ennätti huutaa Hannulle: »Älkäämme erotko!»
Muistamme, että kun väki maalle astui, ainoastaan vanha eukko oli
kirkkoveneesen jäänyt nukkumaan. Kukaan ei arvannut, että, kun veneet
selälle seisahtuivat ja soutajat siinä miettivät, viholliset olivat
veneet nähtyään päättäneet saada ne itselleen. Kolme vihollista oli,
kun veneet taasen liikkeelle lähtivät, heitä seurannut rantaa pitkin
saman metsän suojassa, missä nyt kyläläiset olivat paossa. Nämä kolme
olivat ehtineet sille paikalle, missä veneet olivat, vähän aikaa
sitten kuin vartioivat eukot olivat toveriensa jälkeen lähteneet. Kun
venäläiset huomasivat veneet jätetyiksi, lähestyivät he hiljaa; mutta
kun he vaaraa eivät huomanneet, astuivat he aluksiin. Siinä silloin
tahi vähää ennen oli vanha mummo herännyt. Vasta nyt veneesen
astuessansa huomasivat sotamiehet hänen ja puhuivat nauraen, viitaten
eukkoon, jolle eivät he mitään pahaa tehneet, nähtävästi iloisina
siitä, ettei heille veneen saaminen mitään vaivaa maksanut. Kun vene
vesille työnnettiin, nousi eukko istualleen ja katseli kummeksien
milloin naapureitaan, milloin ympärillensä, ihmetellen minnekä hänen
omat kumppaninsa olivat joutuneet. Pitkän aikaa tuota tehtyään älysi
hän vihdoin, ettei kaikki ollut kuten olla piti, ja jos venäläiset
olisivat tarkemmin silmällä pitäneet eukkoa, olisivat he nähneet, miten
tämän kasvot muuttuivat. Mutta he eivät mitään huomanneet; he vaan
nauroivat ja juttelivat. Kokassa, mihin eukko oli jätetty istumaan, oli
pohjalla noin kyynärän pituinen lautapalanen. Tämän nosti eukko hiljaa
pystyyn jaloillansa. Selin häneen ensimäisellä tuhdolla istui kaksi
venäläistä soutaen, kolmas istui ukko Jeremiaksen paikalla perää
pitäen. Tämä perässä istuja oli ainoa, joka olisi voinut huomata eukon
aikeet; mutta hän ei pitänyt mitään eukosta. Hiljaa tarttui eukko
lautaan; se oli märkä ja märkyydestänsä raskas. Silmänräpäyksessä oli
hän puolimielinen tehnyt tekonsa. Hän oli seisoalle nousten kaikin
voiminsa iskenyt laudan jotenkin terävällä syrjällä toista soutajaa
päähän.
Venäläisten nauru ja puhe hiljeni paikalla. Sen sijaan syntyi melskettä
veneessä. Eukolla oli nähtävästi ajatuksissa kurittaa toistakin
soutajaa samalla laudalla; mutta siihen ei hän kumminkaan saanut aikaa.
Se, joka iskun oli saanut, kaatui veneen pohjalle; toiset samosivat
kiukkuisesti eukon päälle. Vaan tämä ei heitä odottanut. Sanaa
sanomatta hyppäsi hän järveen ... upposi, kohosi kumminkin kohta
taasen, mutta saadakseen ainoastaan airon iskun päähänsä.
Tämä oli tapahtunut vähäistä ennen kuin ukko Jeremiaksen joukko huomasi
heidät.
»Älkäämme erotko!» oli ukko huutanut Hannulle, kun näki, että nyt pako
oli ainoana pelastuksena. Tähän lauseesen sai hän nuorukaiselta
vastauksen: »Olisi meillä aseita vaan!»
Mutta aseita heillä ei ollut. Kukin sai pelastaa oman henkensä miten
voi. Tällaisissa pulissa oleviin sopii sananlasku: »Oma suu likempi
kuin kontin suu». Huolimatta toisista, karkasi toinen puoli joukosta --
eukot -- mikä sinne, mikä tänne. Jeremias, Hannu ja Sanna eivät
toisistaan eronneet.
Miten eukkojen kävi, siitä ei mainitse taru mitään muuta, kuin vaan
sen, ettei heitä sen koommin kotiseuduillaan nähty.
Metsä, jonka suojassa Jeremias ja Hannu morsiaminensa haki turvaa, ei
ollut laaja. Oikealla puolella oli pakenioilla maantie; sinnepäin ei
käynyt heidän kääntyminen. Edessänsä oli heillä tuo vähäinen joki,
vasemmalla kädellä järvi ja takanaan viholliset ja palava talo. Kun he
olivat metsään vähän matkaa paenneet ja kuu olivat poissa venäläisten
näkyvistä, seisahtuivat he. Että nyt hyvä neuvo oli kultaa kalliimpi,
sen ymmärsivät kaikki. Mutta mistä tämä neuvo?
»Miten, sen tuhannen lailla, ovat venäläiset saaneet veneemme?» puhui
läähättäen ukko. »Mitä nyt teemme?»
»Ellemme tässä säily, niin olemme perikadon omat», vastasi Hannu. »Emme
eteenpäin emmekä taaksepäin pääse; vasemmalle ei, oikealle ei, sillä
maantiellä varmaankin on vihollisiamme. Paras keino on, että laskeumme
maahan, maata niin liki kuin voimme pensaiden suojaan».
»Onnen kauppa!» mumisi ukko. Mutta parempaa neuvoa ei ollut hänelläkään
antaa. Eikä aikaa ollutkaan pitempään neuvottelemiseen, sillä
venäläisten tulo kuului jo jotenkin lähellä. -- Onnen oli kauppa.
Pelastuksen ainoa mahdollisuus riippui siitä, että viholliset
takaa-ajossansa eivät sattuisi kulkemaan kätkössä olevien kohdalta.
Jeremias haki pikaisesti itselleen suojan katajapensaan vieressä. Vähän
matkaa hänestä makasivat Hannu ja Sanna erään kaatuneen petäjän
turvissa. Jos missään tässä metsässä oli kätköpaikkaa, niin se oli
juuri tässä, mihin pakolaiset olivat turvautuneet, sillä tässä oli
metsä sakein.
Sanna ei ollut puhunut sanottavasti mitään siitä saakka, kun hän
huomasi Myrrän palavan. Hänen turvansa oli Hannu. Vaaleana, vapisevana
oli hän tätä turvaansa seurannut, ja nyt petäjän suojassa maaten
syleili hän ylkäänsä ja kuiskasi: »Herra Jumala! Jos ne löytävät
meidät, olemme kuoleman omat!»
»Itseni tähden en pelkää», vastasi Hannu. »Mutta sinun, jos sinä
joutuisit noiden julmien käsiin! Niin kauan kuin elossa olen, se ei
kumminkaan tapahdu», lisäsi hän, kun huomasi Sannan yhä enemmän
vapisevan.
Venäläisten saapuminen yhä lähemmäksi esti puheen jatkamisen. Näiden
huuto ja kiroileminen oli kuulunut usealta päin. Nyt huomasi Hannu
oksien ja maassa makaavain puitten räsäyksistä, että jotkut olivat
häntä ja Sannaa aivan lähellä. Hänenkin sydämensä tykytti nyt kovemmin.
Mutta lujana asui hänessä päätös ei elävänä antautua vihollisten
valtaan.
Nyt oli tärkeä hetki, tärkeä silmänräpäys. Hannua ja Sannaa kohti tuli
joku. Valmiina hypähtämään piilostansa oli Hannu. Silloin vetäysi
vihollinen vähän syrjälle päin. Ajatus: »Jumalan kiitos!» oli Hannun
sydämestä sanoiksi puhjeta, kun toiselta puolen paikkaa, missä hän
piilossa makasi, kuuli huudon, johon toinen likempänä oleva vihollinen
kohta kirouksella vastasi.
Sanna oli painanut silmänsä umpeen; hän tuskin hengitti nyt.
Kun ensimäinen lähempänä oleva vihollinen kuuli toverinsa huudon,
kääntyi hän kulkemaan häneen päin. Tällä tiellään oli hänellä vastassa
se katajapensas, jonka suojassa ukko Jeremias piileksi. Ukko oli
hiljaisesti vetäynyt pensasta niin liki kuin oli hänelle mahdollista.
Melkein käppyrässä makasi hän kyyristyneenä siinä. Hänkin oli
hengittänyt vähän levollisemmasti, kun oli huomannut vihollisen sivu
menneen; mutta nyt. -- --
Katajapensas olisi huonosti piilossa pitänyt ukkoa, ellei pensaan
toisella syrjällä olisi ollut vanha kanto. Kun vihollinen nyt pensaan
luo tuli, kulki hän entistä huolimattomammasti saavuttaakseen
toverinsa. Kannon yli hyppäsi hän; mutta silloin! --.
Koko painollansa oli hän astunut ukko Jeremiaksen niskalle.
Ukko parka oli piilostansa löydetty. Mutta vaikea on sanoa, kumpi
enemmän tästä pelästyi, vihollinenko vai ukko. Jälkimäinen kumminkin
kohta älysi vaarallisen tilansa. Suuttuneena hyppäsi hän
silmänräpäyksessä pystyyn, ja samassa silmänräpäyksessä oli vihollinen
suin päin heitettynä maahan.
»Perhanan sorkkaluu! Katso toisen kerran, mihin astut!» kuuli Hannu
Jeremiaksen huutavan.
Kun Hannu huomasi ukon löydetyksi, oli hän piilostaan kohonnut
puoleksi. Mikä esti häntä ryntäämästä ukolle avuksi? Miksi kyyristyi
hän alas piiloonsa jälleen? Sen teki hänen rakkautensa. Sillä tuskin
oli Sanna huomannut Hannun liikkeen, ennenkuin hän kaikin voimin
tarttui häneen. Ken tietää, olisiko tämä kumminkaan estänyt Hannua,
ellei hänen ensimäinen silmäyksensä samassa olisi hänelle sanonut, mikä
vaara Sannaa uhkasi. Maassa makasi vihollinen, ukko heittäytyneenä
hänen päällensä. Mutta vähän matkaa näistä seisoi toinen vihollinen,
ampuma-ase jo suorana ukkoa kohden. Ja samassa, vaikka vähän
etäämmältä, kuului ääniä. Jos olisi Hannu ollut yksinään piilossansa,
emme tarvitsisi epäillä sitä, mitä hän olisi tehnyt; -- mutta nyt --
nyt muisti hän Sannaa.
Ukko tokasi allansa makaavaa muutamia kertoja. Vihollisen maallinen elo
olisi nähtävästi tähän loppunut, ellei samassa pyssy olisi lauennut.
Veritulva ruiskahti ukon kyljestä. Huudahtaen: »Lempo teidät vieköön!»
vaipui Jeremias hiljaa maahan.
Nyt tuli Hannun ja Sannan tila vielä entistä vaarallisemmaksi. Pyssyn
laukaus kaikui metsässä. Ampuja kirosi julmasti iloiten. Seuraus
laukauksesta ja ampujan huudosta oli, että toisetkin viholliset
tännepäin kiirehtivät.
Nyt valmisti Hannu itseään kuolemaan; sillä nyt oli hänestä hänen
turvapaikkansa vallan turvaton. Mutta usein, kun hätä on suuri, on
odottamaton apu lähellä. Ampuja tosin käveli paikalle, missä ukko oli
kaatunut, mutta varovammasti kuin ennen kulki hän nyt. Hän pelkäsi
nähtävästi väjyjiä jokaisessa pensastossa. Kun hän huomasi toverinsa
olevan elossa ja jo pystyssä ja luuli ukko Jeremiaksen kuolleeksi, ei
ollut hänellä mielestänsä mitään enää täällä tehtävää. Ennen lähtöään
antoi hän kaatuneelle ukolle aika potkauksen, silmäili epäileväisesti
ympärilleen ja läksi kiroilevan toverinsa kanssa, joka ukon iskuista
oli vähin tyrmistynyt, varovasti palavaa taloa kohti.
Kun menevien äänet kuuluivat yhä etäämmältä, silloin vasta uskalsivat
Hannu ja Sanna nousta piilostaan. Hiljaa kulkivat he kaatuneen ukon
luo.
»Tätä työtä et ole ilmaiseksi tehnyt, venäläinen, jos minä vaan kostaa
voin; sen lupaan ja vannon kautta Jumalan!» puhui Hannu ja nosti hiljaa
ukkoa kantoa vastaan.
Mutta nyt hämmästyi nuorukainen, ja samassa leimahti ilon hohde hänen
silmistänsä. »Sinäkö se olet?» sanoi kuolleeksi luultu hiljaisella
äänellä.
»Jumalan kiitos, hän elää! Mutta kuinka verissään!» oli Sannan vastaus.
Verissä oli ukko; mutta juuri veritulvaansa tuli hänen arvattavasti
kiittää siitä, että hän vielä hengissä oli. Kun hän tunsi luodin
sattuneen kylkeensä, oli hän ilman omaa tahtoansa kaatunut. Mutta
tyrmistyksiin hän ei tästä kumminkaan vaipunut. Hän päätti olla
olevinaan kuolleena, sillä vastarintaa tehdä oli hänelle nyt mahdoton,
sen havaitsi hän.
Ja taasen nousi nuorten ja ukon välillä kysymys: »Mitä nyt on
tehtävänä?» Mutta nyt oli Sannan vuoro vastata:
»Ensiksi on ukko Jeremiaksen haava sidottava, jottei veri pääse
kuiville juoksemaan».
»Aivan niin; se on ensimäinen työ!» vastasi Hannu. Ja nyt koetti hän
varovaisesti riisua takkia ukon yltä. Mutta jos ukko olikin maassa
maatessaan vähemmässä määrässä tuntenut haavansa kipua, niin hän nyt,
kun häntä liikutettiin, parahti kovasti.
»Hiljaa, Jumalan tähden!» puhui Sanna pelästyneenä. »Se on minun työni!
Johonkin minäkin kelpaan». Ja naisen aistilla riisui hän takin ukon
yltä, niin varoin, niin hiljaa, että vaikka ukko oli tuskissansa, hän
kumminkin saattoi huutoansa pidättää. Sitten rievuilla ja reduilla,
mitkä käsillä olivat, koetti Sanna veren tulvaa estää. Ja tässä
työssään onnistui hän, vaikkei täydellisesti, kumminkin niin, että
ukko, tosin heikkona ja horjuen, voi pystyyn nousta.
Näitten seikkojen tapahtuessa oli päivä ehtoolle kulunut ja ehtoo
alkanut yöksi muuttua. Pohjolan yö, kesäinen yö on kaunis ja lämmin.
Aurinko, joka ei pitkäksi aikaa levolle laskeu, valaisee hohteellaan
sitä. Mutta kumminkin, kun jo kesäsydän on kulunut ja päivät yhä lyhetä
alkavat, vallitsee, kun aika syksylle kuluu, öisin aina yhä enemmän
tummeneva hämäryys. --
Hiljainen vaalea yö, joka jo hämäryyden rajoja lähestyi, ympäröitsi
pakenioita, kun he metsässä seisoivat, haavoitettu keskuudessaan. Ei
savua eikä tulta enää näkynyt Myrrältä. Ilma oli tyyni, lehti puussa ei
liikkunut; ylentävä hiljaisuus asui luonnossa. Tämä -- yön hiljaisuus
-- saattoi kummallisen, oudon, viehkeän tunteen pakolaisten sydämiin,
tunteen, joka sai heidät laskeumaan polvilleen nöyryydessä kiittämään
Luojaa kummallisesta pelastuksesta. Pelko oli heidän rinnoistansa
poistunut ja ajatteleva järki ottanut sijansa heidän sydämissään. Mutta
kumminkin asui näissä sydämissä kostonpyyntö, vaikka ei nyt enää
kuitenkaan se kostonhimo, joka vihan innossa ei tiedä muuta kuin miten
pahalla pahaa palkita.
Torppaan, missä Hannu isänsä ja sisarensa kanssa asui, oli toista
virstaa. Sinne päin alkoivat pakolaiset astua. Hiljaisesti, hitaisesti
kävi kulku. Hannu talutti ukkoa, Sanna kulki heidän jälessänsä.
Monta sanaa ei tiellä vaihdettu; kullakin oli itsellään kylläksi
ajattelemista, ja mitä Hannun hiljaisissa ajatuksissa nyt päätökseksi
kypsyi, se on kohta nähtävä. Sannaansa ja haavoitettua vanhusta hän ei
tahtonut jättää, muuten olisi hän ehkä heti pannut tuumansa täytäntöön.
Maantien yli olivat pakolaiset päässeet, päässeet jo vähän matkaa
polkuakin, joka vei Hannun kotiin, kun ukko julmasti ärjäsi. Kuivunut
oksa oli koskenut hänen haavoitettuun kylkeensä, oli siirtänyt tukon,
joka haavaa peitti, oli saanut veren uudestaan vuotamaan. Siinä täytyi
pakolaisten seisahtua. Sanna sitoi uudestaan ukon haavan, ja nyt kantoi
Hannu vanhusta. Näin kävi kulku nopeammasta, ja vähän jälkeen keskiyön
olivat vaeltajamme perillä metsätorpassa. --
Sanna kiirehti sisälle. Torpassa ei ollut ketään. Autioksi oli se
heitetty. Vanhus -- Hannun isä -- ja Hannun nuori sisar olivat
kadonneet.
»Olisiko heitä onnettomuus kohdannut?» Tämä oli Hannun ensimäinen
surullinen miete, kun hän huomasi isänsä ja sisarensa poissa olevan.
»Olisivatko he lähteneet kylään ja siellä joutuneet vihollisten
käsiin?»
»Sitä en usko», sanoi Jeremias. »Erkki on liian kivuloinen kyliä
käymään, ja Priita, sisaresi, ei ole ukkoa heittänyt. Luultavasti ovat
he metsään hiipineet».
»Täällä olisivat kumminkin olleet hyvässä tallessa», puhui Hannu.
»Polku tänne on aivan kaita ja tuntemattomalle tuskin näkyvä. Tänne
eivät viholliset osaa, täällä eivät ole käyneetkään, eivätkä käy.
Siis...»
Hannu ei enää jatkanut. Hän loi silmänsä Sannaan, ja kummallinen, hellä
tunne katkaisi hänen puheensa.
Sanna näki, että Hannulla oli jotakin mielessä, jotakin, jota hän ei
suoraan rohjennut sanoa. Hän katsoi vakavasti sulhoonsa ja kysyi:
»Siis, mitä aiot tehdä? Jotakin liikkuu mielessäsi».
»Siis on minun meneminen heitä etsimään», lausui Hannu. »Jääkää te
tänne siksi aikaa! Pitkiä aikoja minä en viivy».
Hannun kasvot olivat rauhalliset. Sanna ei osannut aavistaakaan, mitä
Hannun mielessä liikkui. Hän oli kumminkin juuri avata suunsa
pyytääkseen, ettei Hannu heitä jättäisi, kun tämä lisäsi:
»Jos on isäni ja sisareni metsään kätkeyneet, niin kauas eivät he ole
menneet, sillä rakas on heille tämä paikka. Laita sinä, Sanna valkea ja
keitä ruokaa; vielä on vähän vakassa jauhoja liemeen. Minä pian palaan.
-- Kaikissa tapauksissa pysykää täällä, kunnes minä tulen takaisin!»
Hannu lausui nämä sanat niin rauhallisesti, niin luottavaisesti, ettei
osannut Sanna ja vielä vähemmin ukko häntä menemästä kieltää. -- »Mene,
mutta tule pian takaisin!» sanoivat he lähtevälle.
Hannu meni; hän lähti metsään päin polkua kulkemaan. Sanna seurasi
häntä silmäyksillään niinkauan kuin hän näkyvissä oli. Sitten valmisti
hän ukolle vuoteen ja rupesi tulta ahjoon laittamaan, tahi paremmin
tulta virittämään, sillä kyteviä hiiliä löysi hän tuhan alta.
Hannu oli polkua metsään päin lähtenyt kulkemaan. Hänen muotonsa, kun
hän läksi, oli ollut niin rauhallinen kuin entisinäkin aikoina, joina
hän kirves olalla tätä polkua kulki kaskea hakkaamaan. Mutta tuskin oli
hän kääntynyt selin kotiinsa, ennenkuin hänen kasvonsa saivat toisen
muodon. Kummallinen loiste hohti hänen silmistänsä, ja hiljainen
huokaus: »Näenkö Sannaa ikänä?» nousi hänen rinnastansa.
Kulettuaan niin pitkälle metsäpolkua, ettei häntä enää sopinut mökin
ympäristöltä nähdä, poikkesi hän äkkiä vasemmalle; sitten kiersi hän
mökin ympäri metsän suojassa ja seisoi pian polulla taasen; mutta nyt
seisoi hän kylään päin. Jo arvaat, lukiani, mikä hänellä oli mielessä.
Isäänsä ja sisartaan hän ei lähtenyt metsästä hakemaan, vaikka hän, kun
arveli niiden sinne paenneen, ei valehdellut. Sanna oli hänelle kalliin
maailmassa, vaikka ei hän ymmärtänyt eikä paljon ajatellutkaan, kuinka
kallis hänelle morsiamensa oli. Sannan tahtoi hän ensin saada
rauhalliseen turvapaikkaan, ennenkuin uskalsi tehdä, mitä sydämensä
hänelle käski. Nyt oli Sanna suojapaikan löytänyt. Hän itse, Hannu, oli
pienellä valheella päässyt vastuksetta lähtemään. Hän oli tästä
mielissään.
Hän kulki hiljaa ja varovasti. Hänellä oli aseena kirves kädessään. Sen
oli hän kotoansa ottanut. Sanna sen kyllä hänellä näki, mutta ei sitä
ensinkään kummastellut. Yön hiljaisuus vallitsi vielä; linnutkin
oksilla nukkuivat, kulkian askeleet eivät niitä herättäneet.
Näin tuli hän maantielle; hän seisahtui tien syrjään ja silmäili
ympärilleen. Ei mitään pelättävää näkynyt eikä kuulunut. Hiljaa kulki
hän Myrrälle päin. Talo oli poroksi palanut. Viimeiset hirret kytivät,
samaten kuin vanha pölkky nuotiossa, jonka ympärillä viholliset
päivällä olivat istuneet lehmänpaistia syöden. Mutta nyt vihollisia ei
näkynyt eikä kuulunut missään. Hannu ihmetteli, ja kummallinen kammo
täristytti hänen ruumistaan, kun hän surmatun Ollin ruumiilliset
jäännökset näki. Vähän aikaa katseli hän talon raunioita, sitten lähti
hän kulkemaan Kauniaisten kartanolle. Entistä vielä varovaisemmasti
kulki hän nyt. Ja syytä olikin hänellä siihen.